From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

Hyvän mielen liikuntaa

Meidän perheessämme on hökelö koira. Sellainen, joka ei pysy nahoissaan, kun joku ihmisistä alkaa kolistelemaan ulkoiluasusteiden kanssa. Lyhyellä kävelylenkilläkin se porhaltaa moninkertaisen matkan. Hyppyjä, siksakkia, spurtteja. Samanlainen kuin pienet lapset, aina vipeltämässä.

Lapsena elämä oli yhtä juoksemista. Siis hyvässä mielessä – joka paikkaan piti hypellä hiukset hulmuten. Aidan kaiteisiin oli pakko pysähtyä kieppumaan ja tasaiset nurmikot suorastaan huusivat heittelemään kärrynpyöriä.

Joitakin vuosia sitten aitan nurkasta pilkistivät puujalat. Ne sellaiset pitkät kepit, joille kiivetään ja joilla kävellään yläilmoissa keikkuen. Sisäinen lapseni intoili asiasta – kokeilemaan piti päästä, vaikka järki kertoi, että keskikevään mutainen maa tulee kohta hyvinkin konkreettisesti lähelle. Tulihan se, mutta hauskaakin oli.

Aika ajoin minussa herää myös sisäinen hökelyys – jotain koiramaista ja lapsekasta siis. Tasaisesti jumputtavalla hölkkälenkillä tekee yhtäkkiä mieli tehdä jokin outo hypähdys, heilua ja pyrähdellä. Itseäkin hymyilyttää – ja sitten on äkkiä pälyiltävä ja tarkistettava, kuinkahan moni kanssakulkija huomasi hullutteluni. Hulluttelu on kuitenkin hyvästä, etenkin kun se liittyy sporttispurtteihin. Ja kanssaihmiset ainakin saavat syyn hymyillä.

Lyhyetkin liikuntatuokiot edistävät hyvinvointia. Näin kun asian äärelle pysähtyy, ihmetyttää, miksi sitten tulee jökötettyä paikoillaan. Useamman tunnin teams-putken jälkeen ruotoaan joutuu oikomaan oikein urakalla. Jeesiä tilanteeseen voisi saada työpaikan tarjoamasta taukojumppaohjelmasta – jonka poistin, sillä jumppatuokioita tuli tyrkylle ärsyttävästi juuri silloin, kun älyllinen ajatus oli pulpahtamaisillaan.

Liikkumattomuus on yleisesti tunnistettu jopa kansallista toimintakykyä uhkaavaksi tekijäksi. Kansansairauksia, työn tuottavuuden vähenemistä, veronmaksukyvyn alenemista, kotihoidon kustannusten lisääntymistä ja mielen ongelmia.

Viime aikoina on uutisoitu siitä, että erityisesti miesten kestävyyskunto on niin heikolla tolalla, että se uhkaa jo toimintakykyä. Ylen uutisesta (https://yle.fi/a/74-20022525) jäi jäytämään järkyttävältä kuulostava lause: ”tulevina vuosikymmeninä hiemankaan fyysisesti raskaammissa työtehtävissä ei tulla enää näkemään yli 50-vuotiaita työntekijöitä”. Nelikymppisistä miehistä vain kolmella prosentilla on hyvä kestävyyskunto.

Eräässä kävelypalaverissa (!!) pohdimme, että onhan tämä arki sellaista oravanpyörää, ettei aina tosiaankaan löydy fiilistä eikä energiaa lenkille lähtemiseen. Ja samaan hengenvetoon hönkäisimme, että kohta alkavat taas kevään tutut juoksutapahtumat tulla ajankohtaisiksi. Ihan sohvaperunoiksi ei siis ainakaan meitä kävelypalaveeraajia voine tituleerata. Vaikka kieltämättä aina ei huvita. Mutta ei aina tarvitsekaan, kunhan nyt kuitenkin suhteellisen usein.

Olen onnellinen siitä, että omassa työarjessani löytyy aikaa hyppelemiselle ja kieppumiselle (ja vähän sille hökeltämisellekin). Hybridityö mahdollistaa sen, että viikon varrelle mahtuu juoksulenkkejä, nyrkkeilysäkkiläpsyttelyjä sekä jumppatuokioita. Koirien ei tarvitse tyytyä pikaisiin pihapisutteluihin, vaan nekin pääsevät nuuskuttelemaan virikkeellisempiin ympyröihin, kun emännällä ei ole tulenpalava kiire. Työkoneen äärelle ennättää silti ajoissa, kun työmatkan pituus on vain kahvinkeittimen ja työpöydän väliset muutamat askeleet.

Hypellään siis, ja hullutellaan. Sillä saa paitsi hyvää mieltä, myös säästää yhteiskunnan menoeuroja. Kaupan päälle olo tuntuu reippaammalta ja energisemmältä. Kotikonttorilla voi huoletta tempaista muutamat askelkyykyt kesken kokouksen – kun ensin varmistaa, ettei kamera ole päällä! Ja jos on, työkavereita naurattaa – ja nauruhan on tunnetusti myös hyväksi.

p.s Kokeilin, vieläkö kärrynpyörä luonnistuu!

Juhannukseksi kepeä kesäjuttu

Siskot lähettivät minulle sanoja kepeän kesäjutun aineksiksi.

Ulkosuomalaisuus tarkoittaa sitä, että aina vähän kaipaa jonnekin tai jotakuta, eikä lopulta kuulu täysin minnekään. Toisaalta elämän elää vähän eri vinkkelistä kuin muut, kokee ja näkee kaikenlaista, ja on täysin vapaa olemaan tismalleen oma itsensä.

Ilmasto on yksi ulkosuomalaisuuteni syistä. Kaliforniassa paistoi aina aurinko, Keski-Texasissa on vähän vuodenaikojakin. Lyhyt talvi on kirpakka, kesäkausi hyvinkin kuuma ja ilmankosteus heittää oman rikkansa soppaan. Välillä tuolla ulkona tuntuu kuin juoksisi kylpylän suihkutiloissa kuumien vesihöyryjen keskellä.

”Älä liiku, sun päässä on joku outo ötökkä. Mä otan siitä kuvan!”

Ötökät viihtyvät Texasin ilmastossa varsin hyvin. Paikalliset itikat ovat pahuksen salakavalia pistosninjoja: näkymättömiä ja äänettömiä. Kesäisin ulkona kaikuu kaskaiden taukoamaton soitto, pihapensaiden alla vilahtelee tulikärpäsiä ja kissa alkaa kantaa sisälle heinäsirkkojen lisäksi myös muita ötököitä, joille emme edes tiedä nimeä.

Välineurheilu on tietysti sekä ilmaston että ötököiden syytä. Kun ulkona ei ole aina kivaa tai turvallistakaan liikkua, olohuoneesta on alkanut löytyä kaikenlaisia kuntoiluvimpaimia. Toki niitä varusteita kertyy muutenkin. Esimerkiksi polkupyöriä koin parhaimmillaan tarvitsevani neljä, kunnes puoliso alkoi pohtia, pitäisikö autotalliin saada mahtumaan myös vaikkapa auto.

Puoliso on itsekin innostunut maastopyöräilystä, mutta tuntuu kummasti pärjäävän yhdellä pyörällä! Viikonloppuaamuisin ennen kuuman tuloa lähdemme usein yhdessä metsään pyöräilemään tai haikkaamaan. Aivan keskellä kesää ulkoilumme johtaa uima-altaalle.

Kesällä ulkona on oltava kuuden tai seitsemän aikaan aamulla, jos meinaa ulkoilla alle +30 asteen lämpötiloissa.

Hyvinvointi on tietysti onnellisen elämän perusta. Minulle hyvinvointi tarkoittaa rakkautta, lepoa, liikuntaa, hyvää ravintoa ja sopivassa suhteessa jotakin hauskaa. Nyt kesälomalla ollessa on ollut aikaa huolehtia näistä kaikista!

Mättöruoka. Jaahas, nyt piti kysäistä siskoilta, että mitä tämä edes tarkoittaa. Amerikkalaisessa kulttuurissa vastaava käsite olisi ehkä comfort food, jolla viitataan vaikkapa herkulliseen jäätelöön tai mac and cheese -sotkuun. Täällä etelävaltioissa ruokakulttuuri ottaa vaikutteensa Etelä-Amerikasta: paljon papuja, maissia, lihaa ja tulisia mausteita. Kaikkea nautitaan tietysti kohtuudella, siitähän Texas tunnetaan?

Jos minulla olisi supervoima… Kohtaan töissä lapsia, jotka moninaisista syistä johtuen eivät oikein jaksa keskittyä koulunkäyntiin. Jos voisin valita supervoiman, haluaisin jollakin maagisella tavalla saada tällaisen lapsen kokemaan itsensä täysin eheäksi, turvalliseksi ja rakastetuksi.

Pikkulisko pelastautui yrttipurkkiin.

Ilo/onni tulee elämään pienistä hyvistä asioista. Juuri nyt yksi päivittäinen ilon lähde on pieni kesäpuutarhani. Vastikään yksi yrttilaatikoista toimi hengenpelastajana, kun kissan sisälle raahaama pikkulisko onnistui piiloutumaan salaattien sekaan. Sieltä se sitten säikähdyksekseni hyppäsi, kun kastelin yrttipurkkia.

Siskot. Sanovat, että siskot ovat kuin parhaita ystäviä, joista ei voi päästä eroon. Kun asuu maailmojen päässä läheisistään, jotkut ystävyyssuhteet kuihtuvat vuosien saatossa. Siskosten kesken pidämme kuitenkin yhteyttä tiiviisti ja luontevasti. Herätessäni puhelimessa saattaa odottaa kymmenien viestien mittainen keskustelu vaikkapa urheilusta, blogista, veneenpoijuista, lapsista tai maailmasta. Säilyäkseen läheisyys tarvitseekin juuri sitä, että jutellaan arkisista, pienistä asioista.

Mitä mielessä?

Mitä mielessä, kyselivät pikkusiskot. Heittelivät lauseiden alkuja ja pyysivät jatkamaan – sehän paljastaa parhaiten, millaisella tuulella mennään.

HIUKSET asettuivat tänään erityisen hyvin. On tavallista, että juoksen aamuisin viitisen kilometriä, sen jälkeen onkin sitten jo kiire muokata itsensä työkuosiin. Hiukset ovat milloin mitenkin. Tänään ne muotoutuivat ihan itsekseen kivasti. Tuli mukava olo koko päiväksi!

MUOTI ei kiinnosta minua vähääkään. Olennaista on, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä ja itselle sopivilta. Tämän hetken värini on punainen – erityisesti tykkään murretusta viininpunaisesta. Lempparijuoksupaitanikin on punainen, tai oikeammin pinkki. Juoksin siinä paidassa ensimmäisen maratonini – öööö – parikymmentä vuotta sitten. Hyvin kestänyt, paita siis.

MERI on elementti, jota ilman olisin jotenkin vajaa. Nautin siitä, että kotimme ikkunan takana on merinäkymä. Merelle täytyy päästä usein; veneellä tai meloen. Meri on jylhä ja voimakas, ja aina hurjan upea. Unelmaelämässäni istuisin päivät pääksytysten puuttomalla luodolla ja katselisin aaltojen liikettä.

KATSOJAsta tulee mieleen äitienpäivä vuosien takaa. Juoksin puolimaratonin, ettei olisi ollut peräti ensimmäiseni. Perhe istui maaliviivan tuntumassa katsomossa. Loppusuoraa väsyneenä kipitellessäni kuulin tyttäreni vahvan ja kuuluvan huudon: ”hyvä meidän äiti!” Tunne värisyttää vieläkin.

TÄRKEIN MITALI on sekin vuosien takaa. Lohjalle rakennettiin uusi moottoritie, ja ennen avajaisia järjestettiin viiden tunnelin maraton. Esikoispoikani lähti seuraksi ja juoksi puolimaratonin. Juoksin hänen vanavedessään ihan liian lujaa ensimmäisen puolikkaan ja mieli teki keskeyttää, kun poikani hilputteli maaliin. Hammasta purren lähdin toiselle kierrokselle. Juoksu on jäänyt mieleen kuitenkin ennen kaikkea siksi, että se oli ensimmäinen yhteinen, jonne poikani innostui lähtemään.

DIEETTI on tavalla tai toisella ollut osa aikuiselämääni. Olen lyhyt tättärä, ja jokainen ylimääräinen kilo näkyy heti. Silloin olo tuntuu epämukavalta, enkä siedä sitä, että housut kiristävät. Kaikkea on tullut kokeiltua – hulluinta ehkä neljän päivän mehupaasto erään joulun jälkeen. Sittemmin olen tasaantunut noudattamaan pitkää yöpaastoa. En tavallisesti syö enää illalla kuuden jälkeen, ja seuraavan kerran syön aamulla kahdeksan aikoihin. Neljäntoista tunnin yöpaasto sopii minulle hyvin. Olo tuntuu energiseltä ja kevyeltä, eikä nälkää tarvitse kärvistellä. Metodi tunnetaan pätkäpaastonkin nimellä. Mitenkään muuten en syömisiäni säännöstele enkä rajaa. Perjantaisin rötväilen, silloin syön mihin aikaan tahansa.

LUOTTOVARUSTEENI ovat Sauconyn juoksukengät. Olen omistanut monta hutiparia ja monta hyvääkin, mutta Sauconyihin palaan hädän tullen. Tutustuin niihin monta vuotta sitten, kun urheilukaupassa osui kohdalla osaava nuori juoksua harrastava myyjätär. Hän katseli hetken aikaa askellustani ja ehdotti, että edes kokeilisin. Kokeilu jäi pysyväksi – kaapissani on useampikin pari Saucony Kinvaran vuosikertoja. Sopivat mainiosti jaloilleni, ja ovat vain miedosti vaimennetut.

Jokohan nämä Sauconyt ovat urakkansa suorittaneet..?

KIPU on tullut juoksuharrastuksen myötä tutuksi. Kipukynnykseni on korkea, mutta kitinäkynnykseni on kuulemma matala. Vikisen ja nitisen, kun sattuu. Ja kuitenkin pystyn juoksemaan pitkänkin matkan kivusta välittämättä. Kipua täytyy myös osata kunnioittaa. Sen viesti kannattaa ottaa vakavasti ja pitää taukoa – se on viisautta, joka on pitänyt oppia kantapään kautta.

Hartiat teipattuina, eikä tukkakaan niin kovin hyvin.

Pätkäpaastoilua ja kehopositiivisuutta

Kun eräs julkisuudessa vaikuttava naiskaunotar täräytti näkemyksenään, ettei lihavuudessa ole mitään ihannoitavaa, some räjähti. Alkoi hurja tykitys kehopositiivisuudesta.

Tähän aikaan vuodesta kauppojen lehtihyllyt huutavat, miten tällä kertaa varmasti onnistut. Nyt saavat kilot kyytiä.

Vakavammin otettavissa valtakunnan lehdissä on kirjoitettu, että yhä nuoremmat lapset jakelevat somessa neuvoja toisilleen: näin laihdut. Teeskentele syöväsi. Sotke puuroa lautaseen ja jätä tiskipöydälle kuivumaan, niin äiti luulee, että olet syönyt.

Harva meistä kehtaa ääneen tunnustaa, että on tyytyväinen kroppaansa. Peilikuvaa katsellaan suu mutrussa – muutama kilo nyt ainakin pitäisi saada pois.

Koronakevättä edeltävän vuoden lopulla itsekin päätin, että nyt lähtee. Muutama riesakilo ärsytti. Olen lyhyt, ja pienikokoisella ihmisellä muutamakin ylimääräinen kilo näkyy heti – ainakin omasta mielestä. Olkapäät olivat selvästi pyöristyneet ja herranjestas, myös polvet. Aloitin ketodieetin. Luulisi, että ikä toisi jotakin viisautta, mutta ilmeisesti elämän varrelle kertyvien hullutusten määrä on vakio. Edeltävänä vuonna olin intoutunut joulun välipäivinä nestepaastoilemaan – jos uteliaisuutesi heräsi, tuosta tempaisusta löytyy postaus täältä. Viisaasti en sitäkään toteuttanut.

Ketodieetti ei tiputtanut kiloja, päinvastoin. Olin lukenut somen syvästä viisauden lähteestä, että tämä toimii jääräpäisimpiinkin läskeihin. Muutaman kuukauden kokeilun jälkeen sain tarpeekseni. Olin vilpittömästi siinä uskossa, että ketoilulla ei ollut ainakaan negatiivista vaikutusta juoksukuntooni ja luulin voivani hyvin. Kun vähitellen palautin hiilihydraatteja ja kuituja ruokavaliooni, juoksukuntoni roihahti liekkeihin. Tajusin, että ainakaan minun kroppani ei toimi pelkällä protskulla ja rasvalla.

Sitäpaitsi, suomalainen ruisleipä on ihanaa.

Ketoilun lopettamisen kunniaksi nappasin muutaman lasillisen punaviiniä. En suosittele. Sain elämäni krapulan ja luulin sydämeni hajoavan. Sen jälkeen en ole enää ottanut pisaraakaan alkoholia – ei vaan tee enää mieli. Ei sovi minulle. Ei vanha kansa turhaan ole sanonut, että viini on viisasten juoma. Oma älykkyyteni ei ilmeisesti siihen riitä, eikä geeniperimä.

Mutta ne kilot. Sattumoisin katsoin Ylen Areenasta dokumentin Michael Mosleyn kehittämästä osaviikkopaastosta. Ruotsissa siitä on tullut superhitti. Suomenkielisiltä nettisivuilta ei juurikaan löydy syvällistä tietoa, mutta jos kouluruotsi taipuu, länsinaapurissa tästä aiheesta kirjoitetaan paljon. Ilmankos ruotsittaret ovat niin laihoja ja nättejä.

Metodin ydin on siinä, että viitenä päivänä viikossa syödään normaalisti ja kahtena päivänä himmaillaan siten, että kalorimäärä on 500 – 800. Normaalipäivänä pitää syödä 1600-2000 kaloria, muuten iskee säästöliekki. Ruotsissa tätä hehkutetaan ihan tosissaan – veriarvot paranevat ja elimistö voi muutenkin hyvin. Tietenkin kokeilin.

Ensimmäiset himmailupäivät olivat kamalia. Olin kuolla nälkään jo aamupäivällä. Vähitellen opin rytmittämään ruokailuja, ja ”kitupäivät” alkoivat sujumaan. Kilot putosivat vauhdilla ja tunsin voivani hyvin. Juoksukin kulki ja keventynyt kroppa siivitti menoa.

Vähitellen kuitenkin alkoi ottaa päähän ajatus seuraavan päivän kituilusta. Viisaammat ovat sanoneet, että sellaista dieettailua ei kannata väkisin puskea, mitä ei pysty pitämään yllä pitkään.

Luin pätkäpaastoilusta ja sen huikeiksi väitetyistä terveyshyödyistä. Allekirjoitan sen, että elimistölle ei voi olla hyväksi jatkuva jääkaapilla ramppaaminen ja ruoan pupeltaminen. Suolistokin kaipaa välillä lepoa. Ruokailun rytmittämiseen on monta tapaa, ja kukin löytää omanlaisensa toteutusmallin, kun malttaa kuunnella omia tarpeitaan. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Katajaisen kansan kasvatille itsensä ihailu on synneistä pahin, ja siksi onkin vaikea ääneen sanoa, että tätä nykyä olen ihan tyytyväinen kiloihini ja kroppaani. Peilistä katsovat kirkkaat silmät ja iho voi hyvin. Alkoholin täydellisellä poisjättämisellä on varmasti iso osuus asiassa. Veikkaan, että myös itselle sopivalla ruokailurytmillä ja ravintosisällöllä on valtava merkitys.

Tätä nykyä syön sitä, mitä elimistöni kaipaa ja mistä nautin. Tietoisesti en karta mitään pelkän ismin vuoksi. Elimistölleni on luontaista, että vuorokaudessa on noin 15-18 tuntia sellaista aikaa, jolloin en syö mitään. Ruokailuni painottuu vuorokauden aktiiviseen aikaan. Aamu alkaa juoksumattohölkyllä, sen jälkeen porisee kaurapuuro. Pala ruisleipää ja kahvit päälle. Päivällä kunnon kotiruokaa ja illansuussa päivällinen.

Jälkipolvet eivät pelkästään ihannoi laihuutta ja ohjeista toinen toisiaan kaloreiden karttamisessa – mediassa jäi kokonaan huomioimatta se viisaus, mikä lapsissa on: itse ilahduin suuresti niistä kommenteista, joissa lapset totesivat toisilleen, että älä katso painoa, vaan katso peiliin. Jos näytät kivalta ja tunnet olosi hyväksi, olet just hyvä.