Hyvinvointi, juoksu, mieli, Muu elämä

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.

Hyvinvointi, juoksu, kesä, lomalla, mieli, Muu elämä, muut lajit

Loma-bootcamp

Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme. 

Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi  voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön. 

Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.  

Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui. 

Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa,  kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.

Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.

Mutta se laiturijumppa.  

Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.

Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä. 

#korona, juoksu, mieli, Terveys, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Mikrojogging, mitä ihmettä

Kun vuosia sitten maratoneista ja muista pitkistä juoksumatkoista tuli juttuni, taisin vähän ylenkatsoa lyhyempien juoksujen kisoja. Tunnustan nyrpistelleeni, kun joku ehdotti Naisten kympille lähtemistä. Miksi lähtisin, minähän olen maratoonari.

Nyrpistelijääkin elämä näemmä opettaa.

Yhteinen kiusankappaleemme korona otti otteeseensa pääsiäisenä. Tauti itsessään meni ohitse muutamassa päivässä, mutta jälkiriesat jäivät. Viikosta toiseen olen hokenut, että ensi maanantaina alkaa uusi elämä. Silloin taatusti olen jo entiselläni. Voin taas juosta niin paljon kuin huvittaa. Muutama kilometri kulkee jo ihan hyvin, mutta vauhdista on turha haaveilla, ja pitempää lenkkiä kokeillessa rintakehässä muljuu. Vielä ei siis ole se maanantai.

Ensimmäinen koronan jälkeinen viitonen. Hurjat sykkeet, eikä vauhtikaan huimaa.
Mutta ihanaa, että edes jotenkin kulkee!

Korona iski juuri, kun olisi ollut kevään ensimmäinen ultrajuoksu. Olin siis juossut paljon. Siihen verrattuna en ole viime aikoina juossut juuri nimeksikään – ja pääsiäisestä on sentään jo jokunen tovi. Juoksutapahtumia en ole edes vilkuillut, pelkkä tietokin niiden olemassaolosta vain kiukuttaa. Sen verran masokisti kuitenkin olen, että ruokakaupasta tarttui mukaan Ruotsissa julkaistava Runner´s world. ”Maxa maran!” huutelee kansilehti.

Maksimoisinhan minä, jos pääsisin joskus kunnolla juoksuputkeen, tuhisin. Tuhinani tuoksinassa yllätyin totaalisesti, kun eteen tupsahti artikkeli ”mikrojoggaamisesta”. En googlettamalla löytänyt suomenkielistä vakiintunutta vastaavaa termiä – tarkoittaa siis, että juostaan vain ja ainoastaan lyhyitä pyrähdyksiä, mutta usein. Nekin nautiskellen ja ihan vaan juoksemisen ilosta. Ehkä jopa ilman ajanottoa tai matkan mittaamista. Pyllähdin suorastaan pepulleni moisesta.

Huomasin jumittavani artikkelissa todettuun – olisihan se siistiä ihan vaan juoksennella ja nautiskella. Kun kerran pitkää lenkkiä ei pysty hölkyttämään, lyhytkin olisi ehkä aika jees.

Outo ajatus ihmiselle, jonka aivot ovat oppineet, että lenkille ei kannata lähteä lainkaan, jos se ei kestä vähintään puolta tuntia.

Runner´s World nr 5/2022
Länsinaapurissa on jotenkin rento ote juoksemiseenkin.
Lehteä lukiessa tulee hyvä fiilis, ja samalla tulee puolivahingossa ehkä oppineeksi kieltäkin.

RW:n kolumni sai jotain outoja värähtelyjä aikaan – kävin jo kurkistelemassa veneen vaatekaappia ja varmistelin, että juoksukengät ovat reissussa mukana. Jospas siis, vaikka ihan vain lyhyelle…!

Runner´s World nr 5/2022: Karl Fredrik Mattssonin kolumni osui ja upposi.
juoksu, mieli, Treenit, Vantaan maraton, yksinhuoltaja

Joskus on kiva juosta yksin!

Aiemmassa elämässäni tein kaikki juoksulenkit yksin. Rutiini oli yleensä sama; kun työpäivän työt oli tehty sekä arjen kiireet hoidettu ja puoliso saapunut kotiin, lähdin lenkille. Puoliso sai huokaista hetken ja minä sain aikaa itselle.

Sitten elämä kuljetti ja jäin elämään itsekseni lasten kanssa. Juoksu jatkui kuten ennenkin. Juoksin yksin, mutta toisinaan hain pidemmille lenkeille seuraa yhteislenkeistä. Myös ystävien kanssa tapaamiset olivat usein yhdessä tehtyjä lenkkejä tai mukavia porrastreenejä. Pääosin kuitenkin juoksin vuosikaudet yksin.

Nyt olen viimeiset vuodet juossut ja liikkunut pääosin toisten seurassa. Omia yksin tehtyjä lenkkejä toki matkaan mahtuu, mutta kun en ole koronakurimuksissa tähdännyt juurikaan mihinkään tapahtumiin, on treenaaminenkin muuttanut muotoaan. Liikkumisesta on tullut yhteistä kivaa.

Eilen illalla kuitenkin juoksin yksin. Muistelin edellistä pidempää 17 kilometrin juoksulenkkiäni, pyörittelin kännykkää kädessäni ja pohdin käynnistäisinkö äänikirjan. Päätin kuitenkin olla hetken ihan yksin. Ilman ulkopuolisia ärsykkeitä, ilman ääniä. Kuuntelin vain tuulen suhinaa, aistin lähestyvän kesän tuloa ja annoin ajatuksien vain olla.

Koska tavoitteena on jälleen säännönmukaistaa omaa juoksua syksyn maratonia varten, tulee kesästä omien juoksujen ja yhdessä liikuttujen kilometrien sekamelskaa. Kiva kuitenkin huomata, että yksinkin juoksemisesta nauttii. Silloin vauhti on oma ja voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa ja antaa jalkojen viedä sinne, minne ne sillä hetkellä haluavat.

Mukavia juoksulenkkejä – yksin – ja yhdessä!

Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.