Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, mieli, mittaaminen

Yhteisjuttu: hikiliikuntaa vai aktiivista arkea?

Lenkille tulee kyllä lähdettyä, ja jumpissa käytyä. Mutta kauhistus – arkiaktiivisuus saattaa siitä huolimatta jäädä aika vähäiseksi. Näin ainakin me asian havaitsimme, kun tulimme whatsappailleeksi aiheesta. Kävi ilmi, että yksi kerryttää arjen askeleensa juosten, toinen hikiliikkuu maastopyöräillen ja kolmas kipittelee hyötyaskareissa enemmän kuin kaksi ensimmäistä.

UKK-instituutti muistuttelee, että useimmiten liikunta lisää hyvinvointia, ja hyvinvoiva puolestaan liikkuu enemmän. Masentunut tai mielialaltaan alavireinen liikkuu vähemmän. Positiviinen kierre siis kannattaa ja kannattelee.

Meillä kaikilla kolmella siskoksella on ajoittain selkävaivoja. Kaikenlaista muutakin kremppaa tietysti kertyy vuosien vieriessä, mutta tässä kohtaa nyt tuo selkäkenkkuilu nousi päällimmäiseksi keskusteluun. Kaikki kolme tarvitsemme viikoittaiset liikunta-annoksemme, jotta pysymme terveinä ja toimintakykyisinä. Jos liikuntatauko venyy liikaa, kroppa kyllä muistuttelee laiminlyönnistä.

Juttelimme aiheesta, ja Katja harmitteli, ettei hän tätä nykyä liiku oikeastaan yhtään. Outo kommentti sinänsä naiselta, jonka päivittäinen askelsaldo on keskimäärin 16 352 askelta. Mutta kun se hyötyliikunta ei tunnu liikunnalta – eihän silloin ole edes jumppavermeet yllä, eikä sykemittarikaan raksuta. Onko siis terveyden edistämiseksi ja kunnon ylläpitämiseksi lähdettävä hikilenkille, vai riittääkö hyötyliikunta? Mistä niitä askeleita kertyy?

Katja:

Tuntuu, etten juurikaan liiku. Todellisuudessa liikun kuitenkin lähes päivittäin. Vuoteen mahtuu vain muutama täysin passiivinen päivä. Kuitenkin tilastot kerovat melko karua asiaa. Tänä vuonna kertyneitä kilometrejä on vain hieman yli kaksi tuhatta. Toisinaan viikon jaksoon ei mahdu riittävästi teholiikuntaa.

Hybridityöskentelyssä askeleita ei myöskään juurikaan kerry, kun siirtymävälit ovat pienet ja työpäivät ovat melkoista istumista. Vaikka valitsen portaat hissin sijaan ja teen töitä myös seisten, niin niidenkin valintojen vaikutus on suuressa kuvassa melko olematon. Kotityöt on myös hetkessä hutaistu ja kauppareissut hoituvat häpeällisesti autolla liikkuen. Vaikka haravoin ja touhuan piha-askareita ja vietän aikaa kotisohvalla hyvin vähän, ei liikkumiseni ja päivittäinen askelmääräni riitä keski-ikääntyvän naisen kuosissa pitämiseen. Lihashuolto puuttuu myös täysin.

Sirpa:

Kun aamupalaveri alkaa varttia yli seitsemän, kelloni on tyypillisesti laskenut jo tuhat askelta. Koulun käytävät ovat pitkiä, joten pelkkä lounaskassin vieminen taukotilan jääkaappiin kerryttää saldoa mukavasti!

Palaveri jutustellaan seisten, ja oppitunnitkin seison ja kävelen. Seuraavan kerran ehdin istahtaa viisi ja puoli tuntia myöhemmin lyhyelle lounaalle. Iltapäivällä opetan vielä viimeiset tunnit ja kerran viikossa autan valmentamaan tyttöjen juoksukerhoa. Tyypillisesti kello nakuttaa vähintäänkin seitsemän tai kahdeksan tuhatta askelta työpäivän aikana.

Kotona nurmikonleikkuu on pääasiallinen hyötyliikuntani. Tämä homma on Texasissa lähes ympärivuotinen riesa, ja koska puoliso menee ruohopölystä tuhannen tukkoon, perheen naisväen kesken kinaamme siitä, kuka heinät kulloinkin kaataa. Useimmiten se olen minä – ellen sitten lahjo teinejä. Epätoivon asteesta riippuen lapsoset saattavat saada reippaasti minimipalkkaa suuremman korvauksen hommastaan.

Mutta siinäpä ne minun hyötyliikuntani sitten ovatkin, mitä nyt koiran kanssa toisinaan kierrämme korttelin ympäri.

Haaveilen siitä, että minulla olisi työmatka, jonka voisi taittaa juosten tai pyöräillen. Tällä hetkellä koti on kuitenkin kolmenkymmenen kilometrin päässä koululta, eikä välillä ole reittiä, jota voisi turvallisesti kulkea – etenkään pimeässä.

Tällainen kevyen liikenteen väylä kun kulkisikin meiltä keskustaan saakka!

Anu:

Öh, mitä hyötyliikuntaa..? Häpeäkseni on tunnustettava, että vähissä on. Valitsen kyllä useimmiten portaat hissin sijaan ja muutenkin liikun omin jaloin. Silti askeleita kertyy ihan naurettavan vähän, jos ei ole juoksupäivä. Olen huomannut, että etäpäivät ovat pahimpia. Silloin tulee istuttua aamusta iltaan. Työpaikalla aherran seisomapöydän äärellä, ja teamsien aikana heilun, keikun ja hyppelen. Kannan käsilaukussani vastuskuminauhaa – sekin on näppärä vimpain pitkittyvien teams-sessioiden tiimellyksessä.

Omakotitalossa ja sen pihalla on aina jotain puuhaa. Tuntuu, että nurmikkoa saa olla leikkaamassa koko ajan täällä Suomessakin – paitsi että viime kesänä siihenkin puuhaan löytyi ahkerampi ”työntekijä”; robottileikkuri. Eli se siitäkin hyötyliikunnasta sitten.

Eli ei, en hyötyliiku. Työmatkatkin huristelen autolla. Askeleet kertyvät lähes ainoastaan hikiliikunnasta: tämän vuoden aikana askelsaldo näyttää 3 573 878. Se tarkoittaa lähes 3 000 kilometrin kokonaismatkaa, ja noin 70 000 askelta viikossa. Juoksukilometrejä on toista tuhatta. Mutta leppoisia kävelylenkkejä ei ole kertynyt: kävelyä on tilastoitunut vaivaiset 167 kilometriä koko vuonna. Siis sellaisia, että olisi mittari raksuttanut.

Naisen käsilaukku on ihmeellinen – sieltä löytyy vaikka minikokoinen kuntosali!
Hyvinvointi, juoksu, mieli

Mitäs me räntäsateesta nauttijat

Olen odottanut iltojen pimenemistä. Kesähelteiden ja alkusyksyn epämääräisten säiden välimaissa olin aika hukassa – en tiennyt, lähteäkö ulos shortseissa vai trikoissa vai lähteäkö ollenkaan. Aika usein päädyin juoksumatolle.

Vaikka juoksulenkki olisi ollut koko työpäivän ajan suunnitelmissa, illan suussa takki tuntuu usein tyhjältä. Silloin lenkkipoluille lähtöä joutuu vähän houkuttelemaan. Onneksi kotoa löytyy koirakaveri jos toinenkin, joille lenkille lähtö on päivän tärkein juttu. Ulos kannattaa lähteä – jos ei muuten, ihan vain jo syksyisen luonnon monimuotoisuudenkin vuoksi. Ruskan värit ovat lumoavia, ja muuttoa puuhaavien lintujen elkeitä on mukava seurailla.

Kun mukana on koirakaveri, lenkkimme alkaa nelitassuisen juoksijan nuuskuttelutuokiolla ja puskapisuttelulla. Olemme sanattomasti sopineet, että tämä osuus hoidetaan hetimmiten alta pois. Sen jälkeen löytyy malttia itse juoksemiseen.

Asuinalueellamme on paljon koiria, ja ensimmäisen kilometrin aikana niitä tulee vastaan useita. Me kaksijalkaiset nyökkäämme toisillemme kohteliaasti, ja koirat aprikoivat, saisiko tästä hyvät rähinät. Näillä kulmilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kukin omalla tavallaan.

Kahden kilometrin kohdalla pohdimme suuntavalintaa. Havannalainen iloitsee, jos käännyn vasemmalle. Jos hyvin käy, meistä tarkkanenäisempi voi siellä haistaa peurojen ja muiden metsänelävien hajuja. Mainio reittivalinta siis. Joskus peuranpapanat alkavat kiinnostaa liikaa, ja silloin kärsimättömyyteni nostaa päätään. Huokaisten muistan Tommy Hellstenin äänikirjasta kuulemani sanat: ”niin kiire ei elämässä pitäisi olla, ettei ennätä huomata keltaisen perhosen olevan keltainen”. Papanoihin emme siltikään koske, mutta ehkä pienelle nuuskuttelutuokiolle on kuitenkin aikaa.

Papanat hylättyämme kipitämme pientä siltaa pitkin puron ylitse ja nautimme puiston tunnelmasta. Hautausmaan vierustalla ihailemme pientä katubulevardia – jonka päässä kimaltelee houkuttelevasti ostosparatiisi. Jos oikein innostumme, otamme mainosvalojen välkkeessä spurtin ja kurvaamme kohti kuntoportaita.

Kuntoportaissa ilakoimme kuin pienet lapset, tai pentukoirat. Kilpavietti iskee, ja lähdemme täyteen raviin. Molempien lyhyille jaloille kuntoportaiden askelväli on hankala ja joudumme loikkimaan useita askelmia kerrallaan. Pidämme silti vauhdin korkeana. Joskus vähän ärsyynnymme, jos edellä kipuava hidastelee. Emme kehtaa pyytää latua, vaan yritämme kärsivällisesti luottaa siihen, että edellä menijä huomaa siirtyä sivuun. Yleensä huomaa – viimeistään sitten, kun kuulee hurjaa läähätystä takanaan. Uskottelen, että koiran.

Läähätyksemme tiivistyy, kun pääsemme kuntoportaiden yläpäähän. Hetken ihailemme maisemaa ja heitämme virtuaaliset yläfemmat. Aprikoimme, lähdemmekö kohti merenrantaa vai suuntaammeko metsäpolulle. Hirvikärpäsiä kammoavina päädymme merenrantaan. Kesähelteillä siellä voi ottaa veneilijöille tarkoitetusta vesihanasta pikkuhuikat, mutta syyshämärissä se ei enää ole tarpeen. Vesipumpun kohdalla kuitenkin hidastamme vauhtia varmuuden vuoksi ja katsomme toisiamme kysyen, janottaako. Ei janota, joten eteenpäin vaan.

Merenrannalta koukkaamme rantakahviloiden lomasta eläinlääkärin talon ohitse. Onneksi ohitse, eikä tökittäväksi, ajattelee meistä toinen. Talon kohdalla vauhtimme kiihtyy, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus eläinlääkäri on osunut kohdille huikkaamaan heipat. Tällä kertaa ei näy valkotakkisia. Pian mutkan takaa pilkistää jo koirapuisto, jossa tavallisesti on joku, jolle toinen meistä voi hieman murahdella. Ihan vain siinä juoksun lomassa.

Seitsemän kilometrin kohdalla kuulostelemme, joko on aika kurvata kotiin. Joskus on, ainakin silloin kun päivä on ollut pitkä ja energiatasot alkavat valua alamailleen. Jos virtaa riittää, teemme vielä pienen extrakierroksen. Kipaisemme pientä hiekkatietä vanhalle maatilalle, jossa kanat kaakattavat ja joskus kukkokin kiekuu. Eläinlääkärin talo näkyy tännekin, joten varmuuden vuoksi pidämme rivakkaa vauhtia.

Kotipihaan saapuessamme hymy on herkässä. Pää on tuulettunut, työasiat ovat unohtuneet ja toinen meistä on saamaisillaan herkkuraksuja palkkioksi reippaudestaan. Hyvä tytöt, hyvä me! Mitä rapaisemmat tassut ja tossut, sitä parempi mieli!

mieli, muut lajit, Pyöräily, Teksas/ulkosuomalainen

Tasapolkimilla

Jonotin naisten maastopyöräilykurssille monta kuukautta. Vaikka naisia on maastopyöräilijöissä edelleen vähän, kiinnostus lajia kohtaan on tällä hetkellä suurta. Monet naiset eksyvät fillarilla metsään miehensä mukana, ja niinhän minullekin kävi. Innostuimme puolison kanssa maastopyöräilystä puolivahingossa reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen Austinin kuumia metsiä on koluttu kahdella renkaalla aina, kun siihen on auennut mahdollisuus.

Harva se viikonloppu tosipyöräilijät surahtelevat autoja kalliimmilla ajokeillaan meidän ohitsemme. Itse tapaan katsella lempireittiemme jokaista juurta ja kalkkikiven palasta miettien, millä konstilla ne tänään juonivat katkaisevansa juuri minun luuni. Kun lopulta huomasin, että puolison taidot kehittyvät mutta minun eivät, tiesin uimakouluseikkailuistani oppineena tarvitsevani tuutoria.

Ensin harjoiteltiin nurmikentällä. Ehdin kuvata muita, kun lainapyörääni vaihdettiin ehjää rengasta. Kurssilla oli mukana myös REI:n mekaanikko, joka hoiteli moiset hommat käden käänteessä.

Onneksi maanlaajuinen ulkoilu- ja urheilutarvikekauppa REI järjestää monenlaisia koulutuksia ja kursseja ihmisille, jotka haluavat oppia uusia taitoja. Olemme käyneet REIn kanssa sekä vaeltamassa että melomassa, ja keskustelleet moneen kertaan kiipeilykurssista. Maastopyöräilykurssille halusin mennä nimenomaan naisseurassa.

Kokoonnuimme varhain viikonloppuaamuna Muleshoe Bend -puistoon Colorado-joen varrelle. Ennen kuin päästiin pyörän selkään, juteltiin pitkän aikaa turvallisuudesta ja varusteista. Amerikkalaiseen tapaan kaikki allekirjoittivat vastuuvapautuslomakkeen, sillä maastopyöräillessä voi sattua jotain. Kukaan ei päivän aikana kuitenkaan murtanut luitaan, vaikka joku hiukan nurin humpsahtikin.

Aikoinaan kansallisella tasolla kilpailleenkin leidin opastuksella harjoittelimme ensin perustaitoja nurmikentällä: reitin hakemista, pysähtymistä, tasapolkimia sekä nousuun ja laskuun tarvittavia asentoja. Kokeilimme, kuinka maaston epätasaisuuden voi antaa vapaasti vaikuttaa alla liikkuvaan pyörään, kun itse nousee satulasta. Lopulta lähdimme polulle kokeilemaan juuri opittuja taitoja.

Tiukan ylämäen viimeisessä notkelmassa, pienimmällä vaihteella sotkiessa piti hakea reitti tuosta kivien välistä. Kivi nousi sen verran korkealle, että polkaisun piti ajoittua juuri oikein. Kiven reunaan hakkautuneet valkoiset jäljet kertovat epäonnistuneista yrityksistä.

Pyöräilyreittimme oli todella kiinnostava. Olin olettanut, että meitä vietäisiin suunnilleen hiekkateille, mutta pääsimme ihan oikeasti maastoon ja hyvin tekniselle reitille. Ennen ensimmäistä hyppyä jalkauduimme tarkastelemaan polkua, sen tarjoamia reittejä ja hypyn jälkeen välittömästi seuraavaa juurakkoista nousua. Kurssin vetäjä otti kuvia ja huuteli ohjeita, kun me yksi kerrallaan menimme ensimmäisestä esteestä. Tämän jälkeenkin pysähdyttiin vielä monta kertaa pohtimaan strategiaa, jolla taltutettiin niin ankarat nousut kuin jyrkät laskutkin.

Keski-Texasin pyöräilypolut eivät ole helppoja. Täällä saa äärimmäisen harvoin ajella tasaista multapolkua tai sileää kiveä pitkin. Maasto ei kestä kulutusta märkänä, ja kun jotkut silti malttamattomina ajelevat sateiden jälkeen, suosituimmat polut ovat yhtä terävää kalkkikivipeltoa. Kurssireitillä ajeltiin myös juurakkoa, hietikkoa ja vanhaa joenvartta, jossa kivet olivat suuria ja pyöreitä, veden vuosisatojen aikana hiomia. Siinä sai aika lailla sotkea kevyellä vaihteella, kun joka polkaisulla syvä kivikko vain vajosi alta.

Hyppy! Nojaa taakse, pidä tasapolkimet, yksi sormi kummallakin jarrulla, katse kohti seuraavaa estettä. Pieni vaihde valmiina, sillä heti kun rengas osuu maahan, on edessä juurakkoinen nousu.

Rakastan maastopyöräilyä samalla tavalla kuin rakastan uimista: levottomalle ihmiselle molemmat ovat liikemeditaatiota. Kun kiitää pitkin esteisiä polkuja, mitään muita ajatuksia ei siihen hetkeen mahdu. On vain polku, pyörä, luonto, reaktio – ja ne tärkeääkin tärkeämmät tasapolkimet.

#korona, Arkiliikunta, juoksu, Kilpailuhenkisyys, mieli

Juoksutapahtumakateutta ja fiilistreenejä

Olin hädin tuskin kotiutunut viimeisimmästä juoksukisasta, kun pikkusisko täräytti whatsapissa, että hän käväisi juoksemassa ihan vaan ex-tempore yhdessä juoksutapahtumassa. Hemmetti, että ärsytti.

Ärsytti siksi, että itsekin olisin voinut päätyä juoksemaan, enkä sitten kuitenkaan päätynyt.

Sisko oli aamupuuron aikoihin muina naisina kysellyt, olisiko minulla fiilistä lähteä noin niinkuin juuri nyt Hämeenlinnaan puolimaratonille. Fiilistä olisi toki ollut, mutta varpaita kivisteli vielä edellisenkin juoksun jäljiltä, joten kuuntelin kerrankin järjen ääntä. En siis lähtenyt, eikä lähtenyt siskokaan. Mutta siskopa päätyikin sitten toiseen tapahtumaan. Juuri tuohon whatsapissa hehkuttelemaansa. Ja silloin iski juoksutapahtumakateus. Hitsi, itsekin olisin voinut siellä hehkutella.

Juoksutapahtumat ovat harrastajalenkkeilijälle elämän suola ja sokeri. Niitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Niitä hamuaa kalenteriin hyvissä ajoin, ja järkevimmät rytmittävät treeninsäkin niitä silmällä pitäen. Tapahtumien jälkeen on aina hykerryttävä olo. On taas saanut kokea jotakin suurta, tavannut samanhenkisiä ihmisiä, ehkä vaihtanut muutaman lauseenparrenkin tuntemattoman kanssajuoksijan kanssa. Tuskin on euforia ennättänyt haihtumaan, kun mieli halajaa jo uutta.

Korona-aikana juoksutapahtumat ovat olleet kiikun kaakun. Juoksuja on siirretty moneen kertaan, ja juuri kun h-hetki on ollut hilkulla, ajankohtaa onkin jouduttu muuttamaan. Tuntuu, että jokainen kisa on kultaakin arvokkaampi – yhtään ei tiedä, milloin seuraava mahdollisuus tulee. Ja ehkä juuri siksi yhtäkään kivaa tapahtumaa ei haluaisi missata. Eikä ainakaan kuulla, että sisko on ollut juoksemassa, ja itse ei.

Kun tapahtumat ovat kortilla ja tavoitteiden asettaminen vinksallaan, treeni-intokin meinaa välillä hiipua. Onneksi siihenkin on vippaskonsteja! Luin nimittäin äskettäin, että omaa päätään voi huijata vaikkapa ihan vain värimaailman avulla. Tiedättehän, kun sanotaan, että värit vaikuttavat mielialaan. Tutkijat ovat kuulemma vastikään havainneet, että erityisesti pinkki pistää juoksijan jalat vipattamaan vauhdikkaammin. Asialla on jotakin yhteyttä hiilihydraatteihin ja sokereihin; aivot yhdistävät värin näihin koukuttaviin aineksiin. Vaaleanpunaista ylle siis, jos treenit kaipaavat buustia. Pinkistä juomapullosta vesihörppyjä ottaneilla juoksuteho kuulemma kasvaa useita prosentteja, kertoo tiedemaailma.

Pinkissä paidassa Kopparnäs Coast Traililla. Kuva: Poppis Suomela.

Vaikka kuinka pukeutuisi pinkkiin, joskus mieli on kuitenkin alavireinen ja olo väsähtänyt. Kannattaako silloin piiskata itseään ylämäkitreeneihin tai pakkopullajuoksulle? Jokainenhan sen ymmärtää, että arjen tiimellyksessä väsynyt kroppa kaipaa erilaista treeniä kuin kesäloman lempeillä viikoilla optimaalisesti levännyt.

Ymmärrys ei kuitenkaan aina ole yhtä tekojen kanssa, ainakaan itselläni. Tuossa päivänä muutamana viimeksi yllätin itseni raastamassa ylämäkeä, vaikka keho huuteli loikoilua. Juoksu oli puurtamista, ja onnittelin itseäni, että kylläpäs peruskuntoni on hyvä, kun väsyneenäkin tässä näin reippaasti kipittelen.

Hyvällä peruskunnolla on kieltämättä osuutensa siihen, että arki sujuu ja voimia riittää. Kun peruskunto on kohdillaan, yöunet ovat palauttavia ja immuunipuolustus porskuttaa. Sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei kuitenkaan aina tarvitsisi lähteä niitä ylämäkiä raastamaan, etenkään väsyneenä. Lempeämpikin liike on kotiin päin.

Lempeää liikkumista olen aina kaihtanut. Kodin arkiaskareet eivät tunnu liikunnalta. Vaikka hampaita pestessä voi toki tehdä päkiänousuja ja työpuheluiden aikana näpertää hauiskääntöjä, nuo touhut harvemmin tulevat rekisteröidyiksi liikuntasuorituksina. Ja silti ne kuitenkin ovat juuri niitä pieniä tekoja, jotka auttavat sen tuiki tarpeellisen peruskestävyyden ylläpitämisessä. Tiedättehän, hissimatkan vaihtaminen porraskävelyyn ja sitä rataa.

UKK-instituutti ohjeistaa, että aikuisten tulisi harrastaa reipasta liikuntaa parisen tuntia viikossa. Meitä on joka junaan, ja jonkun aktiiviharrastajan arkeen tunteja kertyy moninkertaisesti. Aloitteleva liikkuja saattaa vajota masennuksen syövereihin somen liikuntakeskusteluja plärätessään. Jos omia suorituksiaan lähtee suin päin vertailemaan aktiivihirmun saldoihin, suunta on väärä. Tärkeintä on liikkua omaa kroppaansa kuunnellen ja omalla tasollaan.

Oman tason tunnistaminen ja tunnustaminen onkin kyllä joskus vähän hakusessa. Varsinkin juoksukisoissa tulee höntyiltyä ja sännättyä jonkun parempikuntoisen vanaveteen – vain väsyäkseen. Maltti on valttia tässäkin lajissa, ja edetä kannattaa omalla kapasiteetilla.

Syksyn tullen monen juoksuharrastajan vuosikello kääntyy kauden lopetteluun. Hyvässä lykyssä menneitä tapahtumia saa muistella hymyssä suin. Eikä aikaakaan, kun katse alkaa tähyämään tulevaan; vähitellen kalenteriin ilmestyy merkintöjä uusista juoksuista. Etenkin niistä, jotka jäivät juoksematta. Niistä, jotka sisko juoksi, hemmetti.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, lomalla, mieli, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Ahon laitaa ilman paitaa

Juoksin kesälomalla ensimmäistä kertaa urheilurintsikoissa. Jo vuosia sitten Kaliforniassa haaveilin jonain päivänä juoksevani hellesäässä ilman paitaa – mutta ajattelin aina, että ensin vatsan täytyy näyttää timmimmältä.

Nyt olimme Texasin rannikolla Galvestonissa. Seitsemän jälkeen aamulla ulkona oli +29 C ja ilmankosteus jotakuinkin ziljoona prosenttia. Suoraan sanoen aivan kaikki vaatteet olivat liikaa. Halusin silti rannalle juoksemaan.

Meksikonlahden rannikolla talot rakennetaan kestämään tulvia ja pyörremyrskyjä.

Kuuntelen aina välillä Another Mother Runner -podcastia. Vastikään podcastin aiheena oli, kuka saa ja uskaltaa juosta pelkissä urheilurintsikoissa. Täytyykö näyttää tietynlaiselta? Pitääkö olla hoikka tai lihaksikas? Täytyykö olla six pack? Entä jos ei ole enää nuori? Entäs jos on keski-ikäinen useamman lapsen äiti, täytyykö silloin juostessakin huolellisesti verhota itsensä?

Podcastin vieraat edustivat laajaa kehojen kirjoa. Joku oli saanut kommentteja siitä, että on liian laiha. Toinen taas arveli olevansa löysälihainen. Yksi oli useamman lapsen äiti, toinen raskaana ja kolmas reippaasti yli viisikymppinen. Kaikki olivat jossain vaiheessa oivaltaneet, että heidän kehossaan tärkeintä on sen voima ja kyky liikkua. Jos epätäydellisen kehon tai liiallisen ihon näkyminen loukkasi jotakuta toista, vika oli varmaankin katsojassa eikä kohteessa.

Rannalle juoksemaan! Kalastajat olivat ajaneet autojaan hiekalle ja vedenrajaan. Muutamaa siimaa sain väistää rantaviivaa pitkin juostessani.

Ehkä podcastin sanoma rohkaisi minua oivaltamaan, että vaikka tällaisen äiti-ihmisen vatsanseutu ei vieläkään näytä sixpackiltä, kosteankuumalla rannalla paidattomuus oli yksinkertaisesti järkevää. Kun ilma on niin kosteaa, että se kietoo kulkijan hetkessä tukahduttavaan vaippaansa, keho ei viilennä kuten sen pitäisi. Haihtumisen sijaan hiki jää iholle ja puolivälissä lenkkiä kyynärpäistä alkaa valua noro. Kaikki suoraan iholle osuva ilmavirta auttaa viilentämisessä.

Nautin rantajuoksusta kaikilla aisteillani. Rannan hiekka oli tiukkaan pakkautunutta ja askel kulki kevyesti. Moikkailin muita juoksijoita. Yksi pariskunta huikkasi kysymyksen: montako mailia juokset tänään? Sanoin meneväni vain kaksi, mutta olosuhteista innostuneena juoksinkin lopulta neljä (~ 6,4 km). Muistelin hiekkarantajuoksujani Kaliforniassa, katselin lokkiparvia jotka lähtivät edestä lentoon. Meri tuoksui ja maistui. Kaukana ulapalla kalastusalukset täplittivät horisonttia.

Ja katsoiko siis kukaan kolmen lapsen kantamisesta kurttuuntunutta vatsaani? Ei aavistustakaan. Minulla oli aivan täysi tekeminen siinä, kun itse katselin aaltoja, lokkeja, laivoja, hiekkaa ja kalastajia.

Aallot olivat kantaneet rannalle suuren puunkarahkan.

Myöhemmin päivällä jatkoimme matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Kun perheet ja ystävykset virtasivat juoksurannalleni uimaan, rentoutumaan ja kylpemään auringossa, seassa epäilemättä oli sekä nuoria että vanhoja vartaloita; hoikkia, pyöreitä, kiinteitä ja löysiä kehoja. Eikä missään kulkenut bikinipoliisia kertomassa kenellekään, että paita pitäisi laittaa päälle.

Jokainen rantaelämästä nauttiva sai näyttää juuri sellaiselta kuin näytti, ja niin saa myös urheillessaan. Harva meistä on täydellinen, ja sehän on täysin ookoo.