Yhteisjuttu: 2019 peruutuspeilissä

Elämä ja urheilu vertautuvat toisiinsa monella tavalla. Sitä saa mitä tilaa; juuri sen verran saa kuin panostaa. Myös se totuus pätee, että usein paremmin näkee vasta jälkikäteen. Mikä toimi, mikä ei, mikä onnistui, missä ehkä mentiin harhapolulle?

Jouluna 2019 juoksu on meidän kaikkien siskosten elämässä erilaisessa asemassa kuin se oli vuosi sitten. Jos kuka on lukenut meidän juttujamme pidempään, on jo huomannut, että me kirjoitamme paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mielen ja kehon yhteydestä, urheilun sovittamisesta elämän vaihtuviin vaiheisiin. Ja mikä muu elämässä olisikaan yhtä pysyvää kuin muutos?

Jos juuri nyt katsoo eteenpäin, suhde juoksuun on meillä jokaisella pienemmässä tai isommassa murroksessa. Tavalla tai toisella juoksu hakee kaikkien meidän elämässä uutta paikkaansa osana kokonaisvaltaisesti hyvää arkea ja elämää.

Mutta mitä eväitä vuosi 2019 antoi?

Sirpa: Kaksi puolimaratonia ja eka duathlon – näin jälkiviisaana, ehkä se oli minulle tänä vuonna paljon. Keväällä, kun olin uusissa töissä Teksasissa ilman perhettä, urheilu oli arjessani hyvin keskeisessä roolissa ja varmasti auttoi pitämään päätä kasassa. Mutta duathlonin jälkeen olinkin sitten tosi väsynyt. Teksasissa elettiin vuoden kuumimpia aikoja. Viikkoihin ei tehnyt edes mieli juosta. Luulin, että annoin itselleni kunnolla aikaa toipua, mutta jälkikäteen näen, että jossakin näillä main jotain meni pieleen: kun sitten hiljalleen taas juoksin, melkein heti ajauduin ongelmiin hamstringin kanssa.

Syksyn ja talven ajan päälajini onkin ollut uinti, siis uinnin opetteleminen. Uinnin kaverina olen pyöräillyt, patikoinut, tehnyt voimatreeniä ja fysioterapiaharjoitteita, joita lapseni kutsuvat pepun suurennusharjoitteiksi. Ilokseni olen huomannut, että hyvinvointini ei tarvitse välttämättä juuri juoksua, sillä melkein saman fiiliksen löytää myös altaasta. Melkein. Kyllä silti odotan sitä, että reisi taas kestää juoksua, edes vähän – ja työskentelen tämän eteen ankarasti.

Jos jotain tänä vuonna syvemmin ymmärsin, niin sen, kuinka tärkeää on pitää rasitus ja lepo tasapainossa. Että ilman kovia pohjia ei voi tehdä kovia tuloksia. Ja että ne kovat pohjat rakennetaan ajan kanssa, kärsivällisyydellä, pieni askel kerrallaan. Toivottavasti muistan tämän, sillä niin helppoahan on harhautua innoissaan kaikenlaisten kivojen tapahtumien ja haasteiden viidakkoon ja tavoitella jotain sellaista, mihin ei vielä ole valmis.

Anu: Melkein loppumetreille saakka kausi oli onnistunut. Muutama vuosi on mennyt repaleisesti; on ollut olkapääleikkausta ja kaikenlaista. Tänä vuonna juoksu kulki kivasti ja sain harjoitella terveenä. Hienoin kokemus oli ilman muuta kevään ultrajuoksu. Mukavana muistona on myös alkukesän maraton Tukholmassa.

Hölmöys iski joulukuun alussa: intouduin lähtemään mukaan ‘marrasputkeen’, eli juoksua joka päivä. Ei paha, jos sen tekee maltilla. En tehnyt. Itsenäisyyspäivänä iski armoton niskakipu ja niska turposi. Kuvaustutkimus kertoi, että kärsin spondylolyysistä ja oikoryhdistä. Tässä nyt sitten ihmettelen, mitä nuo termit tarkoittavat tulevien juoksujen kannalta. Itku pääsi, kun soitin lääkärikäynnin jälkeen miehelleni. Lääkärin sanat olivat lohduttomat: ei pitkiä juoksuja enää ikinä. Lempeä jooga voisi kuulemma toimia.

Katja: Peruutuspeiliin vilkaisu riittää. On ihan selvää, ettei 298:ssa täysin päämäärättömässä treenissä, ex-temporee juostussa HCR.ssä tai Länsiväyläjuoksussa sekä kasassa peruuntuneita juoksutavoitteita ole aihetta juhlaan.

Kun lyhyeen ajanjaksoon kasaantuu rajallisia voimavaroja liikaa kuormittavia asioita, on ollut viisautta hellittää juoksutavotteiden suhteen ja kuunnella kehoaan. Tehdyt valinnat ovat olleet jälkeenpäinkin katsottuna ainoat oikeat. Olisin varmasti selvinnyt luopumistani juoksutapahtumista, mutta olisin tehnyt ne jaksamiseni kustannuksella.

Vuoteen mahtuu myös uudenlaisesta itsetutkiskelua ja koko juoksupersoonan pohdintaa. Ennen lähes kaistapäisestä treenaajasta on tullut hiipuneita treenimääriä ja kadonneita kilpatavotteita ihmettelevä keski-ikäinen yh-mamma. Se mikä tuntui vielä vuosi sitten merkitykselliseltä ja antoi kiksejä elämään, ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Yht’äkkiä onkin hyvä olla näin. Juosta vain muuten vaan. Huvikseen. Ilman päämääriä.

Ja on ollut pakko myöntää, ettei tavoitteelliselle treenaamiselle ole ollut myöskään tilaa. Uusiin, liikuntamuotoihin panostaminen on tuonut vuoteen hiihtoa, luistelua, juoksua, polkujuoksuja, suunnistusta, patikointia, melontaa, pyöräilyä ja kävelyä. Rämpimistä siellä täällä hetkenkin mielijohteesta. Eli paljon hyviä, omaan persoonaan, aktiivisuustasoon ja elämään sopivia hetkiä.

Vuodestamme tuli meille kaikille sisaruksille täysin erilainen, kuin mistä uumoilimme. Tilanteet muuttuivat ja me muutuimme. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä tulevaa, jatkamme vakaasti liikkumiseen luottaen.

Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen “sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

HCR; kaksi erilaista kokemusta

Tänä(kin) vuonna juoksupäiväksi osui alkukesän kuumin päivä. Texasissa asuva sisko viestitteli, että heillä on tänään tavallista viileämpää, vain +25 astetta. Samat lukemat meillä, ja hikeä pukkaa!

Anutherunner:

Annoin intuition viedä, ja järjen vastaiseksihan tämä sitten kääntyi. Pääsiäisen ultrajuoksun jälkeen oikea sääreni on ollut todella kipeä. En ole kipuherkkä (kitinäkynnys tosin voi kotiväen mielestä olla vähän alhainen..), ja juoksuharrastukseen nyt vaan kuuluu, että silloin tällöin vähän jomottelee.

Pari viikkoa sitten juostun Länsiväyläjuoksun (17,4 km) jälkeen ehdin jo epäillä, että jalassani on veritulppa tai joku muu laskimotukos. Heräsin yölläkin siihen, että jalkaa särki. Ostin vinon pinon lääkesalvoja ja sivelin tiikeribalsamia. Juoksin varovasti vain juoksumatolla, ettei jalka ärsyyntyisi liikaa.

Hcr-aamuna viestittelin siskolle, että jahkailen, kannattaako juosta. Arvata saattaa, että lähdin kuitenkin, vaikka ei tietenkään olisi kannattanut.

Ensimmäiset neljä kilometriä kulki mukavasti, vaikka kuumuus koetteli. Sitten alkoi jalkakipu. Jouduin kävelemään vähän väliä, jopa alamäissä. Pikkusisko pyyhälsi kevein askelin ohitseni kympin tietämissä.

Reitti sinänsä olisi antanut mahdollisuudet vaikka miten mukavaan juoksuun. Paikoitellen juutuin ruuhkiin, mutta tällä kertaa se ei haitannut, koska juoksemiseni kanssa oli muutenkin vähän niin ja näin.

Jo startissa oli kova jano. Oma juomapullo unohtui autoon, eikä sitä sitten enää ennättänyt lähteä sieltä hakemaan. Olisi ollut hienoa, jos lähtöalueellakin olisi ollut edes yksi juomapiste.

Mitä opin: olisi pitänyt kuunnella sitä pientä järjen ääntä. Nyt jalkani on niin kipeä, että lääkärireissua ei voi enää välttää. Noinkohan tällä nyt sitten Tukholmassa pystyy juoksemaan, voi himputti.

Katjatherunner:

HCR:lle tuli ilmoittauduttua vuosi sitten. Kuitenkin jo hyvissä ajoin olin päättänyt, että tällä kertaa juoksu jää väliin. Samaan viikonloppuun ajoittuvat nuorimmaisen rippijuhlat, ja järjestelyt vaativat veronsa – ja ainakin aikansa!

Kauppasin vielä kisa-aamuna juoksulippua ja tarkistin, että juoksijan saisi lennossa vaihdettua, jos joku juoksemaan lähtisi.

Valmistelin suklaakakkua ja viestittelin siskoni kanssa. Hetken päästä hulluus vei kuitenkin voiton! Huomasin ilmoittavani, että lähden juoksemaan.

Ahdoin suuhuni edellisen päivän ruokaa ja pengoin shortseja kaapista. En ollut tutkinut reittikarttaa, enkä ollut valmistautunut mitenkään tapahtumaan. Viikolla olin tehnyt pihan siivoustöitä ja edellisenä iltana kuurannut terassia.

Sovimme juoksevamme omaan tahtiin. Aloitin alkumatkan varovaisesti, yrittäen säilyttää mahdollisimman tasaisen vauhdin. Pääosin juokseminen tapahtui sumpussa. Vesipisteille kerääntyi ruuhkaa.

Puolimatkassa tsemppasin isosiskoani, joka patisteli minua vain menemään. Juoksusta tuli hyvä fiilis, vaikkei karnevaalitunnelma tällä kertaa mukaan tarttunutkaan. Juoksu vei kuitenkin pahimman juhlanjärjestelystressin. Ja tulipahan taas juostua yksi tapahtuma yhdessä.

Fixer Upper + se niitten Marathon

“Mitä teet parin viikon päästä viikonloppuna?” kysyi työkaverini touhukkaasti eräänä aamuna. Olemme kumpikin Austinissa yksin ilman perheitämme ja olimme jo yhtenä viikonloppuna käyneet yhdessä juoksemassa ja patikoimassa. Pahaa-aavistamattomana ilmoitin, että ei mitään kalenterissa sille viikonlopulle. ”Hyvä, juokset mun kanssa puolimaratonin!” kuului vastaus.

San Diegon puolikkaan jälkeen olen treenannut nopeutta, en matkaa, eikä nyt ollut tarkoitus juosta pitkää kisaa pitkään aikaan. Pisin treenijuoksu on tainnut olla noin viisi mailia eli palttiarallaa 8 km. Kaksi viikkoa? Siinä ei varsinaisesti ihmeitä enää ehtisi tehdä… Mutta tapahtumassa oli tarjolla kokonainen, puolikas ja 5K ja näistä vaihtoehdoista totesimme, että puolikas on toki järkevin. (Järjen hiventäkään…)

Silo District Half/Marathon järjestettiin tänä vuonna toisen kerran Teksasissa, pienessä Wacon kaupungissa. Kaikesta toki kuultaa läpi vakava kaupallisuus. Tapahtuma tuo kaupunkiin turisteja, ja turistit tuhlaavat rahaa. Myös osallistumismaksut olivat tyyriinpuoleisia. Järjestävänä tahona ei suinkaan ole paikallinen juoksuseura, vaan HGTV:llä pyörineen Fixer Upper -sarjan Chad ja Joanna. Meniköhän nyt nimet oikein? Ehkä Joann. Jo-Jo? Ekan kerran kysyttäessä ilmoitin, että Chip ja Sara.

Siinä missä minä en ollut konseptista koskaan kuullutkaan, työkaveri on kyseisen sarjan, henkilöiden, tästä tuulta purjeisiinsa saaneen sisustussuuntauksen ja heidän perustamiensa sisustusliikkeen ja leipomo-kahvila-ravintolan raivoisa fani. Kun lähdössä mietin, että olikohan noi nyt ne, niin työkaveri oli jo kadonnut rinnalta napsimaan kuvia ja selfieitä niiden kanssa. Niin ja miten maraton tuli mukaan kuvioihin: Chad tahtoi juosta maratonin, joten yritteliäänä kaverina järjesti itselleen oman maratonin. Tänä vuonna hän juoksi yhdessä vauvaikäisen lapsensa kanssa vain puolikkaan. (Lapsi toki rattaissa. Tavallisten kuolevaisten ei ollut sallittua juosta rattaiden kanssa, mutta kisan omistajat nyt vain ovat tasa-arvoisempia kuin sen osallistujat.)

Etukäteen minua nyppi aivan suunnattomasti se, että juoksijat yritettiin pakottaa paikan päälle viimeistään edellispäivänä. Juoksunumeron ja äärimmäisen vaatimattoman muun tilpehöörin sai nimittäin ohjeiden mukaan noutaa vain henkilökohtaisesti paikan päältä edelliseen iltaan mennessä. Kisa sai tästä runsaasti negatiivista palautetta mm. Facebook-sivullaan, ja järjesti ensin ”poikkeuksen”, jonka mukaan kaiken saikin hoidettua vielä kisa-aamuna Race Solutions -teltassa. ”Mutta muista, että teemme tämän poikkeuksen sinun kohdallasi vain tämän yhden ainoan kerran.” Loppujen lopuksi työkaveri sai aivan ongelmitta haettua meidän molempien paketit, kun oli muutenkin kaupungissa tätä kaikkea Magnoliaa ihailemassa.

Itse kisa oli järjestetty hyvin ja vuoden takaisista ekan kisan kokemuksista oli selvästi otettu opiksi. Välillä juomapisteiden vapaaehtoisilla piti ihan tosissaan kiirettä lasien täyttämisen kanssa, mutta joka pisteeltä sain vettä tai Gatorade-urheilujuomaa. Geelejä ei näkynyt missään, eikä suolatabletteja. Joku jäi matkan varrelle istumaan kramppaavan jalan kanssa, niin että ehkä se suola olisi ollut ihan ystävällinen juttu. Ongelma ei kuitenkaan paisunut aivan järjettömiin mittasuhteisiin, kun luontoäiti oli kohteliaasti järjestänyt täysin pilvisen ja paikallisissa oloissa viileäksi arvioitavan aamun (noin +20 astetta celsiuksissa).

Työkaveri pyyhälsi kuvat otettuaan nopeasti ohitse ja katosi. Olimme sopineet, että kumpikin juoksee oman kisansa ja maalissa tavataan. Annoin hänen mennä ja aloittelin hitaasti, kun tiedän, että oma koneeni käynnistyy pikkuhiljaa ja mielellään kiihtyy loppua kohden. Ihailin onnellisena kaunista yliopistoaluetta ja Wacon kaupungin rakennuksia. Kaupungissa on amerikkalaisittain poikkeuksellisen kaunista arkkitehtuuria – tai siis ainakin minun Kaliforniaan tottuneet silmäni näkevät paljon epäkäytännöllistä kauneutta, johon länsirannikolla ei ole tapana törsäillä.

Toisen ja kolmannen mailin välillä yhytin 2.30-jäniksen, joka oli lähtenyt matkaan ehkä meidän aallossamme, mutta selvästi minua edellä. Hengasin jäniksen porukassa kaikessa rauhassa noin 10.50 – 11 min. / maili tahdissa. Juomapisteellä jänis jäi kuitenkin jonnekin taakseni ja totesin, että en minä häntä odottelemaan rupea.

Edelläni juoksi muutamaan kertaan leidi, jonka oranssin paidan selässä luki SISU ja sen määritelmä. Kuuntelin, että englantia se jutteli kaverilleen, mutta saattoihan silti toki olla jotain siteitä Suomeen. En tohtinut kysyä.

Juoksin omaa tahtia eteenpäin ja kohta edessä keikkui toinen jänis, hänelläkin 2.30-kyltti. Päättelin, että tässä on edellisen koraalin jänö, ja jäin taas keikkumaan sakin jatkoksi. Jänis ilmoitti, että nyt kyllä mennään minuutin kovempaa kuin pitäisi, ja juoksikin välillä aika lähellä 10 minuutin maileja. Mutta taas sama juttu: juomapisteellä hän jäi taakse.

Kolmannen porukan tavoitin jossakin viidennen ja kuudennen mailin tietämillä. Tämä oli nyt kokomaratonia juoksevien 4.45-tahdistaja. Painelin heidän kanssaan siihen saakka, että puolimaratonin juoksijat 7,5 mailin kohdalla kääntyivät ja lähtivät takaisin kohti maalialuetta. Näin työkaverin toisella puolen tietä, näytti olevan pari minuuttia minua edellä. Kokomaratonin juoksijat jatkoivat eteenpäin, kisan vapaaehtoinen ilmoitteli heille hymyillen, että tästä se ilo vasta alkaa.

Pitkin matkaa mailimerkeissä oli lukenut kaikenlaisia kannustavia ajatelmia, joiden tarkoitus oli saada uskomaan, että kyllä tähän pystytään. Nyt ne mailimerkit kuitenkin aivan kokonaan loppuivat puolikkaan juoksijoilta, ilmeisesti ne seurasivat tästä eteenpäin vain kokomatkalaisten reittiä. Se harmitti. Onneksi oma kello oli suunnilleen oikeassa tahdissa ja piippaili mailien merkiksi. Otin jokaisen piippauksen kohdalla lisää energialadattuja karkkipapuja, joita olin varannut mukaan vyölaukkuun, kun en mistään ollut löytänyt juuri sitä geeliä, jota tiedän vatsani pitkällä retkellä sietävän. Tämä osoittautui yllättävän hyväksi taktiikaksi: kun aloitin säännöllisen tankkaamisen 6. mailin tietämillä, energiat pysyivät tämän jälkeen jatkuvasti korkealla ja vauhti alkoi nousta.

Mailin 10-11 juoksimme näin jälkikäteen kartasta katsoen ympyrää. Mentiin kahdesti eri siltoja pitkin sen kauniin joen yli, jota olimme tässä jo pitkän matkaa seurailleet. Ne sillat tietysti tarkoittivat sitä, että ensin silloille noustiin. Siis mäkiä. Ja kun toinen silta oli selvitelty, käännyttiin tiukasti – edessä oli vielä kerran mäki. Vieressä juokseva nainen kirosi hartaasti. Kerroin sille, että ihan samat mietteet, mutta kyllä me tämä selvitellään. Sitten painelin kohti mäkeä kahden muun juoksijan välistä, jotka olivat vaihtaneet kävelyksi. Huikkasin heille, että ”let’s run the hill!” ja kuulin, kuinka takanani voihkittiin. Juoksin sen mäen.

Viimeisellä juomapisteellä havainnollistettiin hyvin, kuinka kisa oli kaupunkilaisille ”all hands on deck” -tapahtuma. Sain Gatoradeni noin kaksivuotiaalta pikkukaverilta, jota kiittelin vuolaasti. Ja sitten päästin hanat auki. Kerroin itselleni, että olin juossut juoksumatolla monta harjoitusta, joissa viimeiset kymmenen minuuttia olivat reippaasti alle 10 minuutin maileja ja ihan yhtä tuskaa. Nyt on edessä kaksi mailia. Minä jaksan juosta kaksi mailia. Kymmenen minuuttia. Viisi. Vaikka sattuisi. Maalisuora oli ihan mahdottoman pitkä, kun maali näkyi kauas, mutta ei vain tullut yhtään lähemmäs. Kellon mukaan vauhti tässä kohden 9.22/maili (eli 5.50 per km). Jollekulle hidasta, toiselle nopeaa.

Jossain vaiheessa matkaa työkaveri oli ottanut huoltotauon ja sillä välin ilmeisesti pinkaisin ohitse, sillä hän odotteli minua maalilla noin vartin verran ennen kuin selvisi, että olinkin ollut perillä ennen häntä. Puhelimeen oli tullut jo kotiväeltä onnitteluja: he olivat maratonin kännykkäsovelluksesta seuranneet väliaikoja ja todenneet, että kun vauhti kerran nousee koko ajan, nyt menevät omat pohjat uusiksi. Olin perillä ajassa 2.15.32, paransin San Diegon tulosta lähes neljällä minuutilla.

Työkaverin kanssa hengailtiin hetki siiloilla, hän kävi vielä tekemässä faniostoksia ja sitten kävelimme takaisin autolle. Bussi kulki väliä kyllä, mutta jono oli niin pitkä, että totesimme, että vielä me vähän reilu maili kävellään. Suihkun ja thai-ruoka-annoksen jälkeen keho kertoo, että kello herätti tänä aamuna puoli neljältä. Olisi aika laittaa unta palloon. Levätä ja elpyä. Ja sitten katsella, josko jossain näkyisi koukkuun uutta matoa.

 

San Diego: Puolimaraton

“Se mikä siellä juostessa sitten oikeasti vaivaa, on jokin ihan muu juttu kuin se, mistä etukäteen oli huolissaan”, sanoi noin vapaasti suomentaen podcastin emäntä puolimaratoniani edeltäneellä viikolla. Ja tätä lausetta sitten mietin siellä yhdeksän mailin kohdalla, kun alkoi se pystysuoran tuntuinen ylämäki.

Oikean jalan nilkka oli jo muutaman mailin ajan kipuillut joka askeleella. Kengät, jotka olivat treenissä olleet aivan taivaalliset, tuntuivat nyt kisassa hyvin ikäviltä. Mietin, kannattaisiko pysähtyä säätämään nauhoja. Totesin, että todennäköisimmin kyse ei ollut nauhoista, joten tuskinpa saisin paljoakaan muutosta aikaan. Päätin vain jatkaa matkaa ja antaa jalan murehtia omista ongelmistaan. Jalka jatkoi murehtimistaan, kunnes unohdin sen, eikä ole sittemmin inahtanutkaan.

Se, minkä olin olettanut koituvan ongelmaksi, oli edellisenä torstaina alkanut nuha. Töissä tiesin yhtäkkiä, että lasten potema flunssa oli kuin olikin päässyt tarttumaan. Illalla annoin rahauhreja apteekissa. Flunssahyllystä löytyi kaikenlaisia troppeja, jotka huojentavasti lupasivat lyhentää nuhan kestoa. Sinkitin seuraavat päivät armottomasti aina kun en ceevitamiinittanut.

Lauantaina selvitin vielä ekspossa, millaisia vaihtareita saisin tehdä, jos seuraavana aamuna heräisin kauheaan köhään. Kisatyöntekijä sanoi, että saan halutessani jäädä hotellille nukkumaan ja juosta kisan virtuaalisesti myöhemmin.

Nukkuminen ei kuitenkaan kuulunut viikonlopun ohjelmaan. Hotelli nimittäin sijaitsi aivan Gaslamp Quarterissa, San Diegon keskustassa, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka lähtöviivalle. Ymmärtämättä oli jäänyt, että nuoret ja turistit juhlisivat hotellin viereisissä huvittelukeskuksissa aina aamuneljään saakka sellaisella volyymilla, että autojen varashälyttimet laukeilisivat. Se oli kuin olisi yrittänyt rock-konsertissa nukahtaa – korvatulpat korvissa ja silti kärvistellen.

Sunnuntai-aamuna kuulostelin oloani tosi tarkkaan ja päätin luottaa niihin noin tuhanteen googlettamaani artikkeliin, joissa vakuutettiin, että jos se on vain kaulan yläpuolella, saattaa juoksu tuntua kamalalta, mutta vaara ei uhkaa eikä henki lähde.

San Diegon puolimaraton ei välttämättä ole monellekaan suomalaisjuoksijalle destination race, mutta voisi aivan hyvin olla. Reitti oli kaunis, reilun viiden tuhannen juoksijan joukko juuri sopiva, tunnelma mahtava, vapaaehtoiset uskomattoman kannustavia ja kokonaisuus kaiken kaikkiaan ihan nappiin järjestetty. Kun aaltoni lähti aamukahdeksalta matkaan pitkin rantatietä, meri oli tyyni ja kaupunki uninen. En pysähtynyt ottamaan kuvia, ehkä olisi pitänyt. Hymyilin koko ajan ja huutelin kiitoksia ihmisille, joita ilmestyi kadunvarsille juoksijoita kannustamaan.

Etukäteen olin vannonut, että juoksen sen kamalan ylämäen. No en juossut, eivätkä ympärilläni muutkaan. Vaikka olin mielestäni kaksi vuotta opiskellut korkeusprofiilikarttaa, nousun jyrkkyys ja pituus pääsivät sittenkin yllättämään. Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoista nousua oli siis reilut kolme kilometriä. Siitä kaksi tiukinta osuutta noustiin suunnilleen 85 asteen kulmassa, niin että jos juoksija ei askeltanut varovasti, hän kieri selän kautta takaisin alas! Nopeammin se meni kävellen, ehkä. Powerhaikaten!

Olin mäessä aika onnellinen siitä, että olin varannut vyölaukkuun mukaan omat geelit. Niitä piti olla matkan varrella jossain saatavilla, mutta missasin ehkä tarjoilun. Otin tavallisen geelin 6 mailin kohdalla, kofeiinilla terästetyn 9 mailin tietämillä ja jotain imeskelin sitten vielä 12 mailin tuntumassa, kun tuntui, että joku on varmasti mitannut matkan väärin.

No jaksoin minä maaliin. Ja juoksin ihan suunnitelman mukaan viimeiset kolme mailia kovempaa vauhtia kuin aiemmat kymmenen. Olivat sattumalta myös alamäkeä.

Alkuviikosta olin pohtinut nopeustavoitteita ja sitä, minkä pupun matkassa juoksisin. Sitten olin heittänyt nopeushaaveet romukoppaan, kun taistelin kehoni kanssa vain lähtöviivalle pääsemisestä. Hyvä niin: omasta aallostani puput näyttivät puuttuvan kokonaan. Matkan varrella kohtasin edellisen aallon kanssa matkaan lähteneen 2.30-jäniksen ja mietin tovin, olisiko pitänyt jäädä sen kanssa hengaamaan. Mutta jalka nousi ja matka taittui, joten en malttanut jäädä jänön seuraksi.

Perhe oli tullut mukaan ja odotteli Petco Parkin urheiluareenalla. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että areenalla juostaan vielä yksi 400 metrin kiekka ympäri, mutta eipä mentykään kuin ehkä kolmasosakierros. Siinä meinasi tulla loppukirille kiire, kun yhtäkkiä hoksasin, että maali onkin tuossa. Höh. Monen voiman rippeet oli ihan turhaan säästelty siihen kohtaan, jotta ipanat näkisivät äidin juoksevan vahvasti maaliin. Loppuaikaa katsoessani tiedän, että hyvänä päivänä se olisi ollut parempi, mutta kaltaiselleni sunnuntaipirkolle tämä tulos oli huonona päivänä oikein hyvä.

Painava, kimaltava mitali irtosi komeiden nuorten sotilaspoikien käsistä ja jonkun selfienkin siinä sitten vielä räpsäisin, ennen kuin lähdin etsimään perhettä ja ilmaista banaania.

Paluumatkalla hotellille kannustin reitillä vielä olevia, kuten minua ennen lopettaneet olivat minuakin kannustaneet. Perhe sitten asettui ystävällisesti näköesteeksi minun ja juoksijoiden väliin, kun hetkeä myöhemmin istuin pepullani katukiveyksellä ja päästelin ärräpäitä vasemman jalan ankaran kramppauksen vuoksi. Lapset arvioivat, ettei välttämättä kenenkään kisamoraalia siinä kohden nostattanut nähdä minun vinkuraan vääntyileviä varpaitani. Että jotain siinä tankkauksessa olisi ehkä voinut parantaa.

Mieleen jäivät: kauniin kanavan varrelta ylellinen asuinalue, kanavan tyyntä vettä halkonut pieni kalastajavene. Lastenrattaita työntäen juossut pariskunta, jota kannustin kymmenen mailin tietämillä. Nuori tyttö, joka taittoi reitin pyörätuolista käsin – ja oli jo selvitellyt ne hirvittävät mäet siinä vaiheessa, kun hänet näin. Niitä ei siis meinannut päästä kahdella jalalla käveleväkään. Ja neljän mailin kohdalta reittiä valvonut naispoliisi, joka jutteli kovaääniseensä kannustavasti ja vitsaili välillä, että ylinopeussakkoja tässä pitää ruveta jakamaan nopeimmin juokseville. Koululaisten marching bandit, jotka soittivat matkan varrella musiikkia. Innostuneet vapaaehtoiset, jotka tarkistivat lapusta nimen ja katsoivat silmiin: “You got this, Sirpa!”

Päätin jo etukäteen, että tähän on hyvä ottaa pieni treenitauko. Olenkin nyt ehtinyt vallan hyvin istua nojatuolissa katsomassa elokuvia. Vähän alkaa jo kutkuttaa ajatus treenistä, mutta toisaalta juoksun ajan täysin rauhallisena pysynyt nuha hermostui kokonaissuorituksesta kuitenkin. Ja mikäpä tässä on nuhatellessa, kun seuraava lappujuoksu saattaa olla vasta heinäkuussa – niin, tai saattaahan sitä johonkin innostua jo aiemminkin. 🙂