Trail Running -festivaali

Olen monena vuonna nähnyt mainoksia Trail Running -festivaalista ja ajatellut, että joskus ehkä osallistunkin. Lipun ostaneet ovat kokoontuneet festivaalialueelle usein perjantai-iltana, saaneet ehkä lippua vastaan virvokkeita, ostaneet t-paitoja ja istuneet omille retkijakkaroilleen 2-3 tunniksi katselemaan polkujuoksuaiheisia lyhytfilmejä. Sitten festivaali on jatkanut matkaansa seuraavaan kaupunkiin kuin juoksuväen ikioma sirkus konsanaan.

Nämä ovat vaikeita aikoja tällaisille innovatiivisille pienyrityksille, joiden koko konsepti perustuu ihmisten kokoontumiseen. Trail running -festivaali pelasti itsensä siirtymällä virtuaaliseksi. Ja juoksukansa riemuitsi, sillä tämän helpommaksi ei osallistumista olisi voinut enää tehdä: festivaali kotisohvalla!

Virtuaalinen luontokokemus on parempi kuin ei mitään!

YMCAn tri-ryhmän Facesivuilla joku tiesi edellisviikolla kertoa, että liput olisivat perjantai-illaksi saatavilla. Lippu maksoi vaivaisen kympin, joskin paikallisen tavan mukaan kylkeen oli heitetty myös melkein vapaaehtoinen lahjoitusmaksu. Se meni tällä kerralla tukemaan YWCAn toimintaa. Maksua vastaan sai perjantaina sähköpostitse linkin, jonka takaa löytyi livestriimi, hulvaton chat-yhteisö, etäbingon peluumahdollisuus ja juoksutarvikearpajaiset. Tässä kohdassa luotettiin sitten tietysti yhteisön moraaliin, ettei kukaan jakaisi linkkiä eteenpäin kavereilleen.

Tein perjantai-iltana töitä vähän myöhään ja liityin festivaaliin mukaan vasta puolivaiheilla. Kesken livestriimin ei ollut mahdollista keikauttaa hommaa alkuun, vaan katselin loppupään filkkoja samassa tahdissa kuin muutkin. Ruudussa keikkui tuttuja nimiä: Mirna Valerio, Magda Boulet… katseltiin pätkä ikonisesta Western State -kisasta, kiepaistiin Lake Tahoen maisemissa Pohjois-Kaliforniassa, kierrettiin ympäri Washingtonin osavaltiota tutustumassa polkujuoksijoiden koirakavereihin. Yksi filmi keskittyi naisten oikeuksiin, toisessa kerrottiin kaverista, joka päätti syödä oman painonsa verran papuja – ja vain papuja – ja juoksi sitten papujen voimalla 50K-kisan.

Kaiken aikaa vieressä pyöri chat, jonka hyväntahtoinen tunnelma lämmitti mieltä. Esimerkiksi Mirna Valerio on hahmo, joka jakaa mielipiteitä voimakkaasti, mutta kukaan ei chatissa ryhtynyt trollaamaan eikä mollaamaan. Useampi huudahti kyllä, että “I love her! She is an inspiration!” Toisinajattelijat pysyttelivät kiltisti hiljaa.

Tuohon juurakkoon kun saisi iskeä varpaansa!

Filmifestivaalin väki teki virtuaalista hommaa ekaa kertaa, ja toki se näkyi. Alkuun linkki ei toiminut ja siinä vaiheessa kun lopulta kirjauduin sisään, kolmas saamistani ohjeista oli oikein. Livejuontaja istuskeli jossakin vuoristomajan näköisessä paikassa ja kertoili, että välillä netti pätkii. Videoiden välillä hän toisinaan unohti laittaa mikin takaisin päälle, jolloin chatti tietysti villiintyi ja väki koetti kapitaalikirjaimilla saada juontajan huomaamaan, etteivät tuhannet kuuntelijat kuule mitään. (Osallistujamäärä pyöri 2,5 – 3 tuhannen välillä.) Kukaan ei hermostunut, harmistunut tai valittanut, sen sijaan ihmiset lähettelivät sydämiä, kiitoksia ja kehuja.

Illan päätteeksi, kun omalla aikavyöhykkeelläni oli jo melkein puoliyö, juontaja ja tämän suloinen tyttöystävä lauloivat vielä kaikille itse säveltämänsä laulun, jonka aiheena tietysti oli polkujuoksu. En tainnut kuulla kappaleesta paljoakaan, kun keskityin siihen, kuinka paljon se ihmisten sydämiä chatin perusteella lämmitti.

Juoksijat kaikkialla maailmassa tapaavat olla ihanaa porukkaa. Tämä yhteisö tukee ja kannustaa toisiaan. Virtuaalisenakin filmifestivaali oli tästä vahva osoitus. Näinä aikoina metsäpolut eivät ole kaikkien saavutettavissa, eikä massiivisia tapahtumia vuorilla ja poluilla järjestetä. Me saatamme olla erillämme – mutta emme ole yksin.

Jonain päivänä kirmataan taas huolettomina pitkin metsiä!

Virtuaalinen filmifestivaali menettää tietysti lukuisia esiintymismahdollisuuksia ja paljon tuloja, joten yhteisö suunnittelee palaavansa takaisin uuden sisällön kera jo kesäkuussa. Virtuaalinen versio on nähtävillä kaikkialla maailmassa. Jos livestriimiin ei omalta aikavyöhykkeeltä ole järkevää osallistua, sisältö on linkin kautta nauhoituksena nähtävissä jonkusen päivän ajan alkuperäisen esityksen jälkeenkin (chatista jää tosin tällöin paitsi). Kiinnostuneet löytävät lisätietoja täältä.

Sankarijuoksuja vai itsensä voittamista?

Heittelimme hiljattain siskojeni (sirpaontherun ja anutherunner) kanssa ilmaan ajatuksia siitä, missä tapahtumassa kukin meistä juoksisi, jos voisi valita minkä tahansa tapahtuman.

Yllätyksekseni en osannut heti vastata. Olisihan se unohtumaton elämys juosta Saharan poikki tai saavuttaa maratonmetrit täyteen Anarktiksen Ice Maratonissa tai suoriutua läpi Tor des Géantin 330 km:n juoksusta Aostanlaaksossa. Vai olisiko sittenkään?

Ehdin ajatella asiaa, kun vietin rentouttavaa lomaa Kreikassa. En ollut ohjelmoinut lomaviikkoon etukäteisiä tavoitteita juoksukilometreille. Toki matkalaukkuun olin pakannut aurinkorasvan ja kirjojen lisäksi lenkkarit juoksutykötarpeineen.

Loputtoman pitkällä rantakaistaleella juostessa tossut upposivat santaan. Olo oli sama, kun olisin tehnyt treeniä hangessa tarpoen. Aurinko porotti ja janontunne nousi pintaan nopeasti. Ajatuskin Saharasta tuntui hetkessä järjettömältä.

Vilukissana totesin myös Anarktiksen huonoksi vaihtoehdoksi. Ehkä minulle riittäisi, että juoksisin kotimetsän polkuja ja kotimaan lapputapahtumia. Tai korkeintaan poikkeaisin joissain yksittäisillä maratonpituisilla matkoilla ulkomailla. Jos sitäkään.

Eri juoksuryhmistä saamme kuitenkin herätteitä. Luemme huikeita tarinoita siitä, miten toiset juoksevat halki Euroopan, tai valloittavat jotain muuta suurta. Se tavallinen ja keskinkertainen ei tunnukaan enää miltään.

Minun kaltaiselleni kuntoilijalle riittää vähempikin. Voisimme iloita omista sankaritarinoista, olipa kyseessä juoksun aloittaminen, kunnon parantaminen tai mikä tahansa. Elämyksellisiä kiksejä voi tulla vaikka superaikaisin aamulla tehdystä lenkistä tai hetkestä hiljaisella metsäpolulla.

Poppia ja ultrasuunnitelmia

Iiks. Olen ilmoittautunut elämäni ensimmäiseen ultraan!

Ilmoittautuminen osui otolliseen saumaan. Juoksulenkin jälkeisessä euforiassa sisareni katjatherunner sattui laittamaan viestin: lähdetkö ultraan? Eipä tarvinnut empiä. Ilmo sisään ja menoksi.

Nuorempana tykkäsin juosta kuulokkeet korvilla. Oli kamala ajatus. että pelkän linnunlaulun saattelemana pitäisi taivaltaa. Näin vanhemmiten olen yllättäen tykästynyt hiljaisuudessa juoksemiseen. Mikä on parempaa kuin meren rannassa hölkyttely aaltojen kohinaa kuunnellen? Ei mikään.  Nautin valtavasti siitä, että pääsen työpäivän jälkeen luontoon ja hiljaisuuteen.

Vanhana ikäneitonakin tykkään kuitenkin ottaa maratoneille ja pitkille lenkeille  seuraksi uskollisen iPodini. Käyn huolella läpi sen sisällön: vain hyviä hyrinöitä aiheuttavat kappaleet pääsevät soittolistalleni. Biisien seulonta on osa juoksuun valmistautumista; tätä biisiä kuuntelen ylämäkiosuuksilla, tätä sitten kun ketuttaa.

Tämän aamupäivän olen käynyt läpi iPodini sisältöä ja makustellut, mitkä biisit saavat siivittää ensi kevään pitkiä matkojani. Moni työläs ylämäki ja ällö maantienpätkä on tullut selätettyä sopivasti komppaavan kipaleen avulla. Kerran Tukholman maratonilla meinasi kyrsiä ihan tosissaan puolivälin jälkeisellä pelto-osuudella keskellä-ei-mitään. Tylsät maisemat vetivät mielialan matalaksi. Päädyin veivaamaan yhtä ja samaa jytkettä kymmeneen kertaan. Kehtaanko kertoakaan; kipale oli Billy Elliotin “I Love to Boogie”. Tuon rimputtelun turvin sain pidettyä itseni sopivassa rytmissä, kunnes taas putkahdin ihmisten ilmoille kaupungin sykkeeseen. Nostalgian nimissä tuo biisi saa paikan myös tulevien juoksujeni biisilistalla.

Yksi lemppareistani on Mando Diaon biisi “Black Saturday”. Takuuvarmoja ovat myös Kentin “”FF ja Bomfunk Mc:n “Hypnotic”. Kun näitä kuulee jossain, tekee mieli heti vetäistä juoksukengät jalkaan ja lähteä huitelemaan. Apulannan “Hiekka” on myös ehdoton. Ja ooh, Bryan Ferryn “Let’s Stick Together”!

Joskus joku aika yllättäväkin kappale saa askeleen lentämään. Vaikkapa euroviisubiisi “Kedvesem” (tämäkin kerrottakoon vähän nolostellen). Sanoista en tajua mitään, mutta letkeässä rytmissä pari kilometriä sujuu ihan huomaamatta.

Juoksubiisejä täytyy kuunnella “juoksukorvalla”; samoja kappaleita ei välttämättä tule kuunneltua muutoin kuin juostessa. Juoksubiisisuosikkieni lista elää ja muuttuu jatkuvasti. Tämän hetken Top 10 -listani näyttää tämmöiseltä:

1. Quinta Sinfonia: Beethoven (Remix)
2. The Trammps: Disco Inferno
3. The Energies: Born Again Runner (Bimbo Jones Remix)
4. Morcheeba: Run Honey Run
5. Scissor Sisters: I don’t feel like dancin’
6. Aron Chuba: I’m an Albatross
7. Dihaj: Skeletons
8. Gabriella Cilmi: Sweet about me
9. Happoradio: Vakava nainen
10. Joan Jett: I hate myself For loving You

Elämäni ensimmäistä ultraani siivittämään pääsevät sellaiset luottobiisit, kuin The Sopranos Soundtrack – “Woke Up This Mornig” ja T. Rexin “Jeepster”.

Näin helmikuisten hankien keskellä huhtikuun ultra vaikuttaa vielä kaukaiselta. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että tossut on kaivettava naftaliinista varsin pian, ja tavoitteelliset lenkit aloitettava. Kun biisilistat on saatu viritettyä, sitten lenkille! Huihai ultra, täältä tullaan!

 

Mehupaastosta vauhtia (?) uuteen vuoteen

Tiedän monia juoksunharrastajia, joille pätkäpaastoilu on elämäntapa. Sen sijaan montaa sellaista en tunne, jotka säännöllisesti toteuttaisivat ihan oikeaa paastoa. Niitä onkin näköjään monenmoisia, kertoo google: on riisipaastoa, vesipaastoa ja smoothiepaastoa. Näistä en tiennyt mitään, ennen kuin…

Puolisoni on jonkin aikaa pohtinut, miten rauhoittaa ajoittain temppuileva vatsa. Pitäisikö jättää pois sokerit ja maito, ja ehkä myös valkoinen jauho? Mutta mitä sitten, jos toinen mussuttaa jotain hyvää? Entäs jos molemmat kokeiltaisiin muutaman päivän mehupaastoa??

Olin juuri lukenut, että alituinen pupeltaminen kuormittaa haimaa, ja että elimistössä on päällä jatkuva tulehdusreaktio, jos ei välillä muista pitää taukoa syömisestä.

Niinpä tuo puolisoni puolivillaisesti heittämä ehdotus osuikin otolliseen maaperään. Monen päivän herkutteluputken jälkeen, vatsa kylläisenä, oli helppoa tarttua haasteeseen.

Oikeaoppisesti paastoon laskeudutaan hissunkissun, vähitellen keventäen. Me emme tietenkään tehneet niin. Päätimme aloittaa heti, suoraan lihapatojen ääreltä. Mieheni on tehnyt tätä ennenkin, ja hän tiesi, että on olemassa valmiita mehupaastopaketteja. Sellaisia hakemaan siis. Lukuisten puheluiden ja turhien myymäläkäyntien jälkeen löytyi lopultakin vain yksi luontaistuotekauppa, jossa paketteja oli myytävänä. Tämä joulun ja uudenvuoden tienoo kun ei ole ihan sitä kaikkein kiivainta paastopakettien myyntiaikaa, kertoi myyjä.

Tavanomaisen vapaapäivän aamiainen olisi näyttänyt muhkealta: tuhti munakas, paljon raikkaita hedelmiä ja marjoja, turkkilaista jugurttia ja mysliä. Ensimmäinen paastopäivä alkoi kulauksella granaattiomenamehua. Vähän jännitti; mitähän tästä tulee? Lukemani mukaan useimmat ihmiset tarvitsevat polttoainetta koneeseen säännöllisellä rytmillä. Tiesin olevani yksi näistä useimmista. Nälkäisenä olen varsin haasteellinen seuralainen.

Ensimmäinen paastopäivä meni uutuuden ihmettelyssä. Nälkä iski vasta illalla. Sitä ei helpottanut se, että pojan perhe tuli nälkäisenä käymään. Paistoin heille lohifileitä ja siemailin itse kasvislientä. Tuntui pöljältä. Vakuutin itselleni, että tämä on oikein; mehupaasto-ohjeissakin lukee, että tämä on elämäsi upein kokemus, ja kehosi kiittää, kun homma on hoidettu.

Toisena päivänä iski uupumus. Mitään ei jaksanut tehdä. Onneksi oli vapaapäivä. Pakottauduimme pitkälle, kahden tunnin leppoisalle kävelylle. Se teki hyvää. Päivällä surautin viinirypäleet mehuiksi; alun perin ne oli tarkoitus nauttia kynttilän valossa juustolautasen kera, mutta menihän tämä näinkin. Illalla nälkä oli karmea. Menimme aikaisin nukkumaan, jotta päivä olisi nopeasti ohi.

Kolmas aamu, aina vain nälkä. Mieheni oli vakuutellut, että siinä kohtaa jo helpottaa. Useimmille kuulemma toinen päivä on se vaikein, kolmantena nälkä häviää. No ei hävinnyt minulta. Äkäisyyskin meinasi puskea pintaan. Kiukuissani fuskasin hieman, ja lorautin yrttiteeni sekaan hunajaa. Energiataso vaihteli pitkin päivää; aamulla kävimme jopa pienellä juoksulenkillä. Puoli tuntia hissun kissun, kauemmas ja kovempaa ei olisi jaksanutkaan. Iltapäivä meni lötkötellessä.

Tätä kirjoittaessani paastoamisen loppu häämöttää. Oikeaoppisesti – ja tällä kertaa oppeja noudattaen – lopetus täytyy tehdä hitaasti, vaiheittain. Muuten elimistö säikähtää. Heti ei siis voi sännätä tyhjentämään jääkaappia. Hieman mietityttää, miten tämä projekti vaikuttaa juoksuun; olen tässä nälkää potiessani tullut ilmoittaneeksi meidät juoksutapahtumaan, johon on vain pari päivää.

Nälkäisenä kärvistely on silmiä avaavaa. Itsekuri on ollut koetuksella, ja ilman keskinäistä tsemppaamistamme ainakin minä olisin ollut lähellä repsahtaa. Näin sydäntalvella, juoksuvuoden alkumetrejä odotellessa, kokeilusta ei liene haittaakaan. Odottelen, että se hyvän olon flow tulee neljäntenä paastopäivänä, ja että energiaa riittää sen jälkeen vaikka muille jakaa. Mehupaastoilu on ainakin herättänyt huomaamaan oman arkisyömisen vahvuudet ja heikkoudet, ja makuaisti on herkistynyt. Granaattiomenamehu maistuu taivaalliselta, samoin se salaa nuolaistu hunajapisara.

Tahroja paperilla – eli kuinka ultrajuoksijan parisuhde kariutui

Koetetaan aina välillä täällä maailmalla ollessamme panostaa siihen, että lapset säilyttäisivät suomen kielen taidon ja oppisivat tuntemaan lähtökulttuuriaan. Yhden tällaisen projektin aikana kuunneltiin koko perhe Eppu Normaalia. Ja sittenpä mulla olikin korvamatona Tahroja paperilla.

Biisi soi päässä sen verran tarkasti, että kerkesin ihan pohtia ja analysoida lyriikoita. Ja ymmärsin, että siis täähän on aika surullinen tarina siitä, miten ultrajuoksu vie pariskunnan eroon.

Joskus polut vain vievät eri suuntiin.

Ensinnäkin tarinan minäkertojahan on hyvin intohimoinen ulkoilmaihminen. Siis ihan sellaisiin sfääreihin, että hän tekee ulkona sellaisiakin asioita, joita normaalit ihmiset eivät välttämättä tee. Ilmeinen esimerkki tästä on se, että kun parisuhteen toinen osapuoli saa laulussa mainitun kirjeen, hän automaattisesti olettaa, että se on kirjoitettu ulkona sateessa.

Minäkertoja itse arvelee myös, että nyt tässä uudessa elämänvaiheessa hän ei välttämättä enää edes sopeudu elämään sisätiloissa – vähän siis eksentrinen, tällainen ”vietän vuoden teltassa metsässä kuten Markus Torgeby” -tyyppinen tapaus. Ei välttämättä mikään helpoin ihminen.

Mutta tämä ei välttämättä kuitenkaan koitunut suhteen kompastuskiveksi. Pariskunta on ollut tässä suhteessa aika samanhenkinen, koska yhdessä retkeily mainitaan niin moneen kertaan, että se on selvästi ollut heille ihan keskeinen tapa viettää aikaa yhdessä.

Mutta mikä sitten koitui turmioksi? Sen toisen osapuolen juoksuharrastus. Tää yksilöidään aivan erikseen asiaksi, joka on hiertänyt suhdetta jollain tapaa ja joka minäkertojan on pitänyt antaa anteeksi. Nyt vaikuttaisi siltä, että se anteeksiantaminen ei ole ollut aivan pohjiin saakka vilpitöntä, kun ero kuitenkin tuli.

Aina yhteinen tie ei ole silkkaa vaaleanpunaista unelmaa.

Piti ihan kaivaa sanat esiin, että ymmärsin, mikä siinä juoksussa niin tökki – ihan selväänhän sitä ei sanota. Ajattelin ensin, että jos vain se toinen juoksee ja tää minäkertoja ei sitä ymmärrä. Mutta vaikuttaisi siltä, että jossain määrin on ehkä menty poluilla yhdessäkin ja buffit on hellästi jaettu, niin kuin nyt vain läheinen pariskunta voi varusteita jakaa.

Perimmäinen syy näyttäisikin löytyvän volyymista. Minäkertoja kertoo aivan uupuneensa siihen, kuinka paljon se toinen juoksee – siis painaa yhteisellä lenkillä vain täysin armotta menemään molempien nestehukkaan saakka. Siinä on koetettu pitkään pysyä toisen tahdissa, mutta minäkertojalle ultrajuoksumentaliteetti ei vain tule aivan yhtä luontevasti.

Ultrajuoksija puolestaan on ytimiään myöten intensiivinen ihminen – sellainen, jonka ensireaktio on vetää kunnon kilarit, kun asiat eivät etene hänen mielensä mukaan. Tällä samalla kiivaudella hän vaikuttaa suhtautuneen myös juoksuunsa (ja siisteyteen, mutta ei nyt keskitytä siihen). Onhan se parisuhteelle raskasta.

Silti tosi ikävää sille pariskunnan toiselle osapuolelle saada tää erokirje, kun palaa illalla myöhään kotiin selvästi yhdestä kauden tärkeimmistä kisoistaan. Minäkertoja ei halunnut osallistua tai ehkä ei ylittänyt karsintarajoja, mutta hänet oli kuitenkin kutsuttu kisoihin katsojaksi. Siinä varmaan polun varressa seisoessa häntä alkoi hirvittää joko siis ihan silkat ultrakisan kilometrimäärät tai sitten tosiaan se draivi ja palo, jolla parisuhteen ultrajuoksija tätäkin kisaa veti. Kaveri on lopultakin myöntänyt itselleen, että koska hän on kuitenkin enemmän tämmöinen myötätuuliurheilija, niin tää ihminen on enemmän kuin hän voi handlata. Näin hän on luikkinut pois vielä kun kisapäivä on ollut ihan kesken ja jättänyt kotona vain lapun pöydälle.

Joskus on vain parempi juosta pois.

En tiedä, menisikö karvan verran ylitulkinnan puolelle lukea rivien välistä hienoista kateuttakin toisen juoksumenestyksestä – mutta kyllähän kertojaminä ihan suoraan toteaa, että hänen osaltaan tuntuu, ettei ole menossa kerrassaan mihinkään. Matkassa vai nopeudessa, sitä en osaa sanoa. Mut jos nyt uskaltaa vielä olettaa, että parisuhteen ultrajuokseva osapuoli on nainen, niin kyllähän tällainen epäsuhta voi syödä miestä.

Kaiken kaikkiaan varmaan parempi kuitenkin molemmille, että päättivät jatkaa elämää erikseen. Saavat siten pitää omat elämäntapansa ja painotuksensa. Minäkertoja saa enemmän keskittyä siihen retkeilyyn ja ulkoilmaelämään, ja ultrajuoksija jatkaa voitokasta juoksu-uraa jonkun sellaisen kanssa, joka hänen intohimoisen harrastuksensa aivan aidosti ymmärtää.

*** Kirjoitushetkellä kappale on sanoituksineen saatavilla esimerkiksi täällä: https://youtu.be/msXAX6DzR8w ***