juoksu, kesä, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys, Valmentajan kynästä

Kesälenkillä – eli kuinka juosta kuumalla

Suomessa kuulemma helteet ovat tältä erää pian helpottamassa, mutta ehtiihän sieltä vielä tulla lämpimiä jaksoja tälle kesälle. On siis hyvinkin aikaa oppia ja kerrata, kuinka kuumalla urheillaan.

Ihmiskeho on sikäli ihmeellinen, että se sopeutuu niihin lämpötiloihin, joissa sitä pidetään. Texasissa on kesällä tuon tuosta +40 C, ja silti juoksijat juoksevat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisen pitäisi näin tehdä, eikä varsinkaan tuosta vain. Kuumaan — tai kylmään — sopeutumisessa kestää nyrkkisäännön mukaan noin kaksi viikkoa.

Jos lämpötilat nousevat hiljalleen, kehokin sopeutuu hiljalleen. Mutta jos päälle yhtäkkiä pamahtavat oikein hikiset seksihelteet tai lentokone kuljettaa juoksijan Torremolinokseen, siihen kroppa on täysin valmistautumaton. Sopeutumisjakson aikana keho mm. opettelee tehokkaampaa hikoilua: hikoileminen alkaa aiemmin, hikeä tuotetaan enemmän ja se on laimeampaa, jotta elektrolyyttitasapaino pysyy paremmin hallinnassa. Muutoksia tapahtuu myös verenkiertoelimistössä ja keho pyrkii esimerkiksi lisäämään verenkiertoa pintaverisuonistossa.

Tältä nämä ennusteet näyttävät meidän kulmillamme pitkin kesää. Tuo päivän alin lämpötila on tyypillisesti tarjolla aamukuuden aikaan.

Fysiologiset muutokset ovat jossain määrin yksilöllisiä, eivätkä kaikki sopeudu kuumaan yhtä hyvin kuin toiset. Perusterve, hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja nuorehko henkilö sopeutuu kuumaan paremmin kuin lapsi, iäkäs, ylipainoinen tai perussairauden vaivaama ihminen. Myös lääkitys saattaa vaikuttaa siihen, miten hyvin keho pystyy sopeutumaan lämpötilan muutoksiin.

Melkein yhtä olennaisia kuin kehossa tapahtuvat fysiologiset muutokset ovat mielessä tapahtuvat psykologiset muutokset, jotka mahdollistavat turvallisen ulkoilun ja urheilun kuumissa oloissa. Psykologisiin muutoksiin voi onneksi itse vaikuttaa. On hyvä tiedostaa, että sensuuntaiset mietteet kuin ”sisulla vaan” ovat vaarallisia ajatuksia. Kuuman kanssa on oltava nöyrä.

Kesäkuumalla urheillaan aikaisin aamulla tai, mikäli lämpötilat laskevat yötä kohden, auringon jo laskettua. Esimerkiksi Texasissa tiedän olevani myöhässä, jos lähden juoksulenkille vasta aamukahdeksalta. Ellei aamu-urheilu syystä tai toisesta onnistu, on mietittävä vaihtoehtoja. Voiko liikkua sisällä ilmastoidussa tilassa? Voiko juoksun vaihtaa uintiin tai kevyeen pyöräilyyn? Minulle uinnista on muodostunut kesäkuukausien päälaji.

Muutama päivä sitten maastopyöräillessä sanoin puolisolle, että nuo pilvet näyttävät sykkivän. Se oli erinomainen varoitus siitä, että oli aika hakeutua varjoon, levätä ja juoda urkkajuomaa. Lämpöä ulkona oli +35 C.

Lenkille otetaan mukaan riittävästi juomaa, myös elektrolyyttejä sisältävää urheilujuomaa. Juoksulle ei lähdetä valmiiksi nestehukkaisena. Jos on tarkoitus kisata kuumassa kelissä, oikeasta ja riittävästä nesteytyksestä huolehtiminen aloitetaan 2-3 päivää etukäteen. Pilviverhoisenakin päivänä laitetaan aurinkorasvaa, sillä kyllähän se aurinko sieltä aina esiin putkahtaa, kun on päässyt kipittämään riittävän kauas kotoa. Reitti mietitään varjoisaksi — hellepäivä ei ole se päivä, jona tehdään kovia vetoja avoimella, varjottomalla radalla. Pää suojataan lippalakilla tai bandanalla, tarvittaessa kastellaan vaatteet.

Psykologisiin muutoksiin kuuluu sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että kuumalla kelillä juoksuvauhti hidastuu ja sen on annettava hidastua. Tämä ei tarkoita, että juoksijan kunto olisi yhtäkkiä romahtanut. Kuumuus ja etenkin kostea kuumuus (joka estää tehokkaan jäähdyttämisen, kun hiki ei haihdu iholta), lisäävät fyysistä stressiä, jonka juoksu keholle aiheuttaa. Kun kroppa koettaa kiivaasti jäähdyttää itseään suojellakseen soluja ja sisäelimiä, sykkeet nousevat. Pelkkä lämmin ja kostea sää nostaa sykettä helposti 20 bpm normaaliin verrattuna. Jos silti koettaa väkisin pitää yllä tavallista vauhtiaan tai jopa hiukan revitellä, päätyy tekemään erittäin rasittavan lenkin.

Hyvä puoli kuumassa on se, että kun lämpötilat sitten taas laskevat, sitä huomaakin, että juoksu kulkee paljon kevyemmin kuin helteiden aikana, ja vauhtikin saattaa nousta ihan yrittämättä. Hitaat hellepäivät eivät siis vie harjoittelua taaksepäin, päinvastoin!

Kuumuuden aiheuttamalla oireistolla on monta tasoa, ja viisas urheilija reagoi heti ensimmäisiin varoitusmerkkeihin. Niitä ovat esimerkiksi lihaskrampit ja poikkeuksellisen runsas hikoilu. Näistä edetään tilaan, jossa olo alkaa tuntua vähän pöpperöiseltä ja näkö hiukan kummalliselta. Iho on yhtäkkiä kylmä tai nihkeä, huimaa hiukan, ehkä päätä alkaa särkeä. Tässä kohdassa olen itse kaikista varotoimista huolimatta muutaman kerran ollut ja onneksi tajunnut, että nyt on muuten kiire viheltää peli poikki, hakeutua varjoon istumaan ja huuhdella päätä viileällä vedellä.

Tällä rannalla Kaliforniassa juoksin itseni kerran aika pökerryksiin. Vaikka meri ja tuuli viilensivät, ei juoksureitti tarjonnut varjon varjoa ja aurinko porotti armotta.

Ellei rasitusta ymmärrä lopettaa, seurauksena on lämpöhalvaus. Hikoilu loppuu, henkilö on sekava ja voi menettää tajuntansa. Ruumiinlämpö on noussut liian korkeaksi ja sisäelimet alkavat vaurioitua — herkimpiä ovat aivot ja maksa. Tässä vaiheessa tarvitaan ambulanssi ja välitöntä sairaalahoitoa. Lämpöhalvaus voi pahimmillaan johtaa kuolemaan, ja siksi kuuman kanssa ei leikitä.

#korona, juoksu, mieli, Terveys, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Mikrojogging, mitä ihmettä

Kun vuosia sitten maratoneista ja muista pitkistä juoksumatkoista tuli juttuni, taisin vähän ylenkatsoa lyhyempien juoksujen kisoja. Tunnustan nyrpistelleeni, kun joku ehdotti Naisten kympille lähtemistä. Miksi lähtisin, minähän olen maratoonari.

Nyrpistelijääkin elämä näemmä opettaa.

Yhteinen kiusankappaleemme korona otti otteeseensa pääsiäisenä. Tauti itsessään meni ohitse muutamassa päivässä, mutta jälkiriesat jäivät. Viikosta toiseen olen hokenut, että ensi maanantaina alkaa uusi elämä. Silloin taatusti olen jo entiselläni. Voin taas juosta niin paljon kuin huvittaa. Muutama kilometri kulkee jo ihan hyvin, mutta vauhdista on turha haaveilla, ja pitempää lenkkiä kokeillessa rintakehässä muljuu. Vielä ei siis ole se maanantai.

Ensimmäinen koronan jälkeinen viitonen. Hurjat sykkeet, eikä vauhtikaan huimaa.
Mutta ihanaa, että edes jotenkin kulkee!

Korona iski juuri, kun olisi ollut kevään ensimmäinen ultrajuoksu. Olin siis juossut paljon. Siihen verrattuna en ole viime aikoina juossut juuri nimeksikään – ja pääsiäisestä on sentään jo jokunen tovi. Juoksutapahtumia en ole edes vilkuillut, pelkkä tietokin niiden olemassaolosta vain kiukuttaa. Sen verran masokisti kuitenkin olen, että ruokakaupasta tarttui mukaan Ruotsissa julkaistava Runner´s world. ”Maxa maran!” huutelee kansilehti.

Maksimoisinhan minä, jos pääsisin joskus kunnolla juoksuputkeen, tuhisin. Tuhinani tuoksinassa yllätyin totaalisesti, kun eteen tupsahti artikkeli ”mikrojoggaamisesta”. En googlettamalla löytänyt suomenkielistä vakiintunutta vastaavaa termiä – tarkoittaa siis, että juostaan vain ja ainoastaan lyhyitä pyrähdyksiä, mutta usein. Nekin nautiskellen ja ihan vaan juoksemisen ilosta. Ehkä jopa ilman ajanottoa tai matkan mittaamista. Pyllähdin suorastaan pepulleni moisesta.

Huomasin jumittavani artikkelissa todettuun – olisihan se siistiä ihan vaan juoksennella ja nautiskella. Kun kerran pitkää lenkkiä ei pysty hölkyttämään, lyhytkin olisi ehkä aika jees.

Outo ajatus ihmiselle, jonka aivot ovat oppineet, että lenkille ei kannata lähteä lainkaan, jos se ei kestä vähintään puolta tuntia.

Runner´s World nr 5/2022
Länsinaapurissa on jotenkin rento ote juoksemiseenkin.
Lehteä lukiessa tulee hyvä fiilis, ja samalla tulee puolivahingossa ehkä oppineeksi kieltäkin.

RW:n kolumni sai jotain outoja värähtelyjä aikaan – kävin jo kurkistelemassa veneen vaatekaappia ja varmistelin, että juoksukengät ovat reissussa mukana. Jospas siis, vaikka ihan vain lyhyelle…!

Runner´s World nr 5/2022: Karl Fredrik Mattssonin kolumni osui ja upposi.
#korona, Hyvinvointi, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

5 x 5 – 2: Uusiksi meni

Vaikka mielestämme olimme kovin varovaisia, toimme New Orleansista kotiin tuliaisina Covidin. Tälle viikonlopulle ohjelmassa ollut 5K-kisa saa nyt siirtyä eteenpäin, sillä vielä en ole juoksu- enkä oikeastaan edes kävelykunnossa.

Kun viimeksi varmuudella sairastimme koronaa keväällä 2020, ei ollut vielä saatavilla tietoa tai suosituksia siitä, kuinka urheilun pariin pitäisi taudin jälkeen palata. Yrityksen ja erehdyksen kautta huomasin, että vielä pitkän aikaa akuutin vaiheen jälkeen urheilu aina vain uudelleen pahensi oloa. Kun kävin juoksemassa, sain illalla päänsäryn tai heräsin keskellä yötä tukkoisiin hengitysteihin.

New Orleansista tuotiin tuliaisina muutakin kuin vain hyviä muistoja.

Tätä nykyä tilanne on jo toinen. Sekä yksittäiset lääkärit että lääkäriliitot ovat laatineet tutkimuksia ja suosituksia myös kuntourheilijoille. Esimerkiksi UCLAn kyselypalstalla nettilääkäri neuvoo terveelle ja hyväkuntoiselle kyselijälle, että sairauden jälkeen levätään kaksi viikkoa ja sittenkin liikunnan pariin palataan vähitellen, omaa vointia kuulostellen. Lääkäri kertoo monen aktiivisen liikkujan havainneen, että paluu treenien pariin tuntuu hyvinkin haasteelliselta. Itsekin muistan, että juoksut olivat raskaita kuukausikaupalla ja askel hidas.

Washington Postissa haastateltu new yorkilainen urheilulääkäri kertoo nähneensä saman vastaanotollaan. Covidin sairastaneet urheilijat kertovat hänelle yksi toisensa jälkeen, että heidän suorituskykynsä on sairastamisen jälkeen huonontunut ja palautuminen hidastunut. On hyvin turhauttavaa, kun ajat huonontuvat ja matkat lyhenevät pitkäksi aikaa – mutta väkisin puskemalla tilannetta ei saa kuin huonommaksi.

Kevät on Austinissa jo pitkällä ja juoksukelit parhaimmillaan. Kevyet puutarhahommat saavat kuitenkin toistaiseksi korvata liikuntasuoritukset.

Paikallinen sydäntautilääkärien liitto (American College of Cardiology) menee niin pitkälle, että suosittaa pientä taukoa urheilusta jopa heille, jotka sairastavat Covidin täysin oireettomana. Lievän taudin sairastaneita opastetaan noudattamaan 50/30/20/10-ohjetta.

Tämän mallin mukaan liikunta aloitetaan korkeintaan tasolla, joka vastaa puolta aiemmasta. Seuraavalla viikolla määrä on 30 % vähemmän kuin ennen sairautta – jos keho tuntuu sen hyväksyvän, ja niin edelleen. Jos kroppa pistää vastaan, otetaan edelleen hitaammin ja kevyemmin. Mikäli ilmenee huolestuttavia oireita, kuten hengenahdistusta, rintakipuja, huimausta tai sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeita, pitäisi urheilusta uudelleen ottaa taukoa, kunnes on saanut juteltua lääkärin kanssa.

5K-kisan skippaaminen harmitti ja tuskastutti. Podin kotona kaksi viikkoa, mutta oltuani nyt jo viikon takaisin töissä tuntui jo siltä, että kyllähän tässä jo pitäisi. Viisaampien ohjeita lueskeltuani olen taas rauhallisella mielellä. Vielä eilen kahden porrasvälin kipuaminen puhallutti niin, että eiköhän ole ihan hyvä mennä vielä se toinenkin viikko ihan hissukseen. Voihan tässä odotellessaan vaikka vähän venytellä.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Terveys

Paras lenkki on tehty lenkki

Hiihtoloman puolivälissä aloin lukemaan kirjaa ”Juoksu on parasta terapiaa”. Kirjan kirjoittaja, Scott Douglas kuvasi alkusivuilla omaa ahdistuneisuuttaan ja masennustaan niin, että hirvitti. Ja vaikkei omakaan elämä ole ollut aina ihan mutkatonta, on optimistinen luonteeni aina ajanut kaiken yli. Paitsi nyt. Euroopassa käytävä sota ahdisti.

Olin hiihtolomalla hiihtänyt lähes päivittäin ja nauttinut Kuusamon kauniiden tykkylumimetsien rauhasta. Mutta kun uutiset Ukrainasta herättivät, huomasin pysähtyväni.

Kun aiemmin olin kolunnut innolla Oulangassa pienellä Karhunkierroksella tai kivunnut minkä tahansa paikallisen nyppylän päälle, ymmärsin nyt, miten lähellä sotaa käyvän maan rajaa olemmekaan. Kun vielä rajan toiseltapuolen kantautui sotaharjoituksiin liittynyttä jytinää ja televisiossa päättäjien ilmeet olivat vakavat, sai se pelon häivähtämään esiin.

Ei innostanut lähteä ulos. Ei huvittanut kirjoittaa blogia. Eikä todellakaan tehnyt mieli katsoa Instan juoksukuvia. Iloiset ja huolettoma vaaleanpunaiset postaukset olivat vain liikaa. Tuntui, etten ollut oikeutettu juoksemaan ja nauttimaan, kun toiset menettävät kotinsa, puolisonsa, omaisuutensa tai henkensä.

Lopulta, lukemattomien uutisten, lehtiartikkeleiden ja erityislähetysten jälkeen suljin telkkarin ja sosiaalisen median. Lähdin ulos ja juoksin. Ymmärsin, että en yksin mahda paljoa ukrainalaisten kärsimyksille, eikä ketään auttaisi, vaikka kiukkuaisin kuinka.

Vaikka jouduin pakottautumaan lenkille, alkoi olo sen aikana helpottaa. Kuten Douglaksen kirjassa taidettiin muutamassakin kohtaa mainita, vähintään puolentunnin rehkiminen tekee aivoillemme hyvää.

Hiihtämässä kauniissa luonnossamme.

Vaikka liikunta helpotti, ei se täysin poistanut ahdistustani. Pelko mahdollisesta sodanuhasta maatamme kohtaan on monien huulilla. Kun sitten lyhyesti keskustelin sodan kokeneen naisen kanssa, ihmettelin hänen henkistä vahvuuttaan ja tyyneyttään. Olin kuvitellut hänen reagoivan asiaan vahvemmin. Hän totesi, että asiasta kannattaa puhua, muttei kannata liikaa stressata ja antaa sodan ajatusten viedä voimia. Asiat menevät, kuten menevät. Omaa reaktiotaan meneillään olevaan pahaan ja ilmassa leijuviin uhkiin ei kannata suurentaa. Elämää on kuitenkin kaikesta huolimatta elettävä.

Ja niinhän se on, että kaikille meillä tulee vastaan menetyksiä, stressiä ja vastoinkäymisiä. Osa näistä nousee elämän lähipiiristä, osa maailman myrskyistä. Kaikki myös reagoimme niihin eri tavalla. Resilienssimme vaihtelee.

Itsellä auttoivat nuo vanhemman ja viisaamman ihmisen sanat, edellisenä iltana tehty, hieman pidempi, ajatuksia nollannut hiihtolenkki ja päivän aikana vanhassa omakotitalossa puuhasteltu listojen ja seinien maalaus. Ymmärsin, että omasta jaksamisesta on hyvä pitää kiinni. Lähteä liikkumaan.

Ymmärsin, että saamme sodan kauhut kotisohvillemme ja verkkokalvoihimme lähemmin, kuin koskaan. Ja ettei maailma ympärilläni ole sama, kun mitä se vielä hetki sitten oli. Mutta ymmärsin myös, että minulla on kaikesta maailman kärsimyksestä huolimatta oikeus ja mahdollisuus liikkua (vielä) vapaana. Paras lenkki on tässäkin tapauksessa se tehty lenkki.

Pidetään omasta ja toistemme jaksamisesta huolta! Negatiivisten uutisten keskellä ja pelon hiipiessä mieleen on hyvä ymmärtää, että on viisasta varautua, muttei kannata antaa pelolle valtaa.

Hyvinvointi, Palautuminen, Terveys

Palautumisen tärkeys

Tuijottelen Forecan sivuja ja laskeskelen, ettei hiihtopäiviä ole enää montaa tänä keväänä jäljellä. Olen hiihtänyt sekä tehnyt kävelylenkkejä useampana peräkkäisenä päivänä – tai oikeastaan olen liikkunut vuosien ajan lähes päivittäin. Joihinkin päiviin mahtuu myös tuplareippailua, kuten tänäänkin.

Treenini on kuitenkin enemmän maltillista liikkumista, joten en koe varsinaisesti olevani levon tarpeessa. Kun soitto tai viesti ”lähdetkö lenkille” tulee, olen useimmiten valmis. Päivittäinen liikkuminen on niin iso osa minuutta, että teen sen lähes automaattisesti ja rutiininomaisesti, ajattelematta. Korkeintaan vain vaikutan siihen, mikä liikkumismuoto kulloinkin toteutetaan.

Nytkin tätä tekstiä aloittaessa pohdin, olisiko se juoksu- vai hiihtolenkin paikka vai pitäisinkö rennon lepopäivän ja raahaisin vain kaikki kodin matot ulos hankeen puhdistumaan. Hullua. Tiedän!

Eilen ladulla ei kuitenkaan kulkenut. Siinä lykkiessä ihmettelin, miten erilaisia päivät ovatkaan. Edeltävänä päivänä suksi oli luistanut ja lenkkiä olisi voinut jatkaa loputtomiin. Eilen jo heti alussa tuntui rasituskipua lihaksissa. Suksi lipsui. Kun keho hieman lämpeni, vauhti ja olo paranivat, mutta lenkin lopussa rasitus painoi. Lopetin juuri oikeaan aikaan, sillä horjahdin viime metreillä väsymyksestä.

Ja samaa kertoi kellokin. Olin ollut tuolla hiihtolenkillä edellispäivää hitaampi. Kellon TSS oli myös korkeampi, vaikka hiihdetty reitti oli sama. Olin lähtenyt lenkille viiden tunnin unilla ja syömättä lounasta tai päivällistä. Pitämättä palautumispäivää. Suunnon appi huuteli liiallisesta harjoittelusta ja levon puutteesta: ”Harjoittelusi on ollut kovaa jonkin aikaa. Loukkaantumis- ja sairausriski lisääntyy, jos et lepää tarpeeksi”.

Ja vaikka en himourheile vaan nautin liikkumisesta, kamppailen huonon nukkumisen, ruokavalion ja liikunnan tasapainottelun sekä palautumisen kanssa.

Yksi merkittävä asia heikkoon palautumiseen on juurikin uni. Kelloni viestii, että nukun suositusta vähemmän ja että unen laatu on huono. Toisinaan treenaan väsyneenä, joskus taas menen nukkumaan treenien jälkeen liian myöhään.

Ja vaikka itse helposti miellän palautumisen fyysisestä rasituksesta toipumiseksi, on se monisyisempi asia. Lihaksiston lisäksi palautumisella tarkoitetaan hermoston, hiilihydraattivarastojen, nestetasapainon ja yleisen toimintakyvyn palautumista.

Kun tänään herätessä elimistöni pyysi mielitekona vettä ja C-vitamiineja, pyrki se ehkäpä osaltaan tukemaan palautumista, kun en kerta ymmärrä pysyä poissa ladulta.

Ja vaikka kevään hiihtosäät ovat kortilla, kannattaa välillä levätä. Jos treeni ei kulje, syy voi löytyä omien korvien välistä. Jos aina vain jatkamme ja laiminlyömme palautumista, seurauksena voi olla flunssaa ja lopulta ylikuntoa, josta toipuminen voi viedä vuosia.