juoksu

Vantaa, täältä tullaan

Katja:

Olen valmistautunut Vantaalla lokakuun 8. päivä juostavaan juoksutapahtumaan neljän kuukauden ajan. Näin muutamaa viikkoa ennen mieli alkaa luonnollisesti jo suuntautua tulevaan ja mielessä pyörii viimeisten viikkojen treenien vähentämiset, pieni hiilaripainatus ruokavaliossa sekä kenkävalintojen ihmettely.

Olen säännöllisestä valmistautumisesta huolimatta juossut aika vähän (478 km). Monipuolisesti liikkumista harrastavana teen usein muutakin (muun liikkumisen kanssa kilometrejä on kertynyt alkuvuodesta reippaasti yli toistatuhatta kilometriä).

Pitkät lenkit olivat viimeisten viikkojen harjoittelussa ongelmallisia oikean jalkapöydän ja pikkuvarpaan kipuilun takia. Niinpä takana on vain harmittavasti kaksi puolikasta ja jokunen yksittäinen yli kympin lenkki. Se pitkä 30 kilometrinen uupuu.

Odotan Vantaan tapahtumaa itselle uutena tuttavuutena innolla. Kohta nähdään, miten tällä kertaa juoksu kulkee. Eilen illalla tein mäkitreeniä, mihin siskoni iloisesti purskahteli, että mitä järkeä, eihän Vantaalla mäkiä ole!

Anu:

Syksy yllätti juoksijan (huokaus). Mutta täytyy kuitenkin todeta, että tämän vuoden aikana olen juossut kaikkiaan enemmän kuin pitkään aikaan; nyt kun syyskuuta eletään, tämän vuoden saldona on reilut 900 kilometriä. Kesäloma (heinäkuu) meni tosin enemmän kuin vähemmän veneillessä. Juoksuja ei kertynyt paljonkaan, mutta kaikkea muuta kivaa senkin edestä.   

Iltalenkki syyskuun hämärässä

Vantaan juoksutapahtuman lähestyessä tunne on tyyni. Viikonloppuisin olen juossut parin tunnin lenkkejä. Vaikka pitkikset ovatkin jääneet alle kolmen tunnin, mieli on luottavainen. Ensi viikonloppuna on vuorossa puolimaraton Hangossa. Se antaa kivasti suuntaa tämän hetken juoksukunnosta. Nyt juuri juoksu tuntuu hyvältä. Me juoksusiskot olemme ihan vain harrastelijoita ja juoksemme iloksemme; nautimme siitä, että jalka nousee. Siksi tavoitteemmekin ovat maltillisia. Maraton, puolimaraton, kymppi tai vitonen ovat maailman mittakaavassa kaikki upeita saavutuksia.

Tavoitteena maali;
saavutus tuntuu aina yhtä hienolta. Omien rajojen ylittäminen on aina upea juttu!

Nyt kun Vantaalle on aikaa kaksi viikkoa, viimeisimmät treenini ovat olleet tämmöisiä:

  • sunnuntai 18.9.2022: juoksulenkki 16 km. Piti olla maltillinen, mutta lähti lapasesta. Intouduin liikaa, ja tuli turhan kuormittavia vauhtispurtteja.
  • tiistai 20.9.2022: koiran kanssa 9 km. Koiralla oli vatsavaivoja viikonloppuna, joten juoksimme rauhallisesti. Vahtasin koiran vointia ja hidastin aina, kun arvelin, että koiralla on tarve himmailla. Hyvä lenkki, olin maltillinen.
  • torstai 22.9.2022: 6 km liian lujaa. Koira mukana. Koiralla kaikki hyvin, joten päästelimme menemään. Tuntematon jackrussel hyökkäsi yhdessä mutkassa kiinni lahkeeseen, ja saimme kaikki vähän ylimääräisiä sykkeitä. Mutta selvisimme pienillä murinoilla, joten ei suurempaa hämminkiä. Hyvä lenkki, mutta ei ollenkaan maltillinen.
juoksu, juoksukilpailu

Tasainen Espoon rantapuolikas

Espoolaisena on helppo hyvin lyhyelläkin varoitusajalla singahtaa melkeinpä mihin tahansa pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa järjestettävään juoksutapahtumaan. Niinpä nytkin hörppiessäni aamukahvia naputtelin ilmoittautumisen sisään Espoon rantamaratonin puolikkaalle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa.

Edellisestä Espoon rantapuolikkaasta on vierähtänyt melkoinen tovi. Mielikuvissa muistan liukastelleeni rantakallioilla, ihmetelleeni Matinkylän Foreverin kohdalla reitillä oikaisseita neitokaisia ja kivunneeni mäkiä. Lisäksi muistan Kokoomuksen rantaraitin varrelle asetteleman, kahvia meille juoksijoille tarjoilleen vaaliteltan. Taisi olla peräti Alexander Stubb ojentamassa höyryävää pahvimukia eteeni.

Tällä kertaa reitti kulki Otaniemestä Länsiväylän reunaa myötäillen Niittykummun kautta Koukkuniemeen ja sieltä Haukilahden rantaa pitkin Westendiin ja Karhusaareen sekä takaisin Otaniemeen. Maratoonarit, jotka olivat aloittaneet urakkansa jo aiemmin, juoksivat puolikkaan kahteen kertaan ja tekivät lisäksi pienen lisäkiemuran Matinkylän kohdilla. Myös vitosen ja kympin juoksijoille oli omat lähtönsä, joten kilometrikylttiviidakko oli melkoinen.

Itsellä juoksu kulki suunnitellusti. Päivän tavoitteena oli tehdä matkasta tasainen, pitkä lenkki. Vauhti säilyikin identtisenä koko matkan. Kisatunnelma oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin viikon takaisessa, karnevaalihenkisessä Helsinki Midnight Runissa. Nyt enin osa kisapaikan ajasta kului naistenhuoneen jonossa, paikan kuulutus katosi osittain taustalla pauhanneen musiikin alle ja tavarasäilytyksessä puolikkaalle tulevia huudettiin jättämään laukut kasaan. Maalialueella järjestysmies ärjyi yrittäessä paimentaa meitä juoksijoita lähtöviivan taakse ja maaliinkin sai tulla sen suurempia ilakoimatta. 

Reitti oli kaunis ja melko vaihteleva. Vaikka puolikas juostiin pääosin asfaltilla, mahtui mukaan hiekkatietä ja hieman jotain luontopolkumaisen tuntuistakin osuutta. Mäkiäkin oli, muttei niin kuin ennen ja väliin mahtui myös rullaavia alamäkiä. Koska Espoon Rantamaratonin rantapuolikas juostaan hyvin suositulla Espoon Rantaraitilla, oli reitillä kauniin sään innoittamia pyöräileviä perheitä, vauvanvaunujen työntäjiä ja koiran ulkoiluttajia iloisena vilinänä juoksijoiden lomassa.

Myös juoksijoita kannustavia ihmisiä seisoi matkan varrella siellä täällä katsomassa juoksua tai odottelemassa mykkänä juuri sen oman läheisensä ohi juoksua. Muutamat heijasivat tai taputtivat. Yksittäinen ihminen soitti musiikkia jostain äänentoistolaitteestaan ja joku juomapisteen vapaaehtoinen kannusti jaksamaan. Haukilahden kohdilla joku kommentoi: ”Nyt näköjään tulee enää vain näitä keskitason juoksijoita, joita ei kannata jäädä katsomaan.”

Mitalli

Tapahtuma jäi itselle mieleen lähinnä pitkänä, tasaisesti juostuna lenkkinä. Vaikka kaikki toimi ja reitti oli kaunis, ei tapahtuma tällä kertaa enempää sykähdyttänyt.

juoksu, juoksukilpailu, Puolimaraton, Tapahtumat

Helsinki Twilight Run & Walk ja sen 21,1 kilometriä

Taitaa olla kolmas kerta, kun juoksin Helsinki Twilight Run & Walk -tapahtumassa puolikkaan. Ensimmäiselle puolikkaalle saimme ystäväni kanssa osallistumisoikeuden arvonnan kautta. Toisella kertaa viipotin matkan ex tempore -hengellä, yksin. Tällä kertaa yritin houkutella kesälomaansa lopettelevaa siskoani seurakseni mukaan – turhaan. Niinpä starttasin maaliviivalta jälleen yksin.

Olin kuitenkin saanut kisakatsomoon uskollisesti lähteneistä teineistä seuraa. Mukana ollut nelijalkainen ystävämme satutti kuitenkin yllättäen tassunsa, joten verta vuotava raaja kiikutettiin pestäväksi ja paikattavaksi tapahtumapaikan ensiapuun juuri ennen starttia.

Hämmästyksekseni lähtöpaikalle kertyi suhteellisen vähän juoksijoita. Suurin osa samaan aikaan startanneista tuntui valinneen matkakseen kympin. Ensimmäinen kierros meni mukavassa juoksijoiden tasaisessa letkassa. Jälkimmäiselle kierrokselle jatkoin yksikseni, kympin matkalaisten suunnatessa maaliin.

Toiselle kierrokselle lähdettäessä juomapisteellä tarjoiltiin myös geelejä. Päätin kuitenkin jättää geelin väliin ja pitäytyä vedessä ja urheilujuomassa. Geelin nappaaminen olisi ehkä kuitenkin kannattanut. Seuraavalle juomapisteelle oli matkaa ja yksin taivaltaessa motivaatio oli hukkua. Yritin vilkuilla usein kelloani, ettei vauhti omiin ajatuksiin uppoutuneena laskisi. Olinkin kiitollinen, kun Ruoholahtea lähestyessä aloin saavuttamaan edellä juoksevien selkiä.

Tiesin entuudestaan, että Helsinki Twilight on tapahtumana pienehkö. Tänä vuonna se tuntui kuitenkin vieläkin pienemmältä. Ja vieläkin vaatimattomammalta. Huivi, joka osallistujille annettiin, oli sama edellisvuotisen kanssa eikä mitaleja jaeltu. Reitiltä puuttui myös puolimatkan ajanoton mittaaminen ja maalissa yhteistyökumppaneiden tarjoamiset kalpenivat monien, pienten tapahtumienkin rinnalla.

Kannustustakaan ei matkalla juuri herunut. Kerran vapaaehtoisena ollut tyttö huusi perään tsempit ja matkan varrelle sattunut, neljän teinin nelikko teki kohdallani mieltä ilahduttavia aaltoja. Myös yksi kanssajuoksija, kympin matkalainen, jaksoi kannustaa vastaantulevia innolla.

Vaikka järjestäjä oli kovasti satsannut reitillä oleviin ohjaajiin, istui osa heistä risteyksissä räpläämässä kännykkäänsä. Toiset taas heiluttivat käsiään niin, ettei reitin suunnasta saanut kysymättä selvää. Harva myöskään sanoi mitään. Illan pimetessä myös aiempien vuosien ongelma toistui. Punaiset reittinauhat eivät yksinkertaisesti erottuneet puiden oksilta ja juoksusuuntaa sai todella hakea.

Helsinki Twilight on sijaintinsa puolesta helposti saavutettavissa ja reittinä kaunis. Tapahtumana se sopii erityisesti kaveriporukan tai ystävien kesken juostavaksi, hyvänmielen lenkiksi. Ehkä sen avulla saatettaisiin myös innostaa uusia kävelijöitä ja juoksijoita tapahtumaan mukaan, jos sen tarjoamalle viiden kilometrin lenkille saataisiin vielä lisättyä ajanotto.

Asioita joista ei kerrota

Tavoitteita kohti – ja hieman ylikin!

Katselin ohjelmaa ”14 huippua –  mikään ei ole mahdotonta”. Dokumentti kertoo nepalilaisesta vuorikiipeilijä Nirman Purjasta, joka kiipesi tiimeineen kaikille (14) Maapallon yli 8 000 metriä korkeille vuoren huipuille, puolessa vuodessa – rikkoen vastaavan ennätyksen seitsemällä vuodella. Onnistuminen itselleen asettamassa haasteessa liittyi Purjan mukaan itseluottamukseen sekä positiivisuuteen.

”Kaikki on kiinni luottamuksesta omiin kykyihisi. Sinulla on aina oltava positiivinen mielenlaatu, koska joskus asiat menevät pieleen”

Toki onnistuminen liittyi tässäkin vahvasti tahtoon. Siihen, että oli valmis etsimään ratkaisuja silloinkin, kun epäonnistuminen oli onnistumista ilmeisempää.

Ja samat asiat – luottamus, positiivisuus ja hieman ylioptimistinen mielenlaatu – auttavat meitä kaikkia omienkin tavoitteiden kohdalla. Koetoksen keskellä tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä on mieli. Moni asia voi – ja usein – menee pieleen. Mutta, jos silloin, sen vastoinkäymisenkin hetkellä suuntaa ajatuksensa pois siitä rikki hankaantuneesta pikkuvarpaasta ja fokusoi ajatuksensa maaliin pääsyyn, voittaa paljon.

Mutta välillä meitä ajaa eteenpäin myös surulliset tunteet. Ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen naisten sarjan Jerusalemin maratonin voittaneen Valentyna Veretskan mielessä liikkui kisan aikana, voin kuitenkin kuvitella henkisen tuskan siivittäneen hänen askeleitaan. Harva puolisonsa rintamalle jättänyt ja lapsensa kanssa sotaa paennut kykenisi samaan.

Ihailen muitakin itseensä uskovia naisia, kuten vaikkapa Raija Alapeteriä, joka on kipparoinut suomalaisia naisistoja ARC-purjehduskilpailuissa yli Atlantin. Tai Kathrine Switzeriä, joka ensimmäisenä naisena juoksi maratonin, mahdollistaen meille sen, että saamme vapaasti kokea murusia samanlaisista huuman hetkistä. Ja ihailen luonnollisesti keski-iässä toispuoleisesti sairaalassa halvaantunutta äitiäni, joka on ollut monessa asiassa periksiantamaton.

Äitini yksi tavoite – Grand Ganyon.

Vaikka omat tavoitteet niin elämässä kun juoksuharrastuksen suhteen kalpenevat ja ovat mitättömiä huikeita saavutuksia tempaisevien ihmisten rinnalla, ajaa samat biologiset ominaisuutemme meitä eteenpäin. Sillä kuten emeritusprofessori Heinrich Bernd toteaa, ”syvällä sisimmässämme olemme kaikki juoksijoita.” Kunhan vaan asetamme itsellemme tavoitteita, uskomme itseemme, voimme haaveemme toteuttaa ja mennä jopa hieman ylikin.

ikä ja juokseminen, juoksu, Terveys, Treenit

Juoksu nuorentaa, niin sanovat

Kyhjötin olohuoneen lattialla ja viimeistelin neulomaani villatakkia. Viimeistely on se viheliäisin vaihe, kun pääteltäviä langanpätkiä on paljon. Kyhjötin ilmeisen kauan, sillä kun lopulta könysin pystyasentoon, köpöttelin kuin ikiaikainen vanhus.

Ikiaikaisen vanhuksen käsite tosin sai kyytiä aika pian. Olin nimittäin ruotsalaisuuden viikon kunniaksi napannut kauppareissulla kyytiin ruotsinkielisen Runners Worldin, jonka kannessa hehkuteltiin nuorentavasta juoksemisesta: ”Spring dig ung! Löpning bromsar åldrandet – fysiskt och mentalt!”. Jäykistynyttä selkärankaani oikoessani vilkuilin kansilehteä ja tunsin itseni satavuotiaaksi.

Runners World nr 10 November

Satavuotiaallakin näköjään jalka nousee, totesin, kun lopulta pääsin lehden kimppuun. Lapsen silmin viisikymppiset ovat ikäloppuja, ja viisikymppisen mielestä kahdeksankymppinen on melkein sata. Kahdeksankymppisenä ajattelen luultavasti toisin.

Artikkelissa kahdeksankymppiä ja risat oleva juoksijatar kertoi heräävänsä aamulla aikaisin. Niinhän ne ikäihmiset tuppaavat tekemään, ajattelin. Vilkaisin kelloa ja hamusin käteeni kahvikupillistani – johan tässä alkoi olla aamusumpin aika, kellokin kohta puoli kuusi.

Aamut ovat mitä parhainta juoksuaikaa, jatkoi artikkelin seniorijuoksija. Nyökyttelin hymistellen – itsekin hölkyttelen mieluusti puolisen tuntia ennen töihin lähtöä. Sumppini alkoi maistua kitkerältä, kun seniori jatkoi juoksevansa joka arkiaamu puolitoista tuntia. Ja sitten lauantaisin aina sellaisen kepeän kolmituntisen. Varmaan supergeenit, tuhahdin.

Geeniteorian jouduin kuitenkin heittämään romukoppaan, sillä lehti kertoi kaksostutkimusten osoittavan, että ihan itse voit vaikuttaa suorituskykyysi. Kyllä sinäkin pystyt, ei ole liian myöhäistä aloittaa. Det är aldrig för sent att dra nytta av hälsovinsterna!

Terveyshyötyjen lista onkin ilahduttavan pitkä. Kielitaitoni ei ihan taipunut kaikkeen terveystieteelliseen, joten sisäistin tämän osuuden artikkelista hieman haparoiden. Mutta mukavalta kuulostaa, että kaikki tämä näkyy lopputulemassa: paino pysyy kurissa ja aineenvaihdunta toimii ikävuosiin nähden vikkelästi.

Muusta vikkelyydestä onkin sitten syytä puhua vähän hiljempaa. Tai niin arvelin ennen tämän artikkelin lukemista. Lehtitiedon mukaan juoksuvauhti hidastuu keskimäärin seitsemän prosenttia ikävuosien 40 ja 60 välissä, eikä tasapainokaan pahasti heittele, jos on riittävän aktiivinen treenaaja. Nämä lehtiartikkelin seniorit vipeltävät niin, että perässätulijaa hirvittää. Ja tasapainoisiltakin vaikuttavat, sekä fyysisesti että muuten. Nuoremmalla selkäranka suoristuu jo pelkästä kunnioituksesta.

Oli tarkoitus pitää löysäilylauantai, mutta taidan tästä kuitenkin hivuttautua lenkkipolulle.