Wings for Life – mukana maailman suurimmassa juoksutapahtumassa

Anu-sisko bongasi Wings for Life -juoksun jokunen viikko sitten kai Juoksija-lehdestä. Sirpa oli samoihin aikoihin nähnyt tapahtumasta televisiomainoksen kuntosalilla. Jos samaa juttua mainostettiin sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, oltiin selvästi jonkin suuren äärellä. Ryhdyimme siis tutkimaan, mistä oikein oli kyse.

Wings for Life -tapahtuma järjestetään vuosittain toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Juoksu järjestettiin ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, ja siitä tuli maailman suurin juoksutapahtuma vuonna 2021, jolloin yli 180 000 juoksijaa eri maista osallistui kisaan. Tänä vuonna ennätyksiä rikottiin, kertoi kisakuuluttaja tapahtuman aikana, ja juoksuun osallistui pitkälti yli 200 000 juoksijaa olisikohan se ollut 130 maasta.

Lähtölaskenta!

Wings for Life -juoksun osallistujamaksut menevät selkäydintutkimukseen, ja osallistujat sekä tiimit voivat myös kerätä lahjoituksia samaan tarkoitukseen. Ennen tämän vuoden tuloja tapahtuma oli historiansa aikana kerännyt hyvään tarkoitukseen yli 40 miljoonaa euroa.

Tapahtuman aikana juoksijat eivät juokse kohti maaliviivaa, vaan sitä karkuun. Kaikki osallistujat lähtevät matkaan samaan aikaan. Jotkut juoksevat (tai kävelevät, tai rullaluistelevat, tai rullailevat pyörätuolilla) omilla kotikulmillaan, ja toiset osallistuvat lähialueella järjestettyyn yhteiseen tapahtumaan. Puoli tuntia lähtölaukauksen jälkeen liikkeelle lähtee myös raatobussi, ja kunkin kisaajan matka päättyy siihen, kun auto saavuttaa hänet. Kisaa varten puhelimeen ladataan sovellus, joka pitää juoksijan kartalla suorituksen kulusta.

Juoksumaisemia Texasissa

Sirpa

Minulle lähtöviiva aukeni Keski-Texasissa aamukuudelta. Lähialueilla ei järjestetty yhteistapahtumaa, joten tiesin lähteväni liikkeelle kotiovelta. Yöllä olimme heränneet aikamoisen kevätmyrskyyn: rakeet takoivat kattoa, ukkonen jyrisi ja myrskytuuli yritti parhaansa mukaan heiluttaa nurkkia. Kun aamulla heräsin, sääennustus ehdotteli kello kuudeksi uutta myrskyrintamaa. Lähdin kuitenkin ulos – lupasin perheelle, että pysyttelen kodin nurkamilla ja tulen juoksumatolle jatkamaan, jos sää huononee.

Sovelluksesta kuului lähtölaskenta, ja lähdin matkaan reippaasti kävellen. Aamuhetki oli ihana: jo ennen auringonnousua linnut sirkuttelivat puissa ja sammakot kurnuttivat lammessa. Muita ihmisiä ei näkynyt missään, mutta tuntui mukavalta tietää, että siskot juoksivat aivan samaan aikaan maailman toisella puolella. Sovellus lähetti tsemppiviestejä huvittavankin usein: joka neljännesmailin jälkeen se kertoi, kuinka huikea urheilija olenkaan.

Hyvin järjestetty radiokokemus auttoi yllättävän hyvin kisatunnelmaan. Olin ajatellut, että kerkeän ehkä kaksi mailia taapertaa, mutta lopulta menin yli kolme (noin 5,2 km), sillä tapahtuma kannusti pitämään kävelyvauhdin reippaana. Ja aamun liikunnat oli siten hoidettu jo kauan ennen kuin naapurusto edes heräsi sunnuntaipuuhiinsa.

Maaliviiva

Katja

Sisarten intoilema juoksutapahtuma oli itselle vieras. Mietinkin osallistumistani kisa-aamuun saakka. Olin edellisenä päivänä juossut cooperin ja tehnyt pihapuhteita. Kun lopulta päätin siskojenkin painostuksesta osallistua, oli appin lataamisen kanssa aikamoista sähläystä. Kännykän muisti kun veteli viimeisiään.

Kisa oli kokemuksena todella hauska. Yllätyin, miten mahtavalta tuntui juosta samanaikaisestin niin monen osallistujan kanssa. Takaa lähestyvä virtuaalinen kisa-auto saavutti 10,7 kilometrin kohdalla. Lenkki hyvän asian puolesta tuli tehtyä!

Näissä maisemissa oli kiva juosta

Anu

Jahkailin lähtöviivalle saakka, juoksenko ulkona vaiko matolla. Päädyin matolle, sillä jalkani on vielä toipilasvaiheessa. Pyllähdin parisen viikkoa sitten lahjakkaasti, enkä ole uskaltautunut ulkojuoksuihin vielä. Edellisvuosien juoksutarinoiden perusteella moni muukin on tehnyt suorituksensa matolla, joten ajattelin, että kyllä se app osaa askeleeni laskea. Ei osannut, tai sitten sähläsin GPS:n kanssa jotain. Tulokseni ei koskaan päätynyt listoille. Juoksin tuntumalla 11 kilometriä, sillä etukäteistutkailujen perusteella olin arvellut, että niillä main se kisa-auto alkaa hätyytellä.

Erilainen tapahtuma, ja kivointa oli ajatus, että siskojen lisäksi samaan aikaan kirmailivat sadat tuhannet kanssajuoksijat hyvän asian puolesta!

Juoksun jälkeen kokoonnuimme whatsappin äärelle jutustelemaan tunnelmista

Kevään kirmailuja

Vähitellen alkaa vahvistua usko siihen, että kevät on vihdoin täällä. Mustarastaat sirkuttavat sydämensä kyllyydestä ja jokunen kukkanenkin on uskaltautunut kurkistelemaan lumiläikkien välistä. Tähän aikaan vuodesta keväisten juoksulenkkien energia suorastaa tursuaa!

Tai tursuaisi, ellen olisi pyllähtänyt pyllylleni taannoisella iltakävelyllä. Irtosora pyörähti kengän alla ja tein muutaman näyttävän kiepsahduksen jyrkässä alamäessä. On yllättävää, miten moninaisiin asentoihin vanhat jäsenet venyvät – parit spagaatitkin onnistuin kuperkeikkojen ohella tekaisemaan.

Könkkäsin kotiin itkua tuhertaen, ja viimeiset pari viikkoa on mennyt tuntoja kuulostellessa. Kovimmilla on oma pää – kun kevään juoksuhaaveet heittävät häränpyllyä, on ihan hirveän vaikeaa pysyä järkevänä.

Kaarinan rataultra oli pakko jättää juoksematta. Kun ei kävelykään luonnistunut, olihan siinä taivuttava.

Tänä aamuna puin juoksuvarusteet päälleni ja soittelin pikkusiskolle vähän väliä. Siskolla on tutkinto jos toinenkin, ja yksi niistä sairaanhoitajan. Kuvailin jalkani tuntemuksia ja tivasin, voinko juosta puolimaratonin. Tuusulanjärven maratontapahtuma välkkyi houkuttelevana mielessä. Puhelun aikana kyykistelin ja noukin lattialle pudonneita pikkuroskia. Manailin, kun vasen pohje ei taipunut – ja jos pääsinkin kyykkyyn, en voinut ponnistaa enää takaisin ylös.

No, tietenkään ei mitään asiaa puolimaratonille tuommoisella jalalla. Vaihdoin juoksuvermeet kotivaatteisiin.

Sitten pohdin, että jospa kompressiosukilla pärjäisi. Vedin taas juoksuvermeet ylleni ja soitin siskolle. Mitäs jos teippaisin jalan, elastistako siihen pitäisi vai jotain muuta? Sisko selitti kahdeksikon tekemisestä, mutta ei ollut vakuuttunut touhuni järkevyydestä. Puhelun jälkeen viestitteli, että onhan niitä tapahtumia myöhemminkin, kevät vasta alkamassa ja kesän kalenterit juoksuja tulvillaan.

Alistuneena riisuin taas juoksuvarusteeni ja samalla pohdin, että olisihan sitä voinut vaikka parit buranat napsia. Sitten muistin artikkelin, jossa varoiteltiin särkylääkkeiden ja urheilun yhdistämisestä. Sydän ei tykkää, ja taisi siinä olla jotain kammottavista äkkikuolemistakin.

Ensimmäiset krookukset

Talven kaamoksessa kärvistellyt mieli ei enää malttaisi. Juoksutapahtumat ovat tämmöiselle harrastelija-hölkyttelijällekin suola ja sokeri, ja niistä saa valtavasti virtaa. On ihanaa kirmaista keväiseen auringonpaisteeseen, pukea kevyemmät juoksuvaatteet ja nauttia lämpiävästä säästä. Keho suorastaan kihelmöi.

Aamun tuuliviiri-touhujani sivusta seurannut puolisoni nyökkäili hyväksyvästi, kun viimein ilmoitin, että en lähde puolikkaalle. Jo aiemminkin hän oli yrittänyt tarjoilla oivallusta siitä, että ehjällä jalalla on kivempi juosta, ja hajonneella jalalla juoksuja ei tule koko kesänä. Ohitin moiset mutinat, kunnes lopulta järki voitti.

Puolimaratonin sijaan lähdin koirien kanssa pitkälle, leppeälle kävelylenkille. Kävimme kurkistelemassa, joko läheinen metsäpolku piakkoin alkaisi olla juoksukunnossa. Vielä on paikoin mutaista ja inhaa – mutta ehkä se sitten kantaa, kun jalkanikin taas kestää. Jos hyvin käy, edessä häämöttävään kesääni mahtuu monia kivoja juoksutapahtumia.

Parin viikon päästä puhkeavat lehdet puihin. Luonto herää nyt vauhdilla, ja ulkona on ihanaa olla. Nauttikaahan kevään kihelmöivästä energiasta ja liikunnan riemuista! Let´s run towards the sun!

Kello ranteeseen ja menoksi (ja lehtijuttu!)

Tuossa taannoin olin kiperässä paikassa. Pankkini oli havainnut tililläni kummallista liikehdintää – joku epämääräinen taho oli velottanut joitakin senttejä. Olin kyllä lukenut pankin lähettämän viestin, mutta tajuntaani asti se ei ollut mennyt; suljemme korttisi, uusi tulee parin viikon päästä. Tietoisuuteni tämä jysähti kaupan kassalla, kun kortti ei vingahtanutkaan. 

On muuten tosi nolo tilanne. Kaikki ympärillä katsovat, että kas, taitaa olla katteeton kortti. Tai niin ainakin arvelin, kun posket punaisina yritin naputella pin-koodiani laitteeseen. Hylätty mikä hylätty, eihän siinä mitään.

Maksa älykellosi mobile paylla, kehotti kassahenkilö. Jeps, paitsi että en ollut lukenut sitäkään osaa pankin viestistä: aktivoi heti mobile pay, tai se on myöhäistä. Ja olihan se, myöhäistä. 

Ihanassa, kauniissa, aina mukana kulkevassa äly-urheilukellossani on vimpaimia jos jonkinmoisia, ja vahingosta viisastuneena olen vähitellen oivaltanut, että niitä pitäisi osata käyttääkin. Muutenhan on vain se kauneus. Ja siitä ei hirveästi ole iloa arkitilanteissa, paitsi onhan kauneus itsessäänkin ihan viehättävää.

Kaunis kuin karkki ♡

Mobile payn lisäksi kelloista on moneksi. Etenkin jos treenailee tavoitteellisesti, mittari kertoo armotta, läheneekö tavoite vai karkaako kauemmas. Ja kertoohan se senkin, miten yö on sujunut. Hyvin nukuttujen unien jälkeen voi varmuuden vuoksi vielä tarkistaa mittareista, oliko uni palauttavaa vai jäikö body batteryn tila vajaaksi.

Mittaamisesta, kelloista ja mittaamisen riemuista sekä riesoista olemme bloggailleet täällä sivustollamme useinkin, ja ne ovat olleet vuodesta toiseen lukijoittemme suosikkiartikkeleita. Ainakin klikkauksista päätellen. Ilmeisesti moni muukin on pähkäillyt kelloissa ja applikaatioissa viliseviä kummallisuuksia. Siskon bloggaus kirjainyhdistelmien ominaisuuksista löytyy täältä: CTL, ATL, TSB, TSS…mitä harjoitustiedot kertovatkaan?.

Omien kirjoittelujemme vastapainoksi saimme joulukuussa hauskan tilaisuuden tulla osaksi ammattilaisen kirjoittamaa ja toisen ammattilaisen kuvaamaa älykellojuttua. Juttu on linkitetty etusivumme banneriin (”Lehtijuttu”), ja tästä linkistä sen löytää näppärästi: https://kotiliesi.fi/kategoria/terveys/liikunta-ja-painonhallinta/ Painetusta lehdestäkin meidät bongaa!

Say cheese!

Juttu tehtiin kahdessa osassa. Ensin oli haastattelu, jota jouduimme itse kunkin aikatauluhaasteiden ja syysflunssien tiimellyksessä sompailemaan muutamaan kertaan. Kuvat napattiin kirpakassa pakkaskelissä Espoossa. Olimme siskon kanssa ilmoittautuneet joulukuiseen polkujuoksuun (blogijuttu löytyy täältä: Itsenäisyyspäivän aamun lumihuntuinen polkujuoksu), ja valokuvaaja keksi tulla autenttiseen tapahtumaan kameroineen. Ja niinhän siinä kävi, että pakkanen yllätti juoksijat; hieman liian kepeissä vermeissä ja pöppyrälumessa taapertaessa varpaita pakotti ja peppu kylmeni. Osaavissa otteissa jäisistäkin juoksijoista saa näköjään kelpo tuotoksia. Ammattilainen on ammattilainen, totta vie.

Kukkuu, kurkistus!

Ja niin, siitä kauppareissusta. Poskeni punehtuivat entisestäänkin, kun ei se mobile pay tietenkään toiminut. Soitin miehelleni, joka oli ajelemassa töistä kotiin jossain aivan liian kaukana. Ruokakasseineni nökötin kassan vahtivien silmien alla ikuisuuden, kunnes mieheni karautti paikalle ja tuikkasi korttinsa koneeseen.

From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

Hyvän mielen liikuntaa

Meidän perheessämme on hökelö koira. Sellainen, joka ei pysy nahoissaan, kun joku ihmisistä alkaa kolistelemaan ulkoiluasusteiden kanssa. Lyhyellä kävelylenkilläkin se porhaltaa moninkertaisen matkan. Hyppyjä, siksakkia, spurtteja. Samanlainen kuin pienet lapset, aina vipeltämässä.

Lapsena elämä oli yhtä juoksemista. Siis hyvässä mielessä – joka paikkaan piti hypellä hiukset hulmuten. Aidan kaiteisiin oli pakko pysähtyä kieppumaan ja tasaiset nurmikot suorastaan huusivat heittelemään kärrynpyöriä.

Joitakin vuosia sitten aitan nurkasta pilkistivät puujalat. Ne sellaiset pitkät kepit, joille kiivetään ja joilla kävellään yläilmoissa keikkuen. Sisäinen lapseni intoili asiasta – kokeilemaan piti päästä, vaikka järki kertoi, että keskikevään mutainen maa tulee kohta hyvinkin konkreettisesti lähelle. Tulihan se, mutta hauskaakin oli.

Aika ajoin minussa herää myös sisäinen hökelyys – jotain koiramaista ja lapsekasta siis. Tasaisesti jumputtavalla hölkkälenkillä tekee yhtäkkiä mieli tehdä jokin outo hypähdys, heilua ja pyrähdellä. Itseäkin hymyilyttää – ja sitten on äkkiä pälyiltävä ja tarkistettava, kuinkahan moni kanssakulkija huomasi hullutteluni. Hulluttelu on kuitenkin hyvästä, etenkin kun se liittyy sporttispurtteihin. Ja kanssaihmiset ainakin saavat syyn hymyillä.

Lyhyetkin liikuntatuokiot edistävät hyvinvointia. Näin kun asian äärelle pysähtyy, ihmetyttää, miksi sitten tulee jökötettyä paikoillaan. Useamman tunnin teams-putken jälkeen ruotoaan joutuu oikomaan oikein urakalla. Jeesiä tilanteeseen voisi saada työpaikan tarjoamasta taukojumppaohjelmasta – jonka poistin, sillä jumppatuokioita tuli tyrkylle ärsyttävästi juuri silloin, kun älyllinen ajatus oli pulpahtamaisillaan.

Liikkumattomuus on yleisesti tunnistettu jopa kansallista toimintakykyä uhkaavaksi tekijäksi. Kansansairauksia, työn tuottavuuden vähenemistä, veronmaksukyvyn alenemista, kotihoidon kustannusten lisääntymistä ja mielen ongelmia.

Viime aikoina on uutisoitu siitä, että erityisesti miesten kestävyyskunto on niin heikolla tolalla, että se uhkaa jo toimintakykyä. Ylen uutisesta (https://yle.fi/a/74-20022525) jäi jäytämään järkyttävältä kuulostava lause: ”tulevina vuosikymmeninä hiemankaan fyysisesti raskaammissa työtehtävissä ei tulla enää näkemään yli 50-vuotiaita työntekijöitä”. Nelikymppisistä miehistä vain kolmella prosentilla on hyvä kestävyyskunto.

Eräässä kävelypalaverissa (!!) pohdimme, että onhan tämä arki sellaista oravanpyörää, ettei aina tosiaankaan löydy fiilistä eikä energiaa lenkille lähtemiseen. Ja samaan hengenvetoon hönkäisimme, että kohta alkavat taas kevään tutut juoksutapahtumat tulla ajankohtaisiksi. Ihan sohvaperunoiksi ei siis ainakaan meitä kävelypalaveeraajia voine tituleerata. Vaikka kieltämättä aina ei huvita. Mutta ei aina tarvitsekaan, kunhan nyt kuitenkin suhteellisen usein.

Olen onnellinen siitä, että omassa työarjessani löytyy aikaa hyppelemiselle ja kieppumiselle (ja vähän sille hökeltämisellekin). Hybridityö mahdollistaa sen, että viikon varrelle mahtuu juoksulenkkejä, nyrkkeilysäkkiläpsyttelyjä sekä jumppatuokioita. Koirien ei tarvitse tyytyä pikaisiin pihapisutteluihin, vaan nekin pääsevät nuuskuttelemaan virikkeellisempiin ympyröihin, kun emännällä ei ole tulenpalava kiire. Työkoneen äärelle ennättää silti ajoissa, kun työmatkan pituus on vain kahvinkeittimen ja työpöydän väliset muutamat askeleet.

Hypellään siis, ja hullutellaan. Sillä saa paitsi hyvää mieltä, myös säästää yhteiskunnan menoeuroja. Kaupan päälle olo tuntuu reippaammalta ja energisemmältä. Kotikonttorilla voi huoletta tempaista muutamat askelkyykyt kesken kokouksen – kun ensin varmistaa, ettei kamera ole päällä! Ja jos on, työkavereita naurattaa – ja nauruhan on tunnetusti myös hyväksi.

p.s Kokeilin, vieläkö kärrynpyörä luonnistuu!