Hyvinvointi, Kalifornia/ulkosuomalainen, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Remission jälkeen

Vielä lauantaina olin ollut polkujuoksemassa. Sunnuntaina maastossa pyöräilemässä. Tiistai-aamuna en meinannut päästä ylös sängystä.

Ensin ajattelin – suorastaan toivoin – että olin ehkä loukannut itseni pyöräillessä. Työkaverillekin sanoin, että se yksi raisu hyppy oli varmaan liikaa. Mutta kun pikkunivelet seurasivat alaselän ohjausta, loppuviikosta tiesin jo totuuden. Noin vain ja täysin varoittamatta vuosien mittainen remissio oli ohitse.

Sain vuosia sitten vähän epämääräiset diagnoosit jonkin sortin reumasairaudesta. Lämpimään Kaliforniaan muutettuamme oireet kuitenkin hiljalleen hellittivät ja lopulta katosivat kokonaan. Kun pystyin elämään lääkkeittä, aloin joogata ja kävellä, sitten juosta ja pyöräillä. Opettelin uimaan ja viimeiseksi annoin maastopyöräilyn huuman viedä mennessään.

Maastopyöräilystä on tullut puolisolle ja minulle tärkeä yhteinen harrastus.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, etten jo perussairauteni aiemman jakson aikana liikkunut aktiivisemmin. Viime viikkoina olen hiukan hämmentyneenä aamuisin katsellut varpaitani, jotka näyttävät olevan kumman kaukana, kankean selän muodostaman esteen takana. Olen vähän tuskastuneena vilkuillut kädessäni olevia sukkia pohtien, kuinka nämä kappaleet yhdistäisin. Yksinkertaisen tehtävän mahdottomuus on opettanut perspektiiviä: tämän takia en siis silloin juossut!

Olen kaiken ikäni viihtynyt hyvin ulkona ja luonnossa, mutta vasta remission aikana tavoitteellisesta liikunnasta tuli keskeinen osa identiteettiäni. Amerikan-vuosiemme aikana olen tottunut olemaan aktiivinen, hyväkuntoinen ja vahva. Siinä missä lapset pieninä osasivat puhua äidin kipeästä selästä, teini-ikäisinä he ovat vitsailleet aamuvarhaisella pitkin katuja juoksentelevasta urheiluhullusta.

Mietityttää, kuinka sen kaiken nyt käy. En tietenkään tiedä yhtään, mitä on edessä. Entä jos en enää voikaan…?

Viime viikonloppuna päädyimme pyöräilemään tasamaalla Austinin keskustan tuntumassa. Se ainakin onnistui.

Eilen luin uutisista, että tämän toisen kotimaani presidentillä on jotakin samansukuista vaivaa, ja siksi hän toisinaan kävelee kankean oloisesti. Silti hän lehtitietojen mukaan treenaa viidesti viikossa. Luin sen uutisen varmaan toisin kuin moni muu: jos hänkin, ikämies, niin enkös sitten minäkin! Ehkä tosiasiallisesti on tyydyttävä siihen, että puolimaratonit saattoivat toistaiseksi olla tässä – mutta jokin keino pysyä aktiivisena ja urheilullisena löytyy. On löydyttävä.

Nöyränä muistan kyllä, että krooninen, jäytävä, ikuinen kipu on mahtava voima. Se kuluttaa ihmistä kuin pieni puro peruskalliota: lähes huomaamatta, hetkeksikään hellittämättä. On haasteellista pitää mentaalisesti sivuosassa vaiva, joka kaikessa fyysisessä on pakko ottaa huomioon. Tämän kierroksen lähtöviivalla vannon kuitenkin, että vaikka sopeutuminen on välttämätöntä, luopuminen ei ole edes vaihtoehto.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, lomalla, mieli, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Ahon laitaa ilman paitaa

Juoksin kesälomalla ensimmäistä kertaa urheilurintsikoissa. Jo vuosia sitten Kaliforniassa haaveilin jonain päivänä juoksevani hellesäässä ilman paitaa – mutta ajattelin aina, että ensin vatsan täytyy näyttää timmimmältä.

Nyt olimme Texasin rannikolla Galvestonissa. Seitsemän jälkeen aamulla ulkona oli +29 C ja ilmankosteus jotakuinkin ziljoona prosenttia. Suoraan sanoen aivan kaikki vaatteet olivat liikaa. Halusin silti rannalle juoksemaan.

Meksikonlahden rannikolla talot rakennetaan kestämään tulvia ja pyörremyrskyjä.

Kuuntelen aina välillä Another Mother Runner -podcastia. Vastikään podcastin aiheena oli, kuka saa ja uskaltaa juosta pelkissä urheilurintsikoissa. Täytyykö näyttää tietynlaiselta? Pitääkö olla hoikka tai lihaksikas? Täytyykö olla six pack? Entä jos ei ole enää nuori? Entäs jos on keski-ikäinen useamman lapsen äiti, täytyykö silloin juostessakin huolellisesti verhota itsensä?

Podcastin vieraat edustivat laajaa kehojen kirjoa. Joku oli saanut kommentteja siitä, että on liian laiha. Toinen taas arveli olevansa löysälihainen. Yksi oli useamman lapsen äiti, toinen raskaana ja kolmas reippaasti yli viisikymppinen. Kaikki olivat jossain vaiheessa oivaltaneet, että heidän kehossaan tärkeintä on sen voima ja kyky liikkua. Jos epätäydellisen kehon tai liiallisen ihon näkyminen loukkasi jotakuta toista, vika oli varmaankin katsojassa eikä kohteessa.

Rannalle juoksemaan! Kalastajat olivat ajaneet autojaan hiekalle ja vedenrajaan. Muutamaa siimaa sain väistää rantaviivaa pitkin juostessani.

Ehkä podcastin sanoma rohkaisi minua oivaltamaan, että vaikka tällaisen äiti-ihmisen vatsanseutu ei vieläkään näytä sixpackiltä, kosteankuumalla rannalla paidattomuus oli yksinkertaisesti järkevää. Kun ilma on niin kosteaa, että se kietoo kulkijan hetkessä tukahduttavaan vaippaansa, keho ei viilennä kuten sen pitäisi. Haihtumisen sijaan hiki jää iholle ja puolivälissä lenkkiä kyynärpäistä alkaa valua noro. Kaikki suoraan iholle osuva ilmavirta auttaa viilentämisessä.

Nautin rantajuoksusta kaikilla aisteillani. Rannan hiekka oli tiukkaan pakkautunutta ja askel kulki kevyesti. Moikkailin muita juoksijoita. Yksi pariskunta huikkasi kysymyksen: montako mailia juokset tänään? Sanoin meneväni vain kaksi, mutta olosuhteista innostuneena juoksinkin lopulta neljä (~ 6,4 km). Muistelin hiekkarantajuoksujani Kaliforniassa, katselin lokkiparvia jotka lähtivät edestä lentoon. Meri tuoksui ja maistui. Kaukana ulapalla kalastusalukset täplittivät horisonttia.

Ja katsoiko siis kukaan kolmen lapsen kantamisesta kurttuuntunutta vatsaani? Ei aavistustakaan. Minulla oli aivan täysi tekeminen siinä, kun itse katselin aaltoja, lokkeja, laivoja, hiekkaa ja kalastajia.

Aallot olivat kantaneet rannalle suuren puunkarahkan.

Myöhemmin päivällä jatkoimme matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Kun perheet ja ystävykset virtasivat juoksurannalleni uimaan, rentoutumaan ja kylpemään auringossa, seassa epäilemättä oli sekä nuoria että vanhoja vartaloita; hoikkia, pyöreitä, kiinteitä ja löysiä kehoja. Eikä missään kulkenut bikinipoliisia kertomassa kenellekään, että paita pitäisi laittaa päälle.

Jokainen rantaelämästä nauttiva sai näyttää juuri sellaiselta kuin näytti, ja niin saa myös urheillessaan. Harva meistä on täydellinen, ja sehän on täysin ookoo.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen

Moikataanko?

Helsingin Sanomissa (25.3.) kirjoiteltiin siitä, kuinka helsinkiläinen lenkkeilijä päätti ryhtyä morjestamaan kaikkia vastaantulijoita totuttuaan moiseen tapaan Yhdysvaltojen länsirannikolla matkaillessaan. Sosiaalisen kokeilun tulokset olivat vaihtelevia, jotkut vastasivat tervehdykseen, toiset katsoivat kuin kajahtanutta.

Artikkelista virisi välittömästi keskustelua sosiaalisen median juoksupalstoilla, ja sielläkin mielipiteet vaihtelivat. Joku kaipasikin lenkillä hiljaisuutta ja rauhaa, toisen mielestä moin sanominen ei sitä rauhaa pahasti rikkonut. Puhuttiin käytöstavoista ja toisten huomioimisesta. Monet olivat retkillään tehneet sosiokulttuurisia havaintoja siitä, kuinka moikkailu oli erilaista pienillä ja suurilla paikkakunnilla, vilkkailla retkialueilla ja kauempana erämaassa sekä lajin vaihtuessa pyöräilyyn, veneilyyn tai melontaan. Jotkut olivat saaneet ikäviä, loukkaavia ja törkeitäkin vastauksia, mutta useimmiten tervehtinyttä tervehdittiin ystävällisesti takaisin.

Moooiii! Anna hali!!

Ikävää rikkoa myytti, mutta totuus on, etteivät USAssakaan kaikki toisiaan tervehdi. Huomattavasti yleisempää se toki on kuin Suomessa ja kuuluu hyviin käytöstapoihin. Suomessa se, joka antaa toiselle tilaa olemalla hiljaa, käyttäytyy hyvin. USAssa toiselle osoitetaan ystävällisellä tervehdyksellä, ettei minusta ole sinulle vaaraa. Se, joka ei rupattele tai edes tervehdi, on epäystävällinen, juntti tai arvaamaton. Lapsia opetetaan tervehtimään toisia siitä alkaen, kun nämä ovat vasta pienen pieniä vauvoja eivätkä mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän käsiään heilutellaan.

Kun muutimme Suomesta Yhdysvaltain länsirannikolle, tervehdyskulttuuriin oli totuttava. Naapurit sanovat moi ja heille sanotaan moi. Tiettyyn maahanmuuttajaryhmään kuuluvat ihmiset eivät tyypillisesti vastaa – luultavasti tapa ei kuulu heidän lähtökulttuuriinsa -, minkä seurauksena koko maahanmuuttajaryhmää pidetään töykeinä ihmisinä. Työkavereita tervehditään mennen tullen, vaikka monta kertaa päivässä. Eikä riitä ”hi”, vaan pitää kysyä myös ”how are you”, ja siihen kuuluu aina vastata ”good” tai ellei silminnähden ole hyvä päivä, niin sitten ”fine” tai asteikon alimpana ”okay”. Vastauksen pitää aina olla jokin näistä, koska kuulumisten kyseleminen ei ole aito kysymys.

Eräänä talvena äitini tuli meille Suomesta vierailulle. Äiti on ahkera kävelijä ja lähti usein lenkille aamulla, kun me lähdimme töihin. Eräänä päivänä hän selosti tohkeissaan, että joku täysin tuntematon naapuri oli häntä siellä Kalifornian kadulla tervehtinyt. Koetin selittää, että niin ne tekevät, hymyilet vain ja sanot vain hello takaisin. Seuraavana päivänä tarina jatkui sillä, että äiti oli jo kaukaa nähnyt saman naapurin taas kävelylenkillään ja varmuuden vuoksi vaihtanut kadunpuolta, jottei tuntematon ihminen taas olisi intoutunut hänelle juttelemaan. Kauhistellen äiti sitten totesi, ettei sekään ollut auttanut. ”Sehän vaan huuteli hyvää huomenta sieltä toiselta puolen katua!”

Juoksu on sosiaalinen harrastus. Tässä on alkamassa pieni kyläpinkaisu länsirannikolla (ennen pandemiaa).

Pyöräilijät ja juoksijat tervehtivät toisiaan Texasissakin. Maastopyöräilijät ovat tässä aivan omaa luokkaansa. Useinhan maastopyörä saavuttaa toisen pyörän takaa tullessaan, ja silloin täytyy puhua, jotta saa tietä. Jotkut ripustavat pyöräänsä kilisevän kulkusen tai lehmänkellon tapaisen kolkuttimen, jotta kuuluisivat jo kaukaa ja toinen antaisi tietä pyytämättä. Silloinkin he kiittävät väistänyttä ohi mennessään ja ilmoittavat, onko takana vielä tulossa joku toinen: ”Thanks, just me!” tai ”Thank you, two more guys coming!” Kun itse pyörällä lähestyy kävelijöitä tai juoksijoita, tulee huudella ”On your left!” ja ohittaa sitten vasemmalta. Joillakin on tietysti kuulokkeet korvissa, ja he säikähtävät silti.

Juoksijoiden mainetta rasittaa se, että muutamat (nuoret) juoksijat painelevat menemään keskittyneesti, kovaa ja kuulokkeet korvissa, eivätkä edes vastaa, jos toinen heilauttaa kättään. Täällä päin maailmaa sellaisesta pahastutaan. Itsekin jo vuosia näillä mannuilla asuneena mutisen itsekseni, että siinäpä vasta jerk, eli varsinainen törppö.

Rannalla sai joskus aamuvarhain juosta melko rauhassa – yksin siellä ei ollut koskaan.

Jutustelu ihmisten kanssa kuuluu toki tapakulttuuriin muutenkin. Haikkireissulla kohdattujen kanssa puhellaan polusta, koirista tai säästä. Kassaneidin kanssa tietysti keskustellaan ja naapuriin tutustutaan. Parhaillaan omat ja naapurin lapset, jotka pandemian vuoksi eivät ole koskaan toisiaan livenä tavanneet, koettavat tutustua etänä. Naapurin lapset teippasivat ikkunaansa viestin: ”Hello neighbor!” ja meidän lapset väsäsivät siihen vastauslappusen. Naapurin vanhempien kanssa ollaan kyllä juteltu pari kertaa, mm. silloin kun ollaan noloina haettu heille karannutta hoitokoiraa.

Aina ne sosiaaliset kohtaamiset eivät Amerikassakaan ole miellyttäviä ja vaivattomia. Muutama kuukausi sitten pikkupoika seisoi kotinsa pihamaalla, selvästi odotellen äitiään ja jonnekin menossa. Juoksin ohi ja nostin kättä, jotta lapsi näkisi minun huomanneen hänet. Maskin takaa lapsi ei olisi välttämättä kuullut tervehdystä, ja lapset tervehtivät muita ihmisiä aina. Poika yllättäen vastasikin: ”Boing, boing, boing!” ja seurasi ääntä päänsä liikkeillä. Tulipunainen äiti ponkaisi toiselta puolelta pihaa ilmoittamaan, että pojan piti nyt kiireen vilkkaa toimittaa itsensä autoon. Kunhan naurultani toivuin, päättelin, että ne senpäiväiset urheilurintsikat alkavat olla tiensä päässä.

Kalifornia/ulkosuomalainen, Puolimaraton, Tapahtumat, Uncategorized

San Diego: Puolimaraton

”Se mikä siellä juostessa sitten oikeasti vaivaa, on jokin ihan muu juttu kuin se, mistä etukäteen oli huolissaan”, sanoi noin vapaasti suomentaen podcastin emäntä puolimaratoniani edeltäneellä viikolla. Ja tätä lausetta sitten mietin siellä yhdeksän mailin kohdalla, kun alkoi se pystysuoran tuntuinen ylämäki.

Oikean jalan nilkka oli jo muutaman mailin ajan kipuillut joka askeleella. Kengät, jotka olivat treenissä olleet aivan taivaalliset, tuntuivat nyt kisassa hyvin ikäviltä. Mietin, kannattaisiko pysähtyä säätämään nauhoja. Totesin, että todennäköisimmin kyse ei ollut nauhoista, joten tuskinpa saisin paljoakaan muutosta aikaan. Päätin vain jatkaa matkaa ja antaa jalan murehtia omista ongelmistaan. Jalka jatkoi murehtimistaan, kunnes unohdin sen, eikä ole sittemmin inahtanutkaan.

Se, minkä olin olettanut koituvan ongelmaksi, oli edellisenä torstaina alkanut nuha. Töissä tiesin yhtäkkiä, että lasten potema flunssa oli kuin olikin päässyt tarttumaan. Illalla annoin rahauhreja apteekissa. Flunssahyllystä löytyi kaikenlaisia troppeja, jotka huojentavasti lupasivat lyhentää nuhan kestoa. Sinkitin seuraavat päivät armottomasti aina kun en ceevitamiinittanut.

Lauantaina selvitin vielä ekspossa, millaisia vaihtareita saisin tehdä, jos seuraavana aamuna heräisin kauheaan köhään. Kisatyöntekijä sanoi, että saan halutessani jäädä hotellille nukkumaan ja juosta kisan virtuaalisesti myöhemmin.

Nukkuminen ei kuitenkaan kuulunut viikonlopun ohjelmaan. Hotelli nimittäin sijaitsi aivan Gaslamp Quarterissa, San Diegon keskustassa, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka lähtöviivalle. Ymmärtämättä oli jäänyt, että nuoret ja turistit juhlisivat hotellin viereisissä huvittelukeskuksissa aina aamuneljään saakka sellaisella volyymilla, että autojen varashälyttimet laukeilisivat. Se oli kuin olisi yrittänyt rock-konsertissa nukahtaa – korvatulpat korvissa ja silti kärvistellen.

Sunnuntai-aamuna kuulostelin oloani tosi tarkkaan ja päätin luottaa niihin noin tuhanteen googlettamaani artikkeliin, joissa vakuutettiin, että jos se on vain kaulan yläpuolella, saattaa juoksu tuntua kamalalta, mutta vaara ei uhkaa eikä henki lähde.

San Diegon puolimaraton ei välttämättä ole monellekaan suomalaisjuoksijalle destination race, mutta voisi aivan hyvin olla. Reitti oli kaunis, reilun viiden tuhannen juoksijan joukko juuri sopiva, tunnelma mahtava, vapaaehtoiset uskomattoman kannustavia ja kokonaisuus kaiken kaikkiaan ihan nappiin järjestetty. Kun aaltoni lähti aamukahdeksalta matkaan pitkin rantatietä, meri oli tyyni ja kaupunki uninen. En pysähtynyt ottamaan kuvia, ehkä olisi pitänyt. Hymyilin koko ajan ja huutelin kiitoksia ihmisille, joita ilmestyi kadunvarsille juoksijoita kannustamaan.

Etukäteen olin vannonut, että juoksen sen kamalan ylämäen. No en juossut, eivätkä ympärilläni muutkaan. Vaikka olin mielestäni kaksi vuotta opiskellut korkeusprofiilikarttaa, nousun jyrkkyys ja pituus pääsivät sittenkin yllättämään. Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoista nousua oli siis reilut kolme kilometriä. Siitä kaksi tiukinta osuutta noustiin suunnilleen 85 asteen kulmassa, niin että jos juoksija ei askeltanut varovasti, hän kieri selän kautta takaisin alas! Nopeammin se meni kävellen, ehkä. Powerhaikaten!

Olin mäessä aika onnellinen siitä, että olin varannut vyölaukkuun mukaan omat geelit. Niitä piti olla matkan varrella jossain saatavilla, mutta missasin ehkä tarjoilun. Otin tavallisen geelin 6 mailin kohdalla, kofeiinilla terästetyn 9 mailin tietämillä ja jotain imeskelin sitten vielä 12 mailin tuntumassa, kun tuntui, että joku on varmasti mitannut matkan väärin.

No jaksoin minä maaliin. Ja juoksin ihan suunnitelman mukaan viimeiset kolme mailia kovempaa vauhtia kuin aiemmat kymmenen. Olivat sattumalta myös alamäkeä.

Alkuviikosta olin pohtinut nopeustavoitteita ja sitä, minkä pupun matkassa juoksisin. Sitten olin heittänyt nopeushaaveet romukoppaan, kun taistelin kehoni kanssa vain lähtöviivalle pääsemisestä. Hyvä niin: omasta aallostani puput näyttivät puuttuvan kokonaan. Matkan varrella kohtasin edellisen aallon kanssa matkaan lähteneen 2.30-jäniksen ja mietin tovin, olisiko pitänyt jäädä sen kanssa hengaamaan. Mutta jalka nousi ja matka taittui, joten en malttanut jäädä jänön seuraksi.

Perhe oli tullut mukaan ja odotteli Petco Parkin urheiluareenalla. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että areenalla juostaan vielä yksi 400 metrin kiekka ympäri, mutta eipä mentykään kuin ehkä kolmasosakierros. Siinä meinasi tulla loppukirille kiire, kun yhtäkkiä hoksasin, että maali onkin tuossa. Höh. Monen voiman rippeet oli ihan turhaan säästelty siihen kohtaan, jotta ipanat näkisivät äidin juoksevan vahvasti maaliin. Loppuaikaa katsoessani tiedän, että hyvänä päivänä se olisi ollut parempi, mutta kaltaiselleni sunnuntaipirkolle tämä tulos oli huonona päivänä oikein hyvä.

Painava, kimaltava mitali irtosi komeiden nuorten sotilaspoikien käsistä ja jonkun selfienkin siinä sitten vielä räpsäisin, ennen kuin lähdin etsimään perhettä ja ilmaista banaania.

Paluumatkalla hotellille kannustin reitillä vielä olevia, kuten minua ennen lopettaneet olivat minuakin kannustaneet. Perhe sitten asettui ystävällisesti näköesteeksi minun ja juoksijoiden väliin, kun hetkeä myöhemmin istuin pepullani katukiveyksellä ja päästelin ärräpäitä vasemman jalan ankaran kramppauksen vuoksi. Lapset arvioivat, ettei välttämättä kenenkään kisamoraalia siinä kohden nostattanut nähdä minun vinkuraan vääntyileviä varpaitani. Että jotain siinä tankkauksessa olisi ehkä voinut parantaa.

Mieleen jäivät: kauniin kanavan varrelta ylellinen asuinalue, kanavan tyyntä vettä halkonut pieni kalastajavene. Lastenrattaita työntäen juossut pariskunta, jota kannustin kymmenen mailin tietämillä. Nuori tyttö, joka taittoi reitin pyörätuolista käsin – ja oli jo selvitellyt ne hirvittävät mäet siinä vaiheessa, kun hänet näin. Niitä ei siis meinannut päästä kahdella jalalla käveleväkään. Ja neljän mailin kohdalta reittiä valvonut naispoliisi, joka jutteli kovaääniseensä kannustavasti ja vitsaili välillä, että ylinopeussakkoja tässä pitää ruveta jakamaan nopeimmin juokseville. Koululaisten marching bandit, jotka soittivat matkan varrella musiikkia. Innostuneet vapaaehtoiset, jotka tarkistivat lapusta nimen ja katsoivat silmiin: ”You got this, Sirpa!”

Päätin jo etukäteen, että tähän on hyvä ottaa pieni treenitauko. Olenkin nyt ehtinyt vallan hyvin istua nojatuolissa katsomassa elokuvia. Vähän alkaa jo kutkuttaa ajatus treenistä, mutta toisaalta juoksun ajan täysin rauhallisena pysynyt nuha hermostui kokonaissuorituksesta kuitenkin. Ja mikäpä tässä on nuhatellessa, kun seuraava lappujuoksu saattaa olla vasta heinäkuussa – niin, tai saattaahan sitä johonkin innostua jo aiemminkin. 🙂

Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, Treenit, Uncategorized

Ajan ikuinen ongelma

Los Angeles on useampana vuotena saanut kyseenalaisen kunnian tulla valituksi maailman ruuhkaisimmaksi kaupungiksi. Suur-L.A:n alueella ruuhkat kuuluvatkin osaksi elämän lainalaisuuksia samalla tavoin kuin vaikkapa jää ja pakkanen Suomen talveen: eipä sitä pakoon pääse.

Pari viime vuotta olen taittanut työmatkoja päivittäin 3-4 tuntia. Matkaa nyt ei sinänsä normaalissa tilanteessa olisi kuin puoleksi tunniksi suuntaansa, kulkijoita vain on niin paljon. Työpäivän pituus on siis jatkuvasti ollut 11-12 tuntia.

Usein on ollut ikävä Suomesta leppoisana muistamaani työelämää ja kevyitä työmatkoja (vaikka sielläkin joskus ajoin Itä-Helsingistä Pohjois-Espooseen). Ja se, kuinka tällaiseen arkeen on saanut sovitettua myös liikuntaharrastuksen, on ollut juttu sinänsä. Kokosin alle muutamia ajatuksia siitä, kuinka tilannetta voi ratkoa, kun ajanpuute uhkaa harrastustoimintaa.

1. Prioriteetit ja omat tavoitteet

Ihmisellä ei koskaan ole aikaa kaikkeen, totesi Sarasvuo jo vuosia sitten, mutta jokaisella on aina aikaa siihen, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Mikä siis milloinkin on tärkeää?

Minulle on ollut tärkeää tasapainottaa työltä ja työmatkoilta jäänyt aika yhtäältä perheen ja toisaalta oman tärkeän harrastuksen kesken. Työkaverit oppivat nopeasti, etten lähde perjantai-iltaisin istumaan iltaa, vaan menen kotiin peittelemään lapset. Perhe oppi, että nousen lauantaisin tai sunnuntaisin kuudelta viikonlopun pitkälle lenkille, ja tulen sitten kotiin paistamaan pannukakkuja.

Olen pystynyt juoksemaan noin kolmesti viikossa ja todennut, että tähän elämänvaiheeseen ei esimerkiksi maraton mahdu. Puolikas ja sitä lyhyemmät matkat onnistuvat.

2. Luovat ratkaisut

Voimatreeni ja crosstraining on ollut minulle kotona ja/tai perheen kanssa toteutettava aktiviteetti. Joskus se on tarkoittanut kävelyä koiran kanssa, joskus koko perheen haikkia. Tytöt ovat tehneet kotona kanssani joogaa ja lueskelleet vieressä, kun olen äheltänyt vatsalihasharjoituksia. Välillä mimmit ovat toimineet innokkaina instakuvaajinakin.

Juoksemassa olen tarvittaessa käynyt arkiaamuina viiden ja kuuden välillä, arki-iltoina lasten jo mentyä nukkumaan, monen monta kertaa lounastunnilla kesken työpäivän ja silloin, kun puoliso on voinut napata läpsystä vaihdon.

Lisähaasteena on pitkään ollut se, ettei Kaliforniassa alle 12-vuotiaita voi jättää yksin. Olemme kuljettaneet lapsia mukanamme: menneet yhdessä uimaan (toinen aikuinen treenaa ja toinen vahtii), rannalle liikkumaan (lapset pyörillä tai potkulaudoilla), puistoon sekä urheilukentälle (jolloin aikuiset ovat juosseet ympyrää jatkuvan näköyhteyden päässä). Lapset ovat juosseet joskus myös YMCAn pikkuruisella sisäradalla kanssani – siellä muistaakseni piti tehdä parikymmentä kierrosta mailia kohden.

3. Perheen tuki

Kaikesta järjestelystä huolimatta on aivan selvää, ettei hommasta tulisi mitään ilman perheen – erityisesti puolison – tukea. On tästä meilläkin keskusteltu.

Olemme pohtineet esimerkiksi, kuinka paljon liikuntaa tarvitaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Ja kuinka paljon liikuntaa harrastaisi, jos mikään ei rajoittaisi? Lopulta: löytyisikö näiden väliltä jokin toimiva kompromissi?

Se, että harjoitusohjelma laitettiin jääkaapin oveen selvästi kaikkien nähtäville, vähensi niiden keskustelujen määrää, joissa yllättyneinä todettiin, että ai sä meinaat tänään tehdä treenin XYZ – mites se saadaan järjestymään.

Parisuhdesopua on edistänyt myös se, että puoliso lopulta paikansi oman lajinsa ja sille alettiin vastavuoroisesti järjestää aikaa.

4. Tukitoimet

Yksi liikunnan mahdollistanut oivallus oli meidän perheessä se, ettei arkena ole enää pitkään aikaan yritettykään tehdä ylimääräisiä asioita – kuten käydä kirjastossa tai kaupassa, tai laittaa ruokaa. Arjen ruoat on tehty valmiiksi sunnuntaisin ja vain lämmitetty iltaisin seitsemän aikaan, kun kaikki ovat viimein olleet jälleen kotona.

Samoin kaikki suuremmat kotityöt on suosiolla jätetty viikonlopuille.

6. Kaiken järki?

Joskus olen syyllisyydentuntoisena miettinyt sitä, että monissa perheissä arki rytmittyy lasten harrastusten ympärille – ei aikuisten. Meneekö tämä väärin?

Meillä vain ei ole ollut mahdollisuuksia siihen, että muksut harrastaisivat koulun järjestämien kerhojen lisäksi miljoonaa asiaa. Aamuviideltä ja iltakymmeneltä, juoksujeni prime-aikaan, he ovat joka tapauksessa unten mailla – teini usein lauantai-aamuisinkin pitkän lenkin aikaan… Joten jaksavien, hyvinvoivien ja terveiden aikuisten järjestäminen perheeseen on sitten kuitenkin tuntunut aina mielekkäältä. Siinä samalla lapsetkin ovat siis tulleet liikkuneeksi perheen kanssa ja oppineet myös esimerkkiä seuratessaan ymmärtämään jotakin palavan innon ajamana tehdystä sinnikkäästä työstä.

Mainittakoon nyt puolustukseksi kuitenkin, että tytärten viikottaisia soittotunteja varten puoliso on tehnyt omat työaikajärjestelynsä.

Perheemme arjessa kääntyi uusi lehti, kun helmikuun aikana vaihdoin työpaikkaa ja työmatkani aavistuksen helpottui. Suunnittelen, että nousen silti arkilenkeilleni ennen kuin kukko kiekuu – ja illoissa on ehkä hiukan enemmän aikaa perheelle. 🙂