Varustehankintojen vikatikit

Sisareni (anutherunner) pähkäili hiljattain tekstissään “varusteongelmia ja ongelmavarusteita” virheellisiä varustehankintoja. Sosiaalisessa mediassa seuraamillani juoksuryhmillä on viime aikoina tuntunut viriävän oikea virheellisten kenkäostosten jälleenmyyntibuumi. Joskus huolellisenkin ostosreissun seurauksena käteen jää sekundaa.

Olen tilaillut kenkiä netistä ja ostanut niitä urheiluliikkeiden alelaareista. Toisinaan olen tehnyt hankinnat juoksuliikkeiden myyjiltä. Välillä valinnat osuu nappiin, toisinaan hyväkään harkinta ja kenkien sovittelu ei johda hyvään lopputulokseen.

Viimeisin, lähes katastrofaalinen juoksukenkäepisodi sattui viikko sitten. Tiputin tyttäreni kampaajalle ja ajattelin kuluttaa aikaani penkomalla heinäkuun alelaareja kauppakeskus Isossa-Omenassa, Espoossa. Pian huomasin olevani sinne tulleessa uudessa juoksuliikkeessä.

Myyjä oli salamana paikalla. Kerroin tarvitsevani uudet lenkkarit. Edelliset, netistä ostetut hankaavat oikean jalan pikkuvarvasta yli viiden kilometrin lenkeillä ja sitä edellisillä on jo sen verran kilometrejä takana, ettei lappujuoksuihin osallistuminen oikein niillä luonnistu. Uusilla kengillä on sitä paitsi jo aika kiire. Elokuun alussa on edessä seuraava puolikas.

Myyjä kyseli nykyisen kenkieni mallin ja tarkisti kokoni. Vedin jalkaan Hoka one onet ja kävin hölköttelemässä koeaskeleet kauppakeskuksen käytävällä. Kengät pantiin pakettiin. Lesti vastasi hyvin aiemmin käyttämieni kenkien kanssa. Merkki oli itselle uusi, mutta myyjän kerrottua taustalla olevan aiemmin Salomonin kenkiä suunnitelleet kaverukset, olin myyty. Kaikki hankkimani Salomonin tuotteet olivat olleet huippuja.

Päätin kotiin tultua lähteä lenkille. Vedin kenkälaatikon kassista. Järkytykseksi tajusin laatikon kyljessä komeilevan väärän koon. Kengät eivät olleet myyjälle mainitsemaani kokoa, vaan kokoa suuremmat. Ei auttanut kuin ajaa kauppakeskukseen kysymään kenkien vaihtoa.

Ennätin myymälään juuri hetki ennen sen sulkeutumista. Sama myyjä vaihtoi kengät oikeaan kokoon lennossa ja tyytyväisenä ajelin kotiin.

Testailin uudet kengät eteisen käytävällä seuraavana aamuna. Vaikka kyseessä oli erinomainen kenkä, ei sen perusidea tuntunut sopivan kanta-astunnalleni. Niinpä huomasin hakkaavani kenkien sisäsyrjillä toisiaan. Samaan ilmiöön olin myös aiemmin törmännyt tilanteissa, missä neutraaliin askellukseeni oli myyty pronootiotuelliset jalkineet.

Ajoin jälleen kauppakeskukseen. Tällä kertaa myyjä ei enää jaksanut olla ilahtunut naamani näkemisestä. Kerroin, kenkien kanssa esiin tulleen ongelman ja aloimme etsimään tilalle uusia kenkiä. Luojan kiitos, en ollut juossut kengillä ulkona.

Vietin kaupassa pitkän tovin. Kokeilin lukuisia eri vaihtoehtoja ja koehölkkäsin kengillä pitkin kauppakeskusta. Myyjä etsi kuumeisesti eri malleista kokoani. Joidenkin kenkien kohdalla hän ojensi vahingossa liian isoa kokoa ja kun muistuttelin kokoni olevan 4.5, lähti hän hakemaan oikean koon kenkäparia varastosta.

Lopulta valinta oli selvä. Hoka one one sai jäädä kauppaan ja tilalle tuli kahdet New Balancen kengät. Toiset treenaukseen ja toiset lappujuoksuihin. Vaikka hinta kirpaisi, myyjän kanssa todettiin yhdistelmän tukevan toisiaan ja toisaalta juoksen siinä määrin, että tossuja kyllä kuluu.

Ehdin lenkille vasta muutama päivän päästä. Kaivoin lenkkarit esiin kassista. Hieman jännitti. Olisikohan juoksufiilis näillä niin rullaavaa, kun myyjä oli hehkuttanut?

Ja taas. En ollut uskoa silmiäni. Kassissa oli kahdet, väärää kokoa olevat kengät!!!

Ei, mieleeni ei ollut juolahtanut tarkistaa kokoa, vaan olin liikkeessä vetänyt sumeilematta jalkaani myyjän ojentaman parin. Olinhan jo kertaalleen vaihdattanut väärän koon kengät ja hokenut kokoani liikkeessä useaan otteeseen!

Ei auttanut kun niellä pettymys. Lähetin sähköpostilla palautetta myymälään ja lähdin lenkille vanhoilla lenkkareilla. Kurkkua kuristi ja tajunnassa pyöri virheellisten ostosten jälkeinen krapula.

Oloa ei yhtään helpottanut, kun lenkiltä kotiin tultua, puhelimessa komeili sisarelta tullut viesti: “Käy kurkkimassa Stadiumin Outlet, siellä olisi New Balancen lenkkareita todella hyvässä tarjouksessa!!”.

Manhattan Mile – raastavin kisani ikinä

Maili. 1,6 km. Lujaa alusta loppuun.

Manhattan Mile -kisaa ei ollut ennen tätä päivää järjestetty vuosikausiin. Tälläkin kerralla juoksuyhteisön haave meinasi kaatua monenlaisiin järjestelypulmiin. Isoin niistä oli se, että täsmälleen samassa sijainnissa järjestettiin juuri samaan aikaan pyöräilykisa, jossa kierrettiin rataa aika pirhanan kovaa.

Pyöräporukka kiitää ohitse.

Manhattan Mile olikin siis jo kertaalleen ilmoitettu ja sitten peruttu, mutta pyöräilijöiden kanssa päästiin sopuun. He ottaisivat taistoissaan pienen tauon ja juoksijat hilpaisisivat väliin, sillä kukapa nyt puolilta päivin paahtavassa helteessä kuitenkaan haluaisi pyöräillä kilpaa.

Monet potentiaaliset juoksijat olivat tässä kohden todenneet, ettei se kisa heillekään näillä spekseillä maistu. Osallistujajoukko oli näin jäänyt yllättävän ohueksi. Rahapalkinnot houkuttivat kuitenkin paikalle kiivaan kärjen. Niinpä esimerkiksi 40+ naisia oli laskujeni mukaan paikalla puolentusinaa – odottelenkin tässä vielä tuloksia omasta sarjasta. Ne saattavat yllättää joko iloisesti tai nolosti! *

Tsiis, nyt ollaan kovassa seurassa!

Mutta ne nuoret mimmit! Ai että ne ampaisivat kiivaasti matkaan sitten, kun kisa kaikkien viivästysten jälkeen lopulta pääsi alkamaan. Ensimmäisen 100 metrin jälkeen Garmin näytti lukemia, joita en muista siinä koskaan ennen nähneeni. Piti tajuta antaa tyttöjen mennä ja hellittää tahtia, koska kuuden minuutin kellonlukemilla ei tämä vanha nainen olisi selvinnyt radalta maaliin.

Aika harvinaisen tiukkaa se teki muutoinkin. Vanhemmat tyttäreni odottivat maalialueella ja heidän oli käsketty ottaa kuvia. Nuorin oli pienen säädön ja muutamien sähköpostien jälkeen saanut luvan juosta miesten divisioonassa, joten hän odotti vielä takanani omaa lähtöään. Kun puolen mailin kohdalla ylämäessä aivan totisena mietin DNF:ää, ajattelin, etten voi tehdä sitä lapsille. Tämä on pakko rutistaa loppuun ihan esimerkin vuoksi – vaikka sattui niin maan kamalasti.

Dig deep…

Lähtöalue sijaitsi rinteessä out and back -reitin yläpuolella, ja sen ohittaessani kuulin tyttären ja miehen kannustuksen. Se antoi voimia eteenpäin. Seuraavaksi yritin kuvitella, että tiikeri jahtaa, pakko päästä karkuun!

Seurasin matkaa mittaavia kylttejä ja olin menettää uskon, toivon ja elämänilon, kun missasin 0,75:n kyltin kokonaan. Kyllähän tämän täytyy kohta loppua! Maalialueella vastaanotto oli aivan huikea. Varmasti päälle näki, että tämä – pääjoukosta reippaasti jäänyt – tekee lujasti töitä. Loppuaikani oli oman kellon mukaan 7.55, mikä on mulle todella paljon tiukempi lukema kuin koskaan uskalsin unelmoida.

Tyttärien kanssa jännitettiin seuraavaksi puoliso ja nuorin tytär maaliin. He ilmestyivät yllättävän pian. Pieni mimmi teki hurjan työn ja juoksi koko raastavan matkan omaa parasta vauhtiaan. Maalialue villiintyi, kun kuuluttaja vielä kiinnitti katsojien huomion pieneen tyttöön, joka juoksee isänsä kanssa. Heidänkin virallista aikaansa edelleen odotellaan, mutta alle yhdeksän minuutin se jäi.*

Seurasi tuokio banaaneja, vettä, ylävitosia ja halauksia. Hattu päästä kaikille lyhyen matkan juoksijoille – te olette kovia! Tämä oli varmasti raain kisani ikinä. Kamala maili. 🙂

*Tyttären virallinen aika 8.56, mun 7.39. Kummallekin oman ikäryhmän 1. sija. Jaaa, oltaisko me saatu tästä mitalit, jos oltais jääty palkintojenjakoa seuraamaan?!

Onnitteluhalaus tulossa. Daddy, me tehtiin se!!

Varusteongelmia ja ongelmavarusteita

Yleensä en ota juomapulloja mukaan lenkille, jollei lenkki kestä tuntia pitempään. Tämä kesä on yllättänyt lämmöllään, joten juoma-asiaakin on joutunut miettimään uudelleen. Inhoan kantaa juostessa mukana mitään ylimääräistä, ja etenkin juoksu- ja juomapullovyöt tuntuvat jotenkin ahdistavilta. Kesähelteiden juoksulenkeillä vesihuolto on kuitenkin jotenkin hoidettava, ja hätäpäissäni ostin ohikulkiessani sporttikaupasta kädessä pidettävän juoksupullon. Vaihtoehtoja oli onnettoman vähän, joten päädyin tällaiseen:

Jo ensimmäisellä lenkillä meni hermot. Jos pulloa pitää kämmenen sisäpuolella, se hölskyy ja heiluu. Jos sen ripustaa kämmenen päälle, se painaa luita ja tuntuu omituiselta. Ei hyvä.

Talviaikaan ja tavallisilla suomalaisen suven sadekeleillä pukeutumisen kanssa ei ole mitään ihmettelemistä. Trikoot jalkaan ja sillä selvä. Hellekeleillä joutuu asiaa pähkäilemään ihan tosissaan. Shortsit? Ostin jokin aika sitten sellaiset siniset, missä on alla tiukemmat sisälahkeet. Näyttivät tosi kivoilta kaupan hyllyllä. Jalassa ovat sitten kuitenkin ihan onnettomat. Sisälahkeet hilautuvat koko ajan ylös, ja niitä joutuu nyhtämään paikoilleen koko ajan. Näyttää varmaan oudolta ja herättää kanssakulkijoissa ihmetystä, että mitä tuo oikein touhuaa. Keskustelupalstoilla moni tuntuu tuskailevan saman ongelman kanssa; kaupoista löytyy kummallisia pakarat paljastavia versioita, mutta ei sellaisia, jotka oikeasti sopisivat tavallisille aikuisille juokseville naisille.

Juoksuhame on hyvä ratkaisu – ehkä. Niitäkin olen ostanut muutamat harhakappaleet. Yllättäen löysin parhaimman Lidlistä! Sisälahkeet pysyvät paikoillaan ja hameen helma on oikean mittainen. Huono puoli on se, ettei ole minkäänlaisia taskuja missään. Ei paikkaa avaimille eikä kännykälle. No, avaimet voi sitaista kengännauhoihin, mutta kännykän kanssa on vähän hankalampaa. Käsivarressa pidettävät kotelot eivät ainakaan minun kyydissäni pysy, ja taas tullaan siihen vyötärölle sidottavaan juoksuvyöhön… Niitäkin on kaapissa useita – kaikki väärän kokoisia aina vain suurenevia kännyköitä ajatellen. Toki voi kysyä, että mihin sitä kännykkää nyt lenkillä edes tarvitsee. Mutta kyllä tarvitsee. Kerran kompastuin metsäpolulla lojuneeseen rautalankakieppiin ja mätkähdin nurin sen verran reippaasti, että oli pakko soittaa kotiväki hätiin. Toisella kerralla koirakaveri satutti tassunsa pahasti, ja eläinlääkäri täytyi tavoittaa nopeasti. Aika usein näkee, että juoksija painelee lenkillä kännykkää kädessä puristaen. Aika tylsän tuntuinen ratkaisu sekin. Mutta ehkä maailmalla syntyy oivallisia innovaatioita tähänkin tarpeeseen – juuri osui silmiini eräs yritelmä, kun joku oli keksinyt, että juoksijanaiset voivat sujauttaa kännykän näppärästi juoksurintaliivien selkäpuolelle lapaluiden kohdalle. Sieltähän se on sitten helposti kaiveltavissa kesken spurtin, ei tarvita kuin muutama akrobaattinen kiemurtelu..!

Suurimman tuskan tuo kuitenkin jatkuvasti hajoileva juoksukellon ranneke! Tykkään tosi paljon TomTomin logiikasta ja kello on aivan passeli minun tarpeisiini. Yksi nappi, josta kaikki toiminnot tapahtuvat – helppoa ja näppärää. Mutta ranneke on todella ärsyttävä. Tilaan niitä netistä aina kaksin kappalein, sillä tiedän jo kokemuksesta, että ne eivät kauaa kestä. Kummallista tuotekehittelyä tuokin.

Tänään on tarkoitus juosta 12 kilometrin lenkki. Mukaan tarvitaan siis vettä ja kännykkä. Päivä on helteinen ja taivas pilvetön, joten pähkäilyksi menee. Mahtavaa kuitenkin, että lämmin sää hellii. Onhan tätä saanut koko pitkän talven odotella! Rospuuttokeleillä kaiken mukana kannettavan roinan saa sitten taas tungettua juoksutakin taskuihin, joten syksyn sateita odotellessa…

 

4th of July 5K – koko kylä juoksee

Sunnuntai-aamuna noin kello kahdeksan aikaan treenasimme nuorimman tyttäreni kanssa läheisessä puistossa. Hän on viime aikoina halunnut lähteä mukaani juoksemaan, mistä olen tosi iloinen.

Amerikkalaisissa kouluissa (tai ainakin kalifornialaisissa) juostaan oikeastaan aika paljon. Juoksu on kuitenkin helppo liikuntamuoto, eikä se vaadi erityisiä varusteita – ainakaan koulun puolesta. Niinpä jo varsin nuoret lapset tietävät aika tarkkaan, miltä tuntuu hölkätä (tai kävellä) kokonainen maili.

Sitä mailia me puistossakin juoksimme. Onnistuimme löytämään aika tarkalleen neljännesmailin mittaisen kierroksen, jonka päätyyn parkkeerasin auton. Auton kohdalla tytär piti pienen juomatauon ja sitten jatkettiin taas rauhassa, hänen tahtiinsa. Kun lapsi lopulta väsyi, treenasin itse lisää ja suunnittelin kierrokseni niin, että saatoin nähdä tyttären lähes koko ajan.

Yhteisillä kierroksilla juteltiin lähestyvästä 5K-kisastani. 5K-juoksut ovat USAssa kaikkein suosituimpia juoksutapahtumia ja niitä järjestetään maassa tuhansittain joka vuosi. Tilastojen kärjessä keikkuvat Turkey Trot Fun Run 5K:t, jotka kuuluvat monen Amerikassa elävän kiitospäivään yhtä oleellisesti kuin karpalohillo ja kalkkuna.

5K on jännä pituus. Aloittelijalle se on kiitollinen matka: vaikka aivan oikeasti lähtisi liikkeelle sohvaan vuosien aikana syväksi hierotusta kuopasta, jo parin kuukauden harjoittelun jälkeen jaksaa vitosen juosta. Ja kun jaksaa juosta, voi kokeilla, kuinka kovaa jaksaa juosta, ja joillekin 5K:sta tuleekin juoksu-uran päämatka. Fun Runeissa vauhdilla ei tosin ole niin väliä, ainakin neljäsosa osanottajista on mukana vain kannatuksen vuoksi ja kävelee koko reitin. Joskus reitillä sallitaan koirat ja lastenrattaat, eikä kukaan kehtaa kieltää isoäidin rollaattoria.

Puistotreeneissämme tyttäreni miettikin, juoksisiko matkan heinäkuun neljäntenä yhdessä kanssani. Olisi ihan hyvin voinut juosta: kun Redondo Beachille keskiviikkoaamuna kokoontui pari tuhatta juoksijaa, olivat mukana kirjaimellisesti vauvat ja vaarit. Nuorimmat kisaan ilmoitetut olivat tuloslistan mukaan vuotta nuorempia ja vanhimmat nähneet yli 80 kesää. Koiria ei reitille huolittu, mutta oli siellä silti ainakin kaksi kaunista huskyä.

Kantapääkivut olivat pitäneet vauhtitreenini vähäisinä, joten ilahduin siitä ajatuksesta, että matkasta olisi yhdessä tyttären kanssa tullut juoksun ja kävelyn sekoitus. Tytär kuitenkin punnitsi alkuinnostuksensa jälkeen viisaasti omia treenimääriään ja totesi aivan oikein, että tämä matka on hänelle vielä liian pitkä. Olin niin ylpeä hänen järkevyydestään, etten yhtään edes suostutellut. Tätä malttiahan ei ole monella meistä aikuisistakaan juoksijoista!

Niinpä kirmasin 5K:n itsenäisyyspäivän aamuna itsekseni. Alkuun, kuten aina, kuunneltiin kansallislaulu ja sitten matkaan. Tunsin out and back -reitin viime vuodesta ja toistelin itselleni vastikään jostakin kuulemaani ohjetta: “Kisan ekalla puoliskolla älä ole hölmö. Kisan toisella puoliskolla älä ole nynny.” Seurasin Garminista tahtia ja koetin mennessä pysyä kympin tahdissa (10 min. per maili). Käännöksen jälkeen oli tavoitteena kiristää tahtia ja maaliin päästä ennen omaa ennätystä, mielellään aika tarkalleen 29 minuutissa.

Kisan nopeimmat tulivat vastaan siinä vaiheessa, kun minun tahdillani oli juostu reilu maili. Reippain poika olikin maalissa ajassa 14:48, ja kuittasi tästä palkinnoksi muutaman satasen rahapalkinnon. Viime vuonna naisten voittaja oli muistaakseni varsin tasaväkinen miesten kanssa, mutta tänä vuonna ensimmäinen nainen tuli maaliin vasta 24:ntenä, ajassa 17:06. Tuloslistan mukaan useat osallistujat sen sijaan nauttivat merenrantabulevardin maisemista kaikessa rauhassa ja kuluttivat matkaan miltei tunnin kauemmin.

Kotikulmiemme rantakaupungeissa on useampiakin high schooleja, joissa treenaa melkoisen kovatasoisia nuoria juoksijoita. Yksi näistä juoksujoukkueista tapaa lähettää paikallisiin kisoihin lauman paidatta kirmaavia nuoria miehiä, jotka voi viikonloppuaamuisinkin nähdä rannalla treenaamassa. Oman paluumatkani varrella tämä joukkue tuli tien toista puolta vastaan ja huuteli karnevaalihengessä kovaan ääneen, että heillä on tässä kuudes kierros menossa, jaksaa jaksaa. Kävelytien puolelta kannustajat nauroivat ja kilistelivät suuria lehmänkelloja vastaukseksi. Hyvä kylähenki hymyilytti juoksijoita. Ja sehän on hyvä, kuulemma hymyily parantaa suoritusta.

Kiristin maalia kohden minkä jaksoin, mutta siitä omasta enkasta jäin silti. Tärkeämpää oli kuitenkin se, että kisaa aamuvarhaisella reippaasti seuraamaan lähtenyt tytär seisoi maaliviivan lähellä isänsä kanssa silmät loistaen. Hän taputti ja hyppi tasajalkaa, kun äiti juoksi maaliin – aivan sama hänelle, kuinka monentena.

Kävelimme vielä expon läpi kotiin lähtiessämme ja huomasimme iloksemme, että naapurikaupungin juoksuseura oli päättänyt elvyttää vanhan kesäkisansa, johon saatoimme nyt ilmoittautua äiti-tytär -joukkueena. Sen matka kun on tiimillemme enemmän kuin passeli: yksi kokonainen maili. Niinpä me tänä viikonloppuna suuntaammekin jälleen puistoon treenaamaan yhteistä tavoitetta varten.