maraton, polkujuoksu, Puolimaraton, Teksas/ulkosuomalainen, Treenit, Triathlon, Tukholman maraton, Ultra-ajatuksia

Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen ”sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

Juoksuhaaste, Tapahtumat, Treenit, Ultra-ajatuksia

Kohti Tukholmaa, osa 2: ensin ultra, sitten mara…??

Ei pitänyt lähteä ensinkään, mutta lähdinpä sittenkin. Vielä eiliseen saakka pisin ikinä juoksemani matka oli maraton. Ja sitten tulinkin juosseeksi kuuden tunnin ultran.

Juoksu osui ihan vaiheessa olevaan maratontreenikauteen. Suunnitelmana oli, että ensin puolikas ja sitten Tukholmaan.

Ensikertalaiselle ultrajuoksu oli huikea kokemus. Olin etukäteen ajatellut, että eihän se nyt ole kuin maraton ja hilppeet päälle. En olisi voinut olla enemmän väärässä.

Kuuden tunnin ultraajat, ne konkarit, vetivät koko kuusituntisen kovaa. Reitillä ei näkynyt yhtään sellaista puolikuntoista laahustajaa, joita maratoneilla on aina.

Itse lähdin matkaan sillä ajatuksella, että lompsuttelen maratonin ja kaikki sen päälle kertyvä on plussaa. Havittelin mielessäni 50 kilometrin rajapyykkiä. Sen saavuttaminen onnistui melkein: oma mittarini näytti saldoksi 52 kilometriä, virallinen mittaus hilkkua vaille 50.

Foreca oli ennustellut jo pitemmän aikaa, että juoksupäivänä paistateltaisiin miltei kesäisissä tunnelmissa. Vaan eipä paistateltukaan. Vaatetukseni oli Forecan ennusteen mukainen: caprit ja ohut paita. Onneksi treenikassin pohjalle oli jäänyt yksi hanskapari ja vanha kulahtanut juoksutakki. Vetäisin ne ylleni – aamu oli nimittäin kolea ja tihkusateinen. Capreilleni en voinut mitään, niillä oli pärjättävä. En ollut hoksannut pakata mukaan edes mitään lämmittävää linimenttiä. Jo alkukilometreillä tunsin, että kylmä otti pahasti pohkeisiin. Riesaksihan se äityi. Jalat olivat jo 15 kilometrin kohdalla kipeämmät kuin ikinä, ja juoksu oli silkkaa taistelua. Juoksin 25 kilometriin saakka, sen jälkeen oli pakko pysähtyä huoltamaan jalkoja. Onneksi treenirepussa oli ikivanha icepower-tuubi. Sain edes pientä helpotusta järkyttäviin kipuihin.

Pari kertaa pysähdyin mutustelemaan eväitäni; paria karjalanpiirakkaa ja kokista. Olin aamulla tuonut oman eväsnyssykkäni huoltopaikalle sen ylimitoitusta nolostellen. Ällistyin, kun huomasin, miten valtavat määrät evästä ja oheistarpeita pöydille kertyi. Muilla näytti olevan myös huoltojoukkoja omasta takaa; tarkkojen suunnitelmien mukaisesti nämä jakelivat omille juoksijoilleen suolatabletteja ja nesteitä. Tunsin olevani liisaihmemaassa.

Hieman ennen kuuden tunnin täyttymistä juoksijoille tuikattiin käteen puupalikat, joissa oli oma juoksunumero. Se oli tarkoitus pudottaa maahan, kun pudotuskäsky huudettiin. ”Huoltojoukokseni” puoli tuntia ennen kisan päättymistä saapunut tyttäreni kertoi, että osa pudotti ja osa jatkoi hölkyttelyään vielä hetken.

Juoksun päätyttyä ihmettelin, tapahtuuko jotain ja jos, niin missä. Muistin lukeneeni, että kaikki saavat osallistujamitalin. Kyselin asiaa kolmelta ystävälliseltä toimitsijalta, joista kukaan ei tiennyt asiasta mitään. Pitsaa sen sijaan tarjosivat kaikki, mikä oli toki mukavaa sekin. Päättelin, että mitskuja ei ole, ja painelin huoltorakennukseen suihkuun. Oli erikoinen, mutta mukava yllätys, että joku oli hetken päästä löytänyt mitalit, ja minä sain omani pukuhuoneessa.

Miten treenasin:

– ultra osui keskelle vaiheessa olevaa maratontreeniä: kaksi kovempaa viikkoa (noin 50 – 60 km/vko), kolmas viikko löysemmin (n. 25 – 30 km/vko).

– ennen ultraa olin juossut neljä pitkää lenkkiä: kolme puolimaratonin mittaista ja yhden kolmen tunnin pituisen lenkin.

Mitä opin:

Ultraajat ovat huikean kovia juoksijoita. Kokemus oli mahtava, ja samalla raju. Lyhyinkään ultra ei ole verrattavissa maratoniin.

Hullutteluja, Juoksuhaaste, musiikki, Tapahtumat, Ultra-ajatuksia

Poppia ja ultrasuunnitelmia

Iiks. Olen ilmoittautunut elämäni ensimmäiseen ultraan!

Ilmoittautuminen osui otolliseen saumaan. Juoksulenkin jälkeisessä euforiassa sisareni katjatherunner sattui laittamaan viestin: lähdetkö ultraan? Eipä tarvinnut empiä. Ilmo sisään ja menoksi.

Nuorempana tykkäsin juosta kuulokkeet korvilla. Oli kamala ajatus. että pelkän linnunlaulun saattelemana pitäisi taivaltaa. Näin vanhemmiten olen yllättäen tykästynyt hiljaisuudessa juoksemiseen. Mikä on parempaa kuin meren rannassa hölkyttely aaltojen kohinaa kuunnellen? Ei mikään.  Nautin valtavasti siitä, että pääsen työpäivän jälkeen luontoon ja hiljaisuuteen.

Vanhana ikäneitonakin tykkään kuitenkin ottaa maratoneille ja pitkille lenkeille  seuraksi uskollisen iPodini. Käyn huolella läpi sen sisällön: vain hyviä hyrinöitä aiheuttavat kappaleet pääsevät soittolistalleni. Biisien seulonta on osa juoksuun valmistautumista; tätä biisiä kuuntelen ylämäkiosuuksilla, tätä sitten kun ketuttaa.

Tämän aamupäivän olen käynyt läpi iPodini sisältöä ja makustellut, mitkä biisit saavat siivittää ensi kevään pitkiä matkojani. Moni työläs ylämäki ja ällö maantienpätkä on tullut selätettyä sopivasti komppaavan kipaleen avulla. Kerran Tukholman maratonilla meinasi kyrsiä ihan tosissaan puolivälin jälkeisellä pelto-osuudella keskellä-ei-mitään. Tylsät maisemat vetivät mielialan matalaksi. Päädyin veivaamaan yhtä ja samaa jytkettä kymmeneen kertaan. Kehtaanko kertoakaan; kipale oli Billy Elliotin ”I Love to Boogie”. Tuon rimputtelun turvin sain pidettyä itseni sopivassa rytmissä, kunnes taas putkahdin ihmisten ilmoille kaupungin sykkeeseen. Nostalgian nimissä tuo biisi saa paikan myös tulevien juoksujeni biisilistalla.

Yksi lemppareistani on Mando Diaon biisi ”Black Saturday”. Takuuvarmoja ovat myös Kentin ””FF ja Bomfunk Mc:n ”Hypnotic”. Kun näitä kuulee jossain, tekee mieli heti vetäistä juoksukengät jalkaan ja lähteä huitelemaan. Apulannan ”Hiekka” on myös ehdoton. Ja ooh, Bryan Ferryn ”Let’s Stick Together”!

Joskus joku aika yllättäväkin kappale saa askeleen lentämään. Vaikkapa euroviisubiisi ”Kedvesem” (tämäkin kerrottakoon vähän nolostellen). Sanoista en tajua mitään, mutta letkeässä rytmissä pari kilometriä sujuu ihan huomaamatta.

Juoksubiisejä täytyy kuunnella ”juoksukorvalla”; samoja kappaleita ei välttämättä tule kuunneltua muutoin kuin juostessa. Juoksubiisisuosikkieni lista elää ja muuttuu jatkuvasti. Tämän hetken Top 10 -listani näyttää tämmöiseltä:

  1. Quinta Sinfonia: Beethoven (Remix)
  2. The Trammps: Disco Inferno
  3. The Energies: Born Again Runner (Bimbo Jones Remix)
  4. Morcheeba: Run Honey Run
  5. Scissor Sisters: I don’t feel like dancin’
  6. Aron Chuba: I’m an Albatross
  7. Dihaj: Skeletons
  8. Gabriella Cilmi: Sweet about me
  9. Happoradio: Vakava nainen
  10. Joan Jett: I hate myself For loving You

Elämäni ensimmäistä ultraani siivittämään pääsevät sellaiset luottobiisit, kuin The Sopranos Soundtrack – ”Woke Up This Mornig” ja T. Rexin ”Jeepster”.

Näin helmikuisten hankien keskellä huhtikuun ultra vaikuttaa vielä kaukaiselta. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että tossut on kaivettava naftaliinista varsin pian, ja tavoitteelliset lenkit aloitettava. Kun biisilistat on saatu viritettyä, sitten lenkille! Huihai ultra, täältä tullaan!

 

Muu elämä, Treenit, Ultra-ajatuksia

Ultraan valmistautumista juoksua vähentäen

En ollut etukäteen suunnitellut kirjoittavani menneistä treeneistä. Idea syntyi herätteenä facebookin juoksuryhmäläisen postauksesta. Se sai miettimään, miltä se oma liikkuminen nykyisin näyttääkään. Jotenkin tuntuu, että liikunko enää ollenkaan, kun olen vähentänyt tietoisesti juoksemista.

Tarkasteluajankohdaksi valikoitui parin viikon treenit. Jakso alkoi pikkupakkasessa luontopolulla tehdyllä reilun kahdeksan kilometrin kävelyllä. Vauhti oli rento. Koira tassutteli mukana ja samalla tuli vaihdettua ajatuksia lenkkiseuralaisen kanssa ja näpsittyä kuvia pilven takaa pilkottavasta, tunnelmallisesta, kuusta.

Luonnonvalossa

Tein jaksolla kolme lyhyttä ja yhden pidemmän juoksulenkin. Pari lenkkiä juoksin sisähallissa juoksuryhmän kanssa. Vauhtia ja sykettä oli helppo valoisassa hallissa kurkkia ranteessa olevasta kellosta ja toisten juoksijoiden vipellys herätti itseäkin välillä kiristämään tahtia. Ryhmän mukana alkulämmittelykään ei unohtunut.

Lyhyimmät lenkit juoksin ulkona. Yhden näistä tein lasten treenien aikana koirani kanssa. Juoksu olisi kulkenut tuolloin pidempäänkin, mutta aikataulut asettivat rajansa.

Hieman karut maisemat.

Jaksoon sattui myös ilta, jolloin lunta tuiskutti taivaan täydeltä. Kun koirakaan ei halunnut lähteä ulkoilemaan, ajattelin jatkaa itsekseni vuoden vaihteen jälkeen ohjelmaan tulleen luisteluhiihdon opettelua.

Metsä oli hiljainen ja sain rauhassa keskittyä tekniikan opetteluun. Nautin suuresti, kun välillä hiihto tuntui oikealta ja treeni oli kokonaisvaltaisen tehokas.

Tein myös muutamia lyhyitä kävelyjä poiketen välillä lumisille poluille. Nautin suunnattomasti maisemien vaihtumisesta. Mieltä piristi etenkin reippailu vihdoin jäätyneellä merellä. Lumikerros peitti jäätä ja koira loikki mukana jalkojen auraamaa polkua seuraten.

Auringonsäteitä jäällä!

Jakson huipentumia olivat hetket, joina kokeilin aivan uusia asioita, kuten seinäkiipeilyä.

Tulin myös kaivaneeksi pitkään vaatekaapissa lojuneet luistimet esille. Yllätyksekseni ensi kertaa elämässä testattu kiekon lämiminenkin oli todella kivaa, vaikka tyttöluistimien terät ihmeellisesti töksähtelivät niin, että löysin itseni useasti jäänpinnasta levyttämästä.

Ehdin myös jakson aikana maata sängyn pohjalla, kun flunssanpoikanen sai migreenimäisellä päänsäryllä pysähtymään.

Kaiken kaikkiaan jakso kuvaa hyvin tekemistäni. Reippailua kertyi viikkotasolla 40 kilometriä. Juoksumäärä on edellisvuoden vastaavaa ajankohtaa huomattavasti alhaisempi. Maltillisilla juoksumäärillä pidän kuitenkin yllä luottamusta siihen, että peruskestävyys syntyy ja säilyy kaikella tekemiselläni, enkä kanna suurta huolta tulevasta ultramatkasta. Annan uusille asioille mahdollisuuden.

Hullutteluja, Ultra-ajatuksia

Tahroja paperilla – eli kuinka ultrajuoksijan parisuhde kariutui

Koetetaan aina välillä täällä maailmalla ollessamme panostaa siihen, että lapset säilyttäisivät suomen kielen taidon ja oppisivat tuntemaan lähtökulttuuriaan. Yhden tällaisen projektin aikana kuunneltiin koko perhe Eppu Normaalia. Ja sittenpä mulla olikin korvamatona Tahroja paperilla.

Biisi soi päässä sen verran tarkasti, että kerkesin ihan pohtia ja analysoida lyriikoita. Ja ymmärsin, että siis täähän on aika surullinen tarina siitä, miten ultrajuoksu vie pariskunnan eroon.

Joskus polut vain vievät eri suuntiin.

Ensinnäkin tarinan minäkertojahan on hyvin intohimoinen ulkoilmaihminen. Siis ihan sellaisiin sfääreihin, että hän tekee ulkona sellaisiakin asioita, joita normaalit ihmiset eivät välttämättä tee. Ilmeinen esimerkki tästä on se, että kun parisuhteen toinen osapuoli saa laulussa mainitun kirjeen, hän automaattisesti olettaa, että se on kirjoitettu ulkona sateessa.

Minäkertoja itse arvelee myös, että nyt tässä uudessa elämänvaiheessa hän ei välttämättä enää edes sopeudu elämään sisätiloissa – vähän siis eksentrinen, tällainen ”vietän vuoden teltassa metsässä kuten Markus Torgeby” -tyyppinen tapaus. Ei välttämättä mikään helpoin ihminen.

Mutta tämä ei välttämättä kuitenkaan koitunut suhteen kompastuskiveksi. Pariskunta on ollut tässä suhteessa aika samanhenkinen, koska yhdessä retkeily mainitaan niin moneen kertaan, että se on selvästi ollut heille ihan keskeinen tapa viettää aikaa yhdessä.

Mutta mikä sitten koitui turmioksi? Sen toisen osapuolen juoksuharrastus. Tää yksilöidään aivan erikseen asiaksi, joka on hiertänyt suhdetta jollain tapaa ja joka minäkertojan on pitänyt antaa anteeksi. Nyt vaikuttaisi siltä, että se anteeksiantaminen ei ole ollut aivan pohjiin saakka vilpitöntä, kun ero kuitenkin tuli.

Aina yhteinen tie ei ole silkkaa vaaleanpunaista unelmaa.

Piti ihan kaivaa sanat esiin, että ymmärsin, mikä siinä juoksussa niin tökki – ihan selväänhän sitä ei sanota. Ajattelin ensin, että jos vain se toinen juoksee ja tää minäkertoja ei sitä ymmärrä. Mutta vaikuttaisi siltä, että jossain määrin on ehkä menty poluilla yhdessäkin ja buffit on hellästi jaettu, niin kuin nyt vain läheinen pariskunta voi varusteita jakaa.

Perimmäinen syy näyttäisikin löytyvän volyymista. Minäkertoja kertoo aivan uupuneensa siihen, kuinka paljon se toinen juoksee – siis painaa yhteisellä lenkillä vain täysin armotta menemään molempien nestehukkaan saakka. Siinä on koetettu pitkään pysyä toisen tahdissa, mutta minäkertojalle ultrajuoksumentaliteetti ei vain tule aivan yhtä luontevasti.

Ultrajuoksija puolestaan on ytimiään myöten intensiivinen ihminen – sellainen, jonka ensireaktio on vetää kunnon kilarit, kun asiat eivät etene hänen mielensä mukaan. Tällä samalla kiivaudella hän vaikuttaa suhtautuneen myös juoksuunsa (ja siisteyteen, mutta ei nyt keskitytä siihen). Onhan se parisuhteelle raskasta.

Silti tosi ikävää sille pariskunnan toiselle osapuolelle saada tää erokirje, kun palaa illalla myöhään kotiin selvästi yhdestä kauden tärkeimmistä kisoistaan. Minäkertoja ei halunnut osallistua tai ehkä ei ylittänyt karsintarajoja, mutta hänet oli kuitenkin kutsuttu kisoihin katsojaksi. Siinä varmaan polun varressa seisoessa häntä alkoi hirvittää joko siis ihan silkat ultrakisan kilometrimäärät tai sitten tosiaan se draivi ja palo, jolla parisuhteen ultrajuoksija tätäkin kisaa veti. Kaveri on lopultakin myöntänyt itselleen, että koska hän on kuitenkin enemmän tämmöinen myötätuuliurheilija, niin tää ihminen on enemmän kuin hän voi handlata. Näin hän on luikkinut pois vielä kun kisapäivä on ollut ihan kesken ja jättänyt kotona vain lapun pöydälle.

Joskus on vain parempi juosta pois.

En tiedä, menisikö karvan verran ylitulkinnan puolelle lukea rivien välistä hienoista kateuttakin toisen juoksumenestyksestä – mutta kyllähän kertojaminä ihan suoraan toteaa, että hänen osaltaan tuntuu, ettei ole menossa kerrassaan mihinkään. Matkassa vai nopeudessa, sitä en osaa sanoa. Mut jos nyt uskaltaa vielä olettaa, että parisuhteen ultrajuokseva osapuoli on nainen, niin kyllähän tällainen epäsuhta voi syödä miestä.

Kaiken kaikkiaan varmaan parempi kuitenkin molemmille, että päättivät jatkaa elämää erikseen. Saavat siten pitää omat elämäntapansa ja painotuksensa. Minäkertoja saa enemmän keskittyä siihen retkeilyyn ja ulkoilmaelämään, ja ultrajuoksija jatkaa voitokasta juoksu-uraa jonkun sellaisen kanssa, joka hänen intohimoisen harrastuksensa aivan aidosti ymmärtää.

*** Kirjoitushetkellä kappale on sanoituksineen saatavilla esimerkiksi täällä: https://youtu.be/msXAX6DzR8w ***