Sankarijuoksuja vai itsensä voittamista?

Heittelimme hiljattain siskojeni (sirpaontherun ja anutherunner) kanssa ilmaan ajatuksia siitä, missä tapahtumassa kukin meistä juoksisi, jos voisi valita minkä tahansa tapahtuman.

Yllätyksekseni en osannut heti vastata. Olisihan se unohtumaton elämys juosta Saharan poikki tai saavuttaa maratonmetrit täyteen Anarktiksen Ice Maratonissa tai suoriutua läpi Tor des Géantin 330 km:n juoksusta Aostanlaaksossa. Vai olisiko sittenkään?

Ehdin ajatella asiaa, kun vietin rentouttavaa lomaa Kreikassa. En ollut ohjelmoinut lomaviikkoon etukäteisiä tavoitteita juoksukilometreille. Toki matkalaukkuun olin pakannut aurinkorasvan ja kirjojen lisäksi lenkkarit juoksutykötarpeineen.

Loputtoman pitkällä rantakaistaleella juostessa tossut upposivat santaan. Olo oli sama, kun olisin tehnyt treeniä hangessa tarpoen. Aurinko porotti ja janontunne nousi pintaan nopeasti. Ajatuskin Saharasta tuntui hetkessä järjettömältä.

Vilukissana totesin myös Anarktiksen huonoksi vaihtoehdoksi. Ehkä minulle riittäisi, että juoksisin kotimetsän polkuja ja kotimaan lapputapahtumia. Tai korkeintaan poikkeaisin joissain yksittäisillä maratonpituisilla matkoilla ulkomailla. Jos sitäkään.

Eri juoksuryhmistä saamme kuitenkin herätteitä. Luemme huikeita tarinoita siitä, miten toiset juoksevat halki Euroopan, tai valloittavat jotain muuta suurta. Se tavallinen ja keskinkertainen ei tunnukaan enää miltään.

Minun kaltaiselleni kuntoilijalle riittää vähempikin. Voisimme iloita omista sankaritarinoista, olipa kyseessä juoksun aloittaminen, kunnon parantaminen tai mikä tahansa. Elämyksellisiä kiksejä voi tulla vaikka superaikaisin aamulla tehdystä lenkistä tai hetkestä hiljaisella metsäpolulla.

Poppia ja ultrasuunnitelmia

Iiks. Olen ilmoittautunut elämäni ensimmäiseen ultraan!

Ilmoittautuminen osui otolliseen saumaan. Juoksulenkin jälkeisessä euforiassa sisareni katjatherunner sattui laittamaan viestin: lähdetkö ultraan? Eipä tarvinnut empiä. Ilmo sisään ja menoksi.

Nuorempana tykkäsin juosta kuulokkeet korvilla. Oli kamala ajatus. että pelkän linnunlaulun saattelemana pitäisi taivaltaa. Näin vanhemmiten olen yllättäen tykästynyt hiljaisuudessa juoksemiseen. Mikä on parempaa kuin meren rannassa hölkyttely aaltojen kohinaa kuunnellen? Ei mikään.  Nautin valtavasti siitä, että pääsen työpäivän jälkeen luontoon ja hiljaisuuteen.

Vanhana ikäneitonakin tykkään kuitenkin ottaa maratoneille ja pitkille lenkeille  seuraksi uskollisen iPodini. Käyn huolella läpi sen sisällön: vain hyviä hyrinöitä aiheuttavat kappaleet pääsevät soittolistalleni. Biisien seulonta on osa juoksuun valmistautumista; tätä biisiä kuuntelen ylämäkiosuuksilla, tätä sitten kun ketuttaa.

Tämän aamupäivän olen käynyt läpi iPodini sisältöä ja makustellut, mitkä biisit saavat siivittää ensi kevään pitkiä matkojani. Moni työläs ylämäki ja ällö maantienpätkä on tullut selätettyä sopivasti komppaavan kipaleen avulla. Kerran Tukholman maratonilla meinasi kyrsiä ihan tosissaan puolivälin jälkeisellä pelto-osuudella keskellä-ei-mitään. Tylsät maisemat vetivät mielialan matalaksi. Päädyin veivaamaan yhtä ja samaa jytkettä kymmeneen kertaan. Kehtaanko kertoakaan; kipale oli Billy Elliotin “I Love to Boogie”. Tuon rimputtelun turvin sain pidettyä itseni sopivassa rytmissä, kunnes taas putkahdin ihmisten ilmoille kaupungin sykkeeseen. Nostalgian nimissä tuo biisi saa paikan myös tulevien juoksujeni biisilistalla.

Yksi lemppareistani on Mando Diaon biisi “Black Saturday”. Takuuvarmoja ovat myös Kentin “”FF ja Bomfunk Mc:n “Hypnotic”. Kun näitä kuulee jossain, tekee mieli heti vetäistä juoksukengät jalkaan ja lähteä huitelemaan. Apulannan “Hiekka” on myös ehdoton. Ja ooh, Bryan Ferryn “Let’s Stick Together”!

Joskus joku aika yllättäväkin kappale saa askeleen lentämään. Vaikkapa euroviisubiisi “Kedvesem” (tämäkin kerrottakoon vähän nolostellen). Sanoista en tajua mitään, mutta letkeässä rytmissä pari kilometriä sujuu ihan huomaamatta.

Juoksubiisejä täytyy kuunnella “juoksukorvalla”; samoja kappaleita ei välttämättä tule kuunneltua muutoin kuin juostessa. Juoksubiisisuosikkieni lista elää ja muuttuu jatkuvasti. Tämän hetken Top 10 -listani näyttää tämmöiseltä:

  1. Quinta Sinfonia: Beethoven (Remix)
  2. The Trammps: Disco Inferno
  3. The Energies: Born Again Runner (Bimbo Jones Remix)
  4. Morcheeba: Run Honey Run
  5. Scissor Sisters: I don’t feel like dancin’
  6. Aron Chuba: I’m an Albatross
  7. Dihaj: Skeletons
  8. Gabriella Cilmi: Sweet about me
  9. Happoradio: Vakava nainen
  10. Joan Jett: I hate myself For loving You

Elämäni ensimmäistä ultraani siivittämään pääsevät sellaiset luottobiisit, kuin The Sopranos Soundtrack – “Woke Up This Mornig” ja T. Rexin “Jeepster”.

Näin helmikuisten hankien keskellä huhtikuun ultra vaikuttaa vielä kaukaiselta. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että tossut on kaivettava naftaliinista varsin pian, ja tavoitteelliset lenkit aloitettava. Kun biisilistat on saatu viritettyä, sitten lenkille! Huihai ultra, täältä tullaan!

 

Mehupaastosta vauhtia (?) uuteen vuoteen

Tiedän monia juoksunharrastajia, joille pätkäpaastoilu on elämäntapa. Sen sijaan montaa sellaista en tunne, jotka säännöllisesti toteuttaisivat ihan oikeaa paastoa. Niitä onkin näköjään monenmoisia, kertoo google: on riisipaastoa, vesipaastoa ja smoothiepaastoa. Näistä en tiennyt mitään, ennen kuin…

Puolisoni on jonkin aikaa pohtinut, miten rauhoittaa ajoittain temppuileva vatsa. Pitäisikö jättää pois sokerit ja maito, ja ehkä myös valkoinen jauho? Mutta mitä sitten, jos toinen mussuttaa jotain hyvää? Entäs jos molemmat kokeiltaisiin muutaman päivän mehupaastoa??

Olin juuri lukenut, että alituinen pupeltaminen kuormittaa haimaa, ja että elimistössä on päällä jatkuva tulehdusreaktio, jos ei välillä muista pitää taukoa syömisestä.

Niinpä tuo puolisoni puolivillaisesti heittämä ehdotus osuikin otolliseen maaperään. Monen päivän herkutteluputken jälkeen, vatsa kylläisenä, oli helppoa tarttua haasteeseen.

Oikeaoppisesti paastoon laskeudutaan hissunkissun, vähitellen keventäen. Me emme tietenkään tehneet niin. Päätimme aloittaa heti, suoraan lihapatojen ääreltä. Mieheni on tehnyt tätä ennenkin, ja hän tiesi, että on olemassa valmiita mehupaastopaketteja. Sellaisia hakemaan siis. Lukuisten puheluiden ja turhien myymäläkäyntien jälkeen löytyi lopultakin vain yksi luontaistuotekauppa, jossa paketteja oli myytävänä. Tämä joulun ja uudenvuoden tienoo kun ei ole ihan sitä kaikkein kiivainta paastopakettien myyntiaikaa, kertoi myyjä.

img-20181109-wa00033694362657413188565.jpg

Tavanomaisen vapaapäivän aamiainen olisi näyttänyt muhkealta: tuhti munakas, paljon raikkaita hedelmiä ja marjoja, turkkilaista jugurttia ja mysliä. Ensimmäinen paastopäivä alkoi kulauksella granaattiomenamehua. Vähän jännitti; mitähän tästä tulee? Lukemani mukaan useimmat ihmiset tarvitsevat polttoainetta koneeseen säännöllisellä rytmillä. Tiesin olevani yksi näistä useimmista. Nälkäisenä olen varsin haasteellinen seuralainen.

Ensimmäinen paastopäivä meni uutuuden ihmettelyssä. Nälkä iski vasta illalla. Sitä ei helpottanut se, että pojan perhe tuli nälkäisenä käymään. Paistoin heille lohifileitä ja siemailin itse kasvislientä. Tuntui pöljältä. Vakuutin itselleni, että tämä on oikein; mehupaasto-ohjeissakin lukee, että tämä on elämäsi upein kokemus, ja kehosi kiittää, kun homma on hoidettu.

Toisena päivänä iski uupumus. Mitään ei jaksanut tehdä. Onneksi oli vapaapäivä. Pakottauduimme pitkälle, kahden tunnin leppoisalle kävelylle. Se teki hyvää. Päivällä surautin viinirypäleet mehuiksi; alun perin ne oli tarkoitus nauttia kynttilän valossa juustolautasen kera, mutta menihän tämä näinkin. Illalla nälkä oli karmea. Menimme aikaisin nukkumaan, jotta päivä olisi nopeasti ohi.

Kolmas aamu, aina vain nälkä. Mieheni oli vakuutellut, että siinä kohtaa jo helpottaa. Useimmille kuulemma toinen päivä on se vaikein, kolmantena nälkä häviää. No ei hävinnyt minulta. Äkäisyyskin meinasi puskea pintaan. Kiukuissani fuskasin hieman, ja lorautin yrttiteeni sekaan hunajaa. Energiataso vaihteli pitkin päivää; aamulla kävimme jopa pienellä juoksulenkillä. Puoli tuntia hissun kissun, kauemmas ja kovempaa ei olisi jaksanutkaan. Iltapäivä meni lötkötellessä.

Tätä kirjoittaessani paastoamisen loppu häämöttää. Oikeaoppisesti – ja tällä kertaa oppeja noudattaen – lopetus täytyy tehdä hitaasti, vaiheittain. Muuten elimistö säikähtää. Heti ei siis voi sännätä tyhjentämään jääkaappia. Hieman mietityttää, miten tämä projekti vaikuttaa juoksuun; olen tässä nälkää potiessani tullut ilmoittaneeksi meidät juoksutapahtumaan, johon on vain pari päivää.

Nälkäisenä kärvistely on silmiä avaavaa. Itsekuri on ollut koetuksella, ja ilman keskinäistä tsemppaamistamme ainakin minä olisin ollut lähellä repsahtaa. Näin sydäntalvella, juoksuvuoden alkumetrejä odotellessa, kokeilusta ei liene haittaakaan. Odottelen, että se hyvän olon flow tulee neljäntenä paastopäivänä, ja että energiaa riittää sen jälkeen vaikka muille jakaa. Mehupaastoilu on ainakin herättänyt huomaamaan oman arkisyömisen vahvuudet ja heikkoudet, ja makuaisti on herkistynyt. Granaattiomenamehu maistuu taivaalliselta, samoin se salaa nuolaistu hunajapisara.

Tahroja paperilla – eli kuinka ultrajuoksijan parisuhde kariutui

Koetetaan aina välillä täällä maailmalla ollessamme panostaa siihen, että lapset säilyttäisivät suomen kielen taidon ja oppisivat tuntemaan lähtökulttuuriaan. Yhden tällaisen projektin aikana kuunneltiin koko perhe Eppu Normaalia. Ja sittenpä mulla olikin korvamatona Tahroja paperilla.

Biisi soi päässä sen verran tarkasti, että kerkesin ihan pohtia ja analysoida lyriikoita. Ja ymmärsin, että siis täähän on aika surullinen tarina siitä, miten ultrajuoksu vie pariskunnan eroon.

Joskus polut vain vievät eri suuntiin.

Ensinnäkin tarinan minäkertojahan on hyvin intohimoinen ulkoilmaihminen. Siis ihan sellaisiin sfääreihin, että hän tekee ulkona sellaisiakin asioita, joita normaalit ihmiset eivät välttämättä tee. Ilmeinen esimerkki tästä on se, että kun parisuhteen toinen osapuoli saa laulussa mainitun kirjeen, hän automaattisesti olettaa, että se on kirjoitettu ulkona sateessa.

Minäkertoja itse arvelee myös, että nyt tässä uudessa elämänvaiheessa hän ei välttämättä enää edes sopeudu elämään sisätiloissa – vähän siis eksentrinen, tällainen ”vietän vuoden teltassa metsässä kuten Markus Torgeby” -tyyppinen tapaus. Ei välttämättä mikään helpoin ihminen.

Mutta tämä ei välttämättä kuitenkaan koitunut suhteen kompastuskiveksi. Pariskunta on ollut tässä suhteessa aika samanhenkinen, koska yhdessä retkeily mainitaan niin moneen kertaan, että se on selvästi ollut heille ihan keskeinen tapa viettää aikaa yhdessä.

Mutta mikä sitten koitui turmioksi? Sen toisen osapuolen juoksuharrastus. Tää yksilöidään aivan erikseen asiaksi, joka on hiertänyt suhdetta jollain tapaa ja joka minäkertojan on pitänyt antaa anteeksi. Nyt vaikuttaisi siltä, että se anteeksiantaminen ei ole ollut aivan pohjiin saakka vilpitöntä, kun ero kuitenkin tuli.

Aina yhteinen tie ei ole silkkaa vaaleanpunaista unelmaa.

Piti ihan kaivaa sanat esiin, että ymmärsin, mikä siinä juoksussa niin tökki – ihan selväänhän sitä ei sanota. Ajattelin ensin, että jos vain se toinen juoksee ja tää minäkertoja ei sitä ymmärrä. Mutta vaikuttaisi siltä, että jossain määrin on ehkä menty poluilla yhdessäkin ja buffit on hellästi jaettu, niin kuin nyt vain läheinen pariskunta voi varusteita jakaa.

Perimmäinen syy näyttäisikin löytyvän volyymista. Minäkertoja kertoo aivan uupuneensa siihen, kuinka paljon se toinen juoksee – siis painaa yhteisellä lenkillä vain täysin armotta menemään molempien nestehukkaan saakka. Siinä on koetettu pitkään pysyä toisen tahdissa, mutta minäkertojalle ultrajuoksumentaliteetti ei vain tule aivan yhtä luontevasti.

Ultrajuoksija puolestaan on ytimiään myöten intensiivinen ihminen – sellainen, jonka ensireaktio on vetää kunnon kilarit, kun asiat eivät etene hänen mielensä mukaan. Tällä samalla kiivaudella hän vaikuttaa suhtautuneen myös juoksuunsa (ja siisteyteen, mutta ei nyt keskitytä siihen). Onhan se parisuhteelle raskasta.

Silti tosi ikävää sille pariskunnan toiselle osapuolelle saada tää erokirje, kun palaa illalla myöhään kotiin selvästi yhdestä kauden tärkeimmistä kisoistaan. Minäkertoja ei halunnut osallistua tai ehkä ei ylittänyt karsintarajoja, mutta hänet oli kuitenkin kutsuttu kisoihin katsojaksi. Siinä varmaan polun varressa seisoessa häntä alkoi hirvittää joko siis ihan silkat ultrakisan kilometrimäärät tai sitten tosiaan se draivi ja palo, jolla parisuhteen ultrajuoksija tätäkin kisaa veti. Kaveri on lopultakin myöntänyt itselleen, että koska hän on kuitenkin enemmän tämmöinen myötätuuliurheilija, niin tää ihminen on enemmän kuin hän voi handlata. Näin hän on luikkinut pois vielä kun kisapäivä on ollut ihan kesken ja jättänyt kotona vain lapun pöydälle.

Joskus on vain parempi juosta pois.

En tiedä, menisikö karvan verran ylitulkinnan puolelle lukea rivien välistä hienoista kateuttakin toisen juoksumenestyksestä – mutta kyllähän kertojaminä ihan suoraan toteaa, että hänen osaltaan tuntuu, ettei ole menossa kerrassaan mihinkään. Matkassa vai nopeudessa, sitä en osaa sanoa. Mut jos nyt uskaltaa vielä olettaa, että parisuhteen ultrajuokseva osapuoli on nainen, niin kyllähän tällainen epäsuhta voi syödä miestä.

Kaiken kaikkiaan varmaan parempi kuitenkin molemmille, että päättivät jatkaa elämää erikseen. Saavat siten pitää omat elämäntapansa ja painotuksensa. Minäkertoja saa enemmän keskittyä siihen retkeilyyn ja ulkoilmaelämään, ja ultrajuoksija jatkaa voitokasta juoksu-uraa jonkun sellaisen kanssa, joka hänen intohimoisen harrastuksensa aivan aidosti ymmärtää.

*** Kirjoitushetkellä kappale on sanoituksineen saatavilla esimerkiksi täällä: https://youtu.be/msXAX6DzR8w ***

Streak eli 30 päivän juoksuhaaste

Huhtikuussa halusin juosta 30 päivää perätysten. Oli ollut elämää, flunssaa ja vastoinkäymisiä. Treeni oli jäänyt vähiin ja halusin sen takaisin arkeni keskiöön. Koska en kuitenkaan ole piinkova striikkari, laadin ensin itselleni säännöt:

  • Vähintään maili (n. 1,6 km) päivässä
  • 30 päivää
  • Ei kipeänä
  • Ei loukkaantuneena

Kuinkas sitten kävikään?

***

Päivä 0: Kollega on kertonut työpaikan lähellä olevasta ulkoilualueesta. Välttääkseni juoksun kuumalla ja varjottomalla pyöräreitillä ajan lounastunnilla ulkoilualueelle. Paikka on upea! Juoksen lammen ympäri ja kävelen/juoksen polkuja, kunnes on pakko lähteä takaisin toimistolle. En uskalla sanoa aloittaneeni kuukausihaastetta, odotan yskän vastausta liikuntaan.

Päivä 1: Yskä ei hermostunut eilisestä juoksusta, joten – the streak is on! Juoksen mailin lähikaduilla illalla töiden jälkeen. Mies lähtee mukaan.

Päivä 2: Suoritan mailin pois alta heti aamusta. Juoksen lähipuistoon, kierrän siellä ympyrän ja palaan heti takaisin. Reidet olivatkin edellispäivistä vähän kipeät.

Päivä 3: Tänään lihakset muistavat, miten tätä tehdään. Juoksen 3.1 mailia, eli 5K:n hiekkatie-/polkualustalla. Täällä päin poluilla ei saa hevonkakasta pahastua, ratsastajat käyttävät traileja ahkerasti. Onneksi olen alkujani maalaistyttö, tuntuu vain kotoisalta.

Päivä 4: Takaisin ulkoilualueella lounastauolla. Löydän kauimmaisesta nurkkauksesta sopivan, suunnilleen mailin mittaisen hiekkatiekierroksen. Edelläni juoksee hyvin lyhyen hetken kaveri, jolla on todella tiukat pohkeet, ylämäessä vetävän keveä askel ja USAn maajoukkuetakki. Koetan turhaan ottaa kuvaa, hän meni jo. Melkein siis treenasin jonkun julkkiksen kanssa! Saldo noin 2 mailia.

Päivä 5: Jalkoja väsyttää, tänään on yhden mailin päivä. Jätän sen iltaan, kun ajatellaan, että puoliso tulisi mukaan. Lopulta päädyn kuitenkin juoksemaan yksin ihan vain lähikaduilla.

Päivä 6: Tänään juostaan yhdessä. Ajamme lähirannalle auringonlaskun aikaan. Tarkoitus on mennä vain maili, mutta innostumme juoksemaan melkein kaksi. Kaunista! Toisen mukanaolo auttaa pitämään tahdin rauhallisena.

Päivä 7: Lounastaukojuoksu. Juoksen työpaikan lähellä ulkoilualueella. Tänään maltan mennä vain mailin ja istun sitten hetkeksi puiden varjoon syömään. Tuntuu upealta katsella hetki palmuja ja kuunnella lintuja. Iltapäivän työt jaksaa paljon paremmin pienen luontobreikin jälkeen.

Päivä 8: Pelkään etukäteen, että juoksuputki katkeaa tänään. Yskä ja räkäisyys eivät millään hellitä, on aika tavata lääkäriä. Hän tutkii tarkasti ja toteaa, etten ole sairas. “Reagoit johonkin”, hän arvelee ja määrää hurjan arsenaalin lääkkeitä. Tykkään lääkäristä, kun hän vakuuttaa, että omien tuntemusten mukaan liikuntaa saa jatkaa. Illalla on vähän kiire, mutta kymmenisen minuuttia ehdin silti käyttää mailiin lähikaduilla.

Päivä 9: Haaveilen juoksutapahtumasta Joshua Tree -kansallispuistossa. Siellä kuulemma riittää hiekkaa – kun ollaan siis aavikolla. Lähden lähirannalle harjoittelemaan juoksemista hiekalla. Aikaisin aamulla vesi näyttää olevan alhaalla, menen pitkin kosteaa, suhteellisen napakkaa hiekkapintaa. Lokkiparvet lähtevät lentoon edestäni. Mereen kiiruhtaa laumoittain surffareita, kauempana vedessä vilahtelee delfiinien selkiä. Aamu on taianomainen. Viisi kilometriä hiekalla on rankka rasti: kun juoksen vielä ylämäen autolle, ylämäki tuntuu hiekalla juoksemista kevyemmältä.

Päivä 10: Suunnittelen pidempää reittiä poluilla, mutta lenkki lyhenee, kun puoliso päättää lähteä mukaan. Mennään siis hevostallien tienoilla samaa trailia, jota juoksin kolmantena päivänä. Puoliso juoksee kierroksen, minä menen vielä toisenkin. Mitaksi tulee kolme mailia. Koiranulkoiluttajat huutelevat hyvän huomenen toivotuksia.

Päivä 11: Juoksen lounastunnilla työpaikan lähellä, jotta siirtymiin ei mene aikaa. Päivä on suhteellisen viileä (70 F / 21 C), mutta varjottomalla, betonisella pyöräilyreitillä tulee silti tosi kuuma. Pohkeet ja nilkat taitavat vielä tuntea juoksun rantahiekalla. Venyttelen erityisen huolellisesti ja pyydän puolisoa hieromaan pohkeita illalla. 2,7 mailia.

Päivä 12: Olen juoksemassa minimimailia aamuhämärissä – trackerin kello tallentaa aloitusajaksi 5.45. Linnut mekastavat puissa, kotikaduilla on aavistuksen sumuinen, unenomainen tunnelma. Kannan mukana pippurisumutetta ja juoksen huolellisesti vain valaistuja katuja. Illalla menen hammaslääkäriin; vähän jännittää, kuinka huomisen juoksun käy.

***

Hampaanpoiston jälkeen lääkäri ojentaa kotihoito-ohjeet. Tänään ei pidä olla aktiivinen, paperissa lukee, ja se lause jatkuu näin: “resume normal activity in 2-3 days.” Googletan vähän aikaa selvittääkseni, mitä riskejä ohjeen uhmaamisella ottaisin. En pidä tuloksista.

Netistä löytyy kyllä tarinoita striikkareista, jotka ovat juosseet ennen ja jälkeen suurtenkin leikkausten. Päätän, ettei minun tarvitse olla yksi heistä. Hermokipu suussa ei kuulosta yhtään tavoittelemisen arvoiselta kokemukselta.

Päivittäinen juoksu on kuitenkin ollut hyvä juttu. Parina viimeisenä päivänä juoksu tuntui kehossa suunnilleen samalta kuin hampaiden pesu: ai me tehdään nyt tätä – selvä sitten. Haluan sen tunteen takaisin ja uskon, että palaan uuteen streakiin myöhemmin.

Vinkkejä juoksuputkea suunnittelevalle:

– Älä aloita juoksuharrastusta tällä tyylillä. Jos lähdet tottumattomana juoksemaan joka päivä, saat ihan varmasti polvet, nilkat, jalkapohjat tai penikat kipeiksi, ja kun vain jatkat silti sitkeästi, kuukauden päästä olet lääkärin pakeilla.

– Varustaudu. Se, kuinka monet treenivaatteet tarvitset, riippuu siitä, kuinka usein peset pyykkiä. Juoksushortsit voi ehkä käyttää toisenkin kerran, paitaa varmaan ei. Kuinka monet urheilurintsikat tarvitset?

– Vaihtelu on hyvinvointia. Voivatko jalat paremmin, jos et juokse koko ajan samoissa kengissä? Mielenvirkeyden vuoksi kannattaa nähdä vähän vaivaa uusien maisemien etsimisessä. Joskus on kiva juosta yksin ja joskus yhdessä.

– Muista maltti. Miltä tasolta lähdet liikkeelle? Millainen kokonaiskuormitus sulle toimii? Koska lepopäivää ei ole, välillä täytyy malttaa juosta kevyitä minimilenkkejä. Mitä muuta liikuntaa harrastat ohessa? Streak ei välttämättä ole paras valinta kohtaan, jossa treenataan tavoitteellisesti vauhtikisaa tai pitkää matkaa varten – tai no varsin kokenut juoksija nyt varmaan voi tehdä ihan mitä tahtoo.

– Mieti maastoja. Sanotaan, että pehmeä alusta on nivelille hellempi kuin asvaltti. Itse juoksin tarkoituksella paljon poluilla, rannalla ja hiekkateillä. Toisaalta aivan uuden tyylin aloittaminen saattaa altistaa loukkaantumiselle – ei ehkä esim. paljasjalkajuoksua tähän kohtaan, jos ei sitä ole koskaan tehnyt. Rantahiekka oli selvästi riskirajalla leikittelyä – tajusin jälkeenpäin.

– Huolla. Joka lenkin jälkeen venytellään. Ja toki olisi varmaan hyvä venytellä ja rullailla muutenkin.

– Kuuntele kehoa. Jotkut juoksevat, vaikka mikä olisi – vatsataudissa, leikkauksen jälkeen, murtuneella jalalla. Juoksetko sinä loukkaantuneena tai sairaana? Sen päätät itse. Streakin aikana saattaa kolottaa ja lihakset kipeytyä – kannattaa kuunnella, mikä tuntuu normaalilta ja mikä ei.

– Milloin juokset? Mulle lounastauot olivat hyvä varaventtiili, jonka avulla lyhyet juoksut mahtuivat arkipäiviin. Jos liikunta jäi iltaan, oli vähän levoton olo siitä, tuleehan juoksu hoidettua. Toisaalta aamulla pelotti lähteä yksin pimeille kaduille. Treenikassia voisi kuljettaa autossa mukana kaiken varalta, kun joskus minimimatkan vaatima kymmenisen minuuttia saattaa avautua päivään aivan yllättäen.

– Rentoudu ja nauti. Kun menet joka päivä, treeniohjelmaa ei tarvitse miettiä. Juokseminen on jokapäiväinen huolto, johon ei tarvitse varata paljon aikaa. Jos on aikaa ja tuntuu hyvältä, voi mennä pidemmälle. Ellei, streakin aikana pieni on kaunista ja lyhyt lenkki riittävästi.