Esiripun takana – eli miten tätä blogia tehdään

Kuinka sujuu siskosten yhteisprojekti, kun aikavyöhykkeitä on kaksi ja voimakkaita mielipiteitä kolme, ja soppaan heitetään sekaan kolme erilaista elämäntilannetta, vaativat työt, perheet, erilaiset juoksutavoitteet, motivaatiovaihtelut ja loukkaantumiset?

Blogi syntyi muutama vuosi sitten muistaakseni Katjan ideasta – Katja tapaa muutenkin olla meidän perheen tukiasema: se joka lähettää signaalit joka suuntaan ja kerää meidät kaikki yhteen. Jo heti aluksi päätettiin, että pyrimme julkaisemaan uuden tekstin joka viikko ja jokainen kirjoittaa omalla vuorollaan. Poikkeus tehdään usein kisarapsojen kohdalla, sillä ajankohtaisina aiheina ne on hyvä saada ulos heti.

Tyypillisesti tämä menee niin, että suunnilleen torstaina tai perjantaina joku havahtuu pohtimaan, kenen vuoro se nyt olisi kirjoittaa ja lähettää viestiä WhatsApp-ryhmään: ”Anu kirjoitatko sä tällä viikolla vai pitäiskö mun keksiä jotain? Mites hei joku yhteisjuttu…” ja Anu vastaa: ”Me ollaan koko viikonloppu merellä, täällä ei kyllä ole kenttää. Julkaiskaa vain jotain, eikös siellä luonnoksissa ollut muutama hyvä aihe!”

Varsin usein WordPress aiheuttaa pieniä mutkia matkaan. Muutaman kerran on valmis juttu kokonaan hävinnyt, tuon tuosta joku näkee jonkun varoituksen tallentamattomista muutoksista ja aivan selvästi sovellus toimii aivan eri tavalla iPhonella ja Androidilla. Parin kämmin ja pikaisen uudelleen kirjoittamisen jälkeen olemme oppineet ottamaan toistemme tekstejä talteen ennen kuin niitä on menty uudelleen näpelöimään.

Tekstejä muokataan ja pohditaan paljon yhdessä. Otsikoita ehdotellaan ja loppuja muutellaan yhteistuumin. ”Vähän stilisointia kaipaa, siellä on jotenkin nyt rivit vinksallaan”, varoitellaan. Koska Sirpa on edellisessä elämässään ollut äidinkielenopettaja, hänen kuuluu yleensä oikolukea jutut ennen kuin ne julkaistaan.

Kun Sirpa asui Kaliforniassa, vuorokaudet olivat kuitenkin melko tarkalleen päinvastaisessa rytmissä kuin Suomessa. Monta kertaa aamulla herätessä sai WhatsAppista lukea toisten yön aikana käymää keskustelua. ”Sirpa varmaan vielä hieman viilaisit, mutta heräämiseen on sen verran monta tuntia, että…” ja toinen on siellä vahvistanut, että ”eetteriin vaan”.

Toisinaan pohditaan ja ideoidaan tulevia blogiaiheita. Silloin, kun vaivana on hermopinne, hamstring-vamma tai katkennut käsi, tulee juostua varsin vähän. Siskoilta voi kysellä ideoita: ”Mistä mä nyt kirjoitan, kun en ole edes kahteen viikkoon juossut??” Luonnoksissa on roikkunut ties kuinka pitkään pohdintoja mm. talvella juoksemisesta, koirien kanssa juoksemisesta ja juoksun sovittamisesta työelämän pyörteisiin.

Talvijuoksujuttua viriteltiin jo silloin, kun Sirpan todellisuudessa ei vielä talvea ollutkaan ja juttu alkaa jotenkin naureskellen siihen tapaan, että kalifornialaistuneet kermapeput ne ei kestä kylmää. Sirpa pääsee kuittaamaan takaisin, kun Texasissa urheillaan yli kolmenkympin lämmöissä ja Suomessakin on mukamas ”kuuma”. Tähän hommaan kuuluu siis kulissien takana aimo annos sisarusdynamiikkaa! 🙂

Siskojen tuki on usein tarpeen silloinkin, kun pohditaan blogiin tulevia kuvia. ”Voinko laittaa tän ja mikä kuva menee someen?” -kysymykset puidaan yhdessä läpi. ”Mulla ei ole tähän mitään, oisko teillä?” on kuultu myös. Välillä kuvatekstit ovat olleet sinnepäin ja kommunikaatiokatkosten vuoksi joitakin Anun mitaleja on blogissa kutsuttu Katjan mitaleiksi. Välillä retusointi- ja kuvanmuokkausapuja on kysytty kunkin talouden nuorisolta: esimerkiksi blogin kansikuvassa on Anun tyttären kädenjälki.

Kaiken kaikkiaan blogin pitäminen on meille hauska yhteinen harrastus ja sen ympärille syntynyt WhatsApp-ryhmä pitää meidät siskokset hienosti perillä toistemme kuulumisista. Siskosten kesken jutellaan kyllästymättä juoksusta ja fysiologiasta, kokemuksista ja kisoista. Ja sitten höpötellään myös kaikesta muusta: lapsista, työstä, arjesta, poroista, tähtikartoista, koronasta, siitä kuinka joku ajoi autonsa ojaan ja toinen käveli suoraan suihkusta ikkunaa korjanneen raksamiehen näkyville.

WhatsApp-keskustelujen klassikoihin menevät myös ne ajat, jolloin vasta naimisiin mennyt Anu tapasi kadota linjoilta tuntikausiksi: – ”Anuuu… laitatko jonkun kuvan tohon yhteisjuttuun, niin saadaan se julkaistua… missähän se taas on kun ei vastaa.” – ”Oisko mennyt jo nukkumaan, kello on kuitenkin jo yhdeksän… ;)”. Tuntia myöhemmin Anu ilmoittaa olleensa saunassa ja kyselee, miksi puhelin on paukuttanut sillä välin kaksikymmentäviisi uutta viestiä. ”Saunassa joo”, virnuilevat pikkusiskot.

Toisinaan katsellaan yhdessä tilastoja ja taputellaan toisiamme selkään hyvin tehdystä työstä. ”Tulipas sinne nyt säpinää, kun jaoit sen juttusi myös Faceen” ja ”katsokaapa tätä tilastoa, nyt me ollaan top-10” -listalla. Blogin tekeminen on meistä hauskaa ihan itsessään, mutta varsin motivoivaa on välillä huomata, että jutut kiinnostavat myös teitä lukijoita! Kiitos, että olet pysynyt Juoksusiskojen matkassa!

Yhteisjuttu: Kaikilla on perhe – miten siihen maailmaan sopii juoksuharrastus?

Juoksuharrastuksen sovittaminen elämään ja perhe-elämään onkin aika mielenkiintoinen juttu! Joskus hetkelliseksi juoksuesteeksi voi muodostua sairastunut lapsi, aikataulurajoiltaan yli äyräiden paukkuva työ tai tavoitteisiin pyrkivän puolison ymmärtämättömyys toisen harrastusta kohtaan. Ja hienosäätöä ja tahtoa tarvitaan myös silloin, kun se perhe ei ole perinteinen kahden lapsen ja kahden aikuisen, koiran ja Volgswagen Golfin mallinen.

Katjatherunner on eron ja lastensa isän kuoleman jälkeen perhettään yksin elättävä ja arjen pyörityksestä vastaava yh-äiti, joka mielummin vetää lenkkarit jalkaan kuin lähtee baareihin seuraa etsimään. Juoksu sopii kiireisen työnaisen elämään, kun juosta voi lähes milloin ja missä vain. Välillä on mukava tarpoa lenkit yksin. Toisinaan on kiva, jos lenkkirytmi rikkoutuu ystävän lenkkikutsulla tai koira lähtee lenkille mukaan.

Jälkikasvutkin ovat niin tottuneet liikkuvaluonteiseen äitiinsä, että lähinnä huolestuivat, jos lenkki joskus jää väliin – ja ehkä juoksukärpäsen aihion saa istutettua näin teineihinkin.

No tottakai (nuoriso) lähdette, mun mukaan lenkille! Miten mä muuten saan yhtään kuvaa!

Sirpaontherun sovittelee uusperheen lasten ja kahden töissä käyvän aikuisen aikatauluja. USAssa alle 12-vuotiasta lasta ei saa kaikissa osavaltioissa jättää kotiin yksin – ja joissakin se ei sitten vain ole turvallisuuden kannalta järkevää – joten välillä arki vaatii asioiden tiukkaa kalenterointia ja sopimista.

Ennen pandemiaa perhettä raahattiin mukaan juoksutapahtumiin, edelleen päästään onneksi yhdessä patikoimaan luonnonpuistoihin. Lounastauot ja aikaiset aamut ovat usein se arjen varaventtiili: silloin voi juosta pikaisen lenkin tai polskutella altaalla vaikka ennen muun perheen heräämistä.

Viikonloppuisin patikoimme usein Austinin metsiköissä ja viheralueilla.

Anutherunnerin uusperhe muodostuu jo aikuisista ja omilla asuvista lapsista, joten lenkkiseuraa säätelee enemmänkin niin oma kuin puolison työrytmi. Joskus juoksulenkki vaihtuu kävelylenkkiin fyysisempää työtä tekevän puolison toiveesta, joskus taas jaloissa pyörivät koirat hidastuttavat lenkkejä. Anutherunner on liikkunut aina, joten ilman liikkuvaista puolisoa elämä olisi varsin tylsää – toiselta samanhenkiseltä ihmiseltä kun saa paljon virtaa!

Ja niin kuin kaikilla – joskus se juoksuajan löytäminen vaatii hieman viitseliäisyyttä. Niinpä kaikkien meidän autojen takakontista löytyy juoksutamineet. Koskaan kun ei voi olla varma milloin treenimahdollisuus yllättäen aukeaa, mutta kun se tulee, otamme sen ilolla vastaan – yksin tai yhdessä.

Mistä motivaatiota juoksuun

Päivällä puhelimeeni tipahti viesti Aalto 10 juoksun peruuntumisesta. En ollut koronatilanteen takia ilmoittautunut syksyn isompiin juoksutapahtumiin ja sinänsä lyhyt, kympinkin juoksu oli odotettu.

Vaikka juoksutapahtuman peruuntuminen ei tullut totaalisena yllätyksenä, harmitti asia kuitenkin. Olin päässyt uudelleen pidempien lenkkien makuun ja lappujuoksu oli motivoinut juoksemaan.

Hetken pohdin, olenko ilman tulevia tapahtumia hukassa, jumitan sohvalle ja teen vain koiran kanssa lenkkejä. No en tietenkään! Epävarmuudesta huolimatta lähden valmistamaan itseäni ensi keväälle siirrettyihin tapahtumiin.

Polkujuoksu Hyvinkäällä.

Haen motivaatiota mahdollisesti toteutettavista pienistä juoksu- tai polkujuoksutapahtumista. Valitsen viikottain eri lenkkeilypaikkoja ja teen sisällöltään vaihtelevia lenkkejä. Lisäksi sovin erilaisia lenkkeily- ja kuntoiluaktiviteettejä ystävien kanssa.

Ystävän kanssa portailla.

Hiljattain tein sekä yksin että yhdessä ystäväni kanssa treenin samoilla portailla. Yksin viiletin monotonisesti portaita ylös ja alas ja hain treeniin vähäistä vaihtelua laskeutumalla alas portaiden vieressä kulkevan metsäpolun kautta. Ystävän kanssa portaita mentiin eri temmoilla ja tavoilla kikkaillen. Välillä askellettiin kantapää edellä, toisinaan vispattiin portaita ylös ja alas sivuttain tai loikittiin portaita ponnistavaa jalkaa vaihtelemalla. Myös käsien mukaan ottamista huomioitiin ja venyttelyt ja kuulumisen vaihdot toteutui tekemisen lomassa.

Uskon, että jatkamalla säännöllistä ja monipuolista sekä leikittelevää liikkumista pidän yllä motivaatiotani. Kun lähtee päivän jälkeen ulos nauttimaan luonnosta, nollautuvat päivän paineet ja mieli. Keho tuulettuu.

Hermopinne, pentele!

Lähipiirini tietää, että minulla on korkea kipukynnys, mutta varsin alhainen kitinäkynnys. Niinpä kitisin jo kohtuullisesti siinä vaiheessa, kun vaiva ei ollut vielä kummoinenkaan. Pientä jomotusta tuntui oikean pohkeen sisälihaksen tietämillä. Sellainen aika täsmällinen kipukohta, joka tuli ja meni. Sen verran se kuitenkin jomotteli, että ymmärsin pitää juoksemisesta lepopäiviä silloin tällöin. Elettiin kesäkuun loppua.

Heinäkuussa kitinäni yltyi ja kipukin alkoi ihan tosissaan haitata arkea. Ei pelkästään juoksemista, vaan kävelyäkin. Puolisoni alkoi selvästi ärsyyntyä voimistuvasta kitisemisestäni ja patisteli lääkärin pakeille. Sitkeästi venyttelin ja jumppasin – sillähän se lähtee, millä on tullutkin.

Google tietää kaiken, ja sieltä sitten iltojeni iloksi etsiskelin diagnoosia. Säikähdin toden teolla, kun kaikki oireet alkoivat viitata verisuonitukokseen. Suvussa on vahva rasite tällä saralla, ja päättelin olevani pian keuhkoveritulpassa. Tuo säikähdys sai lopultakin minut liikkeelle ja varaamaan aikaa lääkäriasemalta.

Mutta ei ollut veritulppaa eikä tukoksia. Tuli kuitenkin lähete fyssarille, joka tutkaili ja pähkäili. Antoi lisää jumppaohjeita ja kehotti venyttelemään. Sanoi, että liikkeessä kannattaa olla, makoilu on pahaksi. Tunnin kävely päivittäin tekee hyvää. Tulkitsin, että kevyt hölkkä on sama kuin kävely, ja aspiriinin voimalla kipsuttelin juoksumatolla. Matkat lyhenivät olemattomiksi – kolmekin kilometriä oli jo saavutus. Jalka tuntui sen verran epävarmalta, että laitoin varmuuden vuoksi turvaklipsun rinnuksiini – ajattelin, että jos kempsahdan ketoon ja jään puolitajuttomana matolle, saan makoilla käynnissä olevan laitteen päällä hyvän tovin, ennen kuin kukaan tulee kotiin pelastamaan. Varauduin siis hyvin, kuten huomaatte. Onnittelin itseäni järkevyydestäni.

Mutta näin jälkikäteen ajatellen järki taisi olla aika kaukana. Ei se aspiriini tässä nyt kovin paljon auttanut, kun kävelykin alkoi olla hankalaa. Pidin päivän tai kaksi juoksutaukoa ja aina kun jalka alkoi kantamaan, taas kampesin itseni juoksumatolle. Ulos en arvannut lähteä, sillä pelkäsin, että joudun tulemaan kontaten takaisin. Johan siinä naapurit ihmettelisivät.

Olen ehkä onnekas, sillä työssäni tapaan lääkäreitä muutenkin kuin potilaana. Eräässä yhteistyöpalaverissa yksi valkotakkinen pysäytti ja kysyi, mitä oikein könkkäsen. Pienellä äänellä tunnustin, että joku mitätön vaiva taitaa olla, kun paikoillaankaan ei pysty olemaan ja kävelyn kanssa on vähän niin ja näin. Yksi ammattilaisen vilkaisu ja tuomio: hermopinne.

Kerroin lopulta fyssarillekin tekoseni. Hän kysyi, paljonko oikein juoksen. Huijasin, että enpä paljonkaan. Mikä nyt tällä hetkellä pitääkin ihan paikkansa – nyt jalalla ei tosiaankaan juosta.

Kuten tekin siellä netin toisella puolella, myös minä olen lukenut ja kuullut satoja tarinoita ja varoituksen sanoja siitä, että levättävä on silloin kun sattuu. Ihmisen mieli on todella kummallinen; järki häviää täysin, kun tilanne osuu omalle kohdalle. Toiselle on helppo sanoa, että otapa nyt pieni tauko ja tulehduskipulääkettä viikko tai pari. Itselle päivän paussi ja yksi aspiriini tekevät jo tiukkaa. Mutta oppia ikä kaikki, ja tämäkin ehkä taas kasvatti jotain pientä viisauden siementä. Toivottavasti..!