Olemmeko persoonallisuuspiirteidemme vankeja, myös juostessa?

Olemme paljon keskustelleet ja kirjoittaneetkin siitä, miten me siskokset olemme erilaisia luonteiltamme ja “juoksupersooniltamme”. Yksi on hiljaisempi vetäytyjä, toinen sosiaalisempi elohiiri ja kolmas puolestaan kunnianhimoisemmin tavoitteisiin katsova.

Oma luonteenpiirteemme heijastuu selvästi siihenkin, mitä harrastamme, minkälaisista treeneistä nautimme tai millaisiin kilpailuihin kulloinkin itsemme haastamme. Itse juoksen mieluiten yksin metsässä, pikkusiskoni painelee duathlon- ja triathlonrintamalla ja isosiskoni on suuntautunut maraton- ja ultrajuoksuun.

Persoonallisuuspiirteistä ja liikunnasta on toki kirjoitettu paljon, mutta en ollut pitkään aikaan pysähtynyt ajattelemaan asiaa, ennen kuin siskoni jakoi aihetta käsittelevän, mielenkiintoisen artikkelin.

Ehkä hieman karrikoiden ajateltuna siinä, missä ekstrovertit ovat reippaita ja ennakkoluuloisia kokeilijoita, introvertit testaavat, varmistavat ja seuraavat hetken sivusta.

Introvertit nauttivat juoksemisesta. Etenkin pitkän matkan juoksemisesta. He nauttivat myös fillaroinnista. Uinnista. Melonnasta. Seinäkiipeilystä ja keskittymisestä joogaan.

Itse introverttina tunnistan litaniasta itseni. Uusien asioiden kokeilussa pitää myös aina ensin voittaa oma “näkymätön rimakauhu”. Asiat kyllä sujuvat, kun ensimmäisen esteen – aloittamisen ja yrittämisen on saanut käyntiin. Ja lopulta on ihan voittaja olo, kun koitoksesta on selvinnyt – ja se on ollut vieläpä kivempaa, kuin alunperin kuvitteli.

Ja samoin kuin tavoitteemme, myös variaatio siinä, haluammeko me siskokset juosta yksin vai ryhmässä vaihtelee. Ekstrovertit ihmiset toimivat mieluummin osana isompaa ryhmää. He nauttivat treenien vaihtuvuudesta. Heidät löytää Ironman-kisoista sekä juoksuseuroista.

Introverttina hakeudun helpommin lenkkeilemään yksin, mutta kun saan itseni liittymään ryhmäjuoksutapahtumaan, sujuu sekin.

Löydän itseni toisinaan myös ohjaamasta polkujuoksuja, mutta se on varmaan sosiaalisista juoksuista introvertimmalle soveltuvimpia lajeja, kun ei tarvitse kuin juosta pötkössä peräkanaa metsässä. Siinä ei montaa katsekontaktia vaihdeta saati puhuta. Ryhmän hyöty on myös se, ettei metsään tarvitse myöskään eksyä – tai ei ainakaan ole yksin sillä hetkellä.

Ja onhan se toki niin, ettei toisaalta kukaan meistä ole täysin ekstro- tai introvertti, vaan kaikista meistä löytyy molempia piirteitä. Asetumme vain persoonallisuuden mukaan eri kohtiin ekstro- ja introverttijanaa sen mukaan, mikä persoonallisuuspiirteissämme painottuu eniten. Ja jotkut ovat myös tilanteen mukaan toiminnan valitsevia ambiverttejä. Siinä missä minä näen rapakon takana asuvan pikkusiskoni aurinkoisena ekstroverttina, saattavat hänen maamiehensä pitää häntä hyvinkin jäyhänä introverttina.

Mutta olipa se persoonallisuuspiirteemme mikä tahansa, olemme taipuvaisia valitsemaan ja painottamaan luonteenpiirteelle omimmaista tyyliämme myös liikunnassa. Niinpä samansuuntaiset ihmistyypit hakeutuvat helposti samanlaisten harrastusten pariin.

Vaikkei omaa aivokemiaansa voi muuttaa, voi treenimuotojen ja erilaisten kisojen kautta persoonallisuuttaan kehittää. Emme siten ehkäpä olekaan niin persoonallisuudelle vankeja, kuin ensin voisi ajatella. Persoonallisuutemme muuttuu ja muovautuu – ja hyvä niin!

Ja näin tulivat selätetyiksi marraskuiset putket ja putkulat

Somessa joku keksi – ensi kerran jo vuosia sitten -, että marraskuisen apeuden voisi syrjäyttää yhteisellä haasteella: joka päivä liikuntaa koko kuukauden ajan. Marrasputkessa se tarkoittaisi juoksua joka päivä, -putkulassa puolestaan mitä tahansa liikuntaa. Lähdimme innolla mukaan, tietenkin!

Sirpatherunner: Hamstring saneli valinnat puolestani tänä vuonna: jokapäiväinen juoksu ei olisi tullut kuulonkaan. Valitsin siis putkulan, jossa tavoitteena oli liikkua sisällä tai ulkona vähintään 25 min. joka päivä. Ensimmäisen viikon tuntojani voi lueskella täältä.

Marraskuussa kertyi sitten lopulta 22 aktiivisuoritusta: uintia, patikointia, pyöräilyä (sisällä ja ulkona), voimatreeniä, yksi luistelu ja kaksi lyhyttä testijuoksua. Keho tarvitsi myös lepopäiviä, ja silloin kävelin koiran kanssa ulkona ainakin sen minimin verran. Joka päivä tein lisäksi fysioterapiaharjoitteet, joihin itsessään meni 20-30 minuuttia.

Ainakin kertaalleen putkula pelasti sohvan seireenikutsulta, kun ulkona oli tarjolla kasapäin pimeää, kylmää ja märkää – siis aivan marraskuun syvää ydintä.

Kissanpentu osallistuu!

Katjatherunner: En edes harkinnut marrasputken valintaa. Hektisen ja stressaavan elämän kiemuroissa päivittäinen liikkuminen on osa arkea, mutta päivittäinen juokseminen olisi tuntunut stressitasoa pahentavalta valinnalta.

Ennen marrasputkulaa olin liikkunut viikon verran päivittäin, joten liikkumista oli helppo jatkaa. Joinakin päivinä lenkkejä kertyi tuplaten. Ensin lenkki koiran – sitten ystävän kanssa. Lenkit vaihtelivat. Välillä tuli käveltyä tienvartta, toisinaan hölkättiin luontopolulla, polkujuostiin pitkin pimeitä pitkospuita, kipsuteltiin portaita tai kierrettiin kuntorataa. Jopa hautajaisten jälkeinen happihyppely pimeällä metsätiellä tuntui hyvältä valinnalta.

Kuun lopussa juoksulenkki ei kuitenkaan kulkenut. Ohikulkija huikkasi, mahtaako olla kiviä taskussa. Olin edellisen lenkin jälkeen kylmettynyt ja flunssa vei voiton. Vaikka putkulan keskeytyminen harmitti, mieleenkään ei tullut uhmata terveyttään. Putkulan voi selättää toistekin.

Marraskuuhun mahtui 25 kohtalaista reippailupäivää ja vaatimattomat 107 kilometriä. Säännöllinen liikkuminen jatkuu, mutta keväälle suunnitellut lappujuoksut menevät harjoittelun vähäisyyden ja rikkonaisuuden vuoksi vakavaan harkintaan.

Anutherunner: valitsin putken: juoksua siis päivittäin. Ja hetihän se karkasi lapasesta: jo viikon kuluttua valitin siskoilleni, että reisien sisäpintoja kirvelee ja jalat ovat kipeät. Intouduin nimittäin vetelemään kympin lenkkejä joka päivä.

Sateiseen, synkkään marraskuuhun sopi hyvin ajatus, että juoksisin aamuisin juoksumatolla. Pari kertaa tuli niin kiire töihin, että juoksin vain kolme kilometriä. Niinä päivinä kävin sitten illalla hölkyttämässä toisen lenkin koirakaverin kanssa ulkona.

Kerran meinasi jäädä kokonaan välistä, sillä olin unohtanut lenkkikamat kotiin ja tarkoitus oli juosta työpäivän jälkeen ennen iltakokousta. Siispä ajoin äkkiä kotiin, juoksin hetken juoksumatolla ja hurautin taas takaisin työpaikalle.

Alun höntyilyn jälkeen rytmi löytyi, ja otin kuukauden peruskuntokautena. Juoksua kertyi kaikkiaan 132,8 kilometriä. Ihan lähiaikoina suunnitelmissani ei ole mitään pidempää lappujuoksua, joten marraskuu soveltui mainiosti ihan vaan ylläpitohölkyttelyyn.