Kun virusflunssa kaatoi minut viikoiksi petiin

Nyt se iski. Kurkkukipu. Lähdenkö töistä kotiin? Jätänkö illan lenkin väliin? Onkohan kurkkuni varmasti kipeä, vai kuvittelenko vain, kun joka tuutti ja media on täynnä yhtä ja samaa – koronaa.

Mutta niin se flunssa iski. Kurkkuun pisti ja poskiin sattui. Nuhasta ei ollut tietoakaan. Välillä päätä särki. Ruoka ei maistunut. Olo oli voimaton ja väsytti.

Osa perheenjäsenistä yski. Yksittäistä kuivaa köhää tai satunnaisia puuskia. Itsellä kurkunpäätä vain kutitti. Oireet heilahtelivat. Toisena hetkenä tunsin itseni täysin terveeksi. Ehkä illalla voisi sittenkin tehdä lenkin. Varttia myöhemmin ajatuskin tuntui typerältä; olin kipeämpi kuin aikoihin!

Joinakin päivinä kyseenalaistin koko taudin. Ehkä tämä onkin allergiaa, vaikka perheenjäsenen olikin todettu kantavan virusflunssaa. Silmiä kutitti. Teki mieli tunkea rystyset silmäluomiin ja hinkata kunnolla. Välillä pahoinvointiaalto pyyhkäisi ylitse, toisinaan pyörrytti.

Iltaisin paleli. Aika kului sohvalla villasukat jalassa, vilttiä päälle nykien ja Netflix-jaksoja toinen toisensa perään tuijotellen. Saisikohan sokeilla-deiteillä olleet toisensa ja selviäisikö rikossarjan murhaaja kenties jo tänään?

Karkkia kului

Pyörittyään aikansa kurkussa ja nielussa virus jatkoi matkaansa alemmas hengitysteihin. Keuhkotuntemukset lisääntyivät. Oli kuin keuhkojen sisäpinnalle olisi valeltu hienoisesti syövyttävää happoa. Nukkuminen ja telkkarin katselu tuntuivat luontuvan parhaiten vatsallaan.

Sitten alkoivat neljä päivää yhtäjaksoisesti kestäneet, astmakohtaus-tyyppiset oireet. Hengittäminen oli hankalaa.

Olin jo joitakin päiviä aiemmin saanut yksittäisen astmakohtauksen. Olimme tehneet ihanan reippailun metsikössä aikaisin aamusta. Kohtaus iski illasta.

• 

Ennen flunssaa.

Astmapiippu ei ollut käden ulottuvilla. Makasin kyljelläni sohvalla. Rauhoitin mieltä ja hengittelin. Puuskutin ulos, jotta ilma virtaisi helpommin sisälle. Sama, kuin joskus maratonilla – voimakkaampia uloshengityksiä seuraa vahvempia sisäänhengityksiä. Auttaa, kun luottaa tilanteen menevän ohi, eikä hermostu.

Torstaina pahin vaihe flunssasta iski. Hengittäessä ei happea saanut vedettyä sisään. Auoin lähes epätoivoisena suutani, kuin ahven kuivalla maalla. Kun lopulta onnistuin vetämään ilmaa sisääni, sattui sekin. Syke hakkasi. Lepopulssi kolmen tunnin makaamisen jälkeen näytti vaakatasossa sataa. Pelkäsin hetken, että jos tämä pahenisi, sydämeni pettäisi. Yksinkertaisesti kuolisin.

Seuraavana aamuna silmät avatessani ajattelin hengittäväni! Iloitsin olevani elossa! Keuhkoihin sattui. Ihan kuin ne olisivat olleet moukaroinnin kohteena ollut yöllinen sotatanner. Tuntui, kuin rintalastan päälle olisi viritetty rautapanssari ja että osa keuhkoistani olisi joidenkin sinne kuulumattomien möhkäleiden valloittama.

Ulkoilman hengittäminen teki pahaa. Kurkunpää turposi ja nielu täyttyi limasta. Aivastelin! Pärskin viruspartikkeleja ulos elimistöstäni yksi toisensa jälkeen. Ajattelin viruksen tulevan tiensä päähän, kun se pyrki löytämään seuraavan uhrinsa.

Oireet jatkuivat vielä joitakin päiviä. Lihaksia ja niveliä kolotti. Hetken tuntui, että tauti alkaisi uudestaan. Lopulta oireet hellittivät. Tauti, joka tuntui alkaneen pikakelauksella, oli runnonut 18 pitkää vuorokautta kehoani. Se teki minusta vain paranemista toivovan odottajan.

Kaksi päivää oireiden ja lämmön nousun kadottua, hitaastikin kävellessä, puuskutin. Urheilukellon sykekäyrä nousi punaiselle. Neljäntenä päivänä kävelin rauhallisesti metsässä poikani kanssa ja viidentenä päivänä uskalsin vihdoin ottaa koirani kanssa muutaman juoksuaskeleen.

Koronaa tai ei, sairastaminen tekee nöyräksi. Se muistuttaa, miten heikko ja haavoittuva kehomme on, ja miten merkittävää on pitää fyysisestä kunnostaan liikkumalla huolta. Luonnollisesti se myös muistuttaa, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä ja mitä asioita terveenä ollessa kannattaa arvostaa ja vaalia.

Selvitään yhdessä koronakeväästä

Torstai-iltana menin vielä harkkoihin. Juoksimme ulkona. Laskin, että kukaan tuskin tulisi harkkoihin kipeänä. Kirjoitin Instagramiin, että kaipasin hetken tunnetta siitä, että kaikki on normaalisti – ja että kaipasin sitä enemmän kuin tunnetta siitä, että olen turvassa.

Työtehtäväni olivat koko päivän (koko viikon) keskittyneet coronan aiheuttamiin järjestelyihin. Radiokanava, jota kuuntelin matkalla puistoon, puhui vain coronasta. Ennen kuin lähdimme juoksuun, kaikki puhuivat vain coronasta. Mutta sitten juoksimme yksin, tai hetken aikaa hajanaisissa jonoissa, ja ilta oli sininen, lämpimänkostea. Se oli ihanaa.

Teimme lankkuja ja venyttelimme, puhuimme tähtäimessämme olleeseen tapahtumaan ilmoittautumisesta. Joku oli löytänyt alennuskoodin. Joku muistutti hintojen pian nousevan. Käyttäydyimme kaikki kuin olisimme uskoneet, että tämä kaikki vielä tapahtuu.

Instagramiin kirjoitin, etten usko meidän treenaavan yhdessä toukokuulle asti. Silti en tajunnut, kuinka nopeasti kaikki muuttuisi, kuinka lähellä näkymätön uhka jo oli.

Lauantai-aamuna nukuin pitkään. Kun viimein heräsin, minun olisi pitänyt jo olla uima-altaassa. Tiesin, että harkat olivat nyt tässä. Ensi viikon olemme kevätlomalla. En millään usko, että triathlon-ryhmä sen jälkeen enää edes kokoontuu.

Perjantaina lähialueilla oli viimein löydetty ensimmäiset varmat tapaukset. Oli löydetty siitä huolimatta, että testauskapasiteetin kerrottiin olevan 25 per päivä, reilun kahden miljoonan ihmisen alueella. Löydettiin siitä huolimatta, että testattavilta edelleen vaadittiin yhteyksiä riskialueille ja todennettuun tartuntaan. Löydettiin siitä huolimatta, että terveysviranomaiset sanoivat testaavansa vähillä testeillään vain ihmisiä, jotka jo ovat sairaalassa tai vanhainkodissa ja oireilevat voimakkaasti. Löydettiin siitä huolimatta, että lukuisat ihmiset kertoivat perustellusti epäilleensä tartuntaa, ja että heidät oli silti käännytetty pois.

Viikonloppuna Austinin kaupunki ilmoitti, että kaikki yli 250 ihmisen tapahtumat kielletään toukokuun 1. päivään saakka. Kisani olisi ollut toukokuun kolmas. Jotkut edelleen uskovat, että se järjestetään. Minä en usko hetkeäkään.

Alueen suurin ja kuuluisin 10K peruttiin. Triathlon-ryhmä ilmoitti järjestävänsä oman 10K:n. Ironman 70.3, johon monet ryhmässä treenaavat, peruttiin. Ryhmä ilmoitti järjestävänsä oman 70.3:n. Noinkohan, ajattelin – ja ajattelen. Ellei mikään dramaattisesti muutu, olemme tällä alueella 2-3 viikon päässä katastrofista. Ennen kesää ei kukaan järjestä mitään.

Juoksemaan edelleen voi mennä, kun menee yksin – kuulemma Roomassakin, ainakin vielä tänään. Pyöräilemäänkin voi mennä, kun menee yksin. Meillä on autotallissa myös kuntopyörä, jota ei muuton jälkeen koskaan tuotu uuteen kotiin, koska taloyhtiön kuntosalilla on tarjolla pyörä poikineen.

Sisällä voi tehdä voimatreeniä ja joogaa niin paljon kuin tahtoo. Tänään kävimme perheen kesken kävelemässä metsässä, koska se on vielä mahdollista. Urheilla ja liikkua siis voi edelleen!

Mutta se mitä surin lauantai-aamuna, oli tämän tiedostaminen: kaikki ne kuukaudet, viikot, tunnit, jotka kuluneen vuoden aikana opettelin uimaan, valuvat hukkaan. Voin suorastaan nähdä, kuinka jokainen päivä työntää minua takaisin kohti lähtöviivaa. Tiedostan toki olevani hyvin pikkumainen, kun suren sitä, etten pääse uimaan.

YMCA on edelleen auki, ja klooriallas ilmeisesti olisi turvallinen. Matka altaalle ja sieltä pois tarkoittaa kuitenkin ihmisten kohtaamista. Kaikenikäisten ja kaikenkuntoisten ihmisten kohtaamista. Viikonloppuna olemme oppineet, että oireettomat ihmiset saattavat levittää virusta enemmän kuin kukaan uskoi mahdolliseksi. YMCAlla käy vanhuksia. Syöpäpotilailla on siellä oma ryhmänsäkin. Entä jos tietämättäni tartutan jonkun? Entä jos joku tartuttaa minut? Omakin immuunijärjestelmäni toimii miten kuten.

Tämä tilanne muuttaa meidän kaikkien, aivan kaikkien, elämää. Samalla, kun puhutaan elämästä ja kuolemasta, tuntuu suhteettomalta surra omia pieniä unelmia, peruuntuneita urheilutapahtumia, kymmeniä tai satoja treenitunteja. Mutta se kirpaisee. Se saa kirpaista. Tämä on meidän elämämme, meidän elämäntapamme, ja aivan yhtäkkiä ilman omaa syytämme se otetaan meiltä pois.

Kunhan vain harmistuneenakin muistaa, että oma ja toisten terveys on sittenkin tärkeämpää. Ellei ole turvallista tapaa treenata, yksikään treeni ei ole riskin arvoinen. Elämä palaa vielä uudelleen normaalimmaksi, ja sitä ennen meidän kaikkien on keskityttävä pitämään huolta itsestämme ja toisistamme.

Suurin osa meistä selviää tästä lähes naarmuitta, vaikkei sitä kaiken paniikkihenkisen joukkotiedotuksen ja aidon hädän keskellä jaksaisi muistaakaan. Me selviämme tästä, ja sillä välin me voimme suojella heitä, joille uhka on suurin.

P.S. Kirjoitin tekstin sunnuntaina. Iltaan mennessä kaupunki oli sulkenut uima-altaat, urheilupaikat, golf-kentät, kirjastot jne. Kokoontumisrajoitus laskettiin viiteenkymmeneen henkeen. Ilmoitus koulujen kiinni pitämisestä tuli maanantai-aamuna. Tri-ryhmän sosiaalisessa mediassa alettiin keskustella siitä, onko omatoimisten tapahtumien järjestäminen vastuullista.

Kisarapsa: YMCA Indoor Tri

YMCA – suomalaisittain siis NMKY – muistuttaa niin paljon kunnallista palvelua kuin Yhdysvalloissa on mahdollista. Täällähän ei tyypillisesti ole esimerkiksi kunnan ylläpitämää uimahallia tai juoksukenttää, mutta YMCAlla on maassa 2700 toimintakeskusta.

Voittoa tavoittelematon järjestö huolehtii siitä, että kymmenillä miljoonilla USAn asukkailla (kansalaisuuteen katsomatta) on mahdollisuus kohtuuhintaiseen kuntoiluun ja harrastamiseen. Jos perheellä tai yksittäisellä henkilöllä ei ole varaa YMCAn jäsen- ja kurssimaksuihin, he voivat hakea niihin avustusta. Kuntosalien, uimahallien ja kiipeilyseinien lisäksi YMCA järjestää erilaisia kursseja, tapahtumia, lastenhoitoa, koululaisten iltapäivähoitoa ja loma-aikojen leiritoimintaa.

Austinissa on useita YMCAn toimintakeskuksia. Meitä lähinnä on Northwest Family YMCA: sattumalta tai johdatuksesta osuimme juuri sen paikan viereen, jossa triathlon-kulttuuri on erittäin vahva. Vuosittain NW YMCA järjestää varainkeruutapahtumana sisätilatriathlonin, jonka tuotot käytetään muun muassa vähävaraisten lasten leirimaksuihin.

YMCA aamukuudelta, triathlon-harkkoihin menossa.

Sunnuntaina järjestetty Champions Indoor Tri oli aivan mahtava tapahtuma, joka kokosi yhteen sekä alueen prot että aloittelijat. Paikalla oli lapsia vanhempineen ja triathlonisteja puolisoineen. Kaikki mahtuivat mukaan, vaikka toisten tavoitteena oli kilpailla ja jotkut vain halusivat pitää hauskaa. Paineita ei ollut.

Indoor Tri antoi loistavan mahdollisuuden kokeilla, miltä kaikki kolme lajia yhdessä tuntuvat – vieläpä erittäin turvallisessa ja helpossa ympäristössä. Kun odottelin omaa uintivuoroani, vapaaehtoinen kävi juttelemassa ja sanoi, että tämä uinti on aivan mahtava, koska jos uinnin aikana tapahtuu jotain, voi aina vain laittaa jalat maahan ja kävellä.

Osallistujat oli jaettu neljään aaltoon, joista jokaisessa kilpaili 12 henkeä: sen verran kuin uima-altaaseen kerralla mahtui väkeä. Itse olin kolmannessa aallossa ja lähdin siis matkaan 40 minuuttia ekan aallon jälkeen. Kävin ennen omaa uintia katsomassa edellistä lähtöä ja hermoja rauhoitti nähdä, että vaikka jotkut uivat ammattimaisen hienosti ja tasaisesti, toiset ottivat selkäuintitaukoja, hengittelivät päädyissä ja jokainen eteni omalla tahdillaan ja tyylillään.

Uinti: 10 minuuttia. Altaaseen pääsi lämmittelemään, mikäli halusi, sen jälkeen kun edellinen porukka lopetti oman uintinsa. Tein 6 x 25 m kierroksia hyvin hitaalla tempolla (altaan väitetään olevan 25 jaardia, mutta kelloni mittaa säännöllisesti pituudeksi 27 jaardia, joten epäilen sen olevan oikeasti 25 metriä). En tiedä, olisiko tarvinnut lämmitellä, mutta yleensä uinti alkaa tuntua kivalta vasta 200-300 metrin jälkeen.

Tavoitteeni oli pysyä liikkeessä koko 10 min. ilman, että jään pitkäksi aikaa roikkumaan altaan reunoihin. Suunnilleen siinä onnistuinkin. Pari kertaa otin 10 s tauon ja kerran taisin turvautua hetkeksi rintauintiin. Kierros laskettiin aina siitä, kun irrotti seinästä. Tavoitteeni oli uida 300 metriä, siis se matka, joka ulkoilmatriathlonissa olisi edessä toukokuussa. Lopulta uin joko 325 tai 375 metriä: sekosin laskuissa eikä triathlon-tilaan asettamani kello osannut sisätilassa mitata uintimatkaa. Viralliset tulokset kertovat aikanaan. 🙂

Rataa jakoi kanssani mukava kaveri, jonka kanssa onneksi pyrin juttusille jo ennen lähtöä, kun näin hänen tekevän tosi nopeita lämmittelykierroksia. Kävi ilmi, että hänellä oli uimaritausta. Osasin siis välttää sitä, että yrittäisin hetkeäkään pysyä hänen perässään. Kun myöhemmin näimme juoksumatoilla, kysyin, kuinka pitkälle hän ehti uida. Kuulemma 26 kierrosta eli 650 m.

T1 oli, kuten yksi leideistä pukuhuoneessa naureskeli, ”the real event”. Siinä sai nimittäin hetken ihan tosissaan kiemurrella, että sai urheilurintsikat puettua märälle iholle! Muutama kokeneempi triathlonisti olikin suosiolla pukenut ylleen tri-asun, jotta välttyisi vaatteiden vaihdolta. Minulla oli uintia varten uikkarit ja kahta muuta osuutta varten toppaamattomat pyöräilyhousut (koska en halunnut juosta pyöräilytoppauksessa), hihaton urheilupaita ja juoksulenkkarit. YMCAn polkimet olisivat antaneet mahdollisuuden myös pyöräilykenkien käyttöön, mutta päätin silti käyttää häkkipolkimia, jotka antavat ihan riittävän hyvän tuen tällaiseen tapahtumaan.

Pyöräily: 20 minuuttia. Tämä osuus oli hauska. Meillä ei ollut spinning-salissa määrättyjä paikkoja, vaan järjestäjä kiersi tarkistamassa, kuka milläkin pyörällä ajoi. Satuin asettumaan kahden konkarin väliin, ja heidän esimerkkiään noudattaessani pysyttelin mainiosti 110 – 120 rpm tuntumassa. Myös musiikki auttoi. Muutamat kanssakisaajat pitivät tunnelmaa yllä ja salissa huudeltiin kannustushuutoja koko ryhmälle. 

Jälkiviisaana täytyy todeta, että eipä olisi varsinaisesti haitannut, jos niissä pyöräilyhousuissa olisi ollut tri-toppaus…

T2 oli helppo juttu: kävely viereiseen saliin omalle juoksumatolle ja sen käytön opettelu. Juoksumatot oli taas jaettu numeron mukaan, joten olin jälleen uinnista tutun kisakaverin vieressä. Vaihtoaikaa oli tässä kohtaa viisi minuuttia, mikä antoi mahdollisuuden nopeaan venyttelyyn ja pieneen hyppelyyn. Tämä auttoi välttämään lyijynraskaat juoksujalat.

Juoksu: 15 minuuttia. Vauhtia sai matolla säädellä itse. Aloitin rauhallisesti ja lisäsin tahtia tasaisesti loppua kohden. Tavoitteeni oli päästä 1,5 mailiin, mutta olin ilmeisesti käynnistänyt mattoni pari sekuntia järjestäjän kelloa myöhemmin. Niinpä maaliviiva koitti kohdassa 1,49 – olisin tarvinnut vain kymmenen sekuntia lisää!

Juttelin sitten vielä kilpakumppaneiden kanssa, nautin jonkun paikallisen firman tarjoamaa vegaanista sorbettia, kävin kaikessa rauhassa suihkussa ja pakkasin pitkään tavaroita. Vasta kotona muistin, että palkintojenjakokin olisi ollut! En toki kuvittele voittaneeni mitään ikäsarjaa, mutta olisi ollut kiva taputtaa uusille kavereille.

Toivottavasti viralliset tuloksetkin tulevat jossain vaiheessa sähköpostitse. Tulokset antavat osviittaa siitä, mitä kaikkea seuraavan seitsemän viikon aikana kannattaa tehdä sitä kevään varsinaista triathlonia varten. Näin äkkiseltään tuntuu, että altaaseen kannattaisi mennä monen monta kertaa.

Summa summarum: sisätila-tri oli todella kiva kokemus, ja suuremmalla uimahallilla tai kuntokeskuksella sen järjestäminen on aika helppoa ja mutkatonta. Uimavalvojat pitävät huolta uintiosuuden turvallisuudesta, eikä juostessa tai pyöräillessä kukaan eksy, kaadu tai puhko renkaitaan. Erinomainen ensikosketus monilajien maailmaan!

Juostaankohan kevään KK Nuts ”munahangessa”?

Vierailen Kuusamossa ja Rukan maisemissa säännöllisesti. Olen tehnyt sitä 1990-luvulta alkaen. Vietän alueella keskimäärin viitisen viikkoa vuodessa. Ikinä en ole nähnyt mitään tällaista; lunta on kaikkialla ja sitä on paljon.

Vaikka Rukalla on lasketeltu useampana vuonna jo syyslomalla, on se tapahtunut säilölumen avulla. Nyt pysyvä lumi satoi maahan aikaisin ja lenkit nautittiin varsin talvisissa maisemissa.

Valtavaaran poluilla syyslomalla.

Jouluna lunta näytti olevan Kuusamossa kyseiseen ajankohtaan nähden vähän. Arvio lumen määrästä oli kuitenkin väärä. Lunta riitti edelleen, mutta nyt se olikin pakkautunut lämpötiloiltaan vaihtelevan talven johdosta tavanomaista tiiviimmäksi. Laskut laskettiin melko jäisillä rinteillä.

Keskipäivän valonpilkahdus joulukuussa.

Kun helmikuussa Etelä-Suomessa lenkit heitettiin nurmikon viheriöidessä, pajujen ja pähkinäpensaiden kukkiessa, Rukalla hukuttiin lumeen.

Kissankellot helmikuussa Etelä-Suomessa

Lumen tulolle ei ole näkynyt loppua! Jos lämpötilat pysyttelevät miinuspuolella, kevääseen yleensäkin ajoittuvat sateet tuovat alueelle lisää lunta.

Lunta!

Mikäli talvi jatkuu pakkasen puolella, vahva veikkaukseni on, että tämän vuoden KK Nuts juostaan, jos nyt ei lumessa, niin ainakin hyvin märässä maastossa.

Koska lumimassan pohja on tiukkaa ja tiivistä ja vain päällinen ”normaalilunta”, voinee metsässä riittää paikoitellen sulamatonta jäätä ja rinteissä lunta pitkälle kevääseen.

KK Nutsin reittiä voivat uhata myös melkoiset Oulankajoen tulvat, jos kaikki lumimäärä sulaa lähes samanaikaisesti – ellei sitten kevään lämpöaalto tänä muutenkin hyvin erikoisena talvena ala normaalia aiemmin.

Mutta lunta tai ei, Kuusamo ja KK Nuts tarjoavat jälleen jokaiselle matkaan lähtevälle unohtumattoman ja aidon elämyksen!