Olosuhdeurheilua ja hitaita oivalluksia

Metsä ei ole vähääkään minun juttuni.

Jo muutaman vuoden olen hämmästellen seuraillut pikkusiskojeni intoilua. Toinen pyöräilee pitkin Texasin juurakkopolkuja, ja toinen rämpii tuntureilla. Olen tuumaillut, että antaapa tyttöjen remuta. Itse olen tyytyväisenä lompsutellut asfaltilla.

Sirpa jossain päin Austinia

Leikin päin olen joskus miettinyt, että suunnistaminen voisi olla kivaa. Mutta vain leikin päin. Tosielämässä on nimittäin niin, että metsässä suuntavaistoni viimeisetkin rippeet katoavat. Enpä taitaisi olla kovinkaan kummoinen suunnistaja. Tämä lienee geeniperimässä, sillä kaikki me siskokset eksymme parkkihalleissa ja hapuilemme, kun kehotetaan kääntymään koilliseen. Tuttu juoksureittikin näyttää eksoottiselta ja jännittävältä, kun sen kipittää toisesta suunnasta. Vähänkään vieraammille seuduille ei arvaa lähteä ilman navigaattoria.

Ja navigaattorinkin kanssa voi joskus käydä hullusti. Joitakin vuosia sitten piipahdimme Katjan kanssa Sirpaa ja hänen perhettään moikkaamassa jenkeissä. Vuokrasimme (ihanan punaisen!) sporttiauton ja huristelimme pitkin Kalifornian rannikkoa. Auton karttaohjelma kävi vähän hitaalla, ja varmuuden vuoksi olimme sopineet, että Katja antaa ajo-ohjeita. Kahdeksankaistaisella moottoritiellä kyselin, että ajelenko tosiaan aina vaan suoraan – eikö ikinä pidä kääntyä minnekään? Sisko pyöritteli karttaa vimmatusti ja totesi lopulta, että ajele ihan minne ikinä huvittaa. Mutta niinpä vain lopulta päädyimme Sirpan kotitalon pihaan – reittimme tosin oli varsin outo.

Tämä selittänee sen, että hinkuni metsäpoluille on ollut olematon. Ihan taatusti eksyisin.

Poluilla olen melkoisen noviisi. Kun Leppävaaran e-cross vielä oli voimissaan, se kuului vuosittaiseen repertuaariini. Jyrkät ylä- ja alamäet riipivät reisiä, mutta sitähän juoksu on. Hyvä ja paha olo kulkevat käsikynkkää. Pari kertaa olen osallistunut oman kotikunnan metsäjuoksukympille, ihan paikallisseuran kannatuksen vuoksi.

Katja kalliohyppelyllä

Kun Katja joku aika sitten alkoi heittelemään täkyjä tulevan kesän polkutapahtumista, suljin korvat. Ilmoitin tomerasti, että ei kiinnosta. Siksipä itseänikin kummastuttaa, että viime aikoina kotiin on alkanut ilmestymään polkujuoksulehden irtonumeroita. Tiedän jo, millaisen juoksurepun aion hankkia. Ja juoksukenkätestin luin erityisen huolella. Taitaa vähän kuumottaa..!

Ja kuten viisaus kuuluu, koskaan ei pitäisi sanoa ’ei koskaan’. Ilmoittautumisia on jo sisällä sinne sun tänne. Nyt kun vielä koronasta päästäisiin! Vaikka tapahtumien lykkääntyminen harmittaakin, täytyy muistaa, että terveys edellä mennään.

Koronan kurittamassa Texasissa lock down on ollut ihan eri luokkaa kuin täällä Suomessa. Sisko perheineen on viettänyt varsinaista kotoilua jo reilun vuoden. Työpaikoille ei ole ollut mitään asiaa, eivätkä lapsetkaan ole tavanneet kavereitaan livenä kai lainkaan. Ja yltiötiukkojen rajoitusten keskellä Sirpa on treenannut itsensä elämänsä kuntoon; juoksu kulkee ja uimavedot ovat vahvoja.

Texasissa juoksulenkeilläkin täytyy olla maski kasvoilla ja huivi kaulalla – sen voi äkkiä vetäistä lisäsuojaksi, jos joku tulee vastaan.

Kotitreenit ovatkin nousseet arvoon arvaamattomaan. Omatkin arkiaamuni ovat jo pitkään alkaneet juoksumatolta. Kun selkäjumi havahdutti venyttelemään, kaivelin laatikoista jumppakuminauhat. Niillä saa hämmästyttävän tehokkaat ’salitreenit’, ihan vain kotiolohuoneessa.

Olohuoneessa syntyi myös oivallus siitä, ettei kotikonttorillakaan tarvitse koko ajan istua. Kaikkihan sen tietävät, että istuminen on jotakuinkin pahinta, mitä itselleen voi tehdä. Työpaikan työterveyslääkäri kertoi, että näinä aikoina turhan monelta ovat arkiliikunnat jääneet. Ja että tosi moni tarvitsisi fysioterapeutin vinkkejä. Kotona kun tulee kuulemma nökötettyä epäergonomisesti ties missä sohvan nurkassa. Kuulemma.

Siirsin lopultakin, lähes vuoden verran kärvisteltyäni, läppärini työhuoneen kirjoituspöydän ääreen ja perustin oikean työpisteen. Aikani haikailin työpaikan seisomapöydän perään, kunnes keksin, että läppärille voi näppärästi rakentaa korokkeen. Jostain muistan lukeneeni väittämän, että vaihtamalla kahden tunnin päivittäisen istumisen seisomiseen energiankulutus kasvaa kuuden täysmaratonin verran vuodessa!

Maratoneja odotellessa!

Mitättömän tavalliset vai taivaalliset lenkkarit maratonille?

Loppuvuodesta Asicsin yhteyshenkilö laittoi meille siskoksille viestiä siitä, haluaisimmeko olla mukana testaamassa Asicsin uusia juoksukenkiä. Ja halusimmehan me!

Siskoni testasivat Glideridet ja Novablast modern Tokyot. Minun valitsemia kenkiä ei kuitenkaan kuulunut.

Lopulta, jo koko lenkkariasian unohtaneena, UPS kiikutti kotiovelleni sekä mustat (Black/Carrier Grey) pitkänmatkan juoksuun sopivat, neutraalin askelluksen Gel-Cumulus 22 -kengät, että harrastejuoksijalle mainostetut Novablastit.

• 

Gel-Cumulukset kolmannen lenkin jälkeen.

Tuijottelin kenkiä hieman ihmeissäni. Ne tuntuivat niin mitättömän tavallisilta. Värittömiltä. Hieman ehkä painavilta. Sellaisilta, mihin en ikinä olisi urheilukaupan alelaaristakaan tarttunut.

Hieman jännemmät Novablastit

Kävin juoksulenkillä muilla kengilläni, kunnes lopulta päätin kokeilla asicseja.

Gel-Cumulukset tuntuivat jalkaan laitettaessa napakalta. Pohdin, näinköhän kengät hankaisivat. Ihan kun etuläppäkin vetäisi sukkaa jotenkin ryttyyn. Laitoin kuulokkeet päähän ja Eerika äänikirja tekstin vyörymään korviini. Kävelin hetken ja lähdin juoksemaan.

• 

Kirja, joka muistuttaa ihmiselämän kohtaamisten vaikutuksista ja merkityksistä.

Äänikirjan sanat soljuivat tajuntaan. Koskettavat katkelmat ja kuvaukset tytöstä, jonka elämän olisi toivonut menevän toisin. Sosiaaliviranomaisten tapaamiset. Lastensuojeluilmoitukset. Läheisten toiminnat.

Nämähän ovatkin yllättävän kevyet. Näillähän askeltaa helposti ja pehmeästi. Nämähän ei hankaa.

Eerikan tarina vei mennessään. Tein Gel-Cumulus testikengillä toisen ja kolmannen lenkin kirjaa kuunnellen. Kengät tuntuivat joka kerta hyviltä.

Askellan sohjossa ja lätäköissä. Kengät pysyvät kuivina. Pohja pitää ja askel ei lipsu sorallakaan. Pohja on sen verran paksu, ettei kivet ja tien epätasaisuudet tunnu pohjan läpi. Askellus on samalla kevyt ja tukeva. Kenkiä tuskin huomaa.

Ihan toista, kuin Asicsin lenkkarini joskus reilu vuosikymmen sitten. Silloin kengissä väriä riitti. Pohja oli ohut, kova ja joustamaton. Kehitys on siis huima – sillä nämähän ovat taivaalliset! Gel-Cumulukset ovat juuri sellaiset, kun juoksukenkien kuuluukin olla. Kun hetken juoksee, jalat voi unohtaa. Tällaisilla kengillä lenkki pitenee, ja äänikirja ja juoksu vie mukanaan.

Gel-Cumulus 22 on minimalistinen, mutta siinä on kaikki. Niitä voi luonnehtia lenkkikenkien elitiksi. Kengät sujahtavat hyvin suhteellisen kapealestiseen ja neutraalisti askeltavaan jalkaan – antaen tukea ja ponnahduspintaa – olematta kuitenkaan raskaat.

Novablastien kanssa olen juossut sen verran vähän, että jätän niiden kommentoinnin myöhempään postaukseen, mutta sen voi kyllä jo todeta, että eroa näiden kahden mallin välillä löytyy!

Virtuaalipuolikkaalle Austiniin

Tavallisesti helmikuussa järjestettävä Austinin marathon olisi viettänyt tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan. Helmikuu on Texasissa tyypillisesti mainio juoksukuukausi: ei ole vielä kuuma, eikä ole vielä kevätsateiden aika. Ei ole kammottavan kosteaa, mutta saattaa olla jo mukavan lämmin. Tänä vuonna kisa olisi tosin tainnut osua juurikin snowmageddonin liepeille, joten kisa olisi epäilemättä peruttu joka tapauksessa.

Tämän mantereen mittakaavassa Austinin marathon on näpsäkänkokoinen tapahtuma. Se kerää kyllä juoksijoita kaikista osavaltioista ja ulkomailta, mutta osallistujia on tyypillisesti noin seitsemäntoista tuhatta – kun taas esimerkiksi Boston, NYC ja LA Marathon juoksuttavat noin 30 0000 osallistujaa. Silti Austinkin on suuri yleisötapahtuma ja kaikkihan me tiedämme, ettei sillä alalla näinä päivinä juhlita.

Austin on osavaltion pääkaupunki, joten täällä on myös Texas State Capitol.

Yhteistyössä paikallisten terveysviranomaisten kanssa maraton laati tälle vuodelle poikkeussuunnitelman. Juoksu siirrettiin helmikuusta huhtikuulle siinä toivossa, että silloin tartuntatautitilanne olisi parempi, ja matka lyhennettiin kokomaratonista puolikkaaksi. Samalla julkistettiin laaja patteristo ohjeita siitä, kuinka tilaisuus järjestetään terveysturvallisesti. Niille, jotka olivat ilmoittautuneet ennen muutosta, annettiin mahdollisuus siirtää juoksunsa tuleville vuosille. Lisäksi järjestettiin virtuaalinen sarja.

Meille on toisteltu, että suuret yleisötapahtumat palaavat viimeisinä. Toisin on Texasissa, jossa kuvernööri suuressa viisaudessaan julisti juurikään poistavansa sekä maskipakon että rajoitukset. Periaattessa maraton kymmenine tuhansine osallistujineen saisi nyt siis täysin vapaasti taapertaa pitkin kaupungin katuja, kunhan osallistujat vain muistaisivat pitää turvavälit toisiinsa. Kaupungin pormestari ja paikalliset terveysviranomaiset tekisivät tosin kaikkensa estääkseen tämän – ja huhtikuuhun mennessähän kaikki saattaa säädöstenkin osalta olla jo toisin. Poliittista hullunmyllyä siis täälläkin.

Austin hauska ja rento kaupunki, joka tunnetaan mm. katutaiteesta ja musiikista.

Vaikka juoksu- ja urheilutapahtumia kaipaankin, itselläni ei ole mitään hinkua suuriin yleisötapahtumiin vielä hyvään toviin. Päädyinkin ilmoittautumaan Austinin virtuaaliselle puolikkaalle, ja onnistuin houkuttelemaan mukaan myös Anu-siskon. Juoksemme sitten taas yhdessä mutta erillämme, yhdessä mutta omia aikojamme, yhdessä mutta tuhansien kilometrien päässä toisistamme. Ja onhan se nyt tavallaan aika hauskaa, että muistoksi jää mitali siitä maratonista, josta tuli puolimaraton, ja virtuaalinen. Tilaisuus on kuitenkin historiallisen ainutlaatuinen, toivottavasti.

Ilmoittautuminen on muuten edelleen auki myös kansainvälisille juoksijoille. 🙂

Suosittu ulkoilualue Lady Bird Lake kaupungin keskustan tuntumassa on osa Colorado-jokea. Järvi on nimetty presidentti Lyndon B. Johnsonin vaimon mukaan.

Voi uni, mikset tuu…

Ihan alkuun todettakoon, että olen ihan hitsin kateellinen niille, jotka nukahtavat hetkessä. Vaikkapa miehelleni, joka on umpiunessa jo ennen kuin ennättää hyvät yöt huikata. Siinä sitä sitten itse pyörii ja kihisee, kun unesta ei ole tietoakaan.

Yöheräily, nukahtamisen vaikeus ja aamuyön kahvinkeittely ovat tulleet tutuiksi. Parempaa unta metsästäessä olen tehnyt kaikki mahdolliset virheet – plärännyt somea ja näpytellyt työläppäriä. Ja samalla olen karkottanut unihippuset entistäkin kauemmaksi.

Tiedän kyllä, että pitkäaikainen nukkumisen takkuaminen voi johtaa ylivireystilaan, joka sitten puolestaan sotkee unen ja valvomisen rytmin. Tunnistan tuskan – ja tiedän hyvin senkin, mitä pitäisi tehdä. Ottaa aikaa itselle ja rauhoittua ja huilata ja ajatella positiivisia. Mutta eihän elävässä elämässä näin tapahdu, ainakaan ihan aina. Välillä vaan on kiirettä ja asiat kaatuvat päälle. Tai treenaa liikaa ja syö huonosti. Lähimpienkin kanssa tulee joskus rähinöityä.

Ilmeisesti nukkumisen ongelmat ovat tuttuja monille muillekin. Ainakin taannoin järjestettyyn uniluentoon oli tulijoita sankoin joukoin. Uniasiantuntija lohdutti meitä hampaat irvessä unta hakevia toteamalla, että pieni valvominen ei oikeasti haittaa. On tavallista, että syvän unen jälkeen aamuyön uni on höttöistä. Jopa niin höttöistä, ettei tajua nukkuneensa.

Uniluennolla opin, että unijaksot tulevat sykleissä. Väkisin uni ei tule, vaikka kuinka sen perään huutelisi. Luennoitsija puhui ”uni-ikkunasta”; uni tulee, kun seuraava uni-ikkuna aukeaa. Aikaa ei voi hoputtaa. Ei auta kuin odotella. Ja tässä kohtaa tulee se tärkein pointti: odottelua ei kannata sössiä näpelöimällä kännykkää tai avaamalla telkkaria. Mieluummin kannattaa nousta sängystä, hiippailla hämärässä ja katsella vaikka ikkunasta yön varjoja. Kuunnella leppeää musiikkia ja lueskella lämpimässä valossa. Ja kun uni-ikkunan on aika avautua, sitten vaan peittojen alle ja koisimaan.

Jos päivät ovat jatkuvasti liian aktiivisia ja arki tuntuu lähtevän lapasesta, on parasta ottaa itseään niskasta kiinni. Vaikka rauhoittumiselle ei tuntuisi olevan aikaa, parasta olisi kuitenkin yrittää löytää sitä jostain. On nimittäin niin, että jos kropan antaa käydä yötä päivää ylikierroksilla, lempeää untakaan on turha toivoa.

Yleensä unettomuuden syy paljastuu, kun sitä lähtee rehellisin ottein tutkiskelemaan. Vaikeampaa on ehkä myöntää, että omilla touhuilla voi vaikuttaa tilanteeseen. Jos kierre jatkuu pitkään, mieliala alkaa käydä sietämättömäksi. Huumori häviää ja otsa kurtistuu. Kun unihämminkien juurisyy löytyy, pahin kireys alkaa helpottaa. Joskus prosessi vie pitemmän aikaa, varsinkin jos unettomuuden syyt ovat hankalissa kiemuroissa. Joskus taas ratkaisut ovat hyvinkin simppeleitä, kuten vaikkapa lämpötilan laskeminen makuuhuoneessa tai valoisuuden vähentäminen. Tai unisukat (niistä en luovu kesälläkään!).

Pikku päikkärit auttavat jo paljon, jos vain elämäntahti sellaiset edes silloin tällöin mahdollistaa. Yöunien korvaajaksi niistä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole. Viisaammat neuvovat, että säännöllinen elämänrytmi ja ilta-ajan rauhoittaminen ovat a ja o. Puhtaat lakanat ovat plussaa, ja makuuhuone kannattaa rauhoittaa vain unipuuhia varten. Pieni tylsistyminenkin on kuulemma hyvästä – aivot saavat rauhoittua hektisen menon jälkeen.

Yllättävämpää on ehkä se, että ruokatottumuksillaan voi vaikuttaa paljonkin yöunien laatuun. Tämänkin tiedonhippusen kuulin uniluennolla: jos päivän tuhdeimman ruoka-annoksen tempaisee viiden tietämissä iltapäivällä, kooma iskee kuuden-seitsemän maissa. Sen jälkeen vireystila pomppaa pilviin, eikä unen houkuttelu onnistu. Uniluennoitsijan yksinkertainen sanoma oli, että nälkäinen nukkuu huonosti. Kannattaa siis aterioida mieluummin kahdeksan aikoihin, jos unten maille tahtoo kymmeneltä.

Talvipakkasilla tämä ei ehkä ole houkuttelevin vinkki, mutta kuulemma takuuvarma: unen laatu on hurjasti parempaa, jos heittäydyt peittojen sekaan nakupellenä. Kehon lämpötila pysyy alhaisempana, melatoniinia kehittyy enemmän ja mielihyvähormonit saavat otsarypyt siliämään. Varsinkin, jos voit painautua vieruskaverin lämmintä kylkeä vasten!