Olemme kolme aktiivisesti ja monipuolisesti liikkuvaa siskosta kahdelta mantereelta: Suomesta ja USA:sta. Tervetuloa tutustumaan elämäämme! Aktiiviliikunta on yhteinen intohimomme, elämäntapamme ja energianlähteemme.
Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.
Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…
Sirpatherunner:
Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.
San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.
Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.
Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…
Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.
Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti
Katjatherunner:
Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.
Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.
Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!
Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.
Jossain niin metsässä.
Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.
Anutherunner:
Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!
Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.
Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.
Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen ”sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.
Jos olisi ollut kyseessä ihan vain tavallinen maraton, en ehkä olisi lähtenyt. Jalkani kipeytyi kevään muista juoksuista siinä määrin, että olisi saattanut olla viisasta antaa sen toipua kaikessa rauhassa. Mutta kun kyseessä oli maratonmatka, jonka olin hankkinut miehelleni 50-v. lahjaksi ja hänen ensimmäiseksi maratonjuoksukseen, en voinut mitenkään jäädä itse kisakatsomoon. Kävin juttelemassa lääkärille ja kuvauttamassa jalkani. Popsin viikon lääkekuurin, ja kun mitään vakavampaa ei ilmennyt, uskaltauduin lähtöviivalle.
Juoksu jännitti enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Pelkäsin, että parin viikon takainen puolimaratonilla kokemani tuska toistuu. Ja niinhän se toistui, onneksi kuitenkin moninverroin lievempänä.
En ollut juossut Tukholmassa pariin vuoteen, joten uusittu reittikin oli uusi kokemus. Olin tutustunut reittikarttaan ja profiiliin ennakolta, ja tiesin, että kolmenkympin tietämissä alkavat uuvuttavat ylämäet. Säästelin voimiani niihin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä sutkuttelin kevyesti ja meno tuntui helpolta. Ohitin ensimmäisen juomapisteen pysähtymättä. Toisen kohdalla ihmettelin, miksi se oli sijoitettu ylämäen puoliväliin. Juomapaussin jälkeen todella moni jatkoi mäen loppuun kävellen. Itsellänikin oli vaikeuksia päästä juoksurytmiin.
Juomapisteitä oli kiitettävän paljon. Tuntui, että niitä tuli kohdalle ihan koko ajan. Valikoin tarkasti, mitä suuhuni pistin. Join vain pieniä kulauksia urheilujuomaa, ja aina päälle vettä. Muutamilla juomapisteillä otin vain vettä. Tarjoilu oli kaiken kaikkiaan runsas; oli suolakurkkuja, banaania, kasvislientä ja kokista. Loppumatkasta hörpäisin jopa kahvit Oatlyllä höystettynä!
Kaikki sääennusteet olivat lupailleet, että reitin varrella sataa. Olin kietonut kertakäyttösadetakin vyötäisilleni. Se alkoi ahdistaa puolimatkan kohdalla. Kun aurinkokin ilmestyi hetkeksi esiin, nykäisin sadetakin pois ja heitin roskikseen. Ja eipä aikaakaan, kun sade sitten alkoi. Sitä riitti sen verran, että kengät ja kaikki vaatteet olivat hetkessä läpimärät. Hien sekainen vesi valui silmiin, ja yritin hinkuttaa niitä kuiviksi paidan reunuksella.
Mutta se jalka, se kipeä. Se kesti hyvin 18 kilometriin saakka. Sitten alkoi puolimaratonilta tutuksi tullut kipu. Ensin nilkassa, sitten polvessa. Varoin askelta, jonka seurauksena reisi kramppasi. Kaiken huipuksi juoksin asfaltissa olleeseen rakoon ja astuin tyhjän päälle. Kun tiesin, että jalassa ei ole kivusta huolimatta mitään isompaa vikaa, päätin räpiköidä maaliin. Viisasta tai ei, näin kuitenkin päätin.
Kipu tuli ja meni. Kun se meni, juoksin lähes normaalia vauhtia. Kun se tuli, hölkyttelin hissutellen. Terävimmissä ylämäissä jouduin ottamaan kävelyaskeleitakin. 23 kilometrin kohdalla näytin ilmeisesti aika ankealta, sillä joku kanssajuoksija lohdutti, että hänestäkin on joskus maratonilla tuntunut pahalta. Laitoin lempparibiisin soimaan, ja kelasin sitä uudelleen ja uudelleen ainakin viisi kertaa. Vaivuin rytmiin, ja melkein huomaamatta olin lähestymässä viimeisen kymmenen kilometrin ylämäkiä. Ne ottivatkin koville. En muista aiemmilta Tukholman maratoneilta, että niin moni kovakuntoisen oloinen juoksija olisi kävellyt. Ylämäkiä tuntui olevan muutoinkin loputtomasti. Kun yhdestä selvisi, edessä oli toinen.
Neljänkympin rajapyykkiä lähestyttäessä tarjolla oli suklaata ja omenalohkoja. Kumpikin äklötti, joten ohitin ne tyynesti. Pelkkä ajatuskin sai voimaan pahoin!
Viimeiset kolme kilometriä olivat loputtoman pitkiä. Todella moni oli vaihtanut juoksemisen kävelyyn, ja itseänikin se houkutti. Tiesin kuitenkin, että jälkeenpäin ärsyttäisi suuresti, jos antaisin näin lähellä maalia periksi. Hoin itselleni, että hidaskin hölkyttely vie nopeammin maaliin kuin kävely. Jalkaa poltteli ja joka askel sattui, mutta päätin olla välittämättä siitä. Ohitseni juoksi nuorukainen avojaloin. Pohdin, että kuinkahan hellinä hänen jalkapohjansa mahtavat olla. Hetkeä aiemmin olin ohittanut miehen, joka paineli sukkasillaan kengät käsissään. Ajattelin, että kestän kyllä omat harmini, kun nuokin kerran kengittä selviävät.
Maaliviivan ylitin ajassa 4:52. Se ei ole ollenkaan parhaimmistoani, mutta mitäpä tuosta. Tuntui huikealta päästä maaliin!
Mitalin saatuani kävin hakemassa pussukkani tavarasäilytyksestä ja vaihdoin kuivaa päälle. Aurinkokin ilmestyi taas sateen jälkeen esiin. Soitin miehelleni, joka oli tullut hieman aiemmin maaliin elämänsä ensimmäisellä maratonillaan. Skoolasimme alkoholittomalla oluella ja nautiskelimme hetken urheilukentän ilmapiiristä. Sen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti laivaa. Muutama muukin taapertaja oli liikenteessä samaan suuntaan. Kaikkien askelluksesta näki, että kilometrejä oli tullut kerättyä.
Laivalla meitä odottivat kylmä skumppa ja privaattisauna. Ensimmäisen maratoninsa upeasti taivaltanut mieheni totesi, että ei pöllömpi lahja, vaikka tuo Tukholman sightseeing taisikin olla joku omatoimiversio..!