Juoksijan kesäloma

Hetihän se lähti lapasesta. Ensimmäinen lomapäivä, ja jo tuli höntyiltyä. Malttamattomana juoksin nimittäin kaksi juoksulenkkiä. Mutta sehän juuri lomassa on parasta; voi tehdä mitä huvittaa. Joten antaa mennä vaan!

Tähän aikaan vuodesta lehtien lööpit huutelevat ohjeita, miten välttää lomakilot ja miten motivoida itseään liikkumaan myös lomalla. Minulle loma tarkoittaa sitä, että on aikaa liikkua juuri niin paljon kuin sielu sietää. Tänään sielu huuteli sekä aamu- että iltalenkille.

Kun arki on kiireistä, välillä joutuu ihan oikeasti näkemään vaivaa, että löytää aikaa liikkumiselle. Varsinkin, jos liikkumisen yrittää pitää tavoitteellisella tasolla. Lomalla se on enemmänkin kiinni viitseliäisyydestä.

Aamulenkin huitaisin lähipolulla metsässä heti herättyäni. Oli kuuma, mittari näytti +25 astetta ja aurinko porotteli pilvettömältä taivaalta. Hölkyttelin rauhallisesti seitsemisen kilometriä. En ole pitkään aikaan juossut tyhjällä vatsalla, joten energiat loppuivat kättelyssä ja meno tuntui tahmealta. Porskuttelin rauhallisella 6:20 keskivauhdilla ja manailin, etten tullut ottaneeksi vettä mukaan. Inhoan vyötäröllä roikkuvia juomapulloja, enkä yleensä ota juomaa mukaan lenkille, ellei se ole yli tunnin mittainen.

Kun ilta viileni, mieli paloi taas juoksemaan. Koiratkin olivat liikunnan tarpeessa, joten niinhän me sitten kävimme kirmaamassa vielä yhdessä. Aamun lenkille en koiria ottanut, keli oli niille liian kuuma. Kipaisimme viitisen kilometriä 5:58 vauhdilla. Jännä sinällään, miten paljon keli vaikuttaa sykkeisiin; aamulenkin keskisyke oli korkeampi kuin iltalenkin, vaikka vauhdit menivät päinvastoin! Toki maastokin oli erilainen; aamulla juoksin polulla, illalla asfaltilla.

Veneily kuuluu olennaisena osana meidän kesäämme. Veneessä tulee helposti ihan huomaamattaan istuneeksi paljon, vaikka purjehtiessa onkin koko ajan puuhaa. Jos päivän on vain nököttänyt peppunsa päällä, sen kyllä huomaa viimeistään nukkumaan mennessä. Koko ranka huutaa jäykkyyttään ja olo on kuin rautakangella.

Heti veneilykauden alussa pakkasin veneen kaappiin juoksuvarusteet. Kenkäpareja on kertynyt useita, joten yhdet voivat huoletta olla veneessä koko kesän. On virkistävää käydä hölkyttelemässä uusissa paikoissa. Vierasvenesatamissa on yleensä hyvät suihkumahdollisuudet, joten puhtauspuolikin hoituu yleensä ilman ihmettelyä.

Juoksuvermeiden lisäksi olen sullonut veneen uumeniin jumppakuminauhan. Se on ihan uskomattoman näppärä. Vastuksen määrää säätelemällä tuo pieni kuminen riekale toimii mainiona minikuntosalina. Saavat niskajumit kyytiä! Joskus olen raahannut mukaan jopa kahvakuulan, mutta venevarusteena se ei ole ihan kaikkein optimaalisin…

Tavoitteellisen liikunnan lisäksi kesälomalla kertyy mittariin myös aimo annos hyötyliikuntaa. Eilen illalla raivasimme puolisoni kanssa kaislikkoa monta tuntia; siinä totisesti tuli salitreeniä kerrakseen. Seuraavaksi on suunnitelmissa pihasaunan ympäristön trimmaamista; siellä kasvaa jotain bambun tapaista, mikä saa lähteä. Nurmikon leikkaaminen on viikko-ohjelmassa vakiona, ja vajan nurkalla odottaa jättimäinen puupinokin halkomista ja pinoamista.

Tekemistä riittää, mutta ei ohjelmoidusti eikä tiukalla aikataululla. On aika nauttia kesästä, rentoutua ja ladata akkuja. Juosta, meloa, soudella ja veneillä. Loma!

Kantapään kautta

Pari viikkoa sitten sanoin, että hiljalleen valkenee, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan opin tulevan kantapään kautta. Tuli nimittäin kirjaimellisesti.

Toukokuussa en sairastellut ja perheen kokeman hometalokatastrofin jälkeiset allergia- ym. oireet alkoivat nekin olla hyvin hallinnassa. Ehdin siis juosta enemmän kuin missään aiemmassa kuussa tänä vuonna. Alkukuusta vähän striikkasin vielä, kerran tai pari treenasin rantahiekalla ja oheen vedin muutaman haikin.

Bridge to Nowhere

Käytiin meillä vierailleiden nuorten kanssa keskellä Los Angelesin metsää (Angeles National Forest) sijaitsevalla sillalla. Silta rakennettiin tielle, joka sittemmin tuhoutui kummastakin suunnasta. Nyt sillalle päästäkseen saa kävellä polkua ja ylittää pientä virtausta useampaan kertaan. Matkaa edestakaisin tulee noin 16 km, josta menomatka on yhtä kevyttä nousua.

Memorial Day -maanantai tarkoitti meille pitkää viikonloppua, ja ajoimme pohjoiseen tapaamaan ystäviä. San Josessa huiputimme ystävän kanssa Mission Peak -kukkulan, kymmenisen kilometriä (josta siis jälleen puolet jatkuvaa nousua ja toinen puoli sitä laskua).

Lasten kanssa kävimme vielä ohjatulla luontokävelyllä ihastelemassa mm. rakentamissaan maaonkaloissa, itse tekemiensä kansien alla asuvia pieniä hämähäkkejä. Tästä kertyi arviolta pari kolme mailia (4-5 km), tracker ei ollut päällä.

Maisemia Mission Peakilta.

Kesäkuun ekalla viikolla aloin kuulostella vasenta kantapäätä. Se oli vähän hermostunut, mutta antoi hyvin juosta. Sitten kuitenkin aina ärtyi uudestaan. Vasta viikon kuulosteltuani aloin oivaltaa, että tämä saattaisi olla nyt Se. Plantaarifaskiitti.

Onneksi olin juuri ehtinyt ilmoittautua muutamaan juoksuun, niin että kasassa oli hyvät paniikin ainekset, kun sitten lueskelin juoksufoorumeita ja nettiartikkeleita. Joku sanoi selvinneensä viikon levolla. Toinen poteneensa kaksi vuotta. Että siitä saattoi käydä arpomaan, kuinka tässä kävisi. Olinko ymmärtänyt ajoissa, missä mennään?

Maahämähäkin kotiovi.

Netistä löytyy hyvin ristiriitaista tietoa siitä, mitä jalassa plantaarifaskiitin iskiessä tapahtuu ja mikä siihen auttaa. Oikeaa Totuutta julistavia sivuja on roppakaupalla, kaikkien totuudet ovat erilaisia. Hoitomuodoiksikin tarjotaan kaikkea enkelikorttien ja kirurginveitsen väliltä. Ja jossain lukee myös, että kyllä se itsestään lopulta ohi menee. Hämmentävää, vähintäänkin.

Viikon päivät olin kokonaan juoksematta. Laitoin jalkaan kineesioteipit, kävin uimassa, tein voimatreeniä, kävelin varovasti lyhyitä lenkkejä koiran kanssa ja yhtenä iltana kuljin paljasjaloin rantahiekalla. Viikon jälkeen testasin mailin juoksua polulla – ei kipuvastetta. Sitten uskalsin juosta kaksi. Harjoitusohjelmat heittävät häränpyllyä, mutta kai se on niiden tarkoituskin.

Rannalla auringonlaskun aikaan.

Mitä sitä sitten kantapään kautta nyt oppi? Laskemaan koipien kokonaiskulutusta! Jos juoksumääriä nostaakin maltillisesti (uskon tämänkin paremmin), pitää samalla malttaa olla äkillisesti patikoimatta aivan uuden tason lukemia. Muutoin saattaa näköjään iskeä päälle odottamaton ja epätoivottu telakkatoiminta. Tyhmästä päästä ja niin edespäin! 🙂

Sä et juokse enää koskaan!

Vuosi sitten linkkasin kotiin. Olin urheillessa astunut vasemman jalan ulkosyrjän varaan liian äkkinäisesti, aiheuttaen rajun vääntöliikkeen. Vanhat lenkkarit eivät tukeneet jalkaa. Vihlaiseva kipu iskeytyi tajuntaan.

Naapuri näki parvekkeeltaan, kun tuskasta irvistellen tulin kotiin. ”Ei hätää, tää on vain nyrjähtänyt, ylihuomenna lähden Tukholmaan maratonimatkalle.” Toteutin kolmen koon hoitoa. Pidin jalkaa koholla, painelin kuumottavaa kohtaa ja hivelin sitä jääpaloilla.

Aamuyöstä heräsin jäätävään kipuun. Kyyneleet kihosivat silmiin, kun tajusin, että jalalla ei juosta muutaman päivän päästä. Sillä ei edes käveltäisi.

Olin juossut maratoneja, mutta nyt olin elämäni ensimmäisen kerran valmistautunut tuohon matkaan huolella. Olin noudattanut koko talven juoksuohjelmaa ja lähtenyt lenkille säästä riippumatta. Viimeisen viikon olin liikunut töissä lähes hengittämättä ja lotrannut käsidesipullon kanssa kaikkia pöpöjä vältellen. Päivällä olin nauttinut lounaalla pastaa hyvällä omallatunnolla. Vaikka kisajännitys jo ahdisti, odotin juoksua todella.

Kaivoin aamuseitsemältä vakuutusyhtiön numeron. Kymmenen aikaan jalka oli kuvattu ja murtuma todettu. Jalka olisi paketissa seuraavat kuusi viikkoa. Olin onnistunut murtamaan vasemman jalkani nilkan. Tai tarkemmin kuutioluun.

Minä ja Walker

Laskin viikkoja kalenterista ja totesin, että kesää olisi vielä onneksi jäljellä, kun vapautuisin jalkapaketistani. Istuin parvekkeella, luin kirjoja ja purin tuntemuksiani sosiaalisessa mediassa. Milloin kerroin kaipaavani synkän tummaa kynsilakkaa, milloin irvistelin, kun joku valitti juoksufiilisten olevan hukassa. Seurasin kännykän näytöltä sisareni (anutherunner) juoksua Tukholmassa ja kurkin ultrajuoksija Marianna Zaikovan etenemistä suomi100-juoksussa.

Kohta se (anutherunner) on taas maalissa! (ja minulla ilon kyyneleet silmäpielissä)

Kun toipumista oli kulunut kuukauden päivät, tarkisteltiin jalan paranemista. Lääkäri varoitteli, että toipuminen tämän luun murtumasta on heikkoa. Lääkäri neuvoi uittamaan jalkaa kylmässä järvessä, syömään kuhaa ja ottamaan toipumisen rauhassa ja mieluiten ilman lääkkeitä, se kun parantaisi luutumista.

Niinpä istuin Kuusamojärven rantalaiturilla ja sitkeästi upottelin jalkaa hyiseen veteen. Koko murtumahoidon aikana otin kaksi Buranaa. Salmiakkia kului sitäkin enemmän.

”Kuhan uitat”

Lopulta kuusi viikkoa oli takana. Pääsisin eroon walkerista! Takaisku oli melkoinen. Lääkäri halusi jatkaa paketin pitämistä vielä puolellatoista viikolla. Sen aikana sain varata painoa hieman jalalle.

Vihdoin, kahdeksan viikon jälkeen jalkani oli walkerista vapaa. Kesä oli kääntymässä alkusyksyksi. Jalan lihakset olivat surkastuneet olemattomiksi, vaikka olin päivittäin jumpannut jalan kanssa sallittuja liikkeitä. Iho oli kalpea.

Ortopedin lopputarkastuksessa sain vielä kuukauden liikuntakieltoa. Lääkäri kääntyi minuun päin ja sanoi, ettei tällä sinun jalallasi juosta enää koskaan. Ja että ”onhan niitä muitakin harrastuksia, joita voisit miettiä”. Mutta jos haluat juosta, hakeudu suunnistuksen pariin. Se on ainoa mitä jalka ehkä jotenkin kestää. Edes polkujuoksu ei onnistuisi.

Kuntoutukseksi suositeltiin uintia ja vesijumppaa. Niinpä ilmoittauduin aikuisten vesijumpparyhmään ja ostin kymmenen kerran uintirannekkeen. Inhoan uintia, mutta sitkeästi raahauduin hallille. Harmitti, ettei liikunnan jälkeen hiki virrannut naamalla. Lähinnä palelin.

Vesijumpparyhmään kuului itseäni parikymmentä vuotta vanhempia naisia. Kuulin tarinan siitä, miten joku heistä oli aiemmin juossut maratoneja, mutta joutunut sitten luopumaan rakkaasta harrastuksestaan terveytensä heikettyä.

Aloin kuitenkin huomaamaan, että pystyin tekemään jalkaa kehittäviä liikkeitä vedessä. Toki toisinaan huomasin, ettei joku liike jalan kanssa vain onnistunut ja toisinaan en vain käsittänyt ohjeita ja pyörin altaassa miten sattuu. Ohjaajana oli keski-ikää lähestyvä, hauska mies, joka jaksoi tsempata meitä eteenpäin. Katsomossa istuvat uimakoululaisten vanhemmat tuijottelivat meitä huvittuneina.

Sain myös muutaman kerran lähetteen fysioterapeutille. Heti alkuun hän kyseenalaisti fysioterapian pientä määrää. Myöhemmin sitä jatkettiinkin. Toipuminen kun tällaisesta kestäisi noin vuoden.

En tiedä mikä arpa-onni minulle suotiin. Fysioterapeutti oli itse juossut lukemattomia ultamatkoja. Ammattinsa taitajana hän oli aivan huikea. Hän totesi, että jalalla kyllä vielä juostaisiin. Hän määräsi nilkkoja vahvistavia liikkeitä. Jaksoi kannustaa eteenpäin. Vastaanotoilla hän opetti jalan teippausta ja murjoi jalkaani niin, että liikkuvuus parani oktaavin jokaisen käynnin jälkeen.

Syyskuun toisena päivänä tein ensimmäisen kävelylenkkini. 2,2 kilometrin matkaan kului tunti ja kaksikymmentäseitsemän minuuttia.

Syyskuun 15. päivä on ollut yksi jännittävimpiä. Kirjoitin fb.n tuolloin näin:

”Jalka teipattu vanhan koulukunnan teippauksella ja testi edessä: juoksen pylväänvälin ja kävelen kaksi (siis lenkin ajan, mutta varovainen aloitus ja maltilla, kuormitusta lisättävä hallitusti, ei rasitusta peräkkäisinä päivinä, mieluiten vähän ja hyvin, kuin paljon huonosti). Eikä paniikkia, vaikka huomenna sattuisi. Arvatkaa vaan, pysynkö nahoissani iltaan ja lenkkiin asti! Kuntoutuminen on edennyt siis valovuoden! Eli nyt ne peukut pystyyn, että jalka KESTÄÄ. Kaikki hyvin, jos kipua on kaikkialla muualla, kuin murtuma–alueella. Ja lupaan itkeä ilosta, jos onnistuu ja rääkyä räkäposkella surusta, jos menee pieleen. Voi luoja, mikä jännitys.”

Ja sujuihan se. Mittariin ilmestyi lukemat 2,53 km, 27.59 min.

Kun juoksemattomuus ei ole oma valinta

Niksautin kolmisen viikkoa sitten ristiselkäni pahasti. Perheessämme puuhattiin kovalla tohinalla perhejuhlaa, ja touhukkaana menin nostamaan raskasta kukkaruukkua. Tietenkään en nostanut oikeaoppisesti jalkavoimilla, vaan selällä. Siinäpä se sitten.

Kun selkäkipu saa näkemään tähtiä ja jalat valahtavat alta, silloin ei ole asiaa juoksupoluille. Onneksi tätä ei tapahdu minulle kovin usein, viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Selässäni on diagnoisoidusti alimman nikaman alenema ja kaikenlaista muutakin häikkää, mikä pitäisi muistaa ottaa huomioon. En kuitenkaan muista. Silloin kun selkä tuntuu hyvältä, porhallan sata lasissa. Vasta pysäyttävä kipu on riittävä muistutus asiasta.

Kolmatta viikkoa jatkunut pakkotauko juoksemisesta on ottanut päähän. Monelle selkävaivojen kanssa kipuilevalle juokseminen on myrkyistä pahinta. Koska oma kipuni ei ole juoksemisen aiheuttamaa, lenkkeily itse asiassa tekee selälleni hyvää. Normaalitilanteessa selkäni nimittäin alkaa huomautella kiputuntemuksin, jos olen juoksematta muutaman päivän perätysten. Tiedän, että monella muulla tilanne on paljon hankalampi – ymmärrän olevani onnekas, kun pystyn juoksemaan ja tekemään ihan tavallisia asioita. Paitsi etten saisi nostella painavia kukkaruukkuja…

Sain siskoltani (Katjatherunner) lainaksi Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu. Selkääni leputellessani lueskelin muutaman ensimmäisen sivun, ja sen jälkeen kirja jäi hyllyn päälle. Ei siksi, että se ei olisi kiehtova ja hyvä – varmasti on. En vain pystynyt lukemaan toisen juoksuilosta ja nautinnosta. Kateellisuuden huipentuma!

Loukkaantumisia tulee juoksijalle vääjäämättä. Minullekin niitä on tullut enemmän ja vähemmän. Vasen polveni on kertaalleen operoitu, toinen olkapääni leikattu ja kerran jouduin parin kuukauden liikuntakieltoon sydämen rytmihäiriöiden vuoksi. Pakolliset tauot opettavat kiitollisuutta terveistä päivistä ja kantavista jaloista. Liikuntatauon jälkeen nautinto on sanoin kuvaamaton, kun kroppa tuntuu taas vahvalta.

Pari päivää sitten uskaltauduin juoksulenkille ensimmäistä kertaa lähes kolmeen viikkoon. Juoksuaskel oli varovainen ja etenin matalilla askelilla. Varoin äkkinäisiä liikkeitä ja hilputtelin hitaasti. Tuntui mukavalta olla taas jalkojen vietävänä! Tänään porhalsin jo vähän uskaliaammin. Pari kivaa juoksutapahtumaa livahtaa nyt selkäkipuilun vuoksi sivu suun, mutta onneksi on paljon myös niitä, joihin pääsen mukaan. Eiköhän tästä vielä kiva kesä koittane!

Ja se Virolaisen kirja… se on nyt melkein ahmittu kannesta kanteen. Kun sain ravisteltua pois enimmät itsesäälin ja kateellisuuden ryöpsähdykset, kirja suorastaan imaisi mukaansa!

Streak eli 30 päivän juoksuhaaste

Huhtikuussa halusin juosta 30 päivää perätysten. Oli ollut elämää, flunssaa ja vastoinkäymisiä. Treeni oli jäänyt vähiin ja halusin sen takaisin arkeni keskiöön. Koska en kuitenkaan ole piinkova striikkari, laadin ensin itselleni säännöt:

• Vähintään maili (n. 1,6 km) päivässä
• 30 päivää
• Ei kipeänä
• Ei loukkaantuneena

Kuinkas sitten kävikään?

***

Päivä 0: Kollega on kertonut työpaikan lähellä olevasta ulkoilualueesta. Välttääkseni juoksun kuumalla ja varjottomalla pyöräreitillä ajan lounastunnilla ulkoilualueelle. Paikka on upea! Juoksen lammen ympäri ja kävelen/juoksen polkuja, kunnes on pakko lähteä takaisin toimistolle. En uskalla sanoa aloittaneeni kuukausihaastetta, odotan yskän vastausta liikuntaan.

Päivä 1: Yskä ei hermostunut eilisestä juoksusta, joten – the streak is on! Juoksen mailin lähikaduilla illalla töiden jälkeen. Mies lähtee mukaan.

Päivä 2: Suoritan mailin pois alta heti aamusta. Juoksen lähipuistoon, kierrän siellä ympyrän ja palaan heti takaisin. Reidet olivatkin edellispäivistä vähän kipeät.

Päivä 3: Tänään lihakset muistavat, miten tätä tehdään. Juoksen 3.1 mailia, eli 5K:n hiekkatie-/polkualustalla. Täällä päin poluilla ei saa hevonkakasta pahastua, ratsastajat käyttävät traileja ahkerasti. Onneksi olen alkujani maalaistyttö, tuntuu vain kotoisalta.

Päivä 4: Takaisin ulkoilualueella lounastauolla. Löydän kauimmaisesta nurkkauksesta sopivan, suunnilleen mailin mittaisen hiekkatiekierroksen. Edelläni juoksee hyvin lyhyen hetken kaveri, jolla on todella tiukat pohkeet, ylämäessä vetävän keveä askel ja USAn maajoukkuetakki. Koetan turhaan ottaa kuvaa, hän meni jo. Melkein siis treenasin jonkun julkkiksen kanssa! Saldo noin 2 mailia.

Päivä 5: Jalkoja väsyttää, tänään on yhden mailin päivä. Jätän sen iltaan, kun ajatellaan, että puoliso tulisi mukaan. Lopulta päädyn kuitenkin juoksemaan yksin ihan vain lähikaduilla.

Päivä 6: Tänään juostaan yhdessä. Ajamme lähirannalle auringonlaskun aikaan. Tarkoitus on mennä vain maili, mutta innostumme juoksemaan melkein kaksi. Kaunista! Toisen mukanaolo auttaa pitämään tahdin rauhallisena.

Päivä 7: Lounastaukojuoksu. Juoksen työpaikan lähellä ulkoilualueella. Tänään maltan mennä vain mailin ja istun sitten hetkeksi puiden varjoon syömään. Tuntuu upealta katsella hetki palmuja ja kuunnella lintuja. Iltapäivän työt jaksaa paljon paremmin pienen luontobreikin jälkeen.

Päivä 8: Pelkään etukäteen, että juoksuputki katkeaa tänään. Yskä ja räkäisyys eivät millään hellitä, on aika tavata lääkäriä. Hän tutkii tarkasti ja toteaa, etten ole sairas. ”Reagoit johonkin”, hän arvelee ja määrää hurjan arsenaalin lääkkeitä. Tykkään lääkäristä, kun hän vakuuttaa, että omien tuntemusten mukaan liikuntaa saa jatkaa. Illalla on vähän kiire, mutta kymmenisen minuuttia ehdin silti käyttää mailiin lähikaduilla.

Päivä 9: Haaveilen juoksutapahtumasta Joshua Tree -kansallispuistossa. Siellä kuulemma riittää hiekkaa – kun ollaan siis aavikolla. Lähden lähirannalle harjoittelemaan juoksemista hiekalla. Aikaisin aamulla vesi näyttää olevan alhaalla, menen pitkin kosteaa, suhteellisen napakkaa hiekkapintaa. Lokkiparvet lähtevät lentoon edestäni. Mereen kiiruhtaa laumoittain surffareita, kauempana vedessä vilahtelee delfiinien selkiä. Aamu on taianomainen. Viisi kilometriä hiekalla on rankka rasti: kun juoksen vielä ylämäen autolle, ylämäki tuntuu hiekalla juoksemista kevyemmältä.

Päivä 10: Suunnittelen pidempää reittiä poluilla, mutta lenkki lyhenee, kun puoliso päättää lähteä mukaan. Mennään siis hevostallien tienoilla samaa trailia, jota juoksin kolmantena päivänä. Puoliso juoksee kierroksen, minä menen vielä toisenkin. Mitaksi tulee kolme mailia. Koiranulkoiluttajat huutelevat hyvän huomenen toivotuksia.

Päivä 11: Juoksen lounastunnilla työpaikan lähellä, jotta siirtymiin ei mene aikaa. Päivä on suhteellisen viileä (70 F / 21 C), mutta varjottomalla, betonisella pyöräilyreitillä tulee silti tosi kuuma. Pohkeet ja nilkat taitavat vielä tuntea juoksun rantahiekalla. Venyttelen erityisen huolellisesti ja pyydän puolisoa hieromaan pohkeita illalla. 2,7 mailia.

Päivä 12: Olen juoksemassa minimimailia aamuhämärissä – trackerin kello tallentaa aloitusajaksi 5.45. Linnut mekastavat puissa, kotikaduilla on aavistuksen sumuinen, unenomainen tunnelma. Kannan mukana pippurisumutetta ja juoksen huolellisesti vain valaistuja katuja. Illalla menen hammaslääkäriin; vähän jännittää, kuinka huomisen juoksun käy.

***

Hampaanpoiston jälkeen lääkäri ojentaa kotihoito-ohjeet. Tänään ei pidä olla aktiivinen, paperissa lukee, ja se lause jatkuu näin: ”resume normal activity in 2-3 days.” Googletan vähän aikaa selvittääkseni, mitä riskejä ohjeen uhmaamisella ottaisin. En pidä tuloksista.

Netistä löytyy kyllä tarinoita striikkareista, jotka ovat juosseet ennen ja jälkeen suurtenkin leikkausten. Päätän, ettei minun tarvitse olla yksi heistä. Hermokipu suussa ei kuulosta yhtään tavoittelemisen arvoiselta kokemukselta.

Päivittäinen juoksu on kuitenkin ollut hyvä juttu. Parina viimeisenä päivänä juoksu tuntui kehossa suunnilleen samalta kuin hampaiden pesu: ai me tehdään nyt tätä – selvä sitten. Haluan sen tunteen takaisin ja uskon, että palaan uuteen streakiin myöhemmin.

Vinkkejä juoksuputkea suunnittelevalle:

– Älä aloita juoksuharrastusta tällä tyylillä. Jos lähdet tottumattomana juoksemaan joka päivä, saat ihan varmasti polvet, nilkat, jalkapohjat tai penikat kipeiksi, ja kun vain jatkat silti sitkeästi, kuukauden päästä olet lääkärin pakeilla.

– Varustaudu. Se, kuinka monet treenivaatteet tarvitset, riippuu siitä, kuinka usein peset pyykkiä. Juoksushortsit voi ehkä käyttää toisenkin kerran, paitaa varmaan ei. Kuinka monet urheilurintsikat tarvitset?

– Vaihtelu on hyvinvointia. Voivatko jalat paremmin, jos et juokse koko ajan samoissa kengissä? Mielenvirkeyden vuoksi kannattaa nähdä vähän vaivaa uusien maisemien etsimisessä. Joskus on kiva juosta yksin ja joskus yhdessä.

– Muista maltti. Miltä tasolta lähdet liikkeelle? Millainen kokonaiskuormitus sulle toimii? Koska lepopäivää ei ole, välillä täytyy malttaa juosta kevyitä minimilenkkejä. Mitä muuta liikuntaa harrastat ohessa? Streak ei välttämättä ole paras valinta kohtaan, jossa treenataan tavoitteellisesti vauhtikisaa tai pitkää matkaa varten – tai no varsin kokenut juoksija nyt varmaan voi tehdä ihan mitä tahtoo.

– Mieti maastoja. Sanotaan, että pehmeä alusta on nivelille hellempi kuin asvaltti. Itse juoksin tarkoituksella paljon poluilla, rannalla ja hiekkateillä. Toisaalta aivan uuden tyylin aloittaminen saattaa altistaa loukkaantumiselle – ei ehkä esim. paljasjalkajuoksua tähän kohtaan, jos ei sitä ole koskaan tehnyt. Rantahiekka oli selvästi riskirajalla leikittelyä – tajusin jälkeenpäin.

– Huolla. Joka lenkin jälkeen venytellään. Ja toki olisi varmaan hyvä venytellä ja rullailla muutenkin.

– Kuuntele kehoa. Jotkut juoksevat, vaikka mikä olisi – vatsataudissa, leikkauksen jälkeen, murtuneella jalalla. Juoksetko sinä loukkaantuneena tai sairaana? Sen päätät itse. Streakin aikana saattaa kolottaa ja lihakset kipeytyä – kannattaa kuunnella, mikä tuntuu normaalilta ja mikä ei.

– Milloin juokset? Mulle lounastauot olivat hyvä varaventtiili, jonka avulla lyhyet juoksut mahtuivat arkipäiviin. Jos liikunta jäi iltaan, oli vähän levoton olo siitä, tuleehan juoksu hoidettua. Toisaalta aamulla pelotti lähteä yksin pimeille kaduille. Treenikassia voisi kuljettaa autossa mukana kaiken varalta, kun joskus minimimatkan vaatima kymmenisen minuuttia saattaa avautua päivään aivan yllättäen.

– Rentoudu ja nauti. Kun menet joka päivä, treeniohjelmaa ei tarvitse miettiä. Juokseminen on jokapäiväinen huolto, johon ei tarvitse varata paljon aikaa. Jos on aikaa ja tuntuu hyvältä, voi mennä pidemmälle. Ellei, streakin aikana pieni on kaunista ja lyhyt lenkki riittävästi.