Juhannukseksi kepeä kesäjuttu

Siskot lähettivät minulle sanoja kepeän kesäjutun aineksiksi.

Ulkosuomalaisuus tarkoittaa sitä, että aina vähän kaipaa jonnekin tai jotakuta, eikä lopulta kuulu täysin minnekään. Toisaalta elämän elää vähän eri vinkkelistä kuin muut, kokee ja näkee kaikenlaista, ja on täysin vapaa olemaan tismalleen oma itsensä.

Ilmasto on yksi ulkosuomalaisuuteni syistä. Kaliforniassa paistoi aina aurinko, Keski-Texasissa on vähän vuodenaikojakin. Lyhyt talvi on kirpakka, kesäkausi hyvinkin kuuma ja ilmankosteus heittää oman rikkansa soppaan. Välillä tuolla ulkona tuntuu kuin juoksisi kylpylän suihkutiloissa kuumien vesihöyryjen keskellä.

”Älä liiku, sun päässä on joku outo ötökkä. Mä otan siitä kuvan!”

Ötökät viihtyvät Texasin ilmastossa varsin hyvin. Paikalliset itikat ovat pahuksen salakavalia pistosninjoja: näkymättömiä ja äänettömiä. Kesäisin ulkona kaikuu kaskaiden taukoamaton soitto, pihapensaiden alla vilahtelee tulikärpäsiä ja kissa alkaa kantaa sisälle heinäsirkkojen lisäksi myös muita ötököitä, joille emme edes tiedä nimeä.

Välineurheilu on tietysti sekä ilmaston että ötököiden syytä. Kun ulkona ei ole aina kivaa tai turvallistakaan liikkua, olohuoneesta on alkanut löytyä kaikenlaisia kuntoiluvimpaimia. Toki niitä varusteita kertyy muutenkin. Esimerkiksi polkupyöriä koin parhaimmillaan tarvitsevani neljä, kunnes puoliso alkoi pohtia, pitäisikö autotalliin saada mahtumaan myös vaikkapa auto.

Puoliso on itsekin innostunut maastopyöräilystä, mutta tuntuu kummasti pärjäävän yhdellä pyörällä! Viikonloppuaamuisin ennen kuuman tuloa lähdemme usein yhdessä metsään pyöräilemään tai haikkaamaan. Aivan keskellä kesää ulkoilumme johtaa uima-altaalle.

Kesällä ulkona on oltava kuuden tai seitsemän aikaan aamulla, jos meinaa ulkoilla alle +30 asteen lämpötiloissa.

Hyvinvointi on tietysti onnellisen elämän perusta. Minulle hyvinvointi tarkoittaa rakkautta, lepoa, liikuntaa, hyvää ravintoa ja sopivassa suhteessa jotakin hauskaa. Nyt kesälomalla ollessa on ollut aikaa huolehtia näistä kaikista!

Mättöruoka. Jaahas, nyt piti kysäistä siskoilta, että mitä tämä edes tarkoittaa. Amerikkalaisessa kulttuurissa vastaava käsite olisi ehkä comfort food, jolla viitataan vaikkapa herkulliseen jäätelöön tai mac and cheese -sotkuun. Täällä etelävaltioissa ruokakulttuuri ottaa vaikutteensa Etelä-Amerikasta: paljon papuja, maissia, lihaa ja tulisia mausteita. Kaikkea nautitaan tietysti kohtuudella, siitähän Texas tunnetaan?

Jos minulla olisi supervoima… Kohtaan töissä lapsia, jotka moninaisista syistä johtuen eivät oikein jaksa keskittyä koulunkäyntiin. Jos voisin valita supervoiman, haluaisin jollakin maagisella tavalla saada tällaisen lapsen kokemaan itsensä täysin eheäksi, turvalliseksi ja rakastetuksi.

Pikkulisko pelastautui yrttipurkkiin.

Ilo/onni tulee elämään pienistä hyvistä asioista. Juuri nyt yksi päivittäinen ilon lähde on pieni kesäpuutarhani. Vastikään yksi yrttilaatikoista toimi hengenpelastajana, kun kissan sisälle raahaama pikkulisko onnistui piiloutumaan salaattien sekaan. Sieltä se sitten säikähdyksekseni hyppäsi, kun kastelin yrttipurkkia.

Siskot. Sanovat, että siskot ovat kuin parhaita ystäviä, joista ei voi päästä eroon. Kun asuu maailmojen päässä läheisistään, jotkut ystävyyssuhteet kuihtuvat vuosien saatossa. Siskosten kesken pidämme kuitenkin yhteyttä tiiviisti ja luontevasti. Herätessäni puhelimessa saattaa odottaa kymmenien viestien mittainen keskustelu vaikkapa urheilusta, blogista, veneenpoijuista, lapsista tai maailmasta. Säilyäkseen läheisyys tarvitseekin juuri sitä, että jutellaan arkisista, pienistä asioista.

Mitä mielessä?

Mitä mielessä, kyselivät pikkusiskot. Heittelivät lauseiden alkuja ja pyysivät jatkamaan – sehän paljastaa parhaiten, millaisella tuulella mennään.

HIUKSET asettuivat tänään erityisen hyvin. On tavallista, että juoksen aamuisin viitisen kilometriä, sen jälkeen onkin sitten jo kiire muokata itsensä työkuosiin. Hiukset ovat milloin mitenkin. Tänään ne muotoutuivat ihan itsekseen kivasti. Tuli mukava olo koko päiväksi!

MUOTI ei kiinnosta minua vähääkään. Olennaista on, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä ja itselle sopivilta. Tämän hetken värini on punainen – erityisesti tykkään murretusta viininpunaisesta. Lempparijuoksupaitanikin on punainen, tai oikeammin pinkki. Juoksin siinä paidassa ensimmäisen maratonini – öööö – parikymmentä vuotta sitten. Hyvin kestänyt, paita siis.

MERI on elementti, jota ilman olisin jotenkin vajaa. Nautin siitä, että kotimme ikkunan takana on merinäkymä. Merelle täytyy päästä usein; veneellä tai meloen. Meri on jylhä ja voimakas, ja aina hurjan upea. Unelmaelämässäni istuisin päivät pääksytysten puuttomalla luodolla ja katselisin aaltojen liikettä.

KATSOJAsta tulee mieleen äitienpäivä vuosien takaa. Juoksin puolimaratonin, ettei olisi ollut peräti ensimmäiseni. Perhe istui maaliviivan tuntumassa katsomossa. Loppusuoraa väsyneenä kipitellessäni kuulin tyttäreni vahvan ja kuuluvan huudon: ”hyvä meidän äiti!” Tunne värisyttää vieläkin.

TÄRKEIN MITALI on sekin vuosien takaa. Lohjalle rakennettiin uusi moottoritie, ja ennen avajaisia järjestettiin viiden tunnelin maraton. Esikoispoikani lähti seuraksi ja juoksi puolimaratonin. Juoksin hänen vanavedessään ihan liian lujaa ensimmäisen puolikkaan ja mieli teki keskeyttää, kun poikani hilputteli maaliin. Hammasta purren lähdin toiselle kierrokselle. Juoksu on jäänyt mieleen kuitenkin ennen kaikkea siksi, että se oli ensimmäinen yhteinen, jonne poikani innostui lähtemään.

DIEETTI on tavalla tai toisella ollut osa aikuiselämääni. Olen lyhyt tättärä, ja jokainen ylimääräinen kilo näkyy heti. Silloin olo tuntuu epämukavalta, enkä siedä sitä, että housut kiristävät. Kaikkea on tullut kokeiltua – hulluinta ehkä neljän päivän mehupaasto erään joulun jälkeen. Sittemmin olen tasaantunut noudattamaan pitkää yöpaastoa. En tavallisesti syö enää illalla kuuden jälkeen, ja seuraavan kerran syön aamulla kahdeksan aikoihin. Neljäntoista tunnin yöpaasto sopii minulle hyvin. Olo tuntuu energiseltä ja kevyeltä, eikä nälkää tarvitse kärvistellä. Metodi tunnetaan pätkäpaastonkin nimellä. Mitenkään muuten en syömisiäni säännöstele enkä rajaa. Perjantaisin rötväilen, silloin syön mihin aikaan tahansa.

LUOTTOVARUSTEENI ovat Sauconyn juoksukengät. Olen omistanut monta hutiparia ja monta hyvääkin, mutta Sauconyihin palaan hädän tullen. Tutustuin niihin monta vuotta sitten, kun urheilukaupassa osui kohdalla osaava nuori juoksua harrastava myyjätär. Hän katseli hetken aikaa askellustani ja ehdotti, että edes kokeilisin. Kokeilu jäi pysyväksi – kaapissani on useampikin pari Saucony Kinvaran vuosikertoja. Sopivat mainiosti jaloilleni, ja ovat vain miedosti vaimennetut.

Jokohan nämä Sauconyt ovat urakkansa suorittaneet..?

KIPU on tullut juoksuharrastuksen myötä tutuksi. Kipukynnykseni on korkea, mutta kitinäkynnykseni on kuulemma matala. Vikisen ja nitisen, kun sattuu. Ja kuitenkin pystyn juoksemaan pitkänkin matkan kivusta välittämättä. Kipua täytyy myös osata kunnioittaa. Sen viesti kannattaa ottaa vakavasti ja pitää taukoa – se on viisautta, joka on pitänyt oppia kantapään kautta.

Hartiat teipattuina, eikä tukkakaan niin kovin hyvin.

Pätkäpaastoilua ja kehopositiivisuutta

Kun eräs julkisuudessa vaikuttava naiskaunotar täräytti näkemyksenään, ettei lihavuudessa ole mitään ihannoitavaa, some räjähti. Alkoi hurja tykitys kehopositiivisuudesta.

Tähän aikaan vuodesta kauppojen lehtihyllyt huutavat, miten tällä kertaa varmasti onnistut. Nyt saavat kilot kyytiä.

Vakavammin otettavissa valtakunnan lehdissä on kirjoitettu, että yhä nuoremmat lapset jakelevat somessa neuvoja toisilleen: näin laihdut. Teeskentele syöväsi. Sotke puuroa lautaseen ja jätä tiskipöydälle kuivumaan, niin äiti luulee, että olet syönyt.

Harva meistä kehtaa ääneen tunnustaa, että on tyytyväinen kroppaansa. Peilikuvaa katsellaan suu mutrussa – muutama kilo nyt ainakin pitäisi saada pois.

Koronakevättä edeltävän vuoden lopulla itsekin päätin, että nyt lähtee. Muutama riesakilo ärsytti. Olen lyhyt, ja pienikokoisella ihmisellä muutamakin ylimääräinen kilo näkyy heti – ainakin omasta mielestä. Olkapäät olivat selvästi pyöristyneet ja herranjestas, myös polvet. Aloitin ketodieetin. Luulisi, että ikä toisi jotakin viisautta, mutta ilmeisesti elämän varrelle kertyvien hullutusten määrä on vakio. Edeltävänä vuonna olin intoutunut joulun välipäivinä nestepaastoilemaan – jos uteliaisuutesi heräsi, tuosta tempaisusta löytyy postaus täältä. Viisaasti en sitäkään toteuttanut.

Ketodieetti ei tiputtanut kiloja, päinvastoin. Olin lukenut somen syvästä viisauden lähteestä, että tämä toimii jääräpäisimpiinkin läskeihin. Muutaman kuukauden kokeilun jälkeen sain tarpeekseni. Olin vilpittömästi siinä uskossa, että ketoilulla ei ollut ainakaan negatiivista vaikutusta juoksukuntooni ja luulin voivani hyvin. Kun vähitellen palautin hiilihydraatteja ja kuituja ruokavaliooni, juoksukuntoni roihahti liekkeihin. Tajusin, että ainakaan minun kroppani ei toimi pelkällä protskulla ja rasvalla.

Sitäpaitsi, suomalainen ruisleipä on ihanaa.

Ketoilun lopettamisen kunniaksi nappasin muutaman lasillisen punaviiniä. En suosittele. Sain elämäni krapulan ja luulin sydämeni hajoavan. Sen jälkeen en ole enää ottanut pisaraakaan alkoholia – ei vaan tee enää mieli. Ei sovi minulle. Ei vanha kansa turhaan ole sanonut, että viini on viisasten juoma. Oma älykkyyteni ei ilmeisesti siihen riitä, eikä geeniperimä.

Mutta ne kilot. Sattumoisin katsoin Ylen Areenasta dokumentin Michael Mosleyn kehittämästä osaviikkopaastosta. Ruotsissa siitä on tullut superhitti. Suomenkielisiltä nettisivuilta ei juurikaan löydy syvällistä tietoa, mutta jos kouluruotsi taipuu, länsinaapurissa tästä aiheesta kirjoitetaan paljon. Ilmankos ruotsittaret ovat niin laihoja ja nättejä.

Metodin ydin on siinä, että viitenä päivänä viikossa syödään normaalisti ja kahtena päivänä himmaillaan siten, että kalorimäärä on 500 – 800. Normaalipäivänä pitää syödä 1600-2000 kaloria, muuten iskee säästöliekki. Ruotsissa tätä hehkutetaan ihan tosissaan – veriarvot paranevat ja elimistö voi muutenkin hyvin. Tietenkin kokeilin.

Ensimmäiset himmailupäivät olivat kamalia. Olin kuolla nälkään jo aamupäivällä. Vähitellen opin rytmittämään ruokailuja, ja ”kitupäivät” alkoivat sujumaan. Kilot putosivat vauhdilla ja tunsin voivani hyvin. Juoksukin kulki ja keventynyt kroppa siivitti menoa.

Vähitellen kuitenkin alkoi ottaa päähän ajatus seuraavan päivän kituilusta. Viisaammat ovat sanoneet, että sellaista dieettailua ei kannata väkisin puskea, mitä ei pysty pitämään yllä pitkään.

Luin pätkäpaastoilusta ja sen huikeiksi väitetyistä terveyshyödyistä. Allekirjoitan sen, että elimistölle ei voi olla hyväksi jatkuva jääkaapilla ramppaaminen ja ruoan pupeltaminen. Suolistokin kaipaa välillä lepoa. Ruokailun rytmittämiseen on monta tapaa, ja kukin löytää omanlaisensa toteutusmallin, kun malttaa kuunnella omia tarpeitaan. Mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle.

Katajaisen kansan kasvatille itsensä ihailu on synneistä pahin, ja siksi onkin vaikea ääneen sanoa, että tätä nykyä olen ihan tyytyväinen kiloihini ja kroppaani. Peilistä katsovat kirkkaat silmät ja iho voi hyvin. Alkoholin täydellisellä poisjättämisellä on varmasti iso osuus asiassa. Veikkaan, että myös itselle sopivalla ruokailurytmillä ja ravintosisällöllä on valtava merkitys.

Tätä nykyä syön sitä, mitä elimistöni kaipaa ja mistä nautin. Tietoisesti en karta mitään pelkän ismin vuoksi. Elimistölleni on luontaista, että vuorokaudessa on noin 15-18 tuntia sellaista aikaa, jolloin en syö mitään. Ruokailuni painottuu vuorokauden aktiiviseen aikaan. Aamu alkaa juoksumattohölkyllä, sen jälkeen porisee kaurapuuro. Pala ruisleipää ja kahvit päälle. Päivällä kunnon kotiruokaa ja illansuussa päivällinen.

Jälkipolvet eivät pelkästään ihannoi laihuutta ja ohjeista toinen toisiaan kaloreiden karttamisessa – mediassa jäi kokonaan huomioimatta se viisaus, mikä lapsissa on: itse ilahduin suuresti niistä kommenteista, joissa lapset totesivat toisilleen, että älä katso painoa, vaan katso peiliin. Jos näytät kivalta ja tunnet olosi hyväksi, olet just hyvä.

Trail Running -festivaali

Olen monena vuonna nähnyt mainoksia Trail Running -festivaalista ja ajatellut, että joskus ehkä osallistunkin. Lipun ostaneet ovat kokoontuneet festivaalialueelle usein perjantai-iltana, saaneet ehkä lippua vastaan virvokkeita, ostaneet t-paitoja ja istuneet omille retkijakkaroilleen 2-3 tunniksi katselemaan polkujuoksuaiheisia lyhytfilmejä. Sitten festivaali on jatkanut matkaansa seuraavaan kaupunkiin kuin juoksuväen ikioma sirkus konsanaan.

Nämä ovat vaikeita aikoja tällaisille innovatiivisille pienyrityksille, joiden koko konsepti perustuu ihmisten kokoontumiseen. Trail running -festivaali pelasti itsensä siirtymällä virtuaaliseksi. Ja juoksukansa riemuitsi, sillä tämän helpommaksi ei osallistumista olisi voinut enää tehdä: festivaali kotisohvalla!

Virtuaalinen luontokokemus on parempi kuin ei mitään!

YMCAn tri-ryhmän Facesivuilla joku tiesi edellisviikolla kertoa, että liput olisivat perjantai-illaksi saatavilla. Lippu maksoi vaivaisen kympin, joskin paikallisen tavan mukaan kylkeen oli heitetty myös melkein vapaaehtoinen lahjoitusmaksu. Se meni tällä kerralla tukemaan YWCAn toimintaa. Maksua vastaan sai perjantaina sähköpostitse linkin, jonka takaa löytyi livestriimi, hulvaton chat-yhteisö, etäbingon peluumahdollisuus ja juoksutarvikearpajaiset. Tässä kohdassa luotettiin sitten tietysti yhteisön moraaliin, ettei kukaan jakaisi linkkiä eteenpäin kavereilleen.

Tein perjantai-iltana töitä vähän myöhään ja liityin festivaaliin mukaan vasta puolivaiheilla. Kesken livestriimin ei ollut mahdollista keikauttaa hommaa alkuun, vaan katselin loppupään filkkoja samassa tahdissa kuin muutkin. Ruudussa keikkui tuttuja nimiä: Mirna Valerio, Magda Boulet… katseltiin pätkä ikonisesta Western State -kisasta, kiepaistiin Lake Tahoen maisemissa Pohjois-Kaliforniassa, kierrettiin ympäri Washingtonin osavaltiota tutustumassa polkujuoksijoiden koirakavereihin. Yksi filmi keskittyi naisten oikeuksiin, toisessa kerrottiin kaverista, joka päätti syödä oman painonsa verran papuja – ja vain papuja – ja juoksi sitten papujen voimalla 50K-kisan.

Kaiken aikaa vieressä pyöri chat, jonka hyväntahtoinen tunnelma lämmitti mieltä. Esimerkiksi Mirna Valerio on hahmo, joka jakaa mielipiteitä voimakkaasti, mutta kukaan ei chatissa ryhtynyt trollaamaan eikä mollaamaan. Useampi huudahti kyllä, että ”I love her! She is an inspiration!” Toisinajattelijat pysyttelivät kiltisti hiljaa.

Tuohon juurakkoon kun saisi iskeä varpaansa!

Filmifestivaalin väki teki virtuaalista hommaa ekaa kertaa, ja toki se näkyi. Alkuun linkki ei toiminut ja siinä vaiheessa kun lopulta kirjauduin sisään, kolmas saamistani ohjeista oli oikein. Livejuontaja istuskeli jossakin vuoristomajan näköisessä paikassa ja kertoili, että välillä netti pätkii. Videoiden välillä hän toisinaan unohti laittaa mikin takaisin päälle, jolloin chatti tietysti villiintyi ja väki koetti kapitaalikirjaimilla saada juontajan huomaamaan, etteivät tuhannet kuuntelijat kuule mitään. (Osallistujamäärä pyöri 2,5 – 3 tuhannen välillä.) Kukaan ei hermostunut, harmistunut tai valittanut, sen sijaan ihmiset lähettelivät sydämiä, kiitoksia ja kehuja.

Illan päätteeksi, kun omalla aikavyöhykkeelläni oli jo melkein puoliyö, juontaja ja tämän suloinen tyttöystävä lauloivat vielä kaikille itse säveltämänsä laulun, jonka aiheena tietysti oli polkujuoksu. En tainnut kuulla kappaleesta paljoakaan, kun keskityin siihen, kuinka paljon se ihmisten sydämiä chatin perusteella lämmitti.

Juoksijat kaikkialla maailmassa tapaavat olla ihanaa porukkaa. Tämä yhteisö tukee ja kannustaa toisiaan. Virtuaalisenakin filmifestivaali oli tästä vahva osoitus. Näinä aikoina metsäpolut eivät ole kaikkien saavutettavissa, eikä massiivisia tapahtumia vuorilla ja poluilla järjestetä. Me saatamme olla erillämme – mutta emme ole yksin.

Jonain päivänä kirmataan taas huolettomina pitkin metsiä!

Virtuaalinen filmifestivaali menettää tietysti lukuisia esiintymismahdollisuuksia ja paljon tuloja, joten yhteisö suunnittelee palaavansa takaisin uuden sisällön kera jo kesäkuussa. Virtuaalinen versio on nähtävillä kaikkialla maailmassa. Jos livestriimiin ei omalta aikavyöhykkeeltä ole järkevää osallistua, sisältö on linkin kautta nauhoituksena nähtävissä jonkusen päivän ajan alkuperäisen esityksen jälkeenkin (chatista jää tosin tällöin paitsi). Kiinnostuneet löytävät lisätietoja täältä.

Sankarijuoksuja vai itsensä voittamista?

Heittelimme hiljattain siskojeni (sirpaontherun ja anutherunner) kanssa ilmaan ajatuksia siitä, missä tapahtumassa kukin meistä juoksisi, jos voisi valita minkä tahansa tapahtuman.

Yllätyksekseni en osannut heti vastata. Olisihan se unohtumaton elämys juosta Saharan poikki tai saavuttaa maratonmetrit täyteen Anarktiksen Ice Maratonissa tai suoriutua läpi Tor des Géantin 330 km:n juoksusta Aostanlaaksossa. Vai olisiko sittenkään?

Ehdin ajatella asiaa, kun vietin rentouttavaa lomaa Kreikassa. En ollut ohjelmoinut lomaviikkoon etukäteisiä tavoitteita juoksukilometreille. Toki matkalaukkuun olin pakannut aurinkorasvan ja kirjojen lisäksi lenkkarit juoksutykötarpeineen.

Loputtoman pitkällä rantakaistaleella juostessa tossut upposivat santaan. Olo oli sama, kun olisin tehnyt treeniä hangessa tarpoen. Aurinko porotti ja janontunne nousi pintaan nopeasti. Ajatuskin Saharasta tuntui hetkessä järjettömältä.

Vilukissana totesin myös Anarktiksen huonoksi vaihtoehdoksi. Ehkä minulle riittäisi, että juoksisin kotimetsän polkuja ja kotimaan lapputapahtumia. Tai korkeintaan poikkeaisin joissain yksittäisillä maratonpituisilla matkoilla ulkomailla. Jos sitäkään.

Eri juoksuryhmistä saamme kuitenkin herätteitä. Luemme huikeita tarinoita siitä, miten toiset juoksevat halki Euroopan, tai valloittavat jotain muuta suurta. Se tavallinen ja keskinkertainen ei tunnukaan enää miltään.

Minun kaltaiselleni kuntoilijalle riittää vähempikin. Voisimme iloita omista sankaritarinoista, olipa kyseessä juoksun aloittaminen, kunnon parantaminen tai mikä tahansa. Elämyksellisiä kiksejä voi tulla vaikka superaikaisin aamulla tehdystä lenkistä tai hetkestä hiljaisella metsäpolulla.