Fixer Upper + se niitten Marathon

“Mitä teet parin viikon päästä viikonloppuna?” kysyi työkaverini touhukkaasti eräänä aamuna. Olemme kumpikin Austinissa yksin ilman perheitämme ja olimme jo yhtenä viikonloppuna käyneet yhdessä juoksemassa ja patikoimassa. Pahaa-aavistamattomana ilmoitin, että ei mitään kalenterissa sille viikonlopulle. ”Hyvä, juokset mun kanssa puolimaratonin!” kuului vastaus.

San Diegon puolikkaan jälkeen olen treenannut nopeutta, en matkaa, eikä nyt ollut tarkoitus juosta pitkää kisaa pitkään aikaan. Pisin treenijuoksu on tainnut olla noin viisi mailia eli palttiarallaa 8 km. Kaksi viikkoa? Siinä ei varsinaisesti ihmeitä enää ehtisi tehdä… Mutta tapahtumassa oli tarjolla kokonainen, puolikas ja 5K ja näistä vaihtoehdoista totesimme, että puolikas on toki järkevin. (Järjen hiventäkään…)

Silo District Half/Marathon järjestettiin tänä vuonna toisen kerran Teksasissa, pienessä Wacon kaupungissa. Kaikesta toki kuultaa läpi vakava kaupallisuus. Tapahtuma tuo kaupunkiin turisteja, ja turistit tuhlaavat rahaa. Myös osallistumismaksut olivat tyyriinpuoleisia. Järjestävänä tahona ei suinkaan ole paikallinen juoksuseura, vaan HGTV:llä pyörineen Fixer Upper -sarjan Chad ja Joanna. Meniköhän nyt nimet oikein? Ehkä Joann. Jo-Jo? Ekan kerran kysyttäessä ilmoitin, että Chip ja Sara.

Siinä missä minä en ollut konseptista koskaan kuullutkaan, työkaveri on kyseisen sarjan, henkilöiden, tästä tuulta purjeisiinsa saaneen sisustussuuntauksen ja heidän perustamiensa sisustusliikkeen ja leipomo-kahvila-ravintolan raivoisa fani. Kun lähdössä mietin, että olikohan noi nyt ne, niin työkaveri oli jo kadonnut rinnalta napsimaan kuvia ja selfieitä niiden kanssa. Niin ja miten maraton tuli mukaan kuvioihin: Chad tahtoi juosta maratonin, joten yritteliäänä kaverina järjesti itselleen oman maratonin. Tänä vuonna hän juoksi yhdessä vauvaikäisen lapsensa kanssa vain puolikkaan. (Lapsi toki rattaissa. Tavallisten kuolevaisten ei ollut sallittua juosta rattaiden kanssa, mutta kisan omistajat nyt vain ovat tasa-arvoisempia kuin sen osallistujat.)

Etukäteen minua nyppi aivan suunnattomasti se, että juoksijat yritettiin pakottaa paikan päälle viimeistään edellispäivänä. Juoksunumeron ja äärimmäisen vaatimattoman muun tilpehöörin sai nimittäin ohjeiden mukaan noutaa vain henkilökohtaisesti paikan päältä edelliseen iltaan mennessä. Kisa sai tästä runsaasti negatiivista palautetta mm. Facebook-sivullaan, ja järjesti ensin ”poikkeuksen”, jonka mukaan kaiken saikin hoidettua vielä kisa-aamuna Race Solutions -teltassa. ”Mutta muista, että teemme tämän poikkeuksen sinun kohdallasi vain tämän yhden ainoan kerran.” Loppujen lopuksi työkaveri sai aivan ongelmitta haettua meidän molempien paketit, kun oli muutenkin kaupungissa tätä kaikkea Magnoliaa ihailemassa.

Itse kisa oli järjestetty hyvin ja vuoden takaisista ekan kisan kokemuksista oli selvästi otettu opiksi. Välillä juomapisteiden vapaaehtoisilla piti ihan tosissaan kiirettä lasien täyttämisen kanssa, mutta joka pisteeltä sain vettä tai Gatorade-urheilujuomaa. Geelejä ei näkynyt missään, eikä suolatabletteja. Joku jäi matkan varrelle istumaan kramppaavan jalan kanssa, niin että ehkä se suola olisi ollut ihan ystävällinen juttu. Ongelma ei kuitenkaan paisunut aivan järjettömiin mittasuhteisiin, kun luontoäiti oli kohteliaasti järjestänyt täysin pilvisen ja paikallisissa oloissa viileäksi arvioitavan aamun (noin +20 astetta celsiuksissa).

Työkaveri pyyhälsi kuvat otettuaan nopeasti ohitse ja katosi. Olimme sopineet, että kumpikin juoksee oman kisansa ja maalissa tavataan. Annoin hänen mennä ja aloittelin hitaasti, kun tiedän, että oma koneeni käynnistyy pikkuhiljaa ja mielellään kiihtyy loppua kohden. Ihailin onnellisena kaunista yliopistoaluetta ja Wacon kaupungin rakennuksia. Kaupungissa on amerikkalaisittain poikkeuksellisen kaunista arkkitehtuuria – tai siis ainakin minun Kaliforniaan tottuneet silmäni näkevät paljon epäkäytännöllistä kauneutta, johon länsirannikolla ei ole tapana törsäillä.

Toisen ja kolmannen mailin välillä yhytin 2.30-jäniksen, joka oli lähtenyt matkaan ehkä meidän aallossamme, mutta selvästi minua edellä. Hengasin jäniksen porukassa kaikessa rauhassa noin 10.50 – 11 min. / maili tahdissa. Juomapisteellä jänis jäi kuitenkin jonnekin taakseni ja totesin, että en minä häntä odottelemaan rupea.

Edelläni juoksi muutamaan kertaan leidi, jonka oranssin paidan selässä luki SISU ja sen määritelmä. Kuuntelin, että englantia se jutteli kaverilleen, mutta saattoihan silti toki olla jotain siteitä Suomeen. En tohtinut kysyä.

Juoksin omaa tahtia eteenpäin ja kohta edessä keikkui toinen jänis, hänelläkin 2.30-kyltti. Päättelin, että tässä on edellisen koraalin jänö, ja jäin taas keikkumaan sakin jatkoksi. Jänis ilmoitti, että nyt kyllä mennään minuutin kovempaa kuin pitäisi, ja juoksikin välillä aika lähellä 10 minuutin maileja. Mutta taas sama juttu: juomapisteellä hän jäi taakse.

Kolmannen porukan tavoitin jossakin viidennen ja kuudennen mailin tietämillä. Tämä oli nyt kokomaratonia juoksevien 4.45-tahdistaja. Painelin heidän kanssaan siihen saakka, että puolimaratonin juoksijat 7,5 mailin kohdalla kääntyivät ja lähtivät takaisin kohti maalialuetta. Näin työkaverin toisella puolen tietä, näytti olevan pari minuuttia minua edellä. Kokomaratonin juoksijat jatkoivat eteenpäin, kisan vapaaehtoinen ilmoitteli heille hymyillen, että tästä se ilo vasta alkaa.

Pitkin matkaa mailimerkeissä oli lukenut kaikenlaisia kannustavia ajatelmia, joiden tarkoitus oli saada uskomaan, että kyllä tähän pystytään. Nyt ne mailimerkit kuitenkin aivan kokonaan loppuivat puolikkaan juoksijoilta, ilmeisesti ne seurasivat tästä eteenpäin vain kokomatkalaisten reittiä. Se harmitti. Onneksi oma kello oli suunnilleen oikeassa tahdissa ja piippaili mailien merkiksi. Otin jokaisen piippauksen kohdalla lisää energialadattuja karkkipapuja, joita olin varannut mukaan vyölaukkuun, kun en mistään ollut löytänyt juuri sitä geeliä, jota tiedän vatsani pitkällä retkellä sietävän. Tämä osoittautui yllättävän hyväksi taktiikaksi: kun aloitin säännöllisen tankkaamisen 6. mailin tietämillä, energiat pysyivät tämän jälkeen jatkuvasti korkealla ja vauhti alkoi nousta.

Mailin 10-11 juoksimme näin jälkikäteen kartasta katsoen ympyrää. Mentiin kahdesti eri siltoja pitkin sen kauniin joen yli, jota olimme tässä jo pitkän matkaa seurailleet. Ne sillat tietysti tarkoittivat sitä, että ensin silloille noustiin. Siis mäkiä. Ja kun toinen silta oli selvitelty, käännyttiin tiukasti – edessä oli vielä kerran mäki. Vieressä juokseva nainen kirosi hartaasti. Kerroin sille, että ihan samat mietteet, mutta kyllä me tämä selvitellään. Sitten painelin kohti mäkeä kahden muun juoksijan välistä, jotka olivat vaihtaneet kävelyksi. Huikkasin heille, että ”let’s run the hill!” ja kuulin, kuinka takanani voihkittiin. Juoksin sen mäen.

Viimeisellä juomapisteellä havainnollistettiin hyvin, kuinka kisa oli kaupunkilaisille ”all hands on deck” -tapahtuma. Sain Gatoradeni noin kaksivuotiaalta pikkukaverilta, jota kiittelin vuolaasti. Ja sitten päästin hanat auki. Kerroin itselleni, että olin juossut juoksumatolla monta harjoitusta, joissa viimeiset kymmenen minuuttia olivat reippaasti alle 10 minuutin maileja ja ihan yhtä tuskaa. Nyt on edessä kaksi mailia. Minä jaksan juosta kaksi mailia. Kymmenen minuuttia. Viisi. Vaikka sattuisi. Maalisuora oli ihan mahdottoman pitkä, kun maali näkyi kauas, mutta ei vain tullut yhtään lähemmäs. Kellon mukaan vauhti tässä kohden 9.22/maili (eli 5.50 per km). Jollekulle hidasta, toiselle nopeaa.

Jossain vaiheessa matkaa työkaveri oli ottanut huoltotauon ja sillä välin ilmeisesti pinkaisin ohitse, sillä hän odotteli minua maalilla noin vartin verran ennen kuin selvisi, että olinkin ollut perillä ennen häntä. Puhelimeen oli tullut jo kotiväeltä onnitteluja: he olivat maratonin kännykkäsovelluksesta seuranneet väliaikoja ja todenneet, että kun vauhti kerran nousee koko ajan, nyt menevät omat pohjat uusiksi. Olin perillä ajassa 2.15.32, paransin San Diegon tulosta lähes neljällä minuutilla.

Työkaverin kanssa hengailtiin hetki siiloilla, hän kävi vielä tekemässä faniostoksia ja sitten kävelimme takaisin autolle. Bussi kulki väliä kyllä, mutta jono oli niin pitkä, että totesimme, että vielä me vähän reilu maili kävellään. Suihkun ja thai-ruoka-annoksen jälkeen keho kertoo, että kello herätti tänä aamuna puoli neljältä. Olisi aika laittaa unta palloon. Levätä ja elpyä. Ja sitten katsella, josko jossain näkyisi koukkuun uutta matoa.

 

Kohti Tukholmaa, osa 2: ensin ultra, sitten mara…??

Ei pitänyt lähteä ensinkään, mutta lähdinpä sittenkin. Vielä eiliseen saakka pisin ikinä juoksemani matka oli maraton. Ja sitten tulinkin juosseeksi kuuden tunnin ultran.

Juoksu osui ihan vaiheessa olevaan maratontreenikauteen. Suunnitelmana oli, että ensin puolikas ja sitten Tukholmaan.

Ensikertalaiselle ultrajuoksu oli huikea kokemus. Olin etukäteen ajatellut, että eihän se nyt ole kuin maraton ja hilppeet päälle. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kuuden tunnin ultraajat, ne konkarit, vetivät koko kuusituntisen kovaa. Reitillä ei näkynyt yhtään sellaista puolikuntoista laahustajaa, joita maratoneilla on aina.

Itse lähdin matkaan sillä ajatuksella, että lompsuttelen maratonin ja kaikki sen päälle kertyvä on plussaa. Havittelin mielessäni 50 kilometrin rajapyykkiä. Sen saavuttaminen onnistui melkein: oma mittarini näytti saldoksi 52 kilometriä, virallinen mittaus hilkkua vaille 50.

Foreca oli ennustellut jo pitemmän aikaa, että juoksupäivänä paistateltaisiin miltei kesäisissä tunnelmissa. Vaan eipä paistateltukaan. Vaatetukseni oli Forecan ennusteen mukainen: caprit ja ohut paita. Onneksi treenikassin pohjalle oli jäänyt yksi hanskapari ja vanha kulahtanut juoksutakki. Vetäisin ne ylleni – aamu oli nimittäin kolea ja tihkusateinen. Capreilleni en voinut mitään, niillä oli pärjättävä. En ollut hoksannut pakata mukaan edes mitään lämmittävää linimenttiä. Jo alkukilometreillä tunsin, että kylmä otti pahasti pohkeisiin. Riesaksihan se äityi. Jalat olivat jo 15 kilometrin kohdalla kipeämmät kuin ikinä, ja juoksu oli silkkaa taistelua. Juoksin 25 kilometriin saakka, sen jälkeen oli pakko pysähtyä huoltamaan jalkoja. Onneksi treenirepussa oli ikivanha icepower-tuubi. Sain edes pientä helpotusta järkyttäviin kipuihin.

Pari kertaa pysähdyin mutustelemaan eväitäni; paria karjalanpiirakkaa ja kokista. Olin aamulla tuonut oman eväsnyssykkäni huoltopaikalle sen ylimitoitusta nolostellen. Ällistyin, kun huomasin, miten valtavat määrät evästä ja oheistarpeita pöydille kertyi. Muilla näytti olevan myös huoltojoukkoja omasta takaa; tarkkojen suunnitelmien mukaisesti nämä jakelivat omille juoksijoilleen suolatabletteja ja nesteitä. Tunsin olevani liisaihmemaassa.

Hieman ennen kuuden tunnin täyttymistä juoksijoille tuikattiin käteen puupalikat, joissa oli oma juoksunumero. Se oli tarkoitus pudottaa maahan, kun pudotuskäsky huudettiin. “Huoltojoukokseni” puoli tuntia ennen kisan päättymistä saapunut tyttäreni kertoi, että osa pudotti ja osa jatkoi hölkyttelyään vielä hetken.

Juoksun päätyttyä ihmettelin, tapahtuuko jotain ja jos, niin missä. Muistin lukeneeni, että kaikki saavat osallistujamitalin. Kyselin asiaa kolmelta ystävälliseltä toimitsijalta, joista kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Pitsaa sen sijaan tarjosivat kaikki, mikä oli toki mukavaa sekin. Päättelin, että mitskuja ei ole, ja painelin huoltorakennukseen suihkuun. Oli erikoinen, mutta mukava yllätys, että joku oli hetken päästä löytänyt mitalit, ja minä sain omani pukuhuoneessa.

Miten treenasin:

– ultra osui keskelle vaiheessa olevaa maratontreeniä: kaksi kovempaa viikkoa (noin 50 – 60 km/vko), kolmas viikko löysemmin (n. 25 – 30 km/vko).

– ennen ultraa olin juossut neljä pitkää lenkkiä: kolme puolimaratonin mittaista ja yhden kolmen tunnin pituisen lenkin.

Mitä opin:

Ultraajat ovat huikean kovia juoksijoita. Kokemus oli mahtava, ja samalla raju. Lyhyinkään ultra ei ole verrattavissa maratoniin.

Miten valmistauduin KK Nutsiin, joka haastaa, mutta myös antaa

Vuosi sitten etsin tietoja lähestyvästä KK Nuts 31 juoksusta. Kelailin järjestäjän tapahtumasivuja, pohdin varusteita ja yritin löytää kuvauksia reitin vaativuudesta. Silti tuntui haastavalta hahmottaa kokonaiskuvaa siitä, mitä edessä oli.

Olin siirtynyt polkujuoksuun lähes pakon sanelemana. KK Nuts oli kuitenkin ollut toiveenani pitkään ja Kuusamon maisemat ja Pieni karhunkierros olivat tutut. Silti se, millainen KK Nuts oli, oli itselle vaativuudeltaan täysi yllätys.

Olin ennen KK Nutsia juossut polkujuoksutapahtumissa. Tarponut juhannuksena yöttömän yön juoksun Iivaaralla, rämpinyt Bodomin mudissa sekä juossut Espoon Akilleksen polkujuoksuja keskuspuistossa. Lisäksi takana oli kasa puolimaratoneja ja maratoneja sekä polkujuoksukoulu.

Ennen tapahtumaa harjoittelin pitkien lenkkien tekemistä juoksuliivi päällä. Tein paljon hitaita, vaihtelevamaastoisia lenkkejä. Kipusin mäkiä ja portaita sekä juoksin rinteitä ristiin rastiin. Tein myös 20 kilometrin kävelyjä. Pienen Karhunkierroksen kiersin talven aikana kolmesti. Ennen tapahtumaa takana oli 1000 juoksukilometriä ja 500 km kävelyä. Olin lisäksi uinut, hiihtänyt ja patikoinut.

Mäkitreenit tein kipuamalla edestakaisin Malminkartanon mäkeä ja Kirkkonummen portaita. Lisäksi kiipesin Rukatunturille, Konttaiselle sekä Pikku-Pyhävaaralle (Pyhä Jyssäys) muutamia kertoja. Hiihdin viidesti Valtavaaran taakse ja tunkkasin monoilla rinnettä ylös. Polkujuoksua tein mäkisissä maastoissa Espoon keskuspuistossa tai tasaisemmilla poluilla Paloheinässä. Osallistuin myös erilaisiin yhteisjuoksuihin Helsingin keskustassa sekä Pirkkolassa, jotta sain treeneihin temmollista vaihtelevuutta.

Juostavaa maastoa
Juostavaa maastoa

Enempää treeniä en pystynyt tekemään, koska lenkkimäärä oli jalan murtuman jälkeen pidettävä maltillisena. Ensimmäisen kympin olin pystynyt toipumiseltani juoksemaan vasta vuodenvaihteessa.

Ennen kisaa tunsin itseni täysin noviisiksi. Tilasin juoksuliivin, juomamukin ja pillin. Hankin avaruuslakanan ja sidetarpeita. Ostin sekä nastalenkkarit että poluille sopivat kengät.

Itse kisaan pakkasin lisäenergiaa järjestäjän vaatiman määrän. Tungin liivin taskuihin suolatabletteja, pähkinöitä, rusinoita ja ylimääräisen, coca-colalla täytetyn juomapullon, josta olin edellisenä iltana antanut hiilihapon haihtua. Itseni olin tankannut pasta-aamiaisella. Ennen h-hetkeä mutustelin banaanin.

Lähdön jälkeen on ruuhkaa.
Lähdön jälkeen on ruuhkaa.

En stressannut ajasta. Olin laskenut, että tasaisella etenemisellä ehtisin kyllä reitin kahdesta huoltopisteestä läpi sallitussa ajassa. Arvioin myös ehtiväni maaliin aikataulun puitteissa. Ellen teloisi itseäni. Ellen kaatuisi juurakossa. Ellen mitottaisi voimavarojani väärin. Ellei vesi loppuisi. Ellen jäisi auttamaan jotakuta reitillä loukkaantunutta.

Vaikka kuvittelin tietäväni, mitä on luvassa, kisa yllätti. KK Nuts oli juoksutapahtumana elämäni rankin. Vaikka himmasin alkumatkasta ja säästelin energioita viimeisen seitsemän kilometrin osuudelle, olin maalissa aivan loppu.

Maasto on ensikertalaiselle vaihtelevaa ja saatoin vain kuvitella, millainen reitti olisi mahtanut olla sateisena ja runsaslumisena vuonna. Nyt pitkospuut olivat hyvin juostavissa, reittiä oli paljon kunnostettu ja kuivaa maa-ainesta lisätty. Portaita oli paranneltu. Silti reittiin mahtui liukasta juurakkoa, mutaa sekä irtosoraista kalliota. Jatkuvaa, armotonta kipuamista ylös ja alas niin kalliota kuin askelmia pitkin.

Joulukuussa Kuusamon polut olivat harvinaisen vähälumiset.
Joulukuussa Kuusamon polut olivat harvinaisen vähälumiset.

KK Nuts on vaativuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri siksi – yksi parhaimpia kisoja, joihin olen osallistunut. Kisa onnistui tunnelman luomisessa ja järjestelyt toimivat.

Tähtäimessäni on tulevaisuudessa juosta KK Nuts 55. Muistan konkareiden kertoneen, että sille matkalle on asiaa, kun juoksukilometrejä kertyy vähintään 250 kuukaudessa. Ilman huolellista treenausta, ajatuksella, että reitistä kyllä selviää vaikka kävellen, en KK Nuts -kisan millekään matkalle lähtisi. Matkoista selviää kyllä – eri asia vain missä kunnossa!

Howdy from Texas!

Elämä yllätti ja siirryin työpaikan perässä Kaliforniasta Teksasiin – pysyvästi, jos kaikki menee hyvin ja tilapäisesti, jos ei. Niin tai näin, nyt olen asunut kaikki neljä päivää Austinin liepeillä.

Juoksumatolla

Ennen kuin tästä kaikesta oli mitään tietoa, suunnittelin, että seuraava lappujuoksuni olisi ollut oman kylän 5K itsenäisyyspäivänä Redondo Beachilla. Haaveilin heittäväni tähän väliin tiukan vk-jakson ja lyöväni tutulla reitillä vanhat ennätykseni.

Kun siirto varmistui, aloin kaiken muun valmistelun ohella tietysti tutkia, missä ja milloin juoksisin. Kai sieltä joku heinäkuinen 5K löytyisi? No ei.

Täällä on kuulemma kesäkuukausina tasaiset 100-112 F (38-45 C), joten kukapa sitä sitten ulkona juoksisikaan. (Vaikka juurihan uutisoitiin, että kuumassa ne urheilijat tehdään!) Terveellinen muistutus siitä, että uuteen muuttaessaan ei voi ajatella, että yksinkertaisesti vain siirtäisi vanhan elämäntapansa toiseen paikkaan.

Lähin uima-allas

Vietän suuren osan keväästä yksin Teksasissa, sillä perheen on tarkoitus muuttaa perästä myöhemmin. Laskeskelin, että ehdin treenata aika paljon, kun kirjaimellisesti tyhjässä kodissa kukaan ei tarvitse läsnäoloani. Mitä nyt se työprojekti vähän haittaa harrastustoimintaa…

Kaikenlaista kivaa täällä olisi tarjolla. Yhdessä polkujuoksutapahtumassa oleillaan luonnossa juoksemassa koko viikonloppu, toisesta saa muistoksi komean taskuveitsen. Juoksu-kaupunkikierrokselle aion ilman muuta. Pari lähialueiden triathlonia houkuttaisivat nekin – mutta uintitaidot eivät kyllä vieläkään siihen riitä.

Austinin vehreys yllätti!

Tämänhetkisen asuinalueen sisällä ja ympärillä kiertää lenkkipolkuja, talojen väleissä on useampia uima-altaita ja hyvin varusteltu kuntosali on asukkaiden vapaassa käytössä suurimman osan vuorokaudesta. Vaikka lämpötilat ovat pysytelleet tällä viikolla vielä kohtuullisina (alle +30 C), on minusta jo tullut hyvä ystävä kuntosalin ilmastoinnin kanssa. Juoksumatot ja spinning-salin olen testannut. Vapaita painoja ja laitteita katselen vähän arastellen. Ehkä kokeilen niitä aikaisin jonakin aamuna, kun kulmakunnan bodarit eivät pidä niiden ympärillä turinakerhoa?

Aivan tieten ja tarkoituksella en ole vielä lyönyt ilmoa sisään mihinkään lappujuoksuun. Muutto ja muutos ovat mielelle ja keholle iso stressi sinänsä, joten tähän kevääseen on lähdettävä avoimin mielin ja katsottava, mitä tuleman pitää.

Spinning-salilla