juoksu, mieli, Treenit, Vantaan maraton, yksinhuoltaja

Joskus on kiva juosta yksin!

Aiemmassa elämässäni tein kaikki juoksulenkit yksin. Rutiini oli yleensä sama; kun työpäivän työt oli tehty sekä arjen kiireet hoidettu ja puoliso saapunut kotiin, lähdin lenkille. Puoliso sai huokaista hetken ja minä sain aikaa itselle.

Sitten elämä kuljetti ja jäin elämään itsekseni lasten kanssa. Juoksu jatkui kuten ennenkin. Juoksin yksin, mutta toisinaan hain pidemmille lenkeille seuraa yhteislenkeistä. Myös ystävien kanssa tapaamiset olivat usein yhdessä tehtyjä lenkkejä tai mukavia porrastreenejä. Pääosin kuitenkin juoksin vuosikaudet yksin.

Nyt olen viimeiset vuodet juossut ja liikkunut pääosin toisten seurassa. Omia yksin tehtyjä lenkkejä toki matkaan mahtuu, mutta kun en ole koronakurimuksissa tähdännyt juurikaan mihinkään tapahtumiin, on treenaaminenkin muuttanut muotoaan. Liikkumisesta on tullut yhteistä kivaa.

Eilen illalla kuitenkin juoksin yksin. Muistelin edellistä pidempää 17 kilometrin juoksulenkkiäni, pyörittelin kännykkää kädessäni ja pohdin käynnistäisinkö äänikirjan. Päätin kuitenkin olla hetken ihan yksin. Ilman ulkopuolisia ärsykkeitä, ilman ääniä. Kuuntelin vain tuulen suhinaa, aistin lähestyvän kesän tuloa ja annoin ajatuksien vain olla.

Koska tavoitteena on jälleen säännönmukaistaa omaa juoksua syksyn maratonia varten, tulee kesästä omien juoksujen ja yhdessä liikuttujen kilometrien sekamelskaa. Kiva kuitenkin huomata, että yksinkin juoksemisesta nauttii. Silloin vauhti on oma ja voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa ja antaa jalkojen viedä sinne, minne ne sillä hetkellä haluavat.

Mukavia juoksulenkkejä – yksin – ja yhdessä!

Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.

#korona, Hyvinvointi, juoksu, Koronakevät, mieli

Voihan Omikron

Juoksuja tulee ja menee, lohdutti äiti, kun lähetin valokuvan koronatestin tuloksesta. Mutta kun kauan odotettu kisapäivä tulee ja menee ilman että itse on mukana, kismittäähän tuo. Vaikka totuuden nimissä on todettava, että maailmassa taitaa olla suurempiakin murheita.

Kaksi vuotta onnistuin tautia välttelemään, nyt se otti ja iski.

Testituloksen varmistuttua päätin selättää pöpön nopeasti. Ryhdyin vastatoimiin. Narskuttelin kourallisen raakoja valkosipulinkynsiä ja keittelin inkiväärijuomaa. Kyytipojaksi imeskelin sinkkitabletteja. Korona ei siitä ollut moksiskaan, vatsani kylläkin. 

Kuumehuuruissani selailin juoksu-aiheisia nettisivuja ja mietiskelin, mistä löytäisin kivan juoksutapahtuman menetystäni korvaamaan. Olin treenannut kuuden tunnin ultrajuoksuun huolella; viimeisen pitkän lenkkini olin juossut paria viikkoa aiemmin. Sen jälkeenkin olin vielä hölkytellyt palauttavan kympin. Oli tunne, että nyt lähtee – askel oli kevyt ja mielikuvissani tuulettelin jo villisti maaliviivalla. Kunnes korona otti otteeseensa.  

Kolmen rokoteannoksenkin jälkeen tauti on vienyt juoksukunnon tehokkaasti. Kun pelkkä kahvinkeittimelle kävelykin hengästyttää, on hyväksyttävä, että lenkkipoluille palaaminen tulee tapahtumaan maltilla. Vaikka mieli olisi valmis, keholla taitaa olla asiaan oma sanasensa sanottavanaan.  

Koronan ensimmäinen sairastelupäivä – nukuin noin viidet päiväunet.
Muutaman minuutin neulontahetki rekisteröityi urheilusuoritukseksi!

Tavoitteelliseen treenaamiseeni oli kuulunut 40 – 80 juoksukilometriä viikossa. Nyt en tiedä yhtään, mistä aloitan ja mitä teen, kun henki taas alkaa kulkea. www.terveurheilija.fi -sivun COVID-kaavio on realistisuudessaan pysäyttävä: varttikin voi olla liikaa. 

Yritän tietoisesti kääntää koronan runnomaa mielialaani positiiviseen suuntaan ja lietsoa mielikuvia kesäkelien lennokkaista juoksulenkeistä. Loppukesän tavoitteisiin on ainakin ruhtinaallisesti vielä aikaa. Edessä on varmasti vielä monia hyviä harjoittelulenkkejä, ja kivoja tapahtumiakin. Ja kuten todettua, maailman mittakaavassa tämä ei taida olla kuitenkaan niitä suurimpia murheita. Kesää kohti mennään, parempaa odotellessa.

Hyvinvointi, mieli

Onpas mukavaa!

Maailman melskeitä seuratessa tuntuu melkein syntiseltä tuntea iloa. Ja iloittavaa on kuitenkin niin paljon! 

Tänään iloitsin eritysesti siitä, että huonotuulisesti alkanut päivä kääntyi melko pian hyväntuuliseksi. Aamupuuro onnistui erityisen hyvin, kahvi maistui maukkaalle ja illansuussa tuli nautittua vielä pieni nokare kaurajäätelöä. Eipä hullumpaa! 

Hullumpaa ei ollut sekään, että puoliso sai päähänsä lastata koko retkueen autoon ja viedä päiväkävelylle naapurikaupunkiin. Ajatuksenakin vähän pähkähullu, mutta osoittautui kuitenkin mitä mainioimmaksi. Koti-ikkunan takana meri on vielä umpijäässä, mutta naapurissa näkyi jo kesän odotus. Joutsenet, nokikanat ja merimetsot uiskentelivat avovedessä. Lokit kirkuivat, kuulosti kesältä. Ensimmäiset innokkaat laskivat jo veneitään vesille. 

Aurinko paistoi lämpimästi, vaikkei mittarin mukaan plussaa paljon ollutkaan. Kiertelimme rantakatuja ja nautiskelimme olostamme. Kilometrejä kertyi mojova määrä aivan huomaamatta. Mikä päivä!

Päivä jatkui kotonakin mukavasti. Juoksulenkkikin houkutti, joten mikäpäs siinä. Nuorin koiristamme on aina valmiina juoksuseuralaiseksi, joten houkutteluksi riitti tälläkin kertaa pelkkä vilkaisu lenkkitossujen suuntaan. Joo, mennään!

Varsin mukavaa oli huomata, että nastattomilla lenkkitossuilla pärjää jo mainiosti iman, että tarvitsee varoa askeleitaan.  

Ja erityisen  mukavaa oli huomata, että pipokausi on pian jäämässä taakse. Kevyesti topatun juoksutakkini siirsin jo talvivarastoon, ja pian saavat lähteä myös fllece-vuoratut juoksutrikoot. 

Mukavaa on sekin, että kuntoportaat ovat sulaneet. Vähemmän mukavaa on tosin se, että portaat ovat edelleen suljetut – suuri kyltti kettinkeineen kertoo, ettei niille ole vielä mitään asiaa. Mukavasti siellä kuitenkin jo vipelteli porukkaa – kettingin yli on helppo hypähtää. En tohdi ottaa kantaa siihen, onko sääntöjen rikkominen mukavaa vai ei – arvelisin kuitenkin, että maailmassa tapahtuu pahempiakin rikkeitä. Portaissa tuli vastaan ilosta hykerteleviä kuntoilijoita – kovin suuria synnintuskia ei tästä rikkeestä tuntunut koituvan.  

Supermukavaa on se, että kevätauringon myötä koloistaan kuoriutuu iloisesti rupatteleva ihmisjoukko. Katukahviloissa nautitaan auringon lämmöstä ja tuntemattomienkin kanssa jutustellaan. Lienevätkö korona ja kaikenmoinen maailmantuska, jotka ovat saaneet meidät nauttimaan myös sosiaalisuudesta!

mieli, Muu elämä, sota

Askelista katosi kepeys

Kun olin vielä pikkutyttö, ukki ojensi kirjahyllystään yhden kirjan. Kehotti lukemaan todeten, että tiedät sitten, missä ukkisi oli. Kirja kertoi taisteluista, joita ukki kävi loppuikänsä yöllisissä painajaisissaan.

Ukin yölliset painajaiset ovat yhtäkkiä niin lähellä. Media välittää kuvia tiukkailmeisistä aikuisista, jotka juoksevat henkensä edestä. Katseet kauhua täynnä, sylit täynnä lapsia tai lemmikkielämiä. Hetki sitten heilläkin oli tavallinen arki.

Tavallisen arjen tylsyydet tuntuvat nyt tavallistakin arvokkaammilta. Töihin autoillessa mietin, millaista olisi, jos töihin ei voisi mennäkään. Jos ei voisi mennä kauppaan. Jos roskapussin vieminen olisi hengenvaarallista. Jos kotona ei voisi olla.

Kirjan ojentaessaan ukki totesi, että älkää te nuoret omalla vahtivuorollanne antako tämän toistua.

Vahtivuoroni on ollut tähän saakka varsin helppo. Olen tomeroitunut lähinnä silloin, kun äitinä hälytyskelloni ovat kilkattaneet. Kuten kerran, kun perheen uintireissulla seisoin topakkana lapsiani kohti vyöryneen aallon edessä – lapset hihkuivat, että meidän äiti pysäyttää vaikka meren. Tai kun hyppäsin paljain jaloin kyykäärmeen päälle, kun se luikerteli kohti peiton päällä köllötellyttä vauvaani. Rakkaittensa vuoksi tekee melkeinpä mitä vain.

Mitä vain tekisin nytkin, jos tämän hulluuden saisi loppumaan. Vahtivuorolaisena on tukalaa olla, kun lapset ja nuoret nyt kysyvät, tapahtuuko tuo kohta myös meille. Ajatuksissa käy, muuttuuko ukin kokema historia tulevaisuudeksemme.

Oma riittämättömyys riepoo – tuntuu karmaisevan etovalta, ettei voi tehdä mitään. Tsemppiviestit somessa ja vaatimattomat pikkulahjoitukset tuntuvat kovin vähäpätöisiltä.

Vähäpätöistä ei kuitenkaan ole se, ettemme anna pahuuden voittaa. On yritettävä uskoa huomiseen. Siihen, että olemme ihmiskuntana jotakin oppineet.

Kun pää, sydän ja kroppa käyvät kierroksilla, rauhaa löytää niistä asioista, jotka tuovat nautintoa. Ärräpäitä voi päräytellä intervalleja vedellessä. Höyryjä päästellessä olo usein helpottuu.

Tänään kävin juoksemassa pitkän lenkin, ja nautin siitä. Pari päivää sitten viiletin vanhalla potkukelkalla meren jäällä, ja nautin siitäkin. Ihan kaikki ei ole muuttunut, onneksi.