Korvat kuin smurffilla

Tämä juoksuvuosi on mennyt kaikin tavoin metsikköön. On ollut olkapääleikkausta, selkävammaa ja pitkittynyttä flunssaa. Vaan eipä siinä kaikki; pisteenä iin päälle sain vielä korvatulehduksenkin. Molempiin korviin.

Itse asiassa tulehdus on jyllännyt sen verran pitkään, että se on ennättänyt tehdä tuhojaan vähän enemmänkin. Molempien korvien tärykalvoissa on repeämä. Kuulostaa kamalalta, ja sitä se kyllä onkin.

Eipä arvaisi, että korvien vuoksi voi tulla juoksukielto. En jaksa edes laskea, monesko tänä vuonna. Mutta asiaa kun tarkemmin pohtii, niin onhan tuokin perusteltua; korvat eivät saa nyt päästä hikoilemaan.

Yritän löytää asiasta hauskoja puolia, jotten ihan nuupahda masentuneisuuden puolelle juoksukieltojeni kanssa. Hauskuuttakin nimittäin riittää, ainakin muille: muutama päivä sitten korvaspesialisti laittoi korvakäytäviini jotakin sinistä lääkettä. Tänään oli käsky aloittaa korvatippojen käyttö. Tunnollisesti laitoinkin niitä nyt aamulla ja kas; iltapäivällä naistenhuoneessa käydessäni huomasin, että molemmat korvanlehdet ovat kirkkaan siniset… olen juoksennellut työpaikalla sinisenä kuin smurffi.

Työpaikkakokouksessa herätti hilpeyttä, kun kerroin, että tuntuu vähän vinhalta kun ilma pihisee ulos korvan kautta. Naureskelivat, että nyt sitten ainakin huomaa, milloin minulla alkaa sauhu nousta korvista!

No mutta, tänään sitten taas pitkälle kävelylenkille. Rantakallioilla kuljeskellessa ei voi mököttää. Juoksemaan tekisi kovasti mieli, mutta on taas maltettava. Kovasti polttelisi päästä jo virittelemään kuntoa ensi kevään maratoneja ajatellen – onneksi niihin on vielä kuitenkin aikaa. Ensi vuosi on ihan varmasti parempi juoksuvuosi, pakko olla.

Joshua Tree – DNS

No niinhän siinä sitten kävi, että Joshua Treen puolikkaasta pätkähti DNS.

Työkaveri oli ollut edellisellä viikolla tosi sankarillisesti töissä, vaikka olikin päiväkausia aivan harmaankalpea ja yski enemmän kuin hengitti. Ostin hänelle yskänpastilleja ja pyysin pariin kertaan, että menisi kotiin sairastamaan. Teemme hommia avokonttorissa – yhdellä tiimiläisellä on pieni vauva kotona, toisella lähipiirissään syöpäpotilas ja vaikka se ei tärkeydessä vertaudukaan noihin muihin, mulla oli tämä kisa tulossa.

Olisinhan toki voinut saada taudin myös omilta lapsilta tai kaupan kärryjen likaisesta kahvasta. Nyt vain kävi näin. Ja siis toki ymmärrän työkaverin ratkaisun: meillä on Kalifornian lain takaamat kolme palkallista sairaspäivää vuodessa ja ehkä hän oli jo käyttänyt omansa.

Pimeässä hohtava mitali ei tällä kerralla tullut kotiin.

DNS oli sinänsä helppo päätös, että nyt ei tehnyt edes mieli juosta. Yhtenä sairaspäivänä urheilin sen verran, että pesin koneellisen pyykkiä. Koti oli luisunut kaaokseen ja lapsilta uhkasi loppua puhtaat vaatteet. Pyykkien ripustamisen lomaan piti ottaa pari taukoa: ilman kelloakin saattoi hyvin huomata, että ihan vain siinä paikallaan kumarrellessa sykkeet huitelivat pilvissä. Ei siitä olisi puolikkaalle ollut mitään asiaa.

Olin kuukausikaupalla ajatellut sitä hetkeä, kun vihdoin juoksisin autiomaassa. Kuinka jossain kohden hiekkaisella reitillä huomaisin nostaa katseeni kohti valtavaa, avaraa taivasta, jossa tähdet kimaltaisivat komeammin kuin kaupungin valosaasteissa koskaan.

Haaveilimme vielä hetken, että olisimme sittenkin lähteneet Joshua Treehen viikonloppuna, ihan vain perheretkelle. Hotellihan oli kuitenkin varattu! Paikan päällä olisi toki voinut majoittua myös teltassa tai asuntovaunussa, mutta olin etukäteen ajatellut, että juoksun jälkeen haluaisin oikeaan suihkuun ja oikeaan sänkyyn.

Suunnittelimme, että olisimme voineet hiukan seikkailla kansallispuistossa lasten kanssa ja käydä fiilistelemässä puolikkaan reittiä. Ottaa pari kuvaa pääkallokivien luona ja etsiä muutaman mailin mittaisen trailin. Sitten vanhin tytär alkoi perjantai-aamuna yskiä ja oli pakko nostaa kädet ylös. Tämän ei nyt kertakaikkiaan ollut tarkoitus onnistua.

Nopea kuvahaku antaa käsityksen kansallispuiston maisemista.

DNS:ää miettiessäni luin netistä artikkeleita siitä, kuinka kipeänä voi / kannattaa juosta ja millä oireilla osallistuminen on ehdoton ei-ei. Englannin- ja suomenkielisten tekstien välillä oli mielenkiintoinen ero. Amerikkalaisissa lähteissä pohdittiin, kuinka sairastaminen vaikuttaa suoritukseen ja aika usein todettiin, että saattaa kyllä kaduttaa, ellet silti yritä. Räkä vähän lentäen joku kehui juosseensa PR:n pienessä kuumeessa. Missään ei mainittu sydänlihaksen tulehdusta, jonka riskiin suomenkieliset tekstit puolestaan keskittyivät.

Ajattelen, ettei mikään tapahtuma ole niin suurien riskien arvoinen, että sitä pitäisi lähteä oikeasti sairaana suorittamaan – ja kun näin viikkoa myöhemminkin yskä on edelleen varsin produktiivinen, onnittelen itseäni järkevästä päätöksestä. Hienoja uusia mahdollisuuksia tulee, Joshua Treehen pääsee toistekin (heillä oli upeat peruutusehdot: sain siirrettyä osallistumisen ensi vuoteen!) eikä harjoittelukaan ole tietysti mennyt hukkaan. Hiekkaharjoitusblokki erityisesti tuotti monta upeaa aamua meren rannalla ja kaikki muu puurtaminenkin palkitsee myöhemmin.

Seuraavaksi kisakalenterissa olisi San Diegon puolikas, joka sekin on siirto viime vuodesta. Toivottavasti tällä kerralla varpaat kohtaavat siellä sekä lähtö- että maaliviivan.

Hiekkatreenit toivat lihaksiin uutta vahvuutta. Nyt vain uutta matoa koukkuun! 🙂

Antibiootteja ja juoksukielto!

Meillä juoksuun hurahtaneilla on sellainen kummallinen ominaisuus, että yritämme kaikin mahdollisin tavoin kieltää olevamme juoksukunnottomia, kun tauti iskee. Eipä taida olla pitkä aika, kun sisareni (maisteristason terveystieteilijä, sairaanhoitaja…) kysyi, voiko lähteä lenkille, kun flunssaa pukkaa ja kurkku on kipeä. Hirveä vimma päästä juoksemaan, vaikka järki sanoo, että olisi levon paikka.

Itselleni tämä kesä on ollut todellista hampaiden kiristelyä. HCR:n jälkeen kaikki tavoitteet ovat jääneet toteutumatta ja juoksuaskelten määrä on ihan ZERO.

Oikeastaan koko vuosi on mennyt juoksemisen kannalta penkin alle. Ensin leikattiin olkapää – ethän sitten ihan heti juokse, sanoi lääkäri. Hups, juoksin jo viikon päästä leikkauksesta. Mutta oikeasti koko alkukevät meni olkapäätä kuntouttaessa, hissukseen hölkytellen ja varovasti juoksemista hapikoiden.

Keväällä juoksin Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Sen jälkeen iski sitten epäonni. Ensin niksautin alaselkäni kotipihaa siivoillessani – ei mitään mahdollisuutta juoksemiseen, kun jalat hädin tuskin kantoivat kävellessäkään. Kun selkä antoi pikkuhiljaa myöten askelten nopeuttamiseen, iski kesäflunssa. Mitä ihmettä, enhän minä ole ikinä sairaana. Viimeisimmästä flunssastakin on aikaa jo puolitoista vuotta. Mutta tässä sitä vain ollaan, kahdeksatta viikkoa yskää rykien.

Joka aamu olen herännyt kuulostellen, josko tämä olisi se päivä, jolloin henki kulkee ja voisi lähteä lenkille. Ei ole ollut.

Eikö tosiaan? Eikö lenkille saakin mennä, jos flunssan oireet pysyttelevät kaulan yläpuolella? Nämähän pysyttelevät. Eivätkö pysyttelekin? No hemmetti, eivät pysyttele.

Tänään sitten lopulta raahauduin työterveyshuoltoon. Lääkärin diagnoosi oli armoton: antibiootteja, astmapiippu ja kuukauden juoksukielto. Blabla…lääkärin puheissa vilahtelivat termit “tai muuten”… “keuhkoputkentulehdus”, “keuhkokuume”, “sydänlihastulehdus”…

Vikisin hieman, että kuukaudenko..?? Lääkäri totesi, että ethän sinä siitä juoksemisesta mitenkään nauttisi, kun et pysty hengittämään juoksemattakaan.

Vaikka joku pieni järjen ääni sanookin, että kipeänä ei saa treenata ja että jälkitautien riski on melkomoinen, silti mieli panee vastaan. Jos edes vähän? Pieni kevyt lenkki? Kärsivällisyys on koetuksella, ja oikein joutuu pinnistelemään, ettei tule hölmöiltyä. Juokseminen on kuin huumetta, sitä on pakko saada. Tulee suorastaan vierotusoireita, kun ei pääse lenkille. Sitäpaitsi, kuntokin romahtaa ja sitten joutuu taas aloittamaan kaiken alusta.

Kun juokseminen on ollut osa elämää koko aikuisiän, tietää, että muutaman viikon täyslepo ei ole katastrofi ja että juoksukuntoon pääsee kyllä taas, kun pystyy treenaamaan. Ajatus on silti inhottava: ensimmäiset juoksutauon jälkeiset lenkit tulevat olevaan ikäviä. Kunto ei riitä, askel on raskas ja ketuttaa. Hemmetti, olin jo niin hyvässä kunnossa, ja tässä sitä rämmitään.

Mutta ei siis voi mitään. Ehkä voin sentään tehdä joitakin säälittäviä jalkakyykkyjä astmapiippuhönkäysten välissä. Tällä mennään, tämä oli tämmöinen kesä.

Kantapään kautta

Pari viikkoa sitten sanoin, että hiljalleen valkenee, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan opin tulevan kantapään kautta. Tuli nimittäin kirjaimellisesti.

Toukokuussa en sairastellut ja perheen kokeman hometalokatastrofin jälkeiset allergia- ym. oireet alkoivat nekin olla hyvin hallinnassa. Ehdin siis juosta enemmän kuin missään aiemmassa kuussa tänä vuonna. Alkukuusta vähän striikkasin vielä, kerran tai pari treenasin rantahiekalla ja oheen vedin muutaman haikin.

Bridge to Nowhere

Käytiin meillä vierailleiden nuorten kanssa keskellä Los Angelesin metsää (Angeles National Forest) sijaitsevalla sillalla. Silta rakennettiin tielle, joka sittemmin tuhoutui kummastakin suunnasta. Nyt sillalle päästäkseen saa kävellä polkua ja ylittää pientä virtausta useampaan kertaan. Matkaa edestakaisin tulee noin 16 km, josta menomatka on yhtä kevyttä nousua.

Memorial Day -maanantai tarkoitti meille pitkää viikonloppua, ja ajoimme pohjoiseen tapaamaan ystäviä. San Josessa huiputimme ystävän kanssa Mission Peak -kukkulan, kymmenisen kilometriä (josta siis jälleen puolet jatkuvaa nousua ja toinen puoli sitä laskua).

Lasten kanssa kävimme vielä ohjatulla luontokävelyllä ihastelemassa mm. rakentamissaan maaonkaloissa, itse tekemiensä kansien alla asuvia pieniä hämähäkkejä. Tästä kertyi arviolta pari kolme mailia (4-5 km), tracker ei ollut päällä.

Maisemia Mission Peakilta.

Kesäkuun ekalla viikolla aloin kuulostella vasenta kantapäätä. Se oli vähän hermostunut, mutta antoi hyvin juosta. Sitten kuitenkin aina ärtyi uudestaan. Vasta viikon kuulosteltuani aloin oivaltaa, että tämä saattaisi olla nyt Se. Plantaarifaskiitti.

Onneksi olin juuri ehtinyt ilmoittautua muutamaan juoksuun, niin että kasassa oli hyvät paniikin ainekset, kun sitten lueskelin juoksufoorumeita ja nettiartikkeleita. Joku sanoi selvinneensä viikon levolla. Toinen poteneensa kaksi vuotta. Että siitä saattoi käydä arpomaan, kuinka tässä kävisi. Olinko ymmärtänyt ajoissa, missä mennään?

Maahämähäkin kotiovi.

Netistä löytyy hyvin ristiriitaista tietoa siitä, mitä jalassa plantaarifaskiitin iskiessä tapahtuu ja mikä siihen auttaa. Oikeaa Totuutta julistavia sivuja on roppakaupalla, kaikkien totuudet ovat erilaisia. Hoitomuodoiksikin tarjotaan kaikkea enkelikorttien ja kirurginveitsen väliltä. Ja jossain lukee myös, että kyllä se itsestään lopulta ohi menee. Hämmentävää, vähintäänkin.

Viikon päivät olin kokonaan juoksematta. Laitoin jalkaan kineesioteipit, kävin uimassa, tein voimatreeniä, kävelin varovasti lyhyitä lenkkejä koiran kanssa ja yhtenä iltana kuljin paljasjaloin rantahiekalla. Viikon jälkeen testasin mailin juoksua polulla – ei kipuvastetta. Sitten uskalsin juosta kaksi. Harjoitusohjelmat heittävät häränpyllyä, mutta kai se on niiden tarkoituskin.

Rannalla auringonlaskun aikaan.

Mitä sitä sitten kantapään kautta nyt oppi? Laskemaan koipien kokonaiskulutusta! Jos juoksumääriä nostaakin maltillisesti (uskon tämänkin paremmin), pitää samalla malttaa olla äkillisesti patikoimatta aivan uuden tason lukemia. Muutoin saattaa näköjään iskeä päälle odottamaton ja epätoivottu telakkatoiminta. Tyhmästä päästä ja niin edespäin! 🙂

Sä et juokse enää koskaan!

Vuosi sitten linkkasin kotiin. Olin urheillessa astunut vasemman jalan ulkosyrjän varaan liian äkkinäisesti, aiheuttaen rajun vääntöliikkeen. Vanhat lenkkarit eivät tukeneet jalkaa. Vihlaiseva kipu iskeytyi tajuntaan.

Naapuri näki parvekkeeltaan, kun tuskasta irvistellen tulin kotiin. “Ei hätää, tää on vain nyrjähtänyt, ylihuomenna lähden Tukholmaan maratonimatkalle.” Toteutin kolmen koon hoitoa. Pidin jalkaa koholla, painelin kuumottavaa kohtaa ja hivelin sitä jääpaloilla.

Aamuyöstä heräsin jäätävään kipuun. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun tajusin, että jalalla ei juosta muutaman päivän päästä. Sillä ei edes käveltäisi.

Olin juossut maratoneja, mutta nyt olin elämäni ensimmäisen kerran valmistautunut tuohon matkaan huolella. Olin noudattanut koko talven juoksuohjelmaa ja lähtenyt lenkille säästä riippumatta. Viimeisen viikon olin liikunut töissä lähes hengittämättä ja lotrannut käsidesipullon kanssa kaikkia pöpöjä vältellen. Päivällä olin nauttinut lounaalla pastaa hyvällä omallatunnolla. Vaikka kisajännitys jo ahdisti, odotin juoksua todella.

Kaivoin aamuseitsemältä vakuutusyhtiön numeron. Kymmenen aikaan jalka oli kuvattu ja murtuma todettu. Jalka olisi paketissa seuraavat kuusi viikkoa. Olin onnistunut murtamaan vasemman jalkani nilkan. Tai tarkemmin kuutioluun.

Minä ja Walker

Laskin viikkoja kalenterista ja totesin, että kesää olisi vielä onneksi jäljellä, kun vapautuisin jalkapaketistani. Istuin parvekkeella, luin kirjoja ja purin tuntemuksiani sosiaalisessa mediassa. Milloin kerroin kaipaavani synkän tummaa kynsilakkaa, milloin irvistelin, kun joku valitti juoksufiilisten olevan hukassa. Seurasin kännykän näytöltä sisareni (anutherunner) juoksua Tukholmassa ja kurkin ultrajuoksija Marianna Zaikovan etenemistä suomi100-juoksussa.

Kohta se (anutherunner) on taas maalissa! (ja minulla ilon kyyneleet silmäpielissä)

Kun toipumista oli kulunut kuukauden päivät, tarkisteltiin jalan paranemista. Lääkäri varoitteli, että toipuminen tämän luun murtumasta on heikkoa. Lääkäri neuvoi uittamaan jalkaa kylmässä järvessä, syömään kuhaa ja ottamaan toipumisen rauhassa ja mieluiten ilman lääkkeitä, se kun parantaisi luutumista.

Niinpä istuin Kuusamojärven rantalaiturilla ja sitkeästi upottelin jalkaa hyiseen veteen. Koko murtumahoidon aikana otin kaksi Buranaa. Salmiakkia kului sitäkin enemmän.

“Kuhan uitat”

Lopulta kuusi viikkoa oli takana. Pääsisin eroon walkerista! Takaisku oli melkoinen. Lääkäri halusi jatkaa paketin pitämistä vielä puolellatoista viikolla. Sen aikana sain varata painoa hieman jalalle.

Vihdoin, kahdeksan viikon jälkeen jalkani oli walkerista vapaa. Kesä oli kääntymässä alkusyksyksi. Jalan lihakset olivat surkastuneet olemattomiksi, vaikka olin päivittäin jumpannut jalan kanssa sallittuja liikkeitä. Iho oli kalpea.

Ortopedin lopputarkastuksessa sain vielä kuukauden liikuntakieltoa. Lääkäri kääntyi minuun päin ja sanoi, ettei tällä sinun jalallasi juosta enää koskaan. Ja että “onhan niitä muitakin harrastuksia, joita voisit miettiä”. Mutta jos haluat juosta, hakeudu suunnistuksen pariin. Se on ainoa mitä jalka ehkä jotenkin kestää. Edes polkujuoksu ei onnistuisi.

Kuntoutukseksi suositeltiin uintia ja vesijumppaa. Niinpä ilmoittauduin aikuisten vesijumpparyhmään ja ostin kymmenen kerran uintirannekkeen. Inhoan uintia, mutta sitkeästi raahauduin hallille. Harmitti, ettei liikunnan jälkeen hiki virrannut naamalla. Lähinnä palelin.

Vesijumpparyhmään kuului itseäni parikymmentä vuotta vanhempia naisia. Kuulin tarinan siitä, miten joku heistä oli aiemmin juossut maratoneja, mutta joutunut sitten luopumaan rakkaasta harrastuksestaan terveytensä heikettyä.

Aloin kuitenkin huomaamaan, että pystyin tekemään jalkaa kehittäviä liikkeitä vedessä. Toki toisinaan huomasin, ettei joku liike jalan kanssa vain onnistunut ja toisinaan en vain käsittänyt ohjeita ja pyörin altaassa miten sattuu. Ohjaajana oli keski-ikää lähestyvä, hauska mies, joka jaksoi tsempata meitä eteenpäin. Katsomossa istuvat uimakoululaisten vanhemmat tuijottelivat meitä huvittuneina.

Sain myös muutaman kerran lähetteen fysioterapeutille. Heti alkuun hän kyseenalaisti fysioterapian pientä määrää. Myöhemmin sitä jatkettiinkin. Toipuminen kun tällaisesta kestäisi noin vuoden.

En tiedä mikä arpa-onni minulle suotiin. Fysioterapeutti oli itse juossut lukemattomia ultamatkoja. Ammattinsa taitajana hän oli aivan huikea. Hän totesi, että jalalla kyllä vielä juostaisiin. Hän määräsi nilkkoja vahvistavia liikkeitä. Jaksoi kannustaa eteenpäin. Vastaanotoilla hän opetti jalan teippausta ja murjoi jalkaani niin, että liikkuvuus parani oktaavin jokaisen käynnin jälkeen.

Syyskuun toisena päivänä tein ensimmäisen kävelylenkkini. 2,2 kilometrin matkaan kului tunti ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia.

Syyskuun 15. päivä on ollut yksi jännittävimpiä. Kirjoitin fb.n tuolloin näin:

“Jalka teipattu vanhan koulukunnan teippauksella ja testi edessä: juoksen pylväänvälin ja kävelen kaksi (siis lenkin ajan, mutta varovainen aloitus ja maltilla, kuormitusta lisättävä hallitusti, ei rasitusta peräkkäisinä päivinä, mieluiten vähän ja hyvin, kuin paljon huonosti). Eikä paniikkia, vaikka huomenna sattuisi. Arvatkaa vaan, pysynkö nahoissani iltaan ja lenkkiin asti! Kuntoutuminen on edennyt siis valovuoden! Eli nyt ne peukut pystyyn, että jalka KESTÄÄ. Kaikki hyvin, jos kipua on kaikkialla muualla, kuin murtumaalueella. Ja lupaan itkeä ilosta, jos onnistuu ja rääkyä räkäposkella surusta, jos menee pieleen. Voi luoja, mikä jännitys.”

Ja sujuihan se. Mittariin ilmestyi lukemat 2,53 km, 27.59 min.