Mosaic Trail Race – 5K

“All of us are like pieces of a mosaic. We’re all different sizes, shapes, colors, styles, ages…But when we join together for a common goal, we create a beautiful picture together, a mosaic of fun if you will!”

Kisakutsu painotti, että kaikki ovat tervetulleita – iästä, etnisyydestä ja taustasta riippumatta. Kun kisapaikka, aito texasilainen ranch sattui vielä sijaitsemaan alle puolen tunnin matkan päässä kotoa, tähän kisaan täytyi ilman muuta ilmoittautua.

Kun selkä sitten petti, alkuperäinen ajatus 10K:n juoksemisesta vaihtui 5K:n kävelyksi. Ilahduin, kun puoliso lupautui lähtemään mukaan – osin seuran vuoksi, osin auttaakseen pitämään kävelyn kävelynä.

Niinpä siis lauantai-aamuna nousimme seitsemän maissa valmistautumaan lähtöön. Tapahtumassa käytettiin avointa lähtöporttia, eli kisailijat itse ilmoittivat milloin meinasivat aloittaa ja kävelivät vain piipparista läpi sitten, kun tahtoivat ajanoton alkavan. Tämä on näitä pandemia-ajan innovaatioita. Meidän lähtöaikamme oli yhdeksältä.

Naapuriosavaltioissa oli kuulemma pyörinyt yön aikana tornadoja, ja me taisimme saada Keski-Texasiin näiden myrskyjen liepeet. Lämpötila oli aamulla kymmenen asteen tietämillä ja tuuli kävi pohjoisesta melkein myrskylukemissa (7-8 m/s). Vapaaehtoiset hytisivät kisapaikalla huppareissaan (!). Niillä juoksijoilla, jotka olivat lähteneet matkaan pikkushortseissa ja topissa, näytti olevan ihan työtä siinä, että saivat pidettyä lihakset lämpiminä.

Reitillä riitti vilskettä. Meidän ohitsemme meni kaikenikäistä väkeä, arviolta noin viisivuotiaasta reippaasta tytöstä jo varsin varttuneeseen teräsvaariin. Osa meni hitaasti, osa kisasi tosissaan. Me jutustelimme puolison kanssa koko matkan suomeksi niitä näitä – kukaan ei siihen sen kummemmin tarttunut, mutta toimme kuitenkin mosaiikkiin oman palasemme.

Kävely toi pikkuhiljaa lämpöä kehoon. Polku oli suurimmaksi osaksi varsin tasaista, mitä nyt yhden rotkon kiipesimme alas ja ylös. Jäljistä päätellen polkua käytettiin normipäivänä ratsastusreittinä. Oli ihan hyvä, ettei jalassa ollut ne parhaat juoksukengät! Kauniin San Gabriel -joen töyräällä pysähdyimme ottamaan kuvia ja iloitsin siitä, ettei minun tarvinnut juosta kauniista maisemasta kiireellä ohitse. Menimme välillä reippaasti ja välillä rauhallisesti, ja näin viiden kilometrin kävelemiseen hujahti reilu tunti.

Patikoinnin aikana mielessäni pyöri vuosia sitten tutuksi tullut teksti: ”Do what you love, any adaptation of it…” Tältä periksiantamattomuus näytti tänään. Mieli kyllä kaihosti juoksijoiden matkaan, mutta silti oli huikean mukavaa aloittaa viikonloppuaamu näinkin, metsässä ulkoillen!

Hamstring 2: Kuntoutus

Kirjoittelin viime viikolla siitä, kuinka hankin itselleni hamstring-vamman. Kertoilen alla, kuinka sitä kuntoutettiin.

Lääkäri ja fyssari olivat molemmat arvioineet, ettei tilanteeni ollut päässyt vielä pahaksi, kun kuntoutus alkoi – mutta kyllä se piti minut jo poissa lenkkipoluilta. Kipu oli pääasiassa istuinluun tyvessä ja säteili alas reiteen tai polvitaipeeseen vain satunnaisesti. Joskus tuntui levossa, ei aina. Istuessa joskus, ei aina. Portaissa joskus, ei aina. Mutta toisinaan sitten herätti yölläkin.

Fysioterapiakäyntini noudattivat aika lailla samaa kaavaa koko ajan. Harjoitukset aloitettiin kevyesti ja kevyillä kuminauhoilla. Vähitellen nauhat vaihdettiin vahvemmiksi ja harjoituksia lisättiin, mutta harjoitusrunko pysyi samana. Jokaiseen käyntiin kuului myös ultraäänihoito, jolla lihakseen ajettiin tulehdusta hillitsevää, kortisonin sukuista tököttiä.

Harjoitteiden jälkeen istuin hetken aikaa tärisevät lätkät takareidessä, toisinaan jalka kuuman kääreen sisällä. Kotona harjoitusten jälkeen ohjeistettiin käyttämään jääpussia, mikäli kipua tuntui. Harjoituksia tehdessä nyrkkisääntöinä oli, että terävän kivun tuntuessa piti lopettaa, mutta harjoituksen jälkeen sai sattua.

”Siis näinkö? Näyttää vaaralliselta…” Sisko koetti selvittää liikkeen saloja.

Harjoitusohjelma näytti tältä:

1. 3 x 10 clamshell selinmakuulla, jalat koukussa, kuminauha reisien ympärillä, avataan jalat sivulle, pito 2 sekuntia ja palautus. Harjoitus aloitettiin kevyellä kuminauhalla, joka kierrettiin reisien ympärille yhden kerran ja käsillä pidettiin lopuista nauhoista kiinni kuin hevosen ohjaksista. Kuminauhojen paksuuntuessa ne alettiin kiertää reisien ympärille kaksin kerroin, jolloin harjoituksesta tuli vähitellen raskaampi.
2. 3 x 10 lantionnosto molemmat jalat maassa, pito 2 sekuntia ja hitaasti alas (ei kuminauhaa). Lantionnosto oli ohjelmassani mukana epäsäännöllisesti. Selvästi se kuului fyssarin peruspakettiin, mutta minä sain tästä ja seuraavasta liikkeestä alaselkäoireita.
3. Melko myöhäisessä vaiheessa ohjelmaan otettiin mukaan liike, jossa maataan selinmakuulla jumppamaton päällä, kantapäät matalan (!) jumppapallon päällä. Kädet saavat aluksi olla vartalon sivuilla tukemassa tasapainoa, mutta tavoite on saada ne lopulta ristiin rinnan päälle. Nostetaan peppu ylös, pidetään lankku 2 sek. ja lasketaan alas. Toistoja 3 x 10. Kun olin tehnyt kaksi päivää tätä ja lantionnostoja, alaselkäni oli niin jumissa, etten päässyt sängystä ylös. Myöhemmin olen tehnyt tätä pienemmillä toistoilla niin, että jalkojen alla on pallon sijaan ollut vakaa alusta – esim. pahvilaatikko.
4. 3 x 10 jumppapallon puristus: selinmakuulla, polvet koukussa, noin koripallon kokoinen pehmeä pallo polvien välissä. Puristetaan palloa, pidetään kaksi sekuntia ja palautus. Kotioloissa pehmeän pallon puuttuessa käytin pyyherullaa tai kaksin kerroin taitettua sohvatyynyä. Pallolla saa kyllä selvästi paremman vasteen.
5. 3 x 10 clamshell kylkimakuulla, kipeän jalan puoli päällimmäisenä. Jalkaterät yhdessä, jalat koukussa, päällimmäinen jalka avaa ylös ja 2 sekunnin pito, hidas palautus (ei kuminauhaa). Myöhemmin olen tehnyt tätä myös terveen jalan kanssa.
6. 3 x 10 jalan koukistus tuolilla istuen, kuminauha kiinni esim. oven väliin, kipeän puolen jalka suorana kuminauhaan, koukistus 90 asteen kulmaan, 2 sek. pito ja hitaasti takaisin. Kuminauhaa vaihdettiin vähitellen paksummaksi. Tämän liikkeen fysioterapeuttini oletti sarjan kivuliaimmaksi, mutta minulla se meni kipuvasteetta alusta asti – varmaan riippuu siitä, mikä kohta hamstringista on pahiten ärtynyt.
7. Toisella tai kolmannella viikolla lisättiin mukaan 3 x 10 askellus: kuminauha kiinni oven väliin. Kipeä jalka tukijalkana (ei liiku liikkeen aikana), toinen jalka kuminauhaan. Terve jalka astuu askeleen taakse ja askeleen eteen rauhallisesti, kuminauha pysyy koko ajan pienesti pingottuneena. Ylävartalo pysyy suorana, käsillä ei oteta mistään tukea. Kun harjoitus alkoi tuntua helpolta, kuminauha  vaihdettiin paksumpaan. Viimeisimmäksi lisättiin sama harjoitus myös toiselle jalalle niin, että terve jalka olikin tukijalka.
8. Selän pettäessä harjoitusohjelmassa kävi myös liike, jossa oltiin selinmakuulla molemmat jalat koukussa, jalkapohjat maassa. Kipeä jalka nostettiin kevyesti jalkapohja kohti kattoa (ei saanut vetää käsillä!), 5 sek. pito ja palautus, 10 toistoa. Tätä olen myöhemmin tehnyt lämmittely- ja palautusliikkeenä muun liikunnan yhteydessä.

Yllä olevat harjoitukset kuului toistaa myös kotona kerran päivässä. Lisäksi fysioterapeutin luona ryhdyttiin kolmannen viikon lopulla tekemään harjoituksia jalkaprässissä: 3 x 10 kipeällä jalalla, jalka 90 asteen kulmassa ja ojennetaan, jolloin liikkuvalla laverilla lepäävä vartalo liikkui. Painot olivat aluksi pienet ja sitten niitä nostettiin.

Patikointia Colorado-joella

Koko kuntoutuksen ajan kannustettiin liikkumaan, mutta palautumisesta tuli huolehtia – eli mieluiten urheilua vain joka toinen päivä. Ainoastaan juoksun kanssa kehotettiin odottamaan kivuttomuutta. Kävin uimassa ja pyöräilemässä, tein lihaskuntotreeniä ja kävelin.

Kun staattisissa harjoituksissa ei enää tuntunut kipua suorituksen aikana, sain luvan kokeilla, miltä juoksu tuntuu. Ohje oli mennä hitaasti, rauhallisesti ja lyhyesti korkeintaan joka toinen päivä. Ensimmäiset lenkit olivat 10-15 minuutin mittaisia, hitaita hölköttelyjä. Niiden aikana pakarassa istuinluun tyvessä tuntui selvä kipu, joka rasituksen aikana alkoi säteillä alas reiteen. Juoksut jäivät uudelleen tauolle.

Hamstring on varsin viheliäinen ja hitaasti parantuva vaiva, joka voi pahaksi päästessään viedä liikunnan ilon ja kyvyn pitkäksi aikaa. Nettifoorumeilta löytyy kauhutarinoita, joissa puhutaan viikkojen tai kuukausien sijaan vuosien toipumisajoista ja jatkuvasti uudelleen uusiutuvista oireista.

Koin tämän vuoksi tärkeäksi hakeudutua ammattilaisen pakeille, sillä pelkäsin pitkittäväni tilannetta väärin toimimalla. Opin, että kuntoutusprosessikin on jokaiselle yksilöllinen: kokemukseni lantionnosto-liikkeiden kanssa on erinomainen havainnollistus siitä, kuinka ihan ne peruspalikatkaan eivät kaikille sovi. Tohtori Google voisi olla tähän hommaan jopa vaarallinen; usein nettiohjeet esimerkiksi kehottavat venyttämään, mikä vamman paikasta riippuen on joko hyväksi tai pahaksi.

Ylläolevia kuntoutusliikeideoitakaan ei siis kenenkään pidä sellaisenaan ottaa ja ajatella, että näillä nyt pärjäisi, jos vamma on jo päässyt syntymään. Ennemminkin jotain tällaista voisi omaan voimatreeniinsä lisäillä ennen, kuin mitään ongelmia onkaan.

Ja sitten voimatreeni…

Hamstring 1: diagnoosi ja fysioterapiaan

Minulla kesti oikeasti hävettävän kauan tajuta, että olin saanut (rasitus)vamman. Olin ollut pitkään jumissa sieltä täältä, joten yksi pakaran jomotus ei kauheasti herättänyt huomiota. Vasta, kun katsoin dokumentin The Ultimate Triahtlon (aika äärimmäistä touhua, mutta suosittelen katsomaan), havahduin pohtimaan, että noita oireitahan minullakin on. Sitten menin lääkärille. Ensin itse asiassa yritin varata suoraan ajan fysioterapiaan, mutta sepä ei onnistunutkaan. Fysioterapeutti tarvitsi lääkärin diagnoosin (vastuuvapautusjuttuja, luulisin).

Lääkäri diagnosoi 1. luokan lievän hamstring-vamman ja kirjoitti lähetteen fysioterapiaan. Lääkärin kassakone sanoi chi-ching, omavastuuosuuteni oli $40. Hän antoi myös vanhentuneita ohjeita, joiden mukaan hamstringia olisi pitänyt heti ryhtyä venyttämään. Huonoin asia, minkä sille siinä vaiheessa olisi voinut tehdä, totesi sitten fysioterapeutti. Terveellinen muistutus siitä, että (yhdysvaltalainen) yleislääkäri ei välttämättä kohtaa urheiluvammoja joka päivä, eikä muista/tiedä ajantasaisia hoitosuosituksia.

Alkuun annettiin kevyet kuminauhat

Fysioterapeutin sain etsiä itse. Millä perusteilla se tehdään, ellei ole kaveria, keneltä kysyä? No täällä päin maailmaa mennään katsomaan arviointeja Yelp-sovelluksesta. Fysioterapeutikseni valikoitui kokenut kaveri, jolla oli loistavat arvioinnit Yelpissä ja joka oli valmistunut ammattiinsa suunnilleen samoihin aikoihin, kun itse tapailin ensiaskeleitani. Nettisivujen perusteella hän oli erikoistunut urheiluvammoihin. Olisin tuota pikaa elämäni kunnossa!

Aloitin fysioterapian ehkä suurin odotuksin ja luulin, että ihmeparantumisen lisäksi kävisimme läpi syitä ja seurauksia, sekä pohtisimme juoksutekniikkaani. No ei. Kyseisen fyssarin vastaanotto oli rakennettu niin, että hän samaan aikaan hoiti/valvoi usean potilaan kuntoutusta yhdessä suuressa huoneessa. Kommunikoin ehkä enemmän apulaisten kuin itse terapeutin kanssa.

Fyssari otti sen urheiluvammoista vähän tietäneen lääkärin antaman diagnoosin aika lailla annettuna eikä ainakaan ilmaissut sitä, jos arveli, että diagnoosi vaatisi hienosäätöä. Hiukan keskusteltiin terapian edetessä siitä, ettei paraneminen edennyt siten, kuin hän olisi olettanut. Itse arvelin, että ehkäpä siksi, että kyseessä ei alunperinkään ollut grade 1 tear/pull. Mutta hänellä ei lopulta siis ollut kauheasti aikaa pohtia yksittäisten potilaiden tilannetta – tai ehkä yksi hamstring-vamma ei vain ollut alunperinkään niin kovin kiinnostava tapaus. Mitä nyt huoneessa muiden tilanteita väkisinkin kuulin, niin kyllä sieltä dramaattisempiakin kertomuksia löytyi.

Marraskuu meni kävellen: tässä koiran kanssa roskalenkillä.

Sittemmin luin itse hamstring-vammoista paljonkin ja oivalsin, että oireeni täsmäävät High Hamstring Tendonitis -nimiseen vaivaan, joka paranee hitaasti ja kroonistuu herkästi. Vaurion ydinalue ei ole lihaksessa, vaan jänteessä, ja kun jänteessä ei ole sanottavasti verenkiertoa, se ei myöskään toivu samoin kuin lihas. Mutta tiedä häntä, vaikea on maallikon sanoa.

Fysioterapeutti ei missään vaiheessa suostunut pohtimaan kanssani sitä, mikä vamman oli aiheuttanut. Kengät? Kuulemma liian painavat kengät voisivat aiheuttaa tämän. Muistelin juoksuja, joiden aikana painelin aluksi mudan läpi ja juoksin sitten loppumatkan kengillä, joita ylimääräinen paino heilutti epävakaasti sinne tänne. Jooga? Kävin keväällä ja alkukesästä joogassa ajatellen, että se oli kehonhuoltoa duathlon-harjoittelun oheen. Mutta kuulemma joogan venytykset voivat olla liikaa. Pyöräily? Tiesin, että maantiepyöräni oli minulle himpan suuri, mutta en koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että aavistuksen väärä ajoasento voisi aiheuttaa vamman. Rasitus? Ehkä yksinkertaisesti liika oli liikaa.

Olin potenut kipua pakarassa ja takareidessä noin kuutisen viikkoa siinä vaiheessa, kun hakeuduin fysioterapiaan. Tuona aikana olin juossut vain muutaman hassun kerran. Fysioterapian edetessä sain välillä luvan kokeilla juoksua uudelleen, mutta kipu oli läsnä heti ensi askelista lähtien. Sitten taas jatkettiin niillä staattisilla harjoituksilla.

Joulukuun haikkimaisemia

Koin, että olimme lopulta fyssarin kanssa kumpikin turhautuneita siitä, ettei homma edennyt toivotulla tavalla. Noin kuuden viikon hinkkaamisen jälkeen kävelin ulos varaamatta uutta aikaa, eikä kukaan soitellut perään. Arvelin, että olin saanut riittävästi tietoa jatkaakseni tästä omin voimin. Ja kävihän se jumppa myös kukkaron päälle: vakuutuksen jälkeenkin fysioterapia edelleen maksoi viisikymppiä per moikkaus (käyntejä viikossa kahdesta kolmeen).

Koko hamstring-vaivan akuuttivaiheen läpi sain onneksi pyöräillä, uida ja kävellä niin paljon kuin pakara kesti. Joulu- ja tammikuussa, siis yli kaksi kuukautta hoidon aloittamisen jälkeen, olen tehnyt äärimmäisen hidasta paluuta takaisin juoksun pariin. Tämä vaiva kroonistuu ja uusiutuu herkästi, ja haluan tehdä kaikkeni välttääkseni molemmat lopputulemat. Jälleen kerran juoksu opettaa minulle kärsivällisyyttä.

Korvat kuin smurffilla

Tämä juoksuvuosi on mennyt kaikin tavoin metsikköön. On ollut olkapääleikkausta, selkävammaa ja pitkittynyttä flunssaa. Vaan eipä siinä kaikki; pisteenä iin päälle sain vielä korvatulehduksenkin. Molempiin korviin.

Itse asiassa tulehdus on jyllännyt sen verran pitkään, että se on ennättänyt tehdä tuhojaan vähän enemmänkin. Molempien korvien tärykalvoissa on repeämä. Kuulostaa kamalalta, ja sitä se kyllä onkin.

Eipä arvaisi, että korvien vuoksi voi tulla juoksukielto. En jaksa edes laskea, monesko tänä vuonna. Mutta asiaa kun tarkemmin pohtii, niin onhan tuokin perusteltua; korvat eivät saa nyt päästä hikoilemaan.

Yritän löytää asiasta hauskoja puolia, jotten ihan nuupahda masentuneisuuden puolelle juoksukieltojeni kanssa. Hauskuuttakin nimittäin riittää, ainakin muille: muutama päivä sitten korvaspesialisti laittoi korvakäytäviini jotakin sinistä lääkettä. Tänään oli käsky aloittaa korvatippojen käyttö. Tunnollisesti laitoinkin niitä nyt aamulla ja kas; iltapäivällä naistenhuoneessa käydessäni huomasin, että molemmat korvanlehdet ovat kirkkaan siniset… olen juoksennellut työpaikalla sinisenä kuin smurffi.

Työpaikkakokouksessa herätti hilpeyttä, kun kerroin, että tuntuu vähän vinhalta kun ilma pihisee ulos korvan kautta. Naureskelivat, että nyt sitten ainakin huomaa, milloin minulla alkaa sauhu nousta korvista!

No mutta, tänään sitten taas pitkälle kävelylenkille. Rantakallioilla kuljeskellessa ei voi mököttää. Juoksemaan tekisi kovasti mieli, mutta on taas maltettava. Kovasti polttelisi päästä jo virittelemään kuntoa ensi kevään maratoneja ajatellen – onneksi niihin on vielä kuitenkin aikaa. Ensi vuosi on ihan varmasti parempi juoksuvuosi, pakko olla.

Joshua Tree – DNS

No niinhän siinä sitten kävi, että Joshua Treen puolikkaasta pätkähti DNS.

Työkaveri oli ollut edellisellä viikolla tosi sankarillisesti töissä, vaikka olikin päiväkausia aivan harmaankalpea ja yski enemmän kuin hengitti. Ostin hänelle yskänpastilleja ja pyysin pariin kertaan, että menisi kotiin sairastamaan. Teemme hommia avokonttorissa – yhdellä tiimiläisellä on pieni vauva kotona, toisella lähipiirissään syöpäpotilas ja vaikka se ei tärkeydessä vertaudukaan noihin muihin, mulla oli tämä kisa tulossa.

Olisinhan toki voinut saada taudin myös omilta lapsilta tai kaupan kärryjen likaisesta kahvasta. Nyt vain kävi näin. Ja siis toki ymmärrän työkaverin ratkaisun: meillä on Kalifornian lain takaamat kolme palkallista sairaspäivää vuodessa ja ehkä hän oli jo käyttänyt omansa.

Pimeässä hohtava mitali ei tällä kerralla tullut kotiin.

DNS oli sinänsä helppo päätös, että nyt ei tehnyt edes mieli juosta. Yhtenä sairaspäivänä urheilin sen verran, että pesin koneellisen pyykkiä. Koti oli luisunut kaaokseen ja lapsilta uhkasi loppua puhtaat vaatteet. Pyykkien ripustamisen lomaan piti ottaa pari taukoa: ilman kelloakin saattoi hyvin huomata, että ihan vain siinä paikallaan kumarrellessa sykkeet huitelivat pilvissä. Ei siitä olisi puolikkaalle ollut mitään asiaa.

Olin kuukausikaupalla ajatellut sitä hetkeä, kun vihdoin juoksisin autiomaassa. Kuinka jossain kohden hiekkaisella reitillä huomaisin nostaa katseeni kohti valtavaa, avaraa taivasta, jossa tähdet kimaltaisivat komeammin kuin kaupungin valosaasteissa koskaan.

Haaveilimme vielä hetken, että olisimme sittenkin lähteneet Joshua Treehen viikonloppuna, ihan vain perheretkelle. Hotellihan oli kuitenkin varattu! Paikan päällä olisi toki voinut majoittua myös teltassa tai asuntovaunussa, mutta olin etukäteen ajatellut, että juoksun jälkeen haluaisin oikeaan suihkuun ja oikeaan sänkyyn.

Suunnittelimme, että olisimme voineet hiukan seikkailla kansallispuistossa lasten kanssa ja käydä fiilistelemässä puolikkaan reittiä. Ottaa pari kuvaa pääkallokivien luona ja etsiä muutaman mailin mittaisen trailin. Sitten vanhin tytär alkoi perjantai-aamuna yskiä ja oli pakko nostaa kädet ylös. Tämän ei nyt kertakaikkiaan ollut tarkoitus onnistua.

Nopea kuvahaku antaa käsityksen kansallispuiston maisemista.

DNS:ää miettiessäni luin netistä artikkeleita siitä, kuinka kipeänä voi / kannattaa juosta ja millä oireilla osallistuminen on ehdoton ei-ei. Englannin- ja suomenkielisten tekstien välillä oli mielenkiintoinen ero. Amerikkalaisissa lähteissä pohdittiin, kuinka sairastaminen vaikuttaa suoritukseen ja aika usein todettiin, että saattaa kyllä kaduttaa, ellet silti yritä. Räkä vähän lentäen joku kehui juosseensa PR:n pienessä kuumeessa. Missään ei mainittu sydänlihaksen tulehdusta, jonka riskiin suomenkieliset tekstit puolestaan keskittyivät.

Ajattelen, ettei mikään tapahtuma ole niin suurien riskien arvoinen, että sitä pitäisi lähteä oikeasti sairaana suorittamaan – ja kun näin viikkoa myöhemminkin yskä on edelleen varsin produktiivinen, onnittelen itseäni järkevästä päätöksestä. Hienoja uusia mahdollisuuksia tulee, Joshua Treehen pääsee toistekin (heillä oli upeat peruutusehdot: sain siirrettyä osallistumisen ensi vuoteen!) eikä harjoittelukaan ole tietysti mennyt hukkaan. Hiekkaharjoitusblokki erityisesti tuotti monta upeaa aamua meren rannalla ja kaikki muu puurtaminenkin palkitsee myöhemmin.

Seuraavaksi kisakalenterissa olisi San Diegon puolikas, joka sekin on siirto viime vuodesta. Toivottavasti tällä kerralla varpaat kohtaavat siellä sekä lähtö- että maaliviivan.

Hiekkatreenit toivat lihaksiin uutta vahvuutta. Nyt vain uutta matoa koukkuun! 🙂