Hyvinvointi, Kalifornia/ulkosuomalainen, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Remission jälkeen

Vielä lauantaina olin ollut polkujuoksemassa. Sunnuntaina maastossa pyöräilemässä. Tiistai-aamuna en meinannut päästä ylös sängystä.

Ensin ajattelin – suorastaan toivoin – että olin ehkä loukannut itseni pyöräillessä. Työkaverillekin sanoin, että se yksi raisu hyppy oli varmaan liikaa. Mutta kun pikkunivelet seurasivat alaselän ohjausta, loppuviikosta tiesin jo totuuden. Noin vain ja täysin varoittamatta vuosien mittainen remissio oli ohitse.

Sain vuosia sitten vähän epämääräiset diagnoosit jonkin sortin reumasairaudesta. Lämpimään Kaliforniaan muutettuamme oireet kuitenkin hiljalleen hellittivät ja lopulta katosivat kokonaan. Kun pystyin elämään lääkkeittä, aloin joogata ja kävellä, sitten juosta ja pyöräillä. Opettelin uimaan ja viimeiseksi annoin maastopyöräilyn huuman viedä mennessään.

Maastopyöräilystä on tullut puolisolle ja minulle tärkeä yhteinen harrastus.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, etten jo perussairauteni aiemman jakson aikana liikkunut aktiivisemmin. Viime viikkoina olen hiukan hämmentyneenä aamuisin katsellut varpaitani, jotka näyttävät olevan kumman kaukana, kankean selän muodostaman esteen takana. Olen vähän tuskastuneena vilkuillut kädessäni olevia sukkia pohtien, kuinka nämä kappaleet yhdistäisin. Yksinkertaisen tehtävän mahdottomuus on opettanut perspektiiviä: tämän takia en siis silloin juossut!

Olen kaiken ikäni viihtynyt hyvin ulkona ja luonnossa, mutta vasta remission aikana tavoitteellisesta liikunnasta tuli keskeinen osa identiteettiäni. Amerikan-vuosiemme aikana olen tottunut olemaan aktiivinen, hyväkuntoinen ja vahva. Siinä missä lapset pieninä osasivat puhua äidin kipeästä selästä, teini-ikäisinä he ovat vitsailleet aamuvarhaisella pitkin katuja juoksentelevasta urheiluhullusta.

Mietityttää, kuinka sen kaiken nyt käy. En tietenkään tiedä yhtään, mitä on edessä. Entä jos en enää voikaan…?

Viime viikonloppuna päädyimme pyöräilemään tasamaalla Austinin keskustan tuntumassa. Se ainakin onnistui.

Eilen luin uutisista, että tämän toisen kotimaani presidentillä on jotakin samansukuista vaivaa, ja siksi hän toisinaan kävelee kankean oloisesti. Silti hän lehtitietojen mukaan treenaa viidesti viikossa. Luin sen uutisen varmaan toisin kuin moni muu: jos hänkin, ikämies, niin enkös sitten minäkin! Ehkä tosiasiallisesti on tyydyttävä siihen, että puolimaratonit saattoivat toistaiseksi olla tässä – mutta jokin keino pysyä aktiivisena ja urheilullisena löytyy. On löydyttävä.

Nöyränä muistan kyllä, että krooninen, jäytävä, ikuinen kipu on mahtava voima. Se kuluttaa ihmistä kuin pieni puro peruskalliota: lähes huomaamatta, hetkeksikään hellittämättä. On haasteellista pitää mentaalisesti sivuosassa vaiva, joka kaikessa fyysisessä on pakko ottaa huomioon. Tämän kierroksen lähtöviivalla vannon kuitenkin, että vaikka sopeutuminen on välttämätöntä, luopuminen ei ole edes vaihtoehto.

ikä ja juokseminen, juoksu, Terveys, Treenit

Juoksu nuorentaa, niin sanovat

Kyhjötin olohuoneen lattialla ja viimeistelin neulomaani villatakkia. Viimeistely on se viheliäisin vaihe, kun pääteltäviä langanpätkiä on paljon. Kyhjötin ilmeisen kauan, sillä kun lopulta könysin pystyasentoon, köpöttelin kuin ikiaikainen vanhus.

Ikiaikaisen vanhuksen käsite tosin sai kyytiä aika pian. Olin nimittäin ruotsalaisuuden viikon kunniaksi napannut kauppareissulla kyytiin ruotsinkielisen Runners Worldin, jonka kannessa hehkuteltiin nuorentavasta juoksemisesta: ”Spring dig ung! Löpning bromsar åldrandet – fysiskt och mentalt!”. Jäykistynyttä selkärankaani oikoessani vilkuilin kansilehteä ja tunsin itseni satavuotiaaksi.

Runners World nr 10 November

Satavuotiaallakin näköjään jalka nousee, totesin, kun lopulta pääsin lehden kimppuun. Lapsen silmin viisikymppiset ovat ikäloppuja, ja viisikymppisen mielestä kahdeksankymppinen on melkein sata. Kahdeksankymppisenä ajattelen luultavasti toisin.

Artikkelissa kahdeksankymppiä ja risat oleva juoksijatar kertoi heräävänsä aamulla aikaisin. Niinhän ne ikäihmiset tuppaavat tekemään, ajattelin. Vilkaisin kelloa ja hamusin käteeni kahvikupillistani – johan tässä alkoi olla aamusumpin aika, kellokin kohta puoli kuusi.

Aamut ovat mitä parhainta juoksuaikaa, jatkoi artikkelin seniorijuoksija. Nyökyttelin hymistellen – itsekin hölkyttelen mieluusti puolisen tuntia ennen töihin lähtöä. Sumppini alkoi maistua kitkerältä, kun seniori jatkoi juoksevansa joka arkiaamu puolitoista tuntia. Ja sitten lauantaisin aina sellaisen kepeän kolmituntisen. Varmaan supergeenit, tuhahdin.

Geeniteorian jouduin kuitenkin heittämään romukoppaan, sillä lehti kertoi kaksostutkimusten osoittavan, että ihan itse voit vaikuttaa suorituskykyysi. Kyllä sinäkin pystyt, ei ole liian myöhäistä aloittaa. Det är aldrig för sent att dra nytta av hälsovinsterna!

Terveyshyötyjen lista onkin ilahduttavan pitkä. Kielitaitoni ei ihan taipunut kaikkeen terveystieteelliseen, joten sisäistin tämän osuuden artikkelista hieman haparoiden. Mutta mukavalta kuulostaa, että kaikki tämä näkyy lopputulemassa: paino pysyy kurissa ja aineenvaihdunta toimii ikävuosiin nähden vikkelästi.

Muusta vikkelyydestä onkin sitten syytä puhua vähän hiljempaa. Tai niin arvelin ennen tämän artikkelin lukemista. Lehtitiedon mukaan juoksuvauhti hidastuu keskimäärin seitsemän prosenttia ikävuosien 40 ja 60 välissä, eikä tasapainokaan pahasti heittele, jos on riittävän aktiivinen treenaaja. Nämä lehtiartikkelin seniorit vipeltävät niin, että perässätulijaa hirvittää. Ja tasapainoisiltakin vaikuttavat, sekä fyysisesti että muuten. Nuoremmalla selkäranka suoristuu jo pelkästä kunnioituksesta.

Oli tarkoitus pitää löysäilylauantai, mutta taidan tästä kuitenkin hivuttautua lenkkipolulle.

#ravinto, Arkiliikunta, Muu elämä, Terveys

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!

kesä, mieli, Terveys, Treenit

Kun allergia vie taas hetkeksi voiton

On keväitä, jolloin lähestyvän kesän puhkeaminen kasvillisuusloistoon ei juurikaan häiritse. Korkeintaan paju ja pähkinä hieman kiusaa. Sitten on näitä toisia keväitä ja kesän alkuja, jotka saavat todella hiljentämään juoksutahtia.

Tämä vuosi on meille allergikoille erityisen vaikea. Kevään nopea lämpö-aalto sai useammat kasvit puhkeamaan esiin samaan aikaan ja männyn joka viides vuosi esiintyvä huippujakso osuu sopivasti samaan vuoteen.

Oireita riittää. Kurkku tuntuu siltä, kun siellä olisi tikkuja, silmät vetistävät ja luomet turpoavat. On vaikeampi hengittää. Siitepölyä on kaikkialla.

Itsellä sisäkorva tukkeutui ja tulehtui. Kuulo on hetken heikompi. Kun viikkoa ennen allergiaoireita juoksin kevyen 20 kilometrin lenkin, en seuraavalla viikolla halunnut juosta viittä kilometriä pidempää matkaa.

Juoksut vaihtuvatkin itsellä hetkeksi kävelyyn tai pyöräilyyn. Liikkuminen virkistää, vaikka ulkona oireet pahenevat. Oloa helpottaa, jos välillä sataa tai pääsee oleskelemaan merelle. Veneen kannella keikkuessa silmät valuvat vettä korkeintaan ilosta.

Mutta onneksi tämäkin menee pian ohi, ja siihen asti on vain käytettävä apuna hieman troppeja.

Arkiliikunta, muut lajit, Terveys, Treenit

Kun 10 minuutin hyppely vastaa puolen tunnin juoksulenkkiä

Ai, lähtisikö hyppynarukurssille?! Siis minäkö? Ajatuskin nauratti. Olin viimeksi hyppinyt hyppynarulla 35 vuotta sitten! Mutta yllätyksekseni ilmoittauduin mukaan.

Hyppynarukurssia veti etäyhteyksien kautta nyrkkeilyn Euroopan mestari ja MM-pronssimitalisti Elina Gustafsson, joka on varsinainen energia- ja ilopilleri. Hän piti meidät liikkeessä. Ja mikä parasta, hyppiä sai kenenkään näkemättä.

Ensimmäisellä kerralla hyppysarjat olivat lyhyitä (30 sekuntia) ja helppoja. Hyppyjen kestoa (30-90 s) ja tekniikkaa (tasa-, väli- ja sivuhyppyjä) lisättiin kurssin edetessä ja väliin mahdutettiin selkä- ja vatsaliikkeitä. Yksi treenikerta kesti puoli tuntia, ja alkulämmittelyineen ja loppupalautuksineen aktiivinen hyppyosuus oli noin 23 minuuttia.

Hyppiminen oli helppoa ja mukaansa tempaavaa. Ohjaaja huomioi etänäkin osallistujien eri kuntotasoa antamalla liikkeistä usein helpompia ja vaikeampia variaatioita. Kukin pyöritteli narua sarjan aikana omaan tahtiin ja liikkeitä oli helppo seurata.

En ollut koskaan aikaisemmin kuullut hyppynarukursseista. Googlettelemalla aiheesta löytyi kuitenkin paljon sivustoja ja hyppynaruseurojakin on lukuisia. Jotkut seuroista ovat painottuneet eri hyppytekniinoihin ja siihen, hypitäänkö yksin vai joukkueena.

Olin kuvitellut, että puolen tunnin hyppiminen olisi varsin kevyttä puuhaa. Yhdistelin ensimmäisen hyppykerran perään polkujuoksulenkinkin. Hyvin nopeasti huomasin, että hypyt kyllä painavat pohkeissa, eikä samalle päivälle kannata ahnehtia liikaa pelkästään jalkoihin kohdistuvaa treeniä.

Vaikka kurssin ohjaaja oli suositellut, että toistaisimme treenin kahdesti viikossa, en suppailun, purjelauta- ja purjehduskertojen, pyöräilyn, juoksun ja kävelyn välissä saa toista kertaa mahdutettua viikkoon, mutta olen varma, että yksikin treeni vahvistaa ja tuo vaihtelua juoksussa tarvittaville nilkoille, pohkeille ja pakaralihaksille. Samalla myös istumatyössä melko passiivisena olevat kädet saavat liikettä ja keskivartalo ja sydän vahvistuvat.

Ennakkoluuloni olivat siten aiheettomia. Hyppynarutreeni on tehokasta ja hauskaa ja jatkan varmasti hyppimistä kurssin jälkeenkin, sillä kuten Elina on maininnut, käyttävät nyrkkeilijätkin hyppynaruhyppelyä osana treeniään. Ja mikäs siinä treenatessa, kun kymmenen minuutin hyppelyn luvataan vastaavan puolen tunnin juoksulenkkiä ja treeni on helppo toteuttaa milloin missäkin.