San Diego: Puolimaraton

“Se mikä siellä juostessa sitten oikeasti vaivaa, on jokin ihan muu juttu kuin se, mistä etukäteen oli huolissaan”, sanoi noin vapaasti suomentaen podcastin emäntä puolimaratoniani edeltäneellä viikolla. Ja tätä lausetta sitten mietin siellä yhdeksän mailin kohdalla, kun alkoi se pystysuoran tuntuinen ylämäki.

Oikean jalan nilkka oli jo muutaman mailin ajan kipuillut joka askeleella. Kengät, jotka olivat treenissä olleet aivan taivaalliset, tuntuivat nyt kisassa hyvin ikäviltä. Mietin, kannattaisiko pysähtyä säätämään nauhoja. Totesin, että todennäköisimmin kyse ei ollut nauhoista, joten tuskinpa saisin paljoakaan muutosta aikaan. Päätin vain jatkaa matkaa ja antaa jalan murehtia omista ongelmistaan. Jalka jatkoi murehtimistaan, kunnes unohdin sen, eikä ole sittemmin inahtanutkaan.

Se, minkä olin olettanut koituvan ongelmaksi, oli edellisenä torstaina alkanut nuha. Töissä tiesin yhtäkkiä, että lasten potema flunssa oli kuin olikin päässyt tarttumaan. Illalla annoin rahauhreja apteekissa. Flunssahyllystä löytyi kaikenlaisia troppeja, jotka huojentavasti lupasivat lyhentää nuhan kestoa. Sinkitin seuraavat päivät armottomasti aina kun en ceevitamiinittanut.

Lauantaina selvitin vielä ekspossa, millaisia vaihtareita saisin tehdä, jos seuraavana aamuna heräisin kauheaan köhään. Kisatyöntekijä sanoi, että saan halutessani jäädä hotellille nukkumaan ja juosta kisan virtuaalisesti myöhemmin.

Nukkuminen ei kuitenkaan kuulunut viikonlopun ohjelmaan. Hotelli nimittäin sijaitsi aivan Gaslamp Quarterissa, San Diegon keskustassa, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka lähtöviivalle. Ymmärtämättä oli jäänyt, että nuoret ja turistit juhlisivat hotellin viereisissä huvittelukeskuksissa aina aamuneljään saakka sellaisella volyymilla, että autojen varashälyttimet laukeilisivat. Se oli kuin olisi yrittänyt rock-konsertissa nukahtaa – korvatulpat korvissa ja silti kärvistellen.

Sunnuntai-aamuna kuulostelin oloani tosi tarkkaan ja päätin luottaa niihin noin tuhanteen googlettamaani artikkeliin, joissa vakuutettiin, että jos se on vain kaulan yläpuolella, saattaa juoksu tuntua kamalalta, mutta vaara ei uhkaa eikä henki lähde.

San Diegon puolimaraton ei välttämättä ole monellekaan suomalaisjuoksijalle destination race, mutta voisi aivan hyvin olla. Reitti oli kaunis, reilun viiden tuhannen juoksijan joukko juuri sopiva, tunnelma mahtava, vapaaehtoiset uskomattoman kannustavia ja kokonaisuus kaiken kaikkiaan ihan nappiin järjestetty. Kun aaltoni lähti aamukahdeksalta matkaan pitkin rantatietä, meri oli tyyni ja kaupunki uninen. En pysähtynyt ottamaan kuvia, ehkä olisi pitänyt. Hymyilin koko ajan ja huutelin kiitoksia ihmisille, joita ilmestyi kadunvarsille juoksijoita kannustamaan.

Etukäteen olin vannonut, että juoksen sen kamalan ylämäen. No en juossut, eivätkä ympärilläni muutkaan. Vaikka olin mielestäni kaksi vuotta opiskellut korkeusprofiilikarttaa, nousun jyrkkyys ja pituus pääsivät sittenkin yllättämään. Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoista nousua oli siis reilut kolme kilometriä. Siitä kaksi tiukinta osuutta noustiin suunnilleen 85 asteen kulmassa, niin että jos juoksija ei askeltanut varovasti, hän kieri selän kautta takaisin alas! Nopeammin se meni kävellen, ehkä. Powerhaikaten!

Olin mäessä aika onnellinen siitä, että olin varannut vyölaukkuun mukaan omat geelit. Niitä piti olla matkan varrella jossain saatavilla, mutta missasin ehkä tarjoilun. Otin tavallisen geelin 6 mailin kohdalla, kofeiinilla terästetyn 9 mailin tietämillä ja jotain imeskelin sitten vielä 12 mailin tuntumassa, kun tuntui, että joku on varmasti mitannut matkan väärin.

No jaksoin minä maaliin. Ja juoksin ihan suunnitelman mukaan viimeiset kolme mailia kovempaa vauhtia kuin aiemmat kymmenen. Olivat sattumalta myös alamäkeä.

Alkuviikosta olin pohtinut nopeustavoitteita ja sitä, minkä pupun matkassa juoksisin. Sitten olin heittänyt nopeushaaveet romukoppaan, kun taistelin kehoni kanssa vain lähtöviivalle pääsemisestä. Hyvä niin: omasta aallostani puput näyttivät puuttuvan kokonaan. Matkan varrella kohtasin edellisen aallon kanssa matkaan lähteneen 2.30-jäniksen ja mietin tovin, olisiko pitänyt jäädä sen kanssa hengaamaan. Mutta jalka nousi ja matka taittui, joten en malttanut jäädä jänön seuraksi.

Perhe oli tullut mukaan ja odotteli Petco Parkin urheiluareenalla. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että areenalla juostaan vielä yksi 400 metrin kiekka ympäri, mutta eipä mentykään kuin ehkä kolmasosakierros. Siinä meinasi tulla loppukirille kiire, kun yhtäkkiä hoksasin, että maali onkin tuossa. Höh. Monen voiman rippeet oli ihan turhaan säästelty siihen kohtaan, jotta ipanat näkisivät äidin juoksevan vahvasti maaliin. Loppuaikaa katsoessani tiedän, että hyvänä päivänä se olisi ollut parempi, mutta kaltaiselleni sunnuntaipirkolle tämä tulos oli huonona päivänä oikein hyvä.

Painava, kimaltava mitali irtosi komeiden nuorten sotilaspoikien käsistä ja jonkun selfienkin siinä sitten vielä räpsäisin, ennen kuin lähdin etsimään perhettä ja ilmaista banaania.

Paluumatkalla hotellille kannustin reitillä vielä olevia, kuten minua ennen lopettaneet olivat minuakin kannustaneet. Perhe sitten asettui ystävällisesti näköesteeksi minun ja juoksijoiden väliin, kun hetkeä myöhemmin istuin pepullani katukiveyksellä ja päästelin ärräpäitä vasemman jalan ankaran kramppauksen vuoksi. Lapset arvioivat, ettei välttämättä kenenkään kisamoraalia siinä kohden nostattanut nähdä minun vinkuraan vääntyileviä varpaitani. Että jotain siinä tankkauksessa olisi ehkä voinut parantaa.

Mieleen jäivät: kauniin kanavan varrelta ylellinen asuinalue, kanavan tyyntä vettä halkonut pieni kalastajavene. Lastenrattaita työntäen juossut pariskunta, jota kannustin kymmenen mailin tietämillä. Nuori tyttö, joka taittoi reitin pyörätuolista käsin – ja oli jo selvitellyt ne hirvittävät mäet siinä vaiheessa, kun hänet näin. Niitä ei siis meinannut päästä kahdella jalalla käveleväkään. Ja neljän mailin kohdalta reittiä valvonut naispoliisi, joka jutteli kovaääniseensä kannustavasti ja vitsaili välillä, että ylinopeussakkoja tässä pitää ruveta jakamaan nopeimmin juokseville. Koululaisten marching bandit, jotka soittivat matkan varrella musiikkia. Innostuneet vapaaehtoiset, jotka tarkistivat lapusta nimen ja katsoivat silmiin: “You got this, Sirpa!”

Päätin jo etukäteen, että tähän on hyvä ottaa pieni treenitauko. Olenkin nyt ehtinyt vallan hyvin istua nojatuolissa katsomassa elokuvia. Vähän alkaa jo kutkuttaa ajatus treenistä, mutta toisaalta juoksun ajan täysin rauhallisena pysynyt nuha hermostui kokonaissuorituksesta kuitenkin. Ja mikäpä tässä on nuhatellessa, kun seuraava lappujuoksu saattaa olla vasta heinäkuussa – niin, tai saattaahan sitä johonkin innostua jo aiemminkin. 🙂

Ajan ikuinen ongelma

Los Angeles on useampana vuotena saanut kyseenalaisen kunnian tulla valituksi maailman ruuhkaisimmaksi kaupungiksi. Suur-L.A:n alueella ruuhkat kuuluvatkin osaksi elämän lainalaisuuksia samalla tavoin kuin vaikkapa jää ja pakkanen Suomen talveen: eipä sitä pakoon pääse.

Pari viime vuotta olen taittanut työmatkoja päivittäin 3-4 tuntia. Matkaa nyt ei sinänsä normaalissa tilanteessa olisi kuin puoleksi tunniksi suuntaansa, kulkijoita vain on niin paljon. Työpäivän pituus on siis jatkuvasti ollut 11-12 tuntia.

Usein on ollut ikävä Suomesta leppoisana muistamaani työelämää ja kevyitä työmatkoja (vaikka sielläkin joskus ajoin Itä-Helsingistä Pohjois-Espooseen). Ja se, kuinka tällaiseen arkeen on saanut sovitettua myös liikuntaharrastuksen, on ollut juttu sinänsä. Kokosin alle muutamia ajatuksia siitä, kuinka tilannetta voi ratkoa, kun ajanpuute uhkaa harrastustoimintaa.

1. Prioriteetit ja omat tavoitteet

Ihmisellä ei koskaan ole aikaa kaikkeen, totesi Sarasvuo jo vuosia sitten, mutta jokaisella on aina aikaa siihen, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Mikä siis milloinkin on tärkeää?

Minulle on ollut tärkeää tasapainottaa työltä ja työmatkoilta jäänyt aika yhtäältä perheen ja toisaalta oman tärkeän harrastuksen kesken. Työkaverit oppivat nopeasti, etten lähde perjantai-iltaisin istumaan iltaa, vaan menen kotiin peittelemään lapset. Perhe oppi, että nousen lauantaisin tai sunnuntaisin kuudelta viikonlopun pitkälle lenkille, ja tulen sitten kotiin paistamaan pannukakkuja.

Olen pystynyt juoksemaan noin kolmesti viikossa ja todennut, että tähän elämänvaiheeseen ei esimerkiksi maraton mahdu. Puolikas ja sitä lyhyemmät matkat onnistuvat.

2. Luovat ratkaisut

Voimatreeni ja crosstraining on ollut minulle kotona ja/tai perheen kanssa toteutettava aktiviteetti. Joskus se on tarkoittanut kävelyä koiran kanssa, joskus koko perheen haikkia. Tytöt ovat tehneet kotona kanssani joogaa ja lueskelleet vieressä, kun olen äheltänyt vatsalihasharjoituksia. Välillä mimmit ovat toimineet innokkaina instakuvaajinakin.

Juoksemassa olen tarvittaessa käynyt arkiaamuina viiden ja kuuden välillä, arki-iltoina lasten jo mentyä nukkumaan, monen monta kertaa lounastunnilla kesken työpäivän ja silloin, kun puoliso on voinut napata läpsystä vaihdon.

Lisähaasteena on pitkään ollut se, ettei Kaliforniassa alle 12-vuotiaita voi jättää yksin. Olemme kuljettaneet lapsia mukanamme: menneet yhdessä uimaan (toinen aikuinen treenaa ja toinen vahtii), rannalle liikkumaan (lapset pyörillä tai potkulaudoilla), puistoon sekä urheilukentälle (jolloin aikuiset ovat juosseet ympyrää jatkuvan näköyhteyden päässä). Lapset ovat juosseet joskus myös YMCAn pikkuruisella sisäradalla kanssani – siellä muistaakseni piti tehdä parikymmentä kierrosta mailia kohden.

3. Perheen tuki

Kaikesta järjestelystä huolimatta on aivan selvää, ettei hommasta tulisi mitään ilman perheen – erityisesti puolison – tukea. On tästä meilläkin keskusteltu.

Olemme pohtineet esimerkiksi, kuinka paljon liikuntaa tarvitaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Ja kuinka paljon liikuntaa harrastaisi, jos mikään ei rajoittaisi? Lopulta: löytyisikö näiden väliltä jokin toimiva kompromissi?

Se, että harjoitusohjelma laitettiin jääkaapin oveen selvästi kaikkien nähtäville, vähensi niiden keskustelujen määrää, joissa yllättyneinä todettiin, että ai sä meinaat tänään tehdä treenin XYZ – mites se saadaan järjestymään.

Parisuhdesopua on edistänyt myös se, että puoliso lopulta paikansi oman lajinsa ja sille alettiin vastavuoroisesti järjestää aikaa.

4. Tukitoimet

Yksi liikunnan mahdollistanut oivallus oli meidän perheessä se, ettei arkena ole enää pitkään aikaan yritettykään tehdä ylimääräisiä asioita – kuten käydä kirjastossa tai kaupassa, tai laittaa ruokaa. Arjen ruoat on tehty valmiiksi sunnuntaisin ja vain lämmitetty iltaisin seitsemän aikaan, kun kaikki ovat viimein olleet jälleen kotona.

Samoin kaikki suuremmat kotityöt on suosiolla jätetty viikonlopuille.

6. Kaiken järki?

Joskus olen syyllisyydentuntoisena miettinyt sitä, että monissa perheissä arki rytmittyy lasten harrastusten ympärille – ei aikuisten. Meneekö tämä väärin?

Meillä vain ei ole ollut mahdollisuuksia siihen, että muksut harrastaisivat koulun järjestämien kerhojen lisäksi miljoonaa asiaa. Aamuviideltä ja iltakymmeneltä, juoksujeni prime-aikaan, he ovat joka tapauksessa unten mailla – teini usein lauantai-aamuisinkin pitkän lenkin aikaan… Joten jaksavien, hyvinvoivien ja terveiden aikuisten järjestäminen perheeseen on sitten kuitenkin tuntunut aina mielekkäältä. Siinä samalla lapsetkin ovat siis tulleet liikkuneeksi perheen kanssa ja oppineet myös esimerkkiä seuratessaan ymmärtämään jotakin palavan innon ajamana tehdystä sinnikkäästä työstä.

Mainittakoon nyt puolustukseksi kuitenkin, että tytärten viikottaisia soittotunteja varten puoliso on tehnyt omat työaikajärjestelynsä.

Perheemme arjessa kääntyi uusi lehti, kun helmikuun aikana vaihdoin työpaikkaa ja työmatkani aavistuksen helpottui. Suunnittelen, että nousen silti arkilenkeilleni ennen kuin kukko kiekuu – ja illoissa on ehkä hiukan enemmän aikaa perheelle. 🙂

Tiskin toisella puolen – vapaaehtoisena juoksukisassa

Paikallinen Superbowl-sunnuntain 5/10K-kisa järjestettiin tänä vuonna 41. kerran. Näin mainoksen Facessa ja mietin, miten minä en koskaan tätä tule juosseeksi. Yhtenä vuonna olimme Arizonassa, viime vuonna taisin olla kipeänä.

Mutta nytkin San Diegon puolikas on enää vain muutaman viikon päässä, eikä treenaamisen keskelle ollut järkeä heittää kisaa. Tiedän jo, etten osaa tapahtumissa ottaa rennosti, vaan tempaudun mukaan tunnelmaan ja pingon, minkä kintuista sinä päivänä pääsen. En missään tapauksessa ole nopea juoksija, mutta itseäni vastaan kisaan mielelläni.

Kun sähköpostiin sitten kilahti kutsu osallistua tapahtumaan vapaaehtoisena, tartuin mahdollisuuteen saman tien. Valkkasin vuoron, joka alkaisi mahdollisimman aikaisin, jotta en joutuisi orpona etsimään alueelta vapaaehtoistelttaa ja pysäköintiä sitten, kun kaikki paikat olisivat jo täynnä ihmisiä. Varhaisin vuoro alkoi aamuviideltä!

Perjantaina työkaveri onneksi tuli sanoneeksi ääneen, että viikonlopuksi olisi luvassa kolmen päivän vedenpaisumus. Oivalsin, että jos seison kuusi tuntia ulkona sateessa ja tuulessa, saatan tarvita ulkoiluun sopivia varusteita.

Etelä-Kaliforniassa kyllä sataa, toisin kuin tunnetussa viisussa väitetään. Mutta sataa sen verran harvoin, että aikuisten sadevaatteet ja kumpparit kuuluvat sarjaan “kovan luokan eräilijöiden erikoisvarusteet”. Jonkinlaisen takin löysin Targetista (vastaa ehkä Prismaa tai Anttilaa), mutta housuja varten oli mentävä REI:hin (joka olisi sitten ikään kuin Partioaitta). Lopulta löysin housut – ja nuoriso-osastolta vieläpä kohtuuhintaan.

Sadehousut, vain $475!

Sunnuntai-aamuna kelloni soi neljältä. Yläkerran lattia narisi sen verran, että herkkäunisin pellavapää ilmestyi lastenhuoneen ovenrakoon kyselemään, mitä ihmettä äiti puuhaa. Patistin lapsen takaisin sänkyynsä ja keitin matkamukillisen kahvia.

Olin jotenkin ajatellut, että kisojen vapaaehtoiset olisivat kuten minä – paikallisia juoksijoita, jotka tänään syystä tai toisesta eivät juosseet. Arvelin, että ehkä saisin uusia juoksututtavia, joiden kanssa yhdessä jännittäisimme kisan tuloksia.

Olin väärässä. Näin sotilaita ja lukiolaisia, joiden kuuluu tehdä vapaaehtoistunteja. Paikalla oli myös kunnallishallinnossa vaikuttavaa väkeä ja rotary- yms. klubeissa toimivaa porukkaa. Kukaan heistä ei olisi voinut vähemmän välittää tapahtuman juoksupuolesta.

Opin myös, että vapaaehtoistoimintaa pyörittävä kaveri tekee hommaa aivan päivätyökseen. Hänellä on oma, tuttu vapaaehtoisjoukkonsa, jonka turvin hän myy palveluitaan eri tapahtumiin.

Tapasinkin pari kolme kaveria, joille vapaaehtoistaminen erilaisissa tapahtumissa tuntui olevan harrastus tai jopa elämäntapa. Yksi kuulemma keräili t-paitoja ja toisen kannustimena vaikuttivat olevat expon jakamat tavarat.

5K-juoksijat saivat vielä mennä aika kohtuullisessa säässä, mutta kun 10K-kisaajat lähtivät matkaan, taivaat aukenivat. Minut oli sijoitettu T-paitojen jakeluun. Teltan pohjalle ilmestyi pian pieniä puroja, mutta muuten olimme mukavasti suojassa sekä tuulelta että sateelta.

Aika moni rekisteröitynyt osallistuja näytti jääneen sään vuoksi kotiin, eikä viime hetken rekisteröityjiä ollut lainkaan niin paljon, kuin järjestäjät olivat olettaneet. Konkarit sanoivat, että yleensä paidat loppuvat aina kesken joka juoksussa, mutta tällä kerralla niitä jäi laatikkokaupalla. Mitähän lopuille tehdään, pohdimme. Kulkeeko kaupungin kaduilla pian joukko kodittomia 10K-kisan paita päällään?

Jotkut juoksijat hakivat kuivan paidan päälleen vasta juoksun jälkeen. Kun ymmärsin kysäistä, monet kertoivat huomiosta ilahtuneina juoksunsa sujumisesta ja muutamat aivan pyytämättä kiittelivät vapaaehtoisia tekemästämme työstä. Kun pöydän luona hiljeni, käväisin kiertämässä expon kojut. Mielellään esittelijät lahjoittivat juomapulloja ja eväspatukoita myös vapaaehtoiselle.

Varhain alkanut tapahtuma oli varhain taputeltu. Vähän ennen yhtätoista olin jo takaisin kotona. Vaikka minun päiväni tuntui olevan jo pitkällä, oli muu perhe vielä aamutunnelmissa ja teini edelleen unten mailla! Kahvikupposen jälkeen oli korkea aika ryhtyä virittelemään kotikatsomoa vuoden tärkeintä penkkiurheilutapahtumaa varten.

Vuoden parhaat

Eihän se mennyt ollenkaan suunnitelman mukaan, mutta hyvä niin: monet hienot asiat tulivat tähän juoksuvuoteen spontaanisti ja viime hetkellä. Alla otoksia vuoden tähtihetkistä.

sirpatherunner:

Aavikkopuolikasta varten treenatessani vietin useita upeita aamuja ja iltoja hiekkarannalla. Sumu vyöryi mereltä, delfiinit leikkivät vedessä ja puolijalkainen lokki antoi sisua jatkaa raskasta harjoitusta. Vaikka puolikas jäi lopulta juoksematta, harjoittelu sitä varten oli hienoa itsessään.

Loppukesän – ja ehkä koko juoksuvuoden – kohokohta olivat juoksulenkit Suomessa yhdessä siskojen kanssa. Siskojen tuella ja kannustuksella juoksin Porvoossa ekan puolikkaanikin.

Manhattan Mile -kisaan mentiin spontaanisti ja sitä varten erikseen treenaamatta. Tämä oli todellinen dig deep -kokemus: kärki meni kaukana edellä, häntä tuli kaukana perässä ja oli vain puskettava itse itseään. Tyttäreni ja minä voitimme kumpikin oman ikäryhmämme omilla PR:illämme.

Katjatherunner:

Parhaimmat hetket menneeltä vuodelta voi helposti liittää ystäviin – yhdessä liikuttuihin minuutteihin ja tunteihin sekä saavutettuihin kokemuksiin poluilta.

Ehdottomana kohokohtana oli uskaltautuminen noviisina mukaan Bodom trailille sekä toteuttaa pitkään haaveena ollut KK Nuts juoksu Kuusamon upeissa maisemissa.

Oulangan ja Valtavaaran poluilta nousee myös mieleen yhteiset hetket teini-ikäisten lasteni kanssa. Ehkäpä näistäkin retkistä syntyy lapsien mieliin pieni kipinä, mikä kannattelee heitä liikkuvaan elämäntapaan myös sitten, kun he lähtevät kulkemaan omia polkujaan.

Huomaan vuoden kohokohtien liittyvän vahvasti ystäviin ja kanssaliikkujiin. Olen aiempina vuosina juossut yhteisiä kisoja ja treenejä lähinnä sisareni (anutherunner) kanssa tai tarponut kilometrejä yksin. Nyt hakeuduin erilaisten liikkuvien ihmisten seuraan, juoksin puolikkaita sisareni (sirpatherunner) ja ystäväni kanssa.

Oivalsin nauttivani suunnattomasti yhteislenkeistä. Kilometrit kertyvät yhdessä huomaamattomammin. Välillä on ollut hyvä vaihtaa askellustahtia, liikkua uusilla reiteillä ja vaihtaa lenkin suuntaa!

Anutherunner:

Vuosi 2018 jää muistoihin ennenkaikkea mahtavana veneilykautena. Olimme vesillä aina, kun se oli mahdollista. Luonnonsatamissa ollessamme samoilimme saarissa, ja satamakaupungeissa kävimme juoksemassa uusissa maisemissa. Parhain kohde oli ehdottomasti Tammisaari. Hieno, tunnelmallinen pikkukaupunki, eikä sinilevästä tietoakaan. Oli ihanaa pulahtaa juoksulenkin jälkeen mereen.

img-20181229-wa00338503463533007571227.jpg

Toinen siskoistani, katjatherunner, on jo pitkään intoillut polkujuoksemisesta. Ihmettelin pitkään, että mitä se siellä oikein rämpii, rämeikköä ja öttiäisiä joka paikassa. Sitten tuli hetki, jolloin mieheni innostui poluista. Ja niinhän se minunkin mieleni muuttui. Nyt huomaan ravaavani metsäpoluilla vähän väliä. Ihan parasta! Kaapissa odottavat jo uudet maastojuoksukengätkin tulevia hilputteluja.

img-20181229-wa0046300656825320827636.jpg

Vuoden 2018 juoksutavoitteet jäivät laihanlaisiksi. Oli olkapääleikkausta ja selkänikaman niksahdusta ja kaikenmoista. Kokopitkä maratonkin jäi juoksematta. Vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt jo 25, olisi edes yksi voinut tähänkin vuoteen mahtua.

Puolisoni kanssa juoksimme keväällä Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Lisäksi hölkyttelimme monenmoisissa pienemmissä tapahtumissa, suurimmaksi osaksi ex-tempore. Kisojen ohella juoksuvuoden tähtihetkiä ovat kuitenkin olleet ehdottomasti ensijuoksut juoksutaukojen jälkeen. Pitkän juoksukiellon päätyttyä kaatosateessakin juokseminen on ollut suoranainen nautinto!

Talvijuoksua Kaliforniassa

Sillä aikaa, kun toivuin (in)flu(e)nssasta, Kaliforniaan ehti tulla talvi. Lokakuu hujahti ohi yskien, ja juoksin koko kuukauden aikana vain muutaman hassun mailin. Kun San Diegon puolikkaan treeniohjelma viime viikolla alkoi, juoksuolosuhteet olivatkin ulkona aivan huomaamatta muuttuneet.

Kesällä, keväällä ja syksyllä Etelä-Kaliforniassa on juostava aikaisin tai myöhään: päivällä on joko kuuma tai liian kuuma. Talvi tuo tähän seikkaan helpotuksen: nyt voisi taas useimpina päivinä aivan hyvin käyttää lounastunnin juoksuun, sillä päivälämpötilakin jää usein alle kahdenkymmenen celsiuksen.

Talvivarusteissa!

Talviaamut ja -illat ovat täälläkin kylmiä ja pimeitä. Kylmyys on näistä helpompi haaste, senhän voi torjua järkevin varustein. Minun talvijuoksuvarusteisiini kuuluu tällä hetkellä pitkähihainen tekninen paita ja 3/4-mittaiset caprit. Oikein kylmänä päivänä pistän pitkähihaisen päälle lyhythelmaisen hupparin ja olenpa joskus laittanut hanskatkin käteen. Hupparin saa tosin usein jo puolimatkasta kietaista vyötärölle häiritsemään. Oikeasti minun pitäisi etsiä hyvä juoksuliivi, mutta tämä projekti tuntuu budjetoinnissa aina jäävän jonkun muun hankinnan (kuten uusien kenkien) jalkoihin.

Yksin juoksevalle naiselle talven pimeys on kylmyyttä suurempi juttu. Turvallisuuden vuoksi on pohdittava tavallistakin tarkemmin, minne voi lähteä juoksemaan ja milloin. Läheisellekään trailille ei ole aamuisin tai iltaisin mitään asiaa. Jos siellä ei olekaan hiippareita, siellä voi olla kojootteja. Kalkkarokäärmeet eivät pimeällä ja kylmällä ole niin suuri uhka kuin kesällä keskellä päivää.

Hyypiöiden varalta kuljetan aina mukanani pippurisumutetta, joka on kiinnitetty eräänlaiseen puolihanskaan ja on siis kädessä välittömässä toimintavalmiudessa. Asuinalueemme on suhteessa erittäin turvallinen, mutta kerran oletan juoksulenkillä välttäneeni epämiellyttävän kohtaamisen poplaritakkikaverin kanssa. Juoksin tuolloin pienen puiston halki, ja kun hän tuli jotenkin kummallisen paljon kohti, katsoin suoraan silmiin ja poistin sumuttimesta varmistimen. Kaveri muutti reittiään.

Talvisin juoksenkin kaiken kaikkiaan enemmän tylsiä reittejä: kolhuisia, osin valaistuja jalkakäytäviä suurten teiden varsilla. Suomalainen ystäväni lähetti meille juuri ison huoltopaketillisen erilaisia heijastimia, heijastinliivejä ja heijastintakin, jotta näkyisimme, kun juoksemme ja pyöräilemme katujen varsilla pilkkopimeällä. Jalkakäytävät eivät yllä kaikkialle eikä valaistuskaan ole paikoitellen aivan varmaa.

Viime viikolla pääsin ulkoilemaan paikallisittain liki ääriolosuhteissa, kun lähdin juoksemaan talven ensimmäiseen kunnolliseen sateeseen (muistaakseni se oli toinen sade kaiken kaikkiaan sitten toukokuun). Ulkona oli pimeää, kylmää (14 C), tuulista ja märkää. Valittelin motivaation puutetta juoksusiskoilleni tekstiviestitse, ja sain osakseni  valtavasti tukea ja ymmärrystä: “Täällä tuo tilanne on vakio about 300 päivää vuodessa…”

Paikallinen kylmyys on toki suomalaiselle suhteellinen käsite. Alle 40 F:n (4 C) täällä mennään hyvin harvoin, mutta jo 50 F:n tuntumassa (n. 10 C) tuntuu hyvin ikävältä! Kylmyys vaivaa läpi talven erityisesti siksi, että ulkolämpötila on usein myös sisälämpötila. Meillä lämmitysjärjestelmä hurisee merkittävästi enemmän kuin monella muulla, sillä ajattelutapamme on tässä suhteessa edelleen jotenkin suomalainen. Siinä missä me tavoittelemme kohtuullista lämpöä ympäri vuoden, eteläkalifornialainen tuntuu aina pyrkivän kohti kylmää.

Aina kun minusta paikallisen talven kourissa tuntuu siltä, että en tahtoisi lähteä tuulessa kumaraan taipuvien palmujen keskelle urheilemaan, raavin inspiraatiota kasaan miettimällä suomalaisia juoksijoita. Jos Rovaniemelläkin voidaan treenata ympäri vuoden, ehkä minäkin sentään voin raahata kalifornialaistuneen kermapeppuni ulos viileään iltaan.