Ehkei siesta Pohjolassakaan olisi hullumpi ajatus

Olen tänään istunut koko päivän. Istuin myös eilisen. Tuntuu, että edellisestä, alkuviikon lenkistä on jo niin kauan, ettei sitä tahdo muistaa. Ei auta, että kävelin lyhyesti koiran kanssa aamulla ja illalla. Tuntuu, että se varsinainen liikkuminen puuttuu.

Olen tehnyt pari viikkoa sitten juoksuohjelman itselleni kevääksi. En sillä, että tavoittelisin mitään sen suurempaa, mutta ainahan se on miellyttävämpää juosta puolikas jos toinenkin, kun on tullut säännöllisesti juostua. Tänä vuonna leuto talvi on myös ollut ihanteellinen juoksemiseen, joten en voi syyttää olosuhteita, kun olen jo ohjelman ensimmäisellä viikolla lipsunut. Pitkälenkki puuttui.

Yhden viikon kömmähdys ei kuitenkaan kaada ohjelmaa, sillä olen vanhetessa ymmärtänyt mitoittaa treeniohjelmaan joustoviikkoja. Silti treeniviikon pieleen meno jo alkumetreillä harmitti niin, että kyseenalaistin koko ohjelman. Niinpä kevensin sitä ja päätin, että seuraavalla viikolla jatkaisin vähemmän aikaa vaativalla ohjelmalla ja puolikas hoituisi edelleen ongelmitta.

Kisoihin on kivempi mennä valmistautuneena.

Toisen viikon lopussa olin kuitenkin jälleen lipsunut. Tempolenkki puuttui, pitkälenkki oli tekemättä ja se kolmas…en viitsi edes ajatella. En myöskään ollut pitänyt kiinni viikottaisesta joogaamisesta. Uinnistakaan ei ollut tullut mitään. Kiireessä koko ajatus lenkistä oli unohtunut.

Ja vaikka voisin hakea syitä muualta, voin vain katsoa peiliin. Olen antanut työ- ja elämänrytmin vaikuttaa. Näin ystävää ja kävin teatterissa. Olin myös priorisoinut työni ja tehnyt luvattoman pitkiä päiviä, joiden jälkeen lenkki ei ollut enää irronnut. Väsyneenä oli tuntunut muutenkin siltä, että flunssakin taitaa yllättää. Olin jättänyt lenkit väliin ja laiminlyönyt itseäni, vaikka tiedän kyllä, ettei pitäisi. Pitkässä juoksussa kun ei ole kenenkään etu, että annan muiden asioiden ohittaa liikkumiseni.

Korviini oli jäänyt myös soimaan ystävältäni kuultu lause siitä, miten hänen tuttavansa saa käyttää työaikaa liikkumiseen. Ja miten kyseinen yritys oli ostanut kaikille työntekijöilleen aktiivisuutta mittaavat rannekkeet ja määrännyt, että työpäivän aikana, ja etenkin etäpäivinä askeleita tulee kertyä ainakin 6 000. Työnantaja oli ymmärtänyt, että liikkumattomuus maksaa. Niinpä kyseinen työnantaja kannusti kaikkia päivän aikaan ulos. Liikkumaan. Työajalla!

Monessa työpaikassa ajatellaan kuitenkin vielä toisin. Ylipitkiä kokouksia sijoitellaan kalentereihin niin, ettei niiden takia ehdi askeleita kerryttämään. Päiviä venytetään helposti aamusta ja illasta. Koneen ääressä istumista ja työntekoa seurataan monin tavoin, toivoen ruudun ääressä vietetyn ajan lisäävän työn tuottavuutta.

Liikkumattomuudella on hintansa. Passiivisuudesta on haittaa meille työntekijöille ja koko yhteiskunnalle. Meitä työntekijöitä kun tarvitaan ja työelämässä pitäisi kaikkien jaksaa entistä pidempään. Tuottava voi olla myös muualla, kuin ruudun ääressä. Kokouksia voisi hyvin lyhentää, osan asioista hoitaa puhelimitse. Työtä voisi jakaa uudella tavalla. Aivot toimisivat paremmin ja tuottavuus voisi olla korkeampaa, jos työpäivän voisi aidosti katkaista. Ehkei välimeren siesta myös Pohjolassa olisi sittenkään hullumpi ajatus.

Joskus ehtii valoisalla lenkille.

Työpaikassa, missä askeleiden keräily nähdään positivisena ja missä työtä voi rytmittää niin, ettei nivelet ja mieli kitise illalla pelkästä istumisesta, työntekijät voivat hyvin. Itsekin arvostaisin suuresti, jos ohjelmaan merkityn lenkin saisi kirmata jo työpäivän lomassa!

Istuminen tappaa tai vie ainakin hengen

Toimistotyöläisenä vietän suurimman osan päivästäni istuen. Istun niin paljon, että ikääntymisen myötä alan tuntea jo saavani fyysisiä vaivoja pelkästä istumisesta. Ja sitä istumista ainakin minä olen tehnyt koko ikäni. Olen istunut päiväkerhon piirissä, koulun penkissä ja työssäni. Vanhuksena en varmaan sitten voi muuta kuin istua, vaikka aikaa olisi muuhun. Irvokasta sinänsä.

Mutta miten vaarallista se istuminen sitten on ja mikä on liikaa istumista? Liika istuminen kun on yhdistetty ainakin veritulppiin, rasvamaksaan, sydänsairauksiin ja syöpään ja sen on todettu lisäksi altistavan muistisairauksille. Diabeteksenkin riski kasvaa ja luusto heikkenee passiivisesta elämäntyylistä – minkä jokainen, jolla on ollut raaja kipsattuna, on joutunut huomaamaan.

Liiallisen istumisen seurauksena myös päätä särkee ja niska- ja hartiaseudun ongelmat vaivaavat ja lonkankoukistajaa voi kiristää. Kävin joitakin viikkoja sitten keppijumpassa ja paks vain. Alkulämmittelyn aikana lonkankoukistajassa revähti. Sen jälkeen kymmentuntiset istumiset työpäivän aikana ovat vihoitelleet lonkkaa. Istuminen voi aiheuttaa myös kuolleen takapuolen syndrooman, missä osa lihaksista passivoituu ja työn tekevät toiset lihakset.

Vietätkö kahvitauot istuen?

Passiivinen istuminen vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja painonhallintaan. Seuraankin Facebookissa palstaa, missä me jäsenet tuskailemme painon, syömisen ja liikkumisen suhdetta. Olen iloinen joka kerta, kun joku on pystynyt muuttamaan elämäänsä terveellisempään suuntaan lisäämällä arkista aktiivisuuttaan. Instassa en jaksa olla ihailematta Jenny Belitz-Henrikssonia, joka jaksaa kannustaa meitä taukojumppaamaan.

Mutta vaikka itsekin yritän kompensoida päivän passiivisuutta jokailtaisella liikkumisella, se ei riitä. Istumisen tuomat riskit kun näkyvät syntyvän jo muutamien tuntien jälkeen.

Värikäs pallo on merkki päivästä, jolloin olen liikkunut.

Kun googlettaa asiaa, huomaa että istuminen ja liikkumattomuus todella tappaa. On siis väliä, miten päiväämme vietämme. Istummeko tuntikausia tv:n ääressä vai teemmekö taukojumppaa. Kävely työpuhelujen aikana, happihyppely tai liikkuminen lounaan aikana tekisi ihmeitä.

Ehkäpä valveutuneimmat työnantajat jo ovatkin oivaltaneet, että rakentamalla houkuttelevia työtiloja huomaamatta myös liikutellaan istumatyöläisiä työpisteeltä toiselle. Pienetkin tauot istumisen keskeyttämiseksi auttavat ja pitävät meidät kunnossa myös työpäivän jälkeisiä treenejä varten. Silloin lonkkakaan ei ylikireänä revähdä jumpassa ja saanemme lisävuosia elämäämme. Liikkuminen työpäivän aikana siis kannattaa.

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.

Voiko talvella juoksemisesta nauttia?

Hieman suupielet nykivät hymyyn, kun pikkusisko (sirpaontherun) viestittelee näin talvella palelevansa juoksulenkeillä Teksasin auringon alla. Itselle +15 asteinen lämpötila kuulostaisi ihanteelliselta – täällä kun painellaan lenkit viileässä – nastojen vain rapsuessa jäähän.

Toki en ole aina juossut talvella. Kun aloitin lenkkeilyn, ajattelin kylmän ulkoilman käyvän talvella liikaa hengitysteihini. En myöskään osannut hyödyntää erilaisia maasto- tai nastakenkiä saati pukeutua sopivasti. Ostin jopa muutamana vuotena kausikortin sisäjuoksuradalle! Siellä sitten kiersin umpitunkkaisessa sisäilmassa rataa ympäri, vaikka olisin voinut liikkua ulkona.

Vähitellen huomasin kuitenkin isosiskoni (anutherunner) paahtavan lenkkejä ulkona läpi vuoden. Hankin paksummat juoksutrikoot ja kiskaisin säärystimet jalkaan. Ja vaikka juoksunopeudet tuulettomalla ja tasaisella sisäradalla imartelevat hetken, ulkona juokseminen tuntuu aidommalta ja tehokkaammalta.

Hiihtämässä.

Itsellä tavoitteiden ollessa kuitenkin juoksun suhteen lähinnä puolikkaiden ja kokonaisten maratonien mittaisissa matkoissa ilman aikatavoitteita, ehdin juoksun lisäksi harrastamaan talvella muutakin.

Vaikka en ole mikään loistava hiihtäjä, olen hurahtanut hieman siihenkin lajiin. Etenen edelleen perinteisellä tyylillä hitaasti ja yritän saada luisteluhiihtoa haltuun. Vaikken ole taitava, ei lajin harjoittelusta ole haittaa – päinvastoin.

Luistelemassa merellä.

Nautin myös luistelusta luonnossa. Siinäkin lajissa olen luisteluretkeilijöitä hitaampi. Iloitsen kuitenkin siitä, että olen tänä talvena luistellut elämäni pisimmät kilometrit merenjäällä.

Myös fillarointi onnistuu talvella. Fatbikella ajaminen on yllättävän miellyttävää. Riittää, kun pitää sormet lämpimänä ja polkee eteenpäin maisemista nauttien.

Fillaroimassa.

Eri lajeja mukavasti sekoittelemalla tasapaino ja kehon hallinta vielä näin keski-iässäkin kehittyy ja lihakset aktivoituvat, vaikkei huippusaavutuksia enää tulisikaan. Lajien vaihtelu tekee myös mielelle hyvää. Juostessa ja ulkona liikkuessa murheet unohtuu, ja reippailun jälkeen on voittajaolo.

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

• 

Syksyn ensimmäiset hiihtometrit

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!