Laiskan kokin bravuurit

Joitakin vuosia sitten innostuin ostamaan erityisen laadukkaan tehosekoittimen. Haavekuvissani olin se aamupirteä energiapakkaus, jonka päivät alkavat tasokkailla vihersmoothieilla, spiruliinajauheilla ja avocadoilla.

Avocadot puputan sellaisenaan – smoothieen saakka ne ovat harvemmin päätyneet. Trendi ei ole ottanut kierroksia keittiössäni, enkä ole tullut ostaneeksi spiruliinaakaan.

Tiedän, että ruokailutottumukseni kaipaisivat terävöittämistä. Ruoka on minulle polttoainetta, jotta jaksan liikkua ja taapertaa päivän touhuissa. Toki ymmärrän hyvien tuotteiden päälle, mutta pärjään hyvin sillä, mitä milloinkin on ulottuvillani. En ole moksiskaan, vaikka tankkaisin vatsani täyteen samaa sapuskaa joka päivä.

Välillä epäilen, että syön todellisuudessa liian vähän. Lähipiirissä oleva henkilö karisti hurjan määrän liikakiloja seuraamalla syömisiään appin kautta – kirjaamalla tunnollisesti kaiken, mitä suuhunsa pisti. Mielenkiinnosta kokeilin sitä itsekin ja havahduin, kun päivän päätteeksi sain vakiopalautteen: syö enemmän.

Jos syön enemmän, väsähdän. Ja toisaalta jos syön liian vähän, alhainen energiatasoni saa kädet tärisemään ja mielen kiristymään.

Niukahko syöminen kostautuu kyllä. Jos liikkuu paljon, pitäisi ravinnonkin olla riittävän energiapitoista ja laadukasta. Väsymys pukkaa, jos ravintoaineista syntyy vajetta. Ja onhan sillä varmasti vaikutusta myös immuunijärjestelmään. Tiedän hyvin, että rikkipitoiset ruoat tekevät hyvää iholle ja hapatetut ruoat probiootteineen tukevat limakalvojen kunnossa pysymistä. Teoriassa paketti on siis koossa, mutta käytännössä lipsun.

Tunnistan ongelman ytimen – sen, että inhoan kokkaamista. Olen huono keksimään, mitä milloinkin syödään. Jos joku toinen laittaa aterian, sen syöminen on nautinto. Omat pöperöni ovat mitä ovat.

Paljon liikkuvana energiavaje iskee välillä kuin salama. Silloin on tehtävä nopeasti jotain, tai nuupahdan hetkessä. Pikaisena hätävarana pähkinät auttavat. Cashewien kylläisyyshormonit saavat pysymään tolpillaan siihen saakka, että ehtii loihtimaan jotain oikeasti ruokaisaa. Äärimmäisessä hätätilassa kippaan kiehuvaan veteen linssipastaa, jonka höystän parilla pestolusikallisella.

Viime aikoina olen intoillut kotimaisista juureksista, linsseistä, pavuista ja parsakaaleista. Ehkä elimistössäni on niiden sisältämistä ravintoaineista vajetta, kun ne niin kovasti nyt koukuttavat. Laiskan kokin bravuurini on heitellä lohkotut juurekset uunipellille. Päälle lorautan sitruuna-oliiviöljyä, sekaan tipautan valkosipulin kynsiä ja päälle ripottelen mustapippuria. Katan komeuden vöner-lastuilla tai lohifileellä. Helppoa ja onnistuu, vaikka keittiöhommia vieroksuisikin.

Bataatteja, punajuurta, palsternakkaa ja raitajuurta. Uunipellille ja uuniin, helppoa ja hyvää!

Kun tytär vuosia sitten palasi vaihto-oppilasvuottaan viettämästä Englannista, hän oli päässyt papujen makuun. Inhosin ajatustakin ja sain puistatuksia, kun keittiöön ilmestyi papupurkkeja. Enpä olisi arvannut, että niistä on muodostunut keittiöni kantava perusta! Pavut ovat ravintosisällöltään käsittämättömän monipuolisia. Niissä on proteiinia, kuituja sekä antioksidantteja – kaikkea sitä, mitä aineenvaihdunta tarvitsee, ja mitä huolimattomasti syövän ihmisen elimistö huutelee. Estävät vieläpä diabetesta, syöpää ja liikalihavuuttakin.

Kiireisen (laiskan) kokin papuateria syntyy kädenkäänteessä. Heittelen pannulle sipulia ja hämmentelen niitä hetken. Oikea kokki puhuisi ehkä kuullottamisesta, mutta minulla ne välillä vähän kärvähtävät, joten ei siitä sen enempää. Kyytipojaksi laitan valkosipulia, tomaattilohkoja, varsiparsan palasia ja mitä milloinkin jääkaapin hyllyiltä satun löytämään. Sitten lisään pavut – niitäkin käytän rennolla otteella ja kaikissa muodoissaan. Lopuksi kippaan pannulle kaiken sekaan kaurajauhista. Ja vot, ateria on valmis. Jos pavut ovat päässeet loppumaan, punaiset linssit käyvät yhtä mainiosti.

Kidneypapuja, vöneriä ja varsiparsakaalia. Hätäisen kokin pikaherkku!

Rennon keittiöni uunissa valmistuu perjantaisin pizza. Pyöräytän pohjan kananmunista ja psylliumista. Paistan pohjaa pari minuuttia ja nakkaan päälle täytteet. Nopeaa ja näppärää.

Perjantaipizza: surautan viisi kananmunaa tehosekoittimella ja sekoitan sekaan psylliumia.
Täytteeksi merellisiä aineksia kaapin antimien mukaan.

Mutta ihan kaikkein parhainta on kesäinen kalakeitto. Vaikka kotikeittiöhengetärtä minusta ei saa tekemälläkään, retkioloissa yllätän välillä itsenikin. Veneessä keittiöolot ovat rajalliset, ja silti siellä hääräily on rentouttavaa. Veneilijän kalakeittoni syntyy sekin rennolla otteella: keitän kuoritut ja lohkotut perunat. Kun ne ovat hieman pehmenneet, korvaan keitinveden kookosmaidolla. Lisään pakasteena ostamani kalakuutiot, silppuan sekaan ruohosipulia ja maustan sopan. Valmiin keiton päälle ripottelen tilliä, jotta kokonaisuus näyttää nätiltä.

Tämä versio syntyi lohisuikaleista.
Veneillessä ainekset ovat juuri niitä, mitä mukaan on sattunut tulemaan.

Jälkiruokia ei laiskan hääräilijän keittiöstäni juurikaan löydy. Tyhjiä kaloreita en kaipaa. Siis karkkeja, keksejä tai muita höttöpöperöitä. Alkoholikin on jäänyt, sillä haluan pysyä juoksukuntoisena. Mutta koska paheiden summa on kuulemma aina vakio – näin sanoi kerran eräs viisas ystäväni – lankeamuksiakin riittää. Mutta eikö tiukkapipoisuutta pidäkin välttää – tutkimustenkin mukaan joustava suhtautuminen ruokaan on kaiken a ja o.

Kyläreissun ihana jälkkäriylläri: vegejugurttijäädyke marjoilla.

Höyryävä kuppi kahvia sen sijaan maistuu kyllä. Vetoan siihen, että kahvin tiedetään hidastavan monia sairauksia, kuten vaikkapa Parkinsonin tautia, jolle sukurasite näyttäisi minuakin altistavan. Ehkäisee se kuulemma myös muistin heikkenemistä – kunhan vain malttaa pysyä kohtuudessa. Liika on liikaa ja nostaa sekä verenpainetta että kolesterolia. Mutta kruunaahan se aterian, epäilemättä.

Ja kun nyt tulivat ne paheet mainittua, niin onhan nekin paljastettava. Jäätelöt.

Ravintolan jälkkäriannos yllätti: tilasin sitruunaisen jäätelöpallon!

Hyvän mielen liikuntaa

Meidän perheessämme on hökelö koira. Sellainen, joka ei pysy nahoissaan, kun joku ihmisistä alkaa kolistelemaan ulkoiluasusteiden kanssa. Lyhyellä kävelylenkilläkin se porhaltaa moninkertaisen matkan. Hyppyjä, siksakkia, spurtteja. Samanlainen kuin pienet lapset, aina vipeltämässä.

Lapsena elämä oli yhtä juoksemista. Siis hyvässä mielessä – joka paikkaan piti hypellä hiukset hulmuten. Aidan kaiteisiin oli pakko pysähtyä kieppumaan ja tasaiset nurmikot suorastaan huusivat heittelemään kärrynpyöriä.

Joitakin vuosia sitten aitan nurkasta pilkistivät puujalat. Ne sellaiset pitkät kepit, joille kiivetään ja joilla kävellään yläilmoissa keikkuen. Sisäinen lapseni intoili asiasta – kokeilemaan piti päästä, vaikka järki kertoi, että keskikevään mutainen maa tulee kohta hyvinkin konkreettisesti lähelle. Tulihan se, mutta hauskaakin oli.

Aika ajoin minussa herää myös sisäinen hökelyys – jotain koiramaista ja lapsekasta siis. Tasaisesti jumputtavalla hölkkälenkillä tekee yhtäkkiä mieli tehdä jokin outo hypähdys, heilua ja pyrähdellä. Itseäkin hymyilyttää – ja sitten on äkkiä pälyiltävä ja tarkistettava, kuinkahan moni kanssakulkija huomasi hullutteluni. Hulluttelu on kuitenkin hyvästä, etenkin kun se liittyy sporttispurtteihin. Ja kanssaihmiset ainakin saavat syyn hymyillä.

Lyhyetkin liikuntatuokiot edistävät hyvinvointia. Näin kun asian äärelle pysähtyy, ihmetyttää, miksi sitten tulee jökötettyä paikoillaan. Useamman tunnin teams-putken jälkeen ruotoaan joutuu oikomaan oikein urakalla. Jeesiä tilanteeseen voisi saada työpaikan tarjoamasta taukojumppaohjelmasta – jonka poistin, sillä jumppatuokioita tuli tyrkylle ärsyttävästi juuri silloin, kun älyllinen ajatus oli pulpahtamaisillaan.

Liikkumattomuus on yleisesti tunnistettu jopa kansallista toimintakykyä uhkaavaksi tekijäksi. Kansansairauksia, työn tuottavuuden vähenemistä, veronmaksukyvyn alenemista, kotihoidon kustannusten lisääntymistä ja mielen ongelmia.

Viime aikoina on uutisoitu siitä, että erityisesti miesten kestävyyskunto on niin heikolla tolalla, että se uhkaa jo toimintakykyä. Ylen uutisesta (https://yle.fi/a/74-20022525) jäi jäytämään järkyttävältä kuulostava lause: ”tulevina vuosikymmeninä hiemankaan fyysisesti raskaammissa työtehtävissä ei tulla enää näkemään yli 50-vuotiaita työntekijöitä”. Nelikymppisistä miehistä vain kolmella prosentilla on hyvä kestävyyskunto.

Eräässä kävelypalaverissa (!!) pohdimme, että onhan tämä arki sellaista oravanpyörää, ettei aina tosiaankaan löydy fiilistä eikä energiaa lenkille lähtemiseen. Ja samaan hengenvetoon hönkäisimme, että kohta alkavat taas kevään tutut juoksutapahtumat tulla ajankohtaisiksi. Ihan sohvaperunoiksi ei siis ainakaan meitä kävelypalaveeraajia voine tituleerata. Vaikka kieltämättä aina ei huvita. Mutta ei aina tarvitsekaan, kunhan nyt kuitenkin suhteellisen usein.

Olen onnellinen siitä, että omassa työarjessani löytyy aikaa hyppelemiselle ja kieppumiselle (ja vähän sille hökeltämisellekin). Hybridityö mahdollistaa sen, että viikon varrelle mahtuu juoksulenkkejä, nyrkkeilysäkkiläpsyttelyjä sekä jumppatuokioita. Koirien ei tarvitse tyytyä pikaisiin pihapisutteluihin, vaan nekin pääsevät nuuskuttelemaan virikkeellisempiin ympyröihin, kun emännällä ei ole tulenpalava kiire. Työkoneen äärelle ennättää silti ajoissa, kun työmatkan pituus on vain kahvinkeittimen ja työpöydän väliset muutamat askeleet.

Hypellään siis, ja hullutellaan. Sillä saa paitsi hyvää mieltä, myös säästää yhteiskunnan menoeuroja. Kaupan päälle olo tuntuu reippaammalta ja energisemmältä. Kotikonttorilla voi huoletta tempaista muutamat askelkyykyt kesken kokouksen – kun ensin varmistaa, ettei kamera ole päällä! Ja jos on, työkavereita naurattaa – ja nauruhan on tunnetusti myös hyväksi.

p.s Kokeilin, vieläkö kärrynpyörä luonnistuu!

Matkalla maratonille: sudeettisavolaisen juoksuhöpötykset ja muita pääasioita

Viime viikolla pitkis tuntui rankalta. Oli ollut tarkoitus juosta 16 mailia (25,75 km), lopulta juoksin vain vähän reilun puolimaratonin. Texasiin on tullut jo kevät, lämpötila oli siis juoksun lopulla lähellä kolmeakymmentä astetta. Askel painoi ja kylkeen pisti, koska olin nerokkaasti päättänyt kokeilla, voinko korvata yhden geelin banaaninpuolikkaalla. En voi. Viimeisen mailin ajan juoksin 150 metriä ja kävelin saman verran, jotta pääsin takaisin parkkipaikalla odottavalle autolle.

Mietin vastikään kuuntelemaani juoksupodcastia, jossa oli puhuttu mielen treenaamisesta. Siinä sanottiin, että vaikeat juoksut valmentavat mieltä maratonille. Pitäisi kehittää oma mantra, pohdin. Tai miettiä, kenen ihmisen kunniaksi kunkin mailin juoksen. Amerikkalaiset puhuvat aika paljon mielenhallinnan keinoista pitkänmatkanjuoksussa; sisu ei täällä ole niin tuttu käsite.

Tänään kun oli taas pitkispäivä, juoksin sen 16 mailia. Tavoitteeni oli, että tällä kerralla juoksu menee rennon mukavasti: hymyilen, otan kuvia, juoksen hitaasti. Neljääntoista mailiin pääsin tällä metodilla ihan näppärästi, loppu oli sitten raastavaa juoksua porottavan auringon alla. Kun lämpötila nousee, sykekin nousee, sille ei mitään mahda. Aivot yrittivät vakuuttaa, että kyllä nyt kannattaa lopettaa. Minä koetin keksiä niille muuta ajateltavaa. Juoksupodcastissa olivat sanoneet, että aivot aloittavat tämän siinä vaiheessa, kun voimia oikeasti on jäljellä vielä ainakin 40 %.

Samassa podcastissa oli puhuttu hitaasti aloittamisen tärkeydestä. ”Jos kuvittelet meneväsi hitaasti ensimmäisen kolmen mailin aikana, mene hitaammin”, oli valmentaja vakuuttanut. Noudatin tänään tätä ohjetta ja olin todella tyytyväinen. Olin myös juuri lukenut artikkelin hitaista ja nopeista lihassoluista ja oppinut, että vain hitaasti juoksemalla kasvatan ja treenaan niitä hitaita. Ne kun ovat ne, jotka vievät perille.

Juoksulle lähdössä. Letti, pujotus, kiepautus ja solmu!

Siitäkin on kuulemma apua, jos puhuu itselleen ääneen kuin toiselle ihmiselle. Aivot kuvittelevat saavansa ohjeita tai kannustusta joltain ulkopuoliselta, väitti joku urheilupsykologi. Ensimmäinen äidinkieleni oli Pohjois-Karjalassa puhuttava savon murteen muoto. (Kyllä, se on kielitieteellisesti savoa.) Jossain kuudennen mailin kieppeillä sisäinen savolaiseni pulpahti suureksi yllätyksekseni pintaan ja alkoi antaa ohjeita: ”Elä sinä tyttö hötkyile!” Olin nimittäin yrittänyt kiristää tahtia, kun meno tuntui hyvältä.

Kun peninkulman säteellä ei näkynyt muita kuin autoilevia ihmisiä, minä sitten jatkoin itselleni ääneen palpattamista: ”Hittaasti, hittaasti, ne hittaat vie perille!” Sitten eräässä mäessä tietysti takaa paukahti huomattavan hämmästynyt pyöräilijä juuri, kun pontevasti ja jälleen ääneen päättelin, että on kävelyn paikka, koska ”näihin mäkilöihin en tännään ihtiäni tapata”. Pyöräilijä toivotteli hyvää huomenta ja kiristi vauhtia. Niinhän ne sanovat, että vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä.

Treenin varrella päänseutu on tarjonnut toisenkin pähkinän purtavaksi – nimittäin hiukset. Vapaina ollessaan pitkät hiukseni yltävät alaselkään, ja juoksun ajaksi niille on tehtävä jotakin. Olen kokeillut jos jonkinlaisia ratkaisuja.

Korkea ponnari on hauska ratkaisu lyhyille lenkeille. Hiukset liehuvat kivasti ja sipaisevat tuon tuosta keveästi olkapäitä. Pidemmällä matkalla hiusten ja liikkeen paino alkaa valuttaa ponnaria pikku hiljaa alemmas, hiukset menevät tuhannen takkuun ja kevyestä sipaisusta tulee jokaisella askeleella toistuva ohuen ruoskan viiltävä isku.

Yksi letti takana korjaa takkuuntumisongelman, mutta on näin pitkillä hiuksilla aivan liian raskas. Painava, paksu letti hakkaa yläselkää ja hartioita askelten tahdissa. Kaksi lettiä sen sijaan toimii aika kivasti, näyttää vain ehkä hassulta ikäiselläni naisella. Toimiva – joskin kirjaimellisesti takakireä – ratkaisu on moninkertainen nuttura, jossa hiukset ensin sitaistaan ponnarille, sidotaan letille ja kierretään nutturalle, joka lopulta kiinnitetään parilla kolmella pampulalla.

Yhdellä pitkiksellä keksin ehkä tähänastisista luovimman ratkaisun. Pujotin alhaalle punotun letin lippalakin alta sen taka-aukon lävitse ja uudestaan alas letin itsensä läpi. Solmu piti ja koko hässäkkä tuntui ylettömän mukavalta – mitä nyt ehkä jonkun lettinarun kaipaisi vielä varmuutta ja pysyvyyttä antamaan.

Kahden letin taktiikka

Viimeinen päänvaiva viime viikkoina on ollut nestetytys. Ilmojen lämmettyä pieni juoksuvesipulloni ei enää riitä pitkiksille. Tähän mennessä on kokeiltu kolmea keinoa. Ensimmäisellä kerralla mieheni toi minulle puolimatkaan uuden vesipullon. Älyttömän näppärä konsti, ainakin kaikkina niinä lauantai-aamuina, joina hän ehdottomasti haluaa olla hereillä aamukuudelta ja kiikuttaa vesipulloa jonnekin tienposkeen seitsemältä. Toisen kerran ajoin juoksureitin keskivälille autolla. Juoksin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen ja autolle osuessani täytin pulloa. Koetan aika paljon käyttää näitä edestakaisin-reittejä, koska sellainenhan maratoninikin on. Mielen treenausta sekin.

Tämän päivän lenkillä olisin mieluusti täyttänyt vesipulloni erään puiston huoltorakennuksessa, josta normaalisti saa suodatettua vettä. Raakaa hanavettähän eivät täällä useimmatkaan juo, siinä on jäämiä vaikka ja mistä. Nyt se puiston suodatinlaite vain on ollut talvimyrskyn jälkeen poissa käytöstä / rikki jo yli kuukauden. Onneksi olin tästä tietoinen ja varasuunnitelmana olin napannut mukaan pankkikortin, ja kävinkin sitten matkan varrella huoltoasemalta ostamassa vettä. Sattumalta myyjä oli itsekin juoksija ja alkoi rupatella: kuinkas pitkä matka on tänään, monesko maratoni suunnitteilla. ”Voi kulta, ei sinun pitäisi puhua sellaisille hulluille”, naureskeli puoliso kotona, kun kerroin hauskasta sattumasta. Vieressä kuunnellut lapsi pohti, että miten niin, puhuithan sinä juuri itsekin äidille. Jep, jep. Hullun hommaahan tämä kestävyysjuoksu jossain määrin kyllä on! 🙂

Ehkei siesta Pohjolassakaan olisi hullumpi ajatus

Olen tänään istunut koko päivän. Istuin myös eilisen. Tuntuu, että edellisestä, alkuviikon lenkistä on jo niin kauan, ettei sitä tahdo muistaa. Ei auta, että kävelin lyhyesti koiran kanssa aamulla ja illalla. Tuntuu, että se varsinainen liikkuminen puuttuu.

Olen tehnyt pari viikkoa sitten juoksuohjelman itselleni kevääksi. En sillä, että tavoittelisin mitään sen suurempaa, mutta ainahan se on miellyttävämpää juosta puolikas jos toinenkin, kun on tullut säännöllisesti juostua. Tänä vuonna leuto talvi on myös ollut ihanteellinen juoksemiseen, joten en voi syyttää olosuhteita, kun olen jo ohjelman ensimmäisellä viikolla lipsunut. Pitkälenkki puuttui.

Yhden viikon kömmähdys ei kuitenkaan kaada ohjelmaa, sillä olen vanhetessa ymmärtänyt mitoittaa treeniohjelmaan joustoviikkoja. Silti treeniviikon pieleen meno jo alkumetreillä harmitti niin, että kyseenalaistin koko ohjelman. Niinpä kevensin sitä ja päätin, että seuraavalla viikolla jatkaisin vähemmän aikaa vaativalla ohjelmalla ja puolikas hoituisi edelleen ongelmitta.

Kisoihin on kivempi mennä valmistautuneena.

Toisen viikon lopussa olin kuitenkin jälleen lipsunut. Tempolenkki puuttui, pitkälenkki oli tekemättä ja se kolmas…en viitsi edes ajatella. En myöskään ollut pitänyt kiinni viikottaisesta joogaamisesta. Uinnistakaan ei ollut tullut mitään. Kiireessä koko ajatus lenkistä oli unohtunut.

Ja vaikka voisin hakea syitä muualta, voin vain katsoa peiliin. Olen antanut työ- ja elämänrytmin vaikuttaa. Näin ystävää ja kävin teatterissa. Olin myös priorisoinut työni ja tehnyt luvattoman pitkiä päiviä, joiden jälkeen lenkki ei ollut enää irronnut. Väsyneenä oli tuntunut muutenkin siltä, että flunssakin taitaa yllättää. Olin jättänyt lenkit väliin ja laiminlyönyt itseäni, vaikka tiedän kyllä, ettei pitäisi. Pitkässä juoksussa kun ei ole kenenkään etu, että annan muiden asioiden ohittaa liikkumiseni.

Korviini oli jäänyt myös soimaan ystävältäni kuultu lause siitä, miten hänen tuttavansa saa käyttää työaikaa liikkumiseen. Ja miten kyseinen yritys oli ostanut kaikille työntekijöilleen aktiivisuutta mittaavat rannekkeet ja määrännyt, että työpäivän aikana, ja etenkin etäpäivinä askeleita tulee kertyä ainakin 6 000. Työnantaja oli ymmärtänyt, että liikkumattomuus maksaa. Niinpä kyseinen työnantaja kannusti kaikkia päivän aikaan ulos. Liikkumaan. Työajalla!

Monessa työpaikassa ajatellaan kuitenkin vielä toisin. Ylipitkiä kokouksia sijoitellaan kalentereihin niin, ettei niiden takia ehdi askeleita kerryttämään. Päiviä venytetään helposti aamusta ja illasta. Koneen ääressä istumista ja työntekoa seurataan monin tavoin, toivoen ruudun ääressä vietetyn ajan lisäävän työn tuottavuutta.

Liikkumattomuudella on hintansa. Passiivisuudesta on haittaa meille työntekijöille ja koko yhteiskunnalle. Meitä työntekijöitä kun tarvitaan ja työelämässä pitäisi kaikkien jaksaa entistä pidempään. Tuottava voi olla myös muualla, kuin ruudun ääressä. Kokouksia voisi hyvin lyhentää, osan asioista hoitaa puhelimitse. Työtä voisi jakaa uudella tavalla. Aivot toimisivat paremmin ja tuottavuus voisi olla korkeampaa, jos työpäivän voisi aidosti katkaista. Ehkei välimeren siesta myös Pohjolassa olisi sittenkään hullumpi ajatus.

Joskus ehtii valoisalla lenkille.

Työpaikassa, missä askeleiden keräily nähdään positivisena ja missä työtä voi rytmittää niin, ettei nivelet ja mieli kitise illalla pelkästä istumisesta, työntekijät voivat hyvin. Itsekin arvostaisin suuresti, jos ohjelmaan merkityn lenkin saisi kirmata jo työpäivän lomassa!

Palautumisen palikoita

Liikunnan ilon säilyminen on terve merkki siitä, että kuormituksen kokonaismäärä on tasapainossa. Kevyt liikunta on lääke, joka palauttaa – kunhan se vain antaa enemmän kuin ottaa.

Yksittäisiä takkupäiviä tulee ja menee, eikä niistä kannata sen enempää hätääntyä. Mutta jos ilo tuntuu olevan enemmänkin kateissa eikä mieli meinaa elpyä arjen rasituksista, asian äärelle kannattaa pysähtyä. Jos kiireen tuntu on valunut liikuntaharrastuksiinkin, kivasta ja aiemmin energiaa antaneesta asiasta voi tulla pakkopullaa.

Silloin tällöin törmää termiin ”ylikunto”. Päinvastoin kuin luulisi, se tarkoittaa alipalautumista. Heikentynyt suorituskyky, haluttomuus, infektiokierteet ja väsymys voivat olla kehon hätähuutoja siitä, että olisi aika himmailla. Akuutimmassa tilassa syke pysyttelee oudon korkealla, ja verenpainekin saattaa huidella omissa sfääreissään.

Viisaammat sanovat, että erityisessä riskiryhmässä ovat tunnolliset suorittajatyypit sekä ne, joiden elämässä ei juurikaan löydy tilaa palauttaville osa-alueille.

Kaltaisellani tavallisella kuntojuoksijalla kamelin selkä voi katketa, jos useammalta elämän osa-alueelta puskee kuormitustekijöitä. Jos työt änkeävät uniin ja yksityiselämässäkin on huolia, ahkera kuntoilija saattaa huomaamattaan lisätä elimistönsä taakkaa tunkemalla väkisin kalenteriin rasittavia treenirupeamia. Ei ihme, jos vähitellen unikin sakkaa.

Uni ei kuitenkaan ole ainoa levon lähde. Käsiini osui yhdysvaltalaisen Saundra Dalton-Smithin lausahdus siitä, että arjen oravanpyörässä olemme unohtaneet tyystin psyykkisen levon merkityksen. Siis sen, että fyysisen levon lisäksi tarvitsemme sellaisia asioita, jotka auttavat mieltä elpymään.

Dalton-Smith kannustaa erityisesti pitämään taukoa aistiärsykkeistä. Aivot nauttivat vapaiden ajatusten hetkistä. Oivallan asian, kun seison jäätynyttä meren selkää katsellen. Aurinko kimmeltää tasaisesta jääpinnasta, ohut lumi narskuu kenkien alla. Katse tavoittaa taivaalla liitelevän merikotkan, on täysin hiljaista. Vastakohta arjen äänihälylle, elektronisille piippauksille ja multitaskaamisille on hätkähdyttävä. Allekirjoitan täysin, että luonnossa liikkuminen palauttaa tehokkaasti. Se rentouttaa myös mielen. Luonto elvyttää, vaikkei ihminen tekisi siellä mitään erityistä, kuljeskelisi vain.

Levon voi toki löytää muualtakin kuin meren jäältä. Jollekin psyykkinen lepo voi olla vaikkapa käsillä tekemistä tai rauhaisaa puuhastelua. Dalton-Smithin mukaan olennaista on, että rentoutuu tekemällä jotakin mukavaa, mikä ei vaadi erityisiä fyysisiä taikka älyllisiä ponnisteluja.

Jos Dalton-Smithin ajatukset kiinnostavat, niitä löydät hänen tieteellisestä julkaisustaan ”Sacred Rest: Recover Your Life, Renew Your Energy, Restore Your Sanity”.

Dalton-Smithin vinkkejä arjen palautumiseen: hyvää unta et voi korvata millään muulla. Etsi arjen hälinän keskellä pieniä taukoja; sulje vaikka silmäsi hetkeksi. Anna aisteille lepoa. Inspiroidu luonnosta ja kauneudesta. Iloitse ystävistä – ja vältä niitä, jotka vievät energiaasi. Sulje puhelimesi tai laita se äänettömälle – keskity hetkeen. Vaali henkistä lepoasi.

Omat hyvän olon ja levollisen mielen lähteeni lymyävät pienissä asioissa. Kuten vaikkapa upeassa hetkessä merellä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan terveys on tila, jossa ihminen voi fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti toteuttaa itseään. Aika jännä ajatus, vai mitä sanotte? Terveys ei siis olekaan sitä, että olemme tiettyyn fyysiseen muottiin muotoutuneita tai mieleltämme tietyn kaavan mukaisia – vaan että voimme toteuttaa itseämme. Uusimpina elementteinä WHO on lisännyt listalle myös joustavuuden ja sopeutumiskyvyn – ns. resilienssin. Rutiinien tiedetään rauhoittavan, mutta elämässä harvoin mikään säilyy muuttumattomana. Joustavuus edesauttaa sitä, että osaamme suhteuttaa elämämme osa-alueiden vaatimukset kulloiseenkin elämäntilanteeseen.

Saan rauhan, kun ajattelen itselleni tärkeitä asioita. Karua kalliota merellä, ääretöntä hiljaisuutta, rakkaita paikkoja saaristossa. Tai vaikkapa kirkkoholvin kaarta. Puolustan oikeuttani pieniin omiin hetkiin. Liikuntatuokioon aamuvarhaisella, pienen pieniin ”hiljaisuuden retriitteihini” sekä rauhoittaviin tuokioihin neuleideni äärellä. Sporttispurtteihin luonnossa, uppoutumista hyvään kirjaan, tapaamisia itselleni merkityksellisten ihmisten kanssa. Levolliset yöunet ovat hyvä lisuke, niitä vaalin suuresti.

100 x hugs, Anu