40+ naisen hyvinvointi: vihreitä lehtiä ja raskasta rautaa

Amerikassa on tapana, että sekä yleis- että silmälääkäriä tavataan vuosittain perustarkastuksen merkeissä – ainakin jos on vakuutus, joka kattaa nämä käynnit. Viimeisimmillä käynneilläni molemmat asiantuntijat puhuivat samasta asiasta: vihreistä lehdistä. Nyt ei ollut kyse ympäristöpoliittisista julkaisuista, vaan ravinnosta. ”Olet sen ikäinen, että tarvitset näitä lautasellesi!” he vakuuttivat.

Nykyään koetan siis pilkkoa ruoan kaveriksi salaattia joka päivä, tai ainakin aina kun muistan. Lehtikaalia (kale) heitän itse ruoan sekaan, ja se sopiikin melkein ruokaan kuin ruokaan. Pinaatille yksi perheenjäsen on allerginen, joten sen korvaan pinaattikiinankaalilla (baby bok choy), jonka maku on jokseenkin samanlainen. Yhtenä päivänä kokkasin jopa collard greens – jonkinlainen lehtikaali tämäkin, mutta enpä löydä lajikkeelle nimeä suomeksi. Niitä tulee tuskin tehtyä toiste. Reseptin loppuosa meni nimittäin jotenkin näin: ”Keitä lehdet pehmeiksi, siihen menee suunnilleen kaksi tuntia.”

Kun tutkin asiaa huomasin, että vihreistä lehdistä tosiaan saa hyödyllisiä vitamiineja ja hivenaineita: rautaa, kalsiumia, folaatteja, antioksidantteja sekä C-, E- ja B-vitamiineja. Folaatit ovat tarpeen, kun keho muodostaa mielialaan vaikuttavia aineita, kuten serotoniinia ja dopamiinia. Vaihdevuosien aikana ja niiden jälkeen vihreät lehdet näyttävät myös tukevan sydän- ja verenkiertoelimistön hyvinvointia. Aika ihmeellisiä lehtiä!

Meidän nuorempi koirakin on oppinut syömään salaattia. Muun muassa. Emme vielä ole löytäneet ruokaa, jota se ei söisi…

Rautaa tulee siis ravinnosta, mutta myös rautaiset esineet ovat ikäiselleni naiselle tarpeellinen tuttavuus. Olen selkäsairasloman jälkeen palannut taas kuntosalille, ja jotta en rikkoisi itseäni enempää/uudelleen, palkkasin personal trainerin opastamaan treenejäni. Suosittelen tätä muuten lämpimästi jokaiselle salipirkkoilun aloittavalle. Rahallinen panostus toki kirpaisee, mutta väärillä tekniikoilla itselleen voi hankkia pysyvän vamman – kuten siis itsekin tein.

Ohjaajani on minua hiukan varttuneempi viisas nainen, ja hänen kanssaan olemme käyneet hyviä keskusteluja keski-ikäisten naisten liikunnasta. Olen vihdoin sisäistänyt, että jokaisen yli nelikymppisen pitäisi liikutella painavia esineitä. Viisaammat sanovat, että naisilla ikääntyminen menee jokseenkin näin: estrogeenin määrä vähenee, lihakset alkavat heikentyä. Ellei tilannetta vastaan taistele voimatreenillä, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä lapsenlapset ovatkin yllättävän painavia, kun niitä nostaa syliin. Ymmärsin, että alkaa olla aika treenata tapahtumien sijaan elämää varten – sitä loppuelämää, jota haluan viettää. Kaikki haaveet kun vaativat toimintakykyä: matkustelu, lastenlastenhoito, pitkät vaellukset, työelämäkin.

Ohjaaja pisti minut treenaamaan treenaamista varten. Yksi treeniohjelma toteutetaan kokonaan bosu-pallon päällä.

Kun kerran olin aiheesta innostunut, kuuntelin vielä muutaman podcastin vaihdevuosi-ikäisten naisten painonpudotuksesta. Siihenkin voimatreeni on kuulemma mitä parhain keino. Kierre on siis tällainen: stressi – esimerkiksi kovan kardiotreenin aiheuttama – lisää kortisolin määrä kehossa. Estrogeeni pitäisi sen aisoissa, mutta sitä kun on siis vähemmän, kortisoli saa rellestää. Korkea kortisoliarvo tarkoittaa korkeita verensokeriarvoja, mikä sitten saa kehon tuottamaan insuliinia, ja kaiken tämän härdellin seurauksena naisen keskivartalolle kertyy rasvaa. Sepäs kiva. ”Ota iisimmin kardion kanssa”, neuvoi podcast-juontaja.

No minähän en selkähommien jälkeen vieläkään juokse, joten kardion saralla on todellakin hiljaista. Lupa kevyeen juoksun aloitteluun on, mutta varovaisten kokeilujen jälkeen keho sanoo ettei idea ole hyvä, enkä tohdi sitä uhmata. Juoksemisen sijaan suuntaan salille, ja väkisinkin mietin, että ehkä tämä on hopeareunus. Juuri nyt on painavien esineiden aika.

Tammikuu – pitäisikö mun nyt laihduttaa?

Vuoden suuret juhlapyhät ovat taas takana, kynttilät kauan sitten sammutettu ja suklaa- sekä marmeladirasiat tyhjentyneet. Kuva peilissä pysäyttää. Onkohan mulla tuossa vyötäröllä vähän enemmän pehmeää lihaa kuin aiemmin? Värähtääkö vaa’an kieli karvan verran korkeammalle? Hei nythän on tammikuu – pitäisikö mun siis laihduttaa?

Koko asiasta puhuminen tuntuu tulenaralta. Miten kummassa naistenlehdet ovat onnistuneet kirjoittamaan laihduttamisesta vuosikymmenet joka vuodenvaihteessa? Onkohan meidän kehosuhde muuttunut, keskusteluilmapiiri herkistynyt, psykologinen ymmärrys siitä miltä toisesta tuntuu lisääntynyt, kun koko asiasta tuntuu olevan mahdoton puhua.

Mutta jos nyt kysytään, että pitäisikö, niin itse voisin eri elämäntilanteissa vastata itselleni vaikka näin:

1. Kyllä, minun olisi hyvä nyt katsoa vähän tarkemmin mitä suuhuni pistän. Teen tämän päätöksen siksi, että

En tykkää siitä, mitä peilistä näen.

Vaatteet tuntuvat epämukavilta.

Kehoni tuntuu epämukavalta.

On vaikea selvitä päivän askareista ja kevyt, normaali arkiliikkuminen väsyttää.

Tuki- ja liikuntaelimistö ilmoittaa kolotuksin ja kivuin, että siihen on kiinnitettävä huomiota.

Kroonisen sairauteni hoitaminen voisi helpottua.

Häpeän kehoani eikä se vastaa käsitystäni siitä, kuka olen.

2. Tai sitten sanon, ettei mitään syytä ryhtyä juuri nyt erityisesti miettimään, mitä syön tai painan. Tämä siksi, että

Liikun paljon. Ylimääräiset grammat kyllä karisevat itsestään, kun palaan normirytmiin.

Treenaan tavoitteellisesti. Kalorivaje juuri nyt heikentäisi kehoni kykyä suoriutua siitä, mitä siltä pyydän.

Olen aidosti tyytyväinen itseeni juuri tällaisena.

Huolehdin kehoni hyvinvoinnista riittävästi, ne kilot joita kannan eivät kolota eivätkä rasita.

Minulla on krooninen sairaus, jonka hoidossa muut näkökulmat ovat ensisijaisia.

Juuri nyt minulle on tärkeintä pitää huolta perheestä tai rakkaista. Paneudun omaan hyvinvointiini, kun minulla on siihen paremmin aikaa ja voimia.

Keho- tai ruokasuhteeni on tavannut olla sellainen, että tarvitsen toisen ihmisen – ehkä ammattilaisen – näkemyksen asiaan, ennen kuin muutan mitään.

Mitä näkökulmia unohdin?

Jos unohtaa sen höpötyksen, että juuri nyt, tammikuussa, on jokaisen aika muovata itsestään oikea yli-ihminen, niin vuoden alkuhan on oikeastaan aika upea mahdollisuus pohtia, mitkä asiat minun elämässäni hyötyisivät siitä, että painaisin niiden kohdalla reset-nappulaa. Mieli kun kuitenkin kokee, että edessä on puhdas pöytä ja uudet tavoitteet. Ajattelepa, että pysähtyisit lämmöllä ja rakkaudella hetkiseksi pohtimaan, mitä juuri sinä juuri nyt omaan hyvinvointiisi tarvitset – liittyipä se ravintoon ja liikuntaan tai johonkin aivan muuhun.

Viisaat sanovat, että jos elämänmuutoksia tekee, niitä kannattaisi tehdä yksi pieni askel kerrallaan. Koko elämä ei voi mullistua kertarysäyksellä vain siksi, että kalenterin sivu vaihtuu toiseksi. Ehkä minä voisin päättää, että tässä kuussa jokaisella aamupalalla syön puuroni kanssa hedelmän tai marjoja. Tiedän, että juuri nyt tämä olisi minulle hyväksi – kuin antaisin pienen aamuhalauksen itselleni!

Liikunta, hormonit ja vaihdevuodet

Kuuntelin työmatkalla podcastia, jossa haastateltiin urheilulääketieteen ammattilaista, tohtori Stacy Simsiä. Aiheena oli urheilevien naisten suorituskyvyn ylläpitäminen ja parantaminen (!) vaihdevuosien aikana. Höristelin korviani. Asia käynee polttavan ajankohtaiseksi tuota pikaa, olenhan yli nelikymppinen – ja jotkut pienistä oppilaistani uskovat jo, kun leikilläni väitän olevani ainakin kolmesataa vuotta vanha.

Vaihdevuosilla tarkoitetaan siis sitä ajanjaksoa, jonka aikana naisen munasarjojen toiminta heikkenee ja viimein loppuu kokonaan. Koko ajanjakso voi erilaisin ja eritasoisin oirein kestää kuulemma kymmenenkin vuotta. Dr. Stacy Simsin mukaan useimmilla naisilla lähtölaukaus vaihdevuosiin kajahtaa neljännenkymmenen syntymäpäivän kieppeillä, ja naiset huomaavat tämän jälkeen kehonsa toimivan enenevässä määrin eri tavoin kuin ennen. Kun hormonien toiminta alkaa heittelehtiä, naiset saattavat kokea muutoksia mm. kuukautiskierrossa, mielialassa, unen laadussa ja määrässä sekä painonhallinnassa jo kauan ennen kuin tulee mitään sellaista klassista oireilua kuin kuumia aaltoja.

Voimatreeniä vähintään kahdesti viikossa, sanovat. Jos nyt edes sen kerran tekisin…

Dr. Sims totesi podcastissa, että suurin osa liikuntalääketieteen tutkimuksista on perinteisesti tehty niin, että testipopulaatioksi on valittu miehiä. Miesten ikääntyminen on lineaarista eivätkä ikävän ailahtelevat hormonihommelit samalla tavalla jyllää heidän elimistössään. Niinpä menopausaalisten naisten suorituskyvystä, sen ylläpitämisestä ja parantamisesta on viime vuosiin saakka ollut minimaalisen vähän tietoa – mikä tuntuu oikeasti tosi uskomattomalta. Yleiset ohjeet toki pätevät kaikille: liikunta on hyväksi, kaikki tarvitsevat voimatreeniä – mutta tarkemmin ottaen miten tämä kaikki optimaalisesti toimii?

Kuuntelin tarkkaan, kun Dr. Sims kuvaili 80 %:n vyöhykettä, jolla suuri osa meistä tyypillisesti liikkuu. Siis vähän liian kovaa tehtyjä kestävyyskuntoharjoituksia, jotka toistuvat samanlaisina päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen. Hän kannustaakin naisia monipuolistamaan liikuntaansa ja hakemaan ääripäitä: sekä todella kovia että aivan äärimmäisen kevyitä treenejä sekä lisää voimaharjoittelua. Tyytyväisenä koin sitten itseni aivan mallioppilaaksi, kun kovien ratavetojen jälkeen seuraavana päivänä liikuntani olikin vain ylettömän kevyttä kävelyä metsässä koiran ja puolison kanssa.

Lounasta ei kannata skipata!

Voimaharjoittelun suhteen en sitten olekaan aivan yhtä mallikas. Joitakin vuosia sitten tein voimatreenini uskollisesti, mutta kun työ alkoi viedä arjessa enemmän aikaa, vähät treeniajat jaettiin prioriteettilajeille. Dr. Simsin mukaan olen tehnyt pöhkön päätöksen. Naisten lihasmassa alkaa pienentyä neljänkymmenen ikävuoden jälkeen, ja alunperinkin naisen kehossa on vähemmän sen voimasortin lihassoluja kuin miehillä. Jos ei tilanteelle tee mitään, kahdeksankymppisiä juhlittaessa päivänsankarilla saattaa olla jopa puolet vähemmän lihasmassaa kuin neljäkymmentä vuotta aiemmin! Oma tavoitteeni on olla sellainen mummeli, joka vielä kahdeksankymppisenäkin osallistuu kulmakunnan juoksutapahtumiin: nyt on siis kaivettava painot esiin tyttären sängyn alta.

Sitten tietysti on se kysymys painosta. Mitä kummaa sille oikein tapahtuu? Podcastin juontaja kertoi omasta kokemuksestaan, joka meille monille naisille on valitettavankin tuttu: hän söi ja urheili kuten ennenkin, mutta kuin taikaiskusta painoa alkoi silti kertyä, eikä se tuntunut lähtevän pois millään poppakonstilla. Siis vaikka aina urheili eikä ikinä syönyt mitään.

Vika ilmeisesti olikin juuri siinä. Naisen ja etenkin urheilevan, oman tasonsa huipputuloksiin pyrkivän naisen keho toimii parhaiten, kun sille antaa polttoainetta, sanoo Dr. Sims. Hän kuvaili podcastissa tilannetta, joka minusta tuntui kovinkin omakohtaiselta. Aamulla on kiire, ei tule syötyä. Lounaalla on kiire, tulee syötyä niukasti. Töiden jälkeen pitäisi urheilla, mutta kehopa ei tunnu antavan parastaan – no ei tietenkään, kun eihän sitä ole ruokittu! Näin keho sitten oppii, että siltä vaaditaan suorituksia tilanteessa, jossa ravintoa ei ole tullut ja päättelee, että selviytymisen näkökulma vaatii nyt säästämään vähän varastoon. Tämän kierteen välttämiseksi naisten tulisi Dr. Simsin mukaan tarjota keholle polttoainetta sekä harjoitusta varten, harjoituksen aikana että siitä palautumiseksi.

Viimeksi rataa varjosti hiukan uhkaava taivas. Ehdin kotiin juuri ennen ukonilmaa.

Podcast oli kaikkinensa varsin tiukka tietopaketti ja jätti tärkeitä ajatuksen siemeniä. Nyt kun harjoittelen puolimaratonille, olen tarkoituksella pyhittänyt yhden päivän (edes sen yhden!) voimatreenille ja hakenut harjoitteluun polarisaatiota. Lisäsin viikkoon yhden juoksupäivän, jolloin harjoittelen Maffetone-metodilla ja toisen, jona painelen radalle vauhtileikittelemään tai juoksentelemaan esimerkiksi Yasso 800 -harjoituksia. Yritän muistaa, että kun ikää tulee lisää, keho ei enää anna tyhmyyksiä anteeksi samalla tavalla kuin nuorempana.

Sokerikoukussa

Tammikuun alussa Anu-sisko haastoi meitä siskoksia karkkilakkoon – perinteinen tipaton kun ei meistä kenellekään mitään muutosta merkitsisi. Katja oli kaukaa viisas ja ilmoitti suoriltaan, ettei aio talven pimeimpänä aikana riistää itseltään harvojen karkkipäiviensä tuomaa iloa. Minäpä sen sijaan lähdin höyrypäänä moiseen mukaan!

Intoilin vielä perheelle, että ehkä lopetan sokerin vallan kokonaan. Se kun ylläpitää tulehdustiloja elimistössä ja nyt näitä tulehduksia olisi riittävästi kotitarpeiksi muutenkin. Puoliso katsoi vähän hitaasti, mutta katsoi parhaaksi todeta vain, että selvä sitten. Vähän vokaaleja venyttäen kylläkin: seeelvä.

Ulkosuomalaiselle kotoisat karkit ovat kirjaimellisesti harvinaista herkkua.

Hyvin nopeasti selvisi, että sokerittomuuteen tarvitsisin paljon muutakin kuin vain kuivahedelmiä kaapin hyllylle. Lakkopäätöstä seuraavaan päivään mennessä olin nimittäin jo pyörtänyt pyhät puheeni ja arvellut, että totta puhuen nyt on kyllä kyse vain rehellisestä, raa’asti observoitavissa olevasta sokerista – ei mistään piilosemmoisesta. Ja varmaan alta kahden vuorokauden olin tullut siihen tulokseen, että jospa nyt oltaisiin ihan vain tässä karkkilakossa ensin.

Mikäs siinä sitten oli niin hankalaa? No tämä minun tämänhetkinen ruokavalioni ja ruokarytmini. Kun lähden töihin aamukuudelta, ei aamupalaan ole aikaa eikä se oikein vielä maitakaan. Usein nappaan vain mukaan jogurtin. Kymmenen minuutin lounastauollani pistelen amerikkalaiseen tapaan hyvinkin usein voileivän. Tai siis, krhm, peanut butter jelly -leivän. Kotimatkalla olen nääntymäisilläni nälkään ja natustan autossa välipalapatukan. Nyt ollaan jo reippaasti yli päivän sokerisuosituksista. Ja vaikka päivällinen yleensä onkin ihan järkevää ruokaa, ruokajuomaksi valikoituu limppari, joskus useammankin kerran viikossa. Sokerikello se vain kilahtelee!

Stevialla maustettua kokista, gluteenitonta leipää ja pussi karkkia – tasapainoisen ruokavalion perusainekset?

Puolivälissä tammikuuta tuttava jakoi somessa artikkelin, jossa puhuttiin tipattoman kuukauden hyödyistä ja hyödyttömyyksistä. Artikkelissa arveltiin, että jossain vaiheessa päihderiippuvuuden kehittymistä tipaton kuukausi kyllä vielä onnistuu, mutta vain sen ajatuksen voimalla, että helmikuun ensimmäisenä korkki napsahtaa. Artikkelin äärellä pohdiskelin, että samalla vimmallahan minäkin karkkilakkoani vedin – karkkipäivää odottaen. Jaa, tämäkö siis on se sokerikoukku?

Helmikuun ensimmäisenä päivänä laitoinkin siskoille viestin, että JIPPII, nyt saa muuten taas mässätä. Tunnustin kyllä samaan hengenvetoon kerran repsahtaneeni. Kotona oli ollut saatavilla Sirkusaakkosia – joita ei siis myydä tässä maassa. Anu vastasi viestiini, että hänelle ei muuten tehnyt ollenkaan tiukkaa olla paitsi karkeitta, myös lainkaan herkuitta. Tjaaa…

Välipalapatukat tulee miellettyä terveelliseksi vaihtoehdoksi, mutta totaalisokereitahan näissäkin on.

Karkkilakko ei sinänsä ole ratkaisu eikä yksistään tee ruokavaliosta sen terveellisempää. Minulle se oli hyvä herätys siihen havaintoon, ettei ruokailurytmini ole tasapainossa. Iltapainotteinen ravinnonsaanti ajaa kehoni huutamaan nopeaa energiaa, ja nälkäisenä tulee sitten napsittua mitä vain! Tässä on pienen elämäntaparemontin paikka. Aloinkin jo pakata töihin mukaan lämmintä ruokaa niiden hilloleipien sijaan.

Miten sairaaladieettini kanssa kävi

En ole kamalan ylipainoinen, mutta kun olo omassa kehossa alkaa ahdistamaan ja vaatteet kinnaamaan, on muutettava rutiineja ja kokeiltava ruokavaliossa jotain uutta. Niinpä sattuman ja pakon edessä tartuin sairaaladieettiin. Samalla yritin ymmärtää, mikä ruokailutottumuksissani on pielessä.

Lähtöpainoni oli 62,9. Vastaavat numerot olin nähnyt vaa’assa lähes kaksikymmentä vuotta sitten ollessani viimeisilläni raskaana. Vaikka luku ei tunnu huimalta, on tilanne konkreettisempi, kun määrän suhteuttaa 156 senttiseen runkooni. Toki Texasissa asuva pikkusiskoni lohdutteli; voihan ne kilot olla lihaksiakin. Mutta ei ne ollut.

Aloitin siis elämäni ensimmäisen varsinaisen dieetin, minkä myös lopetin hyvin nopeasti. Toisena päivänä heikotti niin, että tuntui, että pyörryn siihen paikkaan. Elimistöni heitti täysin kuperkeikkaa. Palelin ja päähän sattui. En kerta kaikkiaan kyennyt jatkamaan.

Kiukkusin siskolle. Tai varmaan kaikille. Mutta sitten aloitin dieetin uudelleen. Tein ensimmäisellä yrityskerralla ratkaisevan virheen. Jätin listassa aamukahviin laitettavan sokerin pois. Toisella yrityksellä seurasin listaa kuulijaisesti. Söin ohjeen mukaan, mutta jaottelin tällä kertaa ruokia niin, että jos päivälliseksi mainittiin omena ja kananmunat, söin vaikkapa listalla mainitun omenan väli- tai iltapalaksi. Näin syömistä tuntui riittävän hieman enemmän, eikä ajat aterioiden välillä tuntuneet enää liian pitkiltä.

Lisäksi, jos jonain päivänä tuntui aivan ylivoimaiselta pysyä kuurissa, lisäsin hieman listassa sinä päivänä olevan ruuan määrää. Saatoin siten syödä kolme kananmunaa kahden sijaan tai rouskia kaksi omenaa. Oli vain aivan pakko, tai muuten olisin repsahtanut enemmän.

Marjoista saan puhtia. Samalla täyttyy makean nälkä.

Olin ennen dieettiä aloittanut päivät aina kaurapuurolla ja kahvilla, syönyt jonkun kotiruokalounaan tai jos se jäi väliin, haukannut päivällä jotain välipalaa ja nauttinut lämpimän ruuan päivällisellä. Söin siis vain joko lounaan tai päivällisen. Illalla söin salaattia, maustamatonta jugurttia tai pari palaa leipää. Perjantaisin olin saattanut syödä palan patonkia tai karkkia. Mitä milloinkin.

Liikun kohtuullisesti. Kävelen aamuisin lyhyen, noin puolituntia kestävän lenkin koirani kanssa. Iltaisin kävelen, hölkkään, fillaroin tai hiihdän. Vuodessa kilometrejä kertyy noin 2500. Askeleita kertyy päivässä 15 000:a.

Hyvin tyypillistä koiran lenkitysmaastoa otsalampun valossa.

Kuuri oli aluksi rankka. Elimistöstä poistui parin ensimmäisen päivän aikana paljon nestettä. Sen jälkeen alkoi lähes jatkuva palelu, mitä kesti viikon. Dieetissä päivisin nautittava energiamäärä on pieni ja koska elän melko aktiivista ja liikkuvaista elämää, tunsin, ettei energiavarat millään riitä juoksemiseen. Pihatöitäkin tehdessä olo oli kuin puolityhjällä ilmapallolla. Näiden kahden viikon aikana oli tyydyttävä lähinnä rauhalliseen kävelyyn.

Puolivälissä dieettiä, perjantai-iltana sallin itseni kuitenkin syödä hieman poikkeavasti, sillä juhlistimme tyttäreni paluuta Saksasta kotiin. Raclettepannulla tuli sulatettua muutama juusto lihan, kurkun ja porkkanan päällä. En ottanut tästä stressiä, koska halusinkin buustata elimistöä, ettei se kävisi totaaliselle säästöliekille ja sainkin lauantai-aamun juoksulenkkiin melkoisesti lisäenergiaa.

Toisella viikolla nestettä ei enää poistunut edellisen viikon tahtiin. En varmaankaan muistanut juoda riittävästi ja päätä särki ajoittain. Ensimmäisien päivien valtava näläntunne oli poissa ja dieettiä oli helppo toteuttaa muutenkin, kun mielitekoja suuntaan tai toiseen ei ollut. Makeanhimo oli tipotiessään.

Viimeisenä päivänä olin jo unohtanut koko dietin. En muistanut heti aamulla punnita painoani saati murehtinut mitä söisin. Aamupala oli rutinoitunut ja muuttunut kaurapuurosta paahtoleipäviipaleeseen, minkä söin tyynesti kahvikupposeen ohella. Pureskeltavaa dieetissä myös riitti, mikä varmasti helpotti ruokavalion noudattamista.

Opin, että vaikka repsahdin jonain päivänä (raclette), ei minun pitänyt palata epäonnistuneena vanhaan, vaan tuli jatkaa ruokavalion noudattamista eteenpäin seuraavasta ruokailutilanteesta alkaen.

Ymmärsin myös, ettei oikotietä onneen ole. Mikäli haluan, että painoa ei ole enempää, on minun jatkossakin vain tarkkailtava enemmän sitä, mitä syön. Iän myötä painoa tuntuu tulevan herkemmin ja vaikka koen, etten syö paljoa, voi huomaamatta pienetkin väärät ruokailutottumukset tuoda vuosien saatossa ensin grammoja ja sitten kiloja vyötärölle.

Uskon, että dieetti opetti minulle sen, ettei minun ole pakko syödä niin paljoa pastaa, perunaa ja muita hiilareita, mitä suuhuni arjessa pistän.

Painoa putosi kaikkinensa 4,5 kiloa. Vaikka pudotetut kilot voi tuntua pieneltä ja osa siitä olla nestettä, sujahtavat farkut jo helpommin jalkaan ja pöhötys on tiessään. Eilen lenkillä askel tuntui ihanan kevyeltä ja kasvot kiinteämmiltä.

Jatkan varmaankin uusia asioita oppineena eteenpäin. Tavoitepainoon on vielä 3,5 kiloa. Välttelen edelleen joitakin ruoka-aineita, mutta syön jo enemmän. Aamupalaksi pureskelen tosin ohjeen mukaisesti leipää (ilman mitään täytteitä), lounaaksi lämmittelen keiton (esim. Pinaatti) ja päivällisellä pyrin syömään lihaa, kalaa tai kanaa sekä kasviksia. Illalla herkuttelen sillä, että laitan kulhoon maustamatonta jugurttia ja hedelmiä tai marjoja tai pyöräytän tutun salaatin. Juon vettä. Ehkäpä näin saan tavoitteen kasaan.

Suositan sairaaladieettiä. Se sopii tilanteisiin, joissa haluaa päästä painonpudotuksessa alkuun. Dieetti on kuitenkin rankka, joten en suosita sitä kenellekään, jolla on terveyden kanssa ongelmia tai elämäntilanteessa muita haasteita. Dieetti ei myöskään sovi tilanteisiin, missä haluaa liikkua paljon.

Dieetti toimi hyvänä herätteenä pysyvimpiin muutoksiin. Ja kun tuloksia saa tämän detin avulla nopeasti, on helppoa motivoida itseään jatkamaan paremmalla tiellä, kun on oivaltanut, mikä omassa ruokailussa on mahdollisesti pielessä.