#korona, Hyvinvointi, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

5 x 5 – 2: Uusiksi meni

Vaikka mielestämme olimme kovin varovaisia, toimme New Orleansista kotiin tuliaisina Covidin. Tälle viikonlopulle ohjelmassa ollut 5K-kisa saa nyt siirtyä eteenpäin, sillä vielä en ole juoksu- enkä oikeastaan edes kävelykunnossa.

Kun viimeksi varmuudella sairastimme koronaa keväällä 2020, ei ollut vielä saatavilla tietoa tai suosituksia siitä, kuinka urheilun pariin pitäisi taudin jälkeen palata. Yrityksen ja erehdyksen kautta huomasin, että vielä pitkän aikaa akuutin vaiheen jälkeen urheilu aina vain uudelleen pahensi oloa. Kun kävin juoksemassa, sain illalla päänsäryn tai heräsin keskellä yötä tukkoisiin hengitysteihin.

New Orleansista tuotiin tuliaisina muutakin kuin vain hyviä muistoja.

Tätä nykyä tilanne on jo toinen. Sekä yksittäiset lääkärit että lääkäriliitot ovat laatineet tutkimuksia ja suosituksia myös kuntourheilijoille. Esimerkiksi UCLAn kyselypalstalla nettilääkäri neuvoo terveelle ja hyväkuntoiselle kyselijälle, että sairauden jälkeen levätään kaksi viikkoa ja sittenkin liikunnan pariin palataan vähitellen, omaa vointia kuulostellen. Lääkäri kertoo monen aktiivisen liikkujan havainneen, että paluu treenien pariin tuntuu hyvinkin haasteelliselta. Itsekin muistan, että juoksut olivat raskaita kuukausikaupalla ja askel hidas.

Washington Postissa haastateltu new yorkilainen urheilulääkäri kertoo nähneensä saman vastaanotollaan. Covidin sairastaneet urheilijat kertovat hänelle yksi toisensa jälkeen, että heidän suorituskykynsä on sairastamisen jälkeen huonontunut ja palautuminen hidastunut. On hyvin turhauttavaa, kun ajat huonontuvat ja matkat lyhenevät pitkäksi aikaa – mutta väkisin puskemalla tilannetta ei saa kuin huonommaksi.

Kevät on Austinissa jo pitkällä ja juoksukelit parhaimmillaan. Kevyet puutarhahommat saavat kuitenkin toistaiseksi korvata liikuntasuoritukset.

Paikallinen sydäntautilääkärien liitto (American College of Cardiology) menee niin pitkälle, että suosittaa pientä taukoa urheilusta jopa heille, jotka sairastavat Covidin täysin oireettomana. Lievän taudin sairastaneita opastetaan noudattamaan 50/30/20/10-ohjetta.

Tämän mallin mukaan liikunta aloitetaan korkeintaan tasolla, joka vastaa puolta aiemmasta. Seuraavalla viikolla määrä on 30 % vähemmän kuin ennen sairautta – jos keho tuntuu sen hyväksyvän, ja niin edelleen. Jos kroppa pistää vastaan, otetaan edelleen hitaammin ja kevyemmin. Mikäli ilmenee huolestuttavia oireita, kuten hengenahdistusta, rintakipuja, huimausta tai sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeita, pitäisi urheilusta uudelleen ottaa taukoa, kunnes on saanut juteltua lääkärin kanssa.

5K-kisan skippaaminen harmitti ja tuskastutti. Podin kotona kaksi viikkoa, mutta oltuani nyt jo viikon takaisin töissä tuntui jo siltä, että kyllähän tässä jo pitäisi. Viisaampien ohjeita lueskeltuani olen taas rauhallisella mielellä. Vielä eilen kahden porrasvälin kipuaminen puhallutti niin, että eiköhän ole ihan hyvä mennä vielä se toinenkin viikko ihan hissukseen. Voihan tässä odotellessaan vaikka vähän venytellä.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Terveys

Paras lenkki on tehty lenkki

Hiihtoloman puolivälissä aloin lukemaan kirjaa ”Juoksu on parasta terapiaa”. Kirjan kirjoittaja, Scott Douglas kuvasi alkusivuilla omaa ahdistuneisuuttaan ja masennustaan niin, että hirvitti. Ja vaikkei omakaan elämä ole ollut aina ihan mutkatonta, on optimistinen luonteeni aina ajanut kaiken yli. Paitsi nyt. Euroopassa käytävä sota ahdisti.

Olin hiihtolomalla hiihtänyt lähes päivittäin ja nauttinut Kuusamon kauniiden tykkylumimetsien rauhasta. Mutta kun uutiset Ukrainasta herättivät, huomasin pysähtyväni.

Kun aiemmin olin kolunnut innolla Oulangassa pienellä Karhunkierroksella tai kivunnut minkä tahansa paikallisen nyppylän päälle, ymmärsin nyt, miten lähellä sotaa käyvän maan rajaa olemmekaan. Kun vielä rajan toiseltapuolen kantautui sotaharjoituksiin liittynyttä jytinää ja televisiossa päättäjien ilmeet olivat vakavat, sai se pelon häivähtämään esiin.

Ei innostanut lähteä ulos. Ei huvittanut kirjoittaa blogia. Eikä todellakaan tehnyt mieli katsoa Instan juoksukuvia. Iloiset ja huolettoma vaaleanpunaiset postaukset olivat vain liikaa. Tuntui, etten ollut oikeutettu juoksemaan ja nauttimaan, kun toiset menettävät kotinsa, puolisonsa, omaisuutensa tai henkensä.

Lopulta, lukemattomien uutisten, lehtiartikkeleiden ja erityislähetysten jälkeen suljin telkkarin ja sosiaalisen median. Lähdin ulos ja juoksin. Ymmärsin, että en yksin mahda paljoa ukrainalaisten kärsimyksille, eikä ketään auttaisi, vaikka kiukkuaisin kuinka.

Vaikka jouduin pakottautumaan lenkille, alkoi olo sen aikana helpottaa. Kuten Douglaksen kirjassa taidettiin muutamassakin kohtaa mainita, vähintään puolentunnin rehkiminen tekee aivoillemme hyvää.

Hiihtämässä kauniissa luonnossamme.

Vaikka liikunta helpotti, ei se täysin poistanut ahdistustani. Pelko mahdollisesta sodanuhasta maatamme kohtaan on monien huulilla. Kun sitten lyhyesti keskustelin sodan kokeneen naisen kanssa, ihmettelin hänen henkistä vahvuuttaan ja tyyneyttään. Olin kuvitellut hänen reagoivan asiaan vahvemmin. Hän totesi, että asiasta kannattaa puhua, muttei kannata liikaa stressata ja antaa sodan ajatusten viedä voimia. Asiat menevät, kuten menevät. Omaa reaktiotaan meneillään olevaan pahaan ja ilmassa leijuviin uhkiin ei kannata suurentaa. Elämää on kuitenkin kaikesta huolimatta elettävä.

Ja niinhän se on, että kaikille meillä tulee vastaan menetyksiä, stressiä ja vastoinkäymisiä. Osa näistä nousee elämän lähipiiristä, osa maailman myrskyistä. Kaikki myös reagoimme niihin eri tavalla. Resilienssimme vaihtelee.

Itsellä auttoivat nuo vanhemman ja viisaamman ihmisen sanat, edellisenä iltana tehty, hieman pidempi, ajatuksia nollannut hiihtolenkki ja päivän aikana vanhassa omakotitalossa puuhasteltu listojen ja seinien maalaus. Ymmärsin, että omasta jaksamisesta on hyvä pitää kiinni. Lähteä liikkumaan.

Ymmärsin, että saamme sodan kauhut kotisohvillemme ja verkkokalvoihimme lähemmin, kuin koskaan. Ja ettei maailma ympärilläni ole sama, kun mitä se vielä hetki sitten oli. Mutta ymmärsin myös, että minulla on kaikesta maailman kärsimyksestä huolimatta oikeus ja mahdollisuus liikkua (vielä) vapaana. Paras lenkki on tässäkin tapauksessa se tehty lenkki.

Pidetään omasta ja toistemme jaksamisesta huolta! Negatiivisten uutisten keskellä ja pelon hiipiessä mieleen on hyvä ymmärtää, että on viisasta varautua, muttei kannata antaa pelolle valtaa.

Hyvinvointi, Palautuminen, Terveys

Palautumisen tärkeys

Tuijottelen Forecan sivuja ja laskeskelen, ettei hiihtopäiviä ole enää montaa tänä keväänä jäljellä. Olen hiihtänyt sekä tehnyt kävelylenkkejä useampana peräkkäisenä päivänä – tai oikeastaan olen liikkunut vuosien ajan lähes päivittäin. Joihinkin päiviin mahtuu myös tuplareippailua, kuten tänäänkin.

Treenini on kuitenkin enemmän maltillista liikkumista, joten en koe varsinaisesti olevani levon tarpeessa. Kun soitto tai viesti ”lähdetkö lenkille” tulee, olen useimmiten valmis. Päivittäinen liikkuminen on niin iso osa minuutta, että teen sen lähes automaattisesti ja rutiininomaisesti, ajattelematta. Korkeintaan vain vaikutan siihen, mikä liikkumismuoto kulloinkin toteutetaan.

Nytkin tätä tekstiä aloittaessa pohdin, olisiko se juoksu- vai hiihtolenkin paikka vai pitäisinkö rennon lepopäivän ja raahaisin vain kaikki kodin matot ulos hankeen puhdistumaan. Hullua. Tiedän!

Eilen ladulla ei kuitenkaan kulkenut. Siinä lykkiessä ihmettelin, miten erilaisia päivät ovatkaan. Edeltävänä päivänä suksi oli luistanut ja lenkkiä olisi voinut jatkaa loputtomiin. Eilen jo heti alussa tuntui rasituskipua lihaksissa. Suksi lipsui. Kun keho hieman lämpeni, vauhti ja olo paranivat, mutta lenkin lopussa rasitus painoi. Lopetin juuri oikeaan aikaan, sillä horjahdin viime metreillä väsymyksestä.

Ja samaa kertoi kellokin. Olin ollut tuolla hiihtolenkillä edellispäivää hitaampi. Kellon TSS oli myös korkeampi, vaikka hiihdetty reitti oli sama. Olin lähtenyt lenkille viiden tunnin unilla ja syömättä lounasta tai päivällistä. Pitämättä palautumispäivää. Suunnon appi huuteli liiallisesta harjoittelusta ja levon puutteesta: ”Harjoittelusi on ollut kovaa jonkin aikaa. Loukkaantumis- ja sairausriski lisääntyy, jos et lepää tarpeeksi”.

Ja vaikka en himourheile vaan nautin liikkumisesta, kamppailen huonon nukkumisen, ruokavalion ja liikunnan tasapainottelun sekä palautumisen kanssa.

Yksi merkittävä asia heikkoon palautumiseen on juurikin uni. Kelloni viestii, että nukun suositusta vähemmän ja että unen laatu on huono. Toisinaan treenaan väsyneenä, joskus taas menen nukkumaan treenien jälkeen liian myöhään.

Ja vaikka itse helposti miellän palautumisen fyysisestä rasituksesta toipumiseksi, on se monisyisempi asia. Lihaksiston lisäksi palautumisella tarkoitetaan hermoston, hiilihydraattivarastojen, nestetasapainon ja yleisen toimintakyvyn palautumista.

Kun tänään herätessä elimistöni pyysi mielitekona vettä ja C-vitamiineja, pyrki se ehkäpä osaltaan tukemaan palautumista, kun en kerta ymmärrä pysyä poissa ladulta.

Ja vaikka kevään hiihtosäät ovat kortilla, kannattaa välillä levätä. Jos treeni ei kulje, syy voi löytyä omien korvien välistä. Jos aina vain jatkamme ja laiminlyömme palautumista, seurauksena voi olla flunssaa ja lopulta ylikuntoa, josta toipuminen voi viedä vuosia.

#ravinto, Hyvinvointi, painonhallinta, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Sokerikoukussa

Tammikuun alussa Anu-sisko haastoi meitä siskoksia karkkilakkoon – perinteinen tipaton kun ei meistä kenellekään mitään muutosta merkitsisi. Katja oli kaukaa viisas ja ilmoitti suoriltaan, ettei aio talven pimeimpänä aikana riistää itseltään harvojen karkkipäiviensä tuomaa iloa. Minäpä sen sijaan lähdin höyrypäänä moiseen mukaan!

Intoilin vielä perheelle, että ehkä lopetan sokerin vallan kokonaan. Se kun ylläpitää tulehdustiloja elimistössä ja nyt näitä tulehduksia olisi riittävästi kotitarpeiksi muutenkin. Puoliso katsoi vähän hitaasti, mutta katsoi parhaaksi todeta vain, että selvä sitten. Vähän vokaaleja venyttäen kylläkin: seeelvä.

Ulkosuomalaiselle kotoisat karkit ovat kirjaimellisesti harvinaista herkkua.

Hyvin nopeasti selvisi, että sokerittomuuteen tarvitsisin paljon muutakin kuin vain kuivahedelmiä kaapin hyllylle. Lakkopäätöstä seuraavaan päivään mennessä olin nimittäin jo pyörtänyt pyhät puheeni ja arvellut, että totta puhuen nyt on kyllä kyse vain rehellisestä, raa’asti observoitavissa olevasta sokerista – ei mistään piilosemmoisesta. Ja varmaan alta kahden vuorokauden olin tullut siihen tulokseen, että jospa nyt oltaisiin ihan vain tässä karkkilakossa ensin.

Mikäs siinä sitten oli niin hankalaa? No tämä minun tämänhetkinen ruokavalioni ja ruokarytmini. Kun lähden töihin aamukuudelta, ei aamupalaan ole aikaa eikä se oikein vielä maitakaan. Usein nappaan vain mukaan jogurtin. Kymmenen minuutin lounastauollani pistelen amerikkalaiseen tapaan hyvinkin usein voileivän. Tai siis, krhm, peanut butter jelly -leivän. Kotimatkalla olen nääntymäisilläni nälkään ja natustan autossa välipalapatukan. Nyt ollaan jo reippaasti yli päivän sokerisuosituksista. Ja vaikka päivällinen yleensä onkin ihan järkevää ruokaa, ruokajuomaksi valikoituu limppari, joskus useammankin kerran viikossa. Sokerikello se vain kilahtelee!

Stevialla maustettua kokista, gluteenitonta leipää ja pussi karkkia – tasapainoisen ruokavalion perusainekset?

Puolivälissä tammikuuta tuttava jakoi somessa artikkelin, jossa puhuttiin tipattoman kuukauden hyödyistä ja hyödyttömyyksistä. Artikkelissa arveltiin, että jossain vaiheessa päihderiippuvuuden kehittymistä tipaton kuukausi kyllä vielä onnistuu, mutta vain sen ajatuksen voimalla, että helmikuun ensimmäisenä korkki napsahtaa. Artikkelin äärellä pohdiskelin, että samalla vimmallahan minäkin karkkilakkoani vedin – karkkipäivää odottaen. Jaa, tämäkö siis on se sokerikoukku?

Helmikuun ensimmäisenä päivänä laitoinkin siskoille viestin, että JIPPII, nyt saa muuten taas mässätä. Tunnustin kyllä samaan hengenvetoon kerran repsahtaneeni. Kotona oli ollut saatavilla Sirkusaakkosia – joita ei siis myydä tässä maassa. Anu vastasi viestiini, että hänelle ei muuten tehnyt ollenkaan tiukkaa olla paitsi karkeitta, myös lainkaan herkuitta. Tjaaa…

Välipalapatukat tulee miellettyä terveelliseksi vaihtoehdoksi, mutta totaalisokereitahan näissäkin on.

Karkkilakko ei sinänsä ole ratkaisu eikä yksistään tee ruokavaliosta sen terveellisempää. Minulle se oli hyvä herätys siihen havaintoon, ettei ruokailurytmini ole tasapainossa. Iltapainotteinen ravinnonsaanti ajaa kehoni huutamaan nopeaa energiaa, ja nälkäisenä tulee sitten napsittua mitä vain! Tässä on pienen elämäntaparemontin paikka. Aloinkin jo pakata töihin mukaan lämmintä ruokaa niiden hilloleipien sijaan.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, Terveys

Selkärankaliikuntaa

Niin, oliko sinulla vielä kysymyksiä?” Kerroin muistiinpanojaan kirjoittavalle lääkärille, että remissio-vuosien aikana liikuin aktiivisesti, ja erityisesti juoksin. Varovasti kyselin, voisikohan juokseminen jatkossakin olla ok – sitten kun keho sen sallii. ”Polviahan se kyllä kuluttaa, mutta juokse vain. Et sinä sairauttasi voi liikunnalla pahentaa”, lupasi lääkäri. Vastaus teki minut onnelliseksi. Myöhemmin näin hänen jopa kirjanneen potilaskertomukseen, että juoksu on potilaalle tärkeä harrastus.

Lääkärin määräämä lääkitys tuntuu onneksi sopivan minulle, toimintakyky alkoi palautua saman tien. Jo seuraavana päivänä esittelin perheelle uusia taitojani ylpeänä kuin taapero: katsokaa, pystyn kääntymään kyljeltä toiselle!

Viime viikkojen aikana olen saanut miettiä, miltä liikunta ja liikkuvuusharjoittelu nyt sitten näyttävät. Selkärankareuma on krooninen ja tulehduksellinen vaiva, eikä siihen lepo (onneksi) auta, päinvastoin. Lääkärini tavoitteena on löytää juuri minun tilanteeseeni sopiva lääkitys, joka ajaa tulehdusta alas. Minun tehtäväkseni jää vaikuttaa hyvinvointiini liikunnan, levon ja ravitsemuksen keinoin. Myönnän, että välillä se tehtävä tuntuu haastavalta: arjen kiireet ne eivät nimittäin yhtään ymmärrä hellittää!

Sohvan nurkkaan ei parane jäädä istuskelemaan. Siitä on nimittäin ihan kirjaimellisesti aina vain vaikeampi päästä ylös.

Netissä nivelystävällisten liikuntamuotojen listat mainitsevat yhä uudelleen pyöräilyn, uinnin ja kuntosaliharjoittelun. Juoksusta varoitellaan toistuvasti. Mietin, että onneksi sain suuni auki ja kävin omasta tilanteestani selkeän keskustelun! Varovasti juoksu-kävelen juoksumatolla ja pää tykkää. Kehon palautuminen osoittautuu kuitenkin hitaaksi ja arvaamattomaksi. Juoksukävely tuntuu kropassa kolme päivää ja maastopyöräilyn jälkeen saatan yöllä herätä vaikkapa siihen, että ranteita särkee.

Niin tylsältä kuin se kestävyysjuoksijan psyykestä tuntuukin, liikuntani perusrunko pötköttää nyt joogamaton päällä. Harjoituksia, joissa ranka ja rintakehä liikkuvat, kiertyvät ja taipuvat, pitäisi tehdä päivittäin. Terveyskylä-sivustolta löydän hyvät videot, jotka näyttävät muodostavan helpon, noin kymmenen minuutin mittaisen liikkuvuusharjoituksen. Myös Reumaliiton sivuilla oleva liikuntaopas tarjoaa kuvalliset, konkreettiset ohjeet mukavaan kotijumppaan. Englanninkielinen Everyday Health -sivusto vinkkaa, kuinka harjoittelu saadaan osaksi kiireistä päivää: venyttelythän voi tehdä telkkaria katsellessaan, kävelylle mennä työpuheluita hoitaessaan.

Viitisen kilometriä maastossa tuntuu tässä kohtaa ihan riittävältä. Viime vuosien aikana rakennettu lihaskunto ja kestävyys kannattelevat, mutta silti keho väsyy nopeammin ja palautuu hitaammin.

Hurskaista aikeista huolimatta harjoitteita ei todellisuudessa tule tehtyä ihan päivittäin. Joinakin iltoina töiden jälkeen liikkuvuusharjoitteluni näyttää enemmän joogamatolla nukkumiselta. Teinit naureskelevat ohikävellessään, että voi äiti, kylläpä tuo sinun treenisi näyttää rankalta. Mutta jos lepo on se, mitä keho kaipaa…

Tätä tämä nyt toistaiseksi on. Haaveilen kyllä päivästä, jona saan sanoa lääkärille, että nyt minä taas ihan oikeasti juoksenkin, enkä vain minuuttia silloin ja toista tällöin.