Olemme kolme aktiivisesti ja monipuolisesti liikkuvaa siskosta kahdelta mantereelta: Suomesta ja USA:sta. Tervetuloa tutustumaan elämäämme! Aktiiviliikunta on yhteinen intohimomme, elämäntapamme ja energianlähteemme.
Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.
Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…
Sirpatherunner:
Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.
San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.
Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.
Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…
Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.
Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti
Katjatherunner:
Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.
Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.
Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!
Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.
Jossain niin metsässä.
Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.
Anutherunner:
Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!
Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.
Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.
Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen ”sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.
Itselle loma kuin loma tarkoittaa aikaa liikkumiselle. Aina lomakumppaneille loma ei kuitenkaan tarkoita samaa. Milloin joku haluaa viettää aikaa altaalla, milloin sohvan nurkassa, kun itse mieluiten painelisin pitkin lavedoja tai lumisia metsäpolkuja hiki otsalla.
Välillä – tai oikeastaan päivittäin teen kompromisseja. Aamupuuroa lusikoidessa suunnittelen viilettäväni kolmetuntisen päivälenkin Kuusamon pienellä karhunkierroksella, mutta loppupeleissä huomaan, että syystä tai toisesta ajattelemani lenkki kutistuu tunnin kävelyyn räntäsateessa.
Milloin kuvittelen kanssaihmisten intoutuvan läskipyöräretkestä, sivakoinnista tai islanninhevosratsastuksesta – ja huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa.
Voisin toki toteuttaa itseäni piirulleen suunnitelmien mukaan. Juosta kuin kaistapäinen. Mutta ei. Minut on kasvatettu aina tulemaan puolitiehen vastaan. Tekemään kompromisseja. Hakemaan ratkaisuja. Niinpä sopeutan ja sopeudun.
Mutta välillä yllätyn. Kun olen valmiina luovuttamaan, kanssaihmiset yllättävät. He ovat oppineet, että joskus on hyvä siirtyä omalta mukavuusalueelta toisen mukavuusalueelle. Ja niinpä taaperramme kohta yhdessä pitkin hankista metsää. Se ei ehkä tuo samaa nautintoa kaikille, mutta se tuo yhteistä hyvää oloa. Tasapuolisuutta ja kompromisseja. Puolin ja toisin.
Lueskellessani triathlon-artikkeleita satuin vastikään näkemään kuvan, jossa katsoja piteli Ironman-kilpareitin varrella kannustuskylttiä. Siinä luki: ”If you’re still married, you didn’t train hard enough!”
Ironman. Siis 2.4 mailia uintia, 112 mailia pyöräilyä ja 26.2 mailia maratonia. Lienee ymmärrettävää, että tähän treenaaminen saattaa rasittaa parisuhdetta.
Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin omalla YMCAlla ilmoitukseen, jossa kerrottiin, että keväällä alkaa aloitteleville triathlonisteille tarkoitettu harjoitusryhmä. Koska matkatavoite olisi tässä vaiheessa paljon, paljon Ironmaneja lyhyempi, yhteistreeniä oli tarjolla mielestäni varsin maltillinen määrä: kahdesti arki-iltoina ja kerran aikaisin viikonloppuaamuna. Ihan hihkututti, kun ajattelin, että porukasta saattaisi saada uusia kavereita ja valmentaja tietysti antaisi vähän vinkkejä yhteen jos toiseenkin seikkaan. Tarvitsi suorastaan vähän juoksutossuja pidätellä, kun esittelin mahdollisuuden puolisolle.
Hän ei sanottavasti innostunut.
Alttarilla sitä sanotaan, että tähän hommaan sitoudutaan hyvinä ja pahoina päivinä – englanniksi muotoilevat, että ”in sickness and in health”. Harva ajattelee, että se ”in health” voisi osoittautua kovin haastavaksi. Mutta jos aamenen aikaan parhaiten sohvalla viihtynyt puoliso vuosien kuluessa muuttuu ja alkaa kovasti kulutella tossuja metsäpoluilla, saattaa siitä seurata kotona keskustelu jos toinenkin.
Lueskelin näiden kahden sattuman jälkeen useita nettiartikkeleita ja blogikirjoituksia siitä, millaisena rasitteena liikuntaharrastus ja erityisesti kestävyysharjoittelu saattaa puolisolle ja perheelle näyttäytyä. Karkeasti ottaen ongelmat saattoi jakaa kahteen ehkä useimmissa liitoissa muutoinkin tuttuun laatikkoon: aikaan ja rahaan.
Treeni vie aikaa, ei siitä pääse mihinkään. Konkarit neuvoivat verkossa, että kannattaa ensinnäkin olla ihan avoin ja rehellinen siitä, kuinka paljon hommaan tarvitaan aikaa, eikä livahdella puolisalaa ovensuusta. Ja toisekseen koettaa aikatauluttaa niitä juttuja niin, että veisi perheeltä mahdollisimman vähän. Esimerkiksi: nouse juoksemaan aamuneljältä, olet takaisin viimeistään kahdeksalta. Aloita voimatreenit iltakymmeneltä, kun kaikki muut jo nukkuvat.
Kommenttikentissä juoksulesket, triathlonpuolisot ja ultraemännät murisivat, että piruako se auttaa. Ukko/akka on vain väsynyt sekä vähästä unesta että treenimäärästä, eikä ole koskaan kuin puoliksi järjissään, vaikka ruumiillisesti paikalla heiluisikin.
Jossain sitten todettiin, että itselleen voi asettaa toki rajojakin. Jollekulle se tarkoitti, että joka perjantai hän olisi päivällispöydässä perheen kanssa, vaikka kuinka lenkkijalkoja polttelisi. Toinen piti lepopäivän viikonloppuisin ja teki silloin juuri sen, mitä parempi puoliso ikinä keksi tahtoa. Kolmas arveli, että on tehnyt suuria uhrauksia, kun ei lähde alppireissulle, vaan tyytyy oman kylän puolimaratoniin – toistaiseksi.
Rahasta keskustelivat erityisesti triathlonperheet. Kolmeen lajiin tarvitaan kolmen lajin välineet ja jo pelkästään se pyörä voi toki olla hintavampi hankinta kuin kakkosauto. Mutta kyllä juoksijatkin näköjään käyvät taloudellisia debatteja: tarvitaanko taas uusia kenkiä, uutta tapahtumaa, lisää valmentajatunteja, fysioterapiaa, hierontaa ja kuntosalijäsenyyttä. Samoin kuin aika, myös omaan harrastukseen käytetyt varat ovat yleensä perheen yhteisestä potista pois.
Mutta kyllähän tämä myös antaa perheelle! huudahtavat harrastajat itse. Olen terveempi, elän pidempään, olen parempi ihminen, paremmalla tuulella, voin hyvin. Ja tämä tekee minut onnelliseksi! Yritän osallistaa koko perhettä, naskalit pyöräilevät vierellä pitkillä lenkeillä ja oppivat terveitä elämäntapoja. Otan joka kerta teidät mukaan kisareissulle ja tulen mukaan museoihin, vaikkakin kipeillä jaloilla. Olen ihmisenä vahvempi ja sitkeämpi ja töissäkin menee nyt paremmin. Tämä on osa minun identiteettiäni! Iso osa.
Sitä paitsi, jos et hyväksy minua sellaisena kuin olen ja anna minun tehdä mitä haluan, olet huono puoliso etkä osaa tukea minua oikein etkä anna minulle mitä pyydän ja koska minulla on vain yksi elämä, täytyy varmaan lopulta todeta, että olet väärä ihminen minulle. Voisin kuule harrastaa paljon pahempiakin asioita, kuten vaikka uhkapelejä tai ryypätä, niin että mietipä sitä! Eikä kuule tekisi yhtään pahaa, jos itsekin joskus nostaisit peppuasi ja liikkuisit sinäkin vähäsen. Näyttäisitkin paremmalta. Ööh… ei kun… sori…
Kiivaatkin tunteet kuohahtelevat etenkin verkkomaailman anonyymeissä keskustelukentissä, puolin ja toisin. ”Olisi kiva, jos voisit olla ylpeä minusta ja siitä mitä teen”, sanovat juoksijat. ”Olisi kiva, jos olisit edes joskus kotona ja välittäisit muustakin kuin urheilustasi”, vastaavat puolisot. Joku ultraleski ilmoitti kiroavansa sitä päivää, jona kannusti miestään juoksemaan tämän ensimmäisen mailin. ”Itsekeskeisiä sekopääaddikteja koko sakki”, hän sätti vihaisena.
Ja siinä se tämän perunan kuuma ydin taitaa ollakin: milloin viisari heilahtaa?
Lasi viiniä on ok, pullo pari illassa ihan vain puhtaasti rentoutumistarkoituksessa ei enää niinkään. Korttipeli kavereiden kanssa voi tarkoittaa hauskaa pokeri-iltaa, ensi kuun vuokrarahojen häviäminen kasinolla ei sen sijaan ole enää hilpeää. Juoksulenkki kolmesti viikossa pitää ihmisen virkeänä, mutta milloin hyvästä, terveellisestä ja onnellistavasta liikuntaharrastuksesta tulee kuluttava pakkomielle ja ahdistava addiktio?
Onko jokin kilometriraja? Treenimäärä? Rahasumma? Kilkattavatko hälytyskellot, kun juoksee läpi kivun ja rasitusvamman, ei malta pysähtyä lepopäivinäkään, koettaa juosta ongelmiaan karkuun, puolison mielipide ei enää kiinnosta tai kun asenne on se, että omat treenit tulevat aina ekana, no matter what?
Eri elämäntilanteissa raja varmaan liikkuu. Sinkkuna saa ehkä painella pitkin metsiä ja kortteleita sydämensä halusta; nopeimmin seinät varmaan tulevat vastaan silloin, kun perheessä on pieniä lapsia – ja kun puolisot eivät jaa samanlaista intoa aktiiviseen elämäntapaan.
Ilmoittautuminen YMCAn triathlon-ryhmään ei ole vielä auki, joten meillä keskustelut aiheesta jatkuvat. Laitetaanko parisataa dollaria ja kolme iltaa viikossa useiden kuukausien ajan siihen, että saan toteuttaa omaa unelmaa? Ehkä laitetaan. Mutta pari päivää mietittyäni hyväksyin sen, ettei se ole itsestään selvää.
Muistan myös sen, että triathlon-mitali ei ota minua syliin sohvalla, kun katson illalla telkkaria, eikä anna pusua aamulla kun herään. Se ei halaa lähtiessään kouluun eikä ilmoita ylpeänä, että siltä irtosi hammas. Se ei kerro ujosti ensi-ihastumisistaan eikä kaipaa äksynä apua matikan läksyissä.
Totta, olen sellainen äiti ja vaimo, joka haluaa ihan tosi intohimoisesti uida, pyöräillä ja juosta. Mutta sen lisäksi olen ja elämässäni on – niin paljon muutakin.
Kestää minkä kestää, niinhän me kaikki asiasta ajattelemme silloin, kun se ei osu omalle kohdalle. Flunssa nimittäin.
Mutta silloin kun osuu, on siitä päästävä äkkiä eroon. Hätääntyneitä puheluita kaikkialle, keksikää nyt hyvät ihmiset joku kikkakonsti. Yksi kehottaa rouskuttamaan valkosipulinkynsiä, toinen käskee keittämään inkiväärijuomaa.
Töissä joka toinen on kröhinyt ja pärskinyt jo muutaman viikon. Luulin olevani koskematon, onhan edellisestä pikkunuhastakin jo aikaa. Silloin se ottikin vähän kovemmin, joten luulisi, että jotain olisi tullut oppineeksi. Kipeänä ei kannata höntyillä, ettei käy hullusti.
Toissailtana se sitten kuitenkin yllätti. Iltahämärissä kähisin puolisolle, että ääni taitaa mennä ja kurkku on kuin santapaperia. Suhautin suun täyteen sinkkiä ja arvelin, että aamulla olen taas eho itseni.
Aamulla ääni kulkikin ja paukuttelin tyytyväisenä henkseleitäni. Ja sain kuningasidean: hölkytänpä ihan pienen kevyen tuossa juoksumatolla. Päätin olla maltillinen; vain kolme kilometriä ja sekin ihan hissutellen. Ajattelin, että ennenkin on alkava flunssa karissut lenkkipolulle.
Jos olisinkin malttanut, mutta eihän se jäänyt kolmeen kilometriin. Nyt sitten näyttää siltä, että lenkkitossut saavat rauhassa tuulettua jokusen päivän. Ääni on kuin variksella ja kuumettakin pukkaa.
Flunssaa murehtivalle ystävälle sanoisin, että mene hyvä ihminen peittojen alle. Ota torkut, lueskele ja mieti syntyjä syviä päivä, pari. Ei se kunto mihinkään häviä, ja liikkumaan ehtii. Vaan teenkö niin itse? No, arvatenkaan en. Sen sijaan rohmuan apteekin hyllyiltä pillereitä ja suihkeita. Keittelen inkivääriä ja popsin valkosipulia. Vielä tujaus c-vitamiinia – kyllä tämä jo huomenna helpottaa ja ihan varmasti voin lähteä lenkille. Ai niin, karpalokin auttaa. Ja höyryhengitys. Ja oliko se suolapiippu jossain…
The Running Trio - Juoksusiskot 