Puolison aamu oli varmasti rankempi kuin minun. Lähdimme kahdella autolla kohti San Marcosia: pyörä ja minä edeltä, lapset ja mies perästä. Oma kelloni oli soinut 4.30, lasten vain tuntia myöhemmin.
Oli vielä aivan pimeää, kun saavuin kisapaikalle. Hupparia ei tarvittu, aamun lämpöennuste oli ollutkin +25 C ennen auringonnousua.
Olin ollut edeltävällä viikolla puolikuntoinen ja rekisteröitynyt duathloniin vasta lauantai-iltana, kun olin ollut varma siitä, että olin jo täysin toipunut. Tälle retkelle ei olisi muutoin ollut mitään asiaa.
Tiskillä numerolappuani etsittiin usean ihmisen voimin. Lopulta se löytyi viime tingassa rekisteröityneiden kasasta ja virkailija selvitti, että eihän hän ollut edes yrittänyt kirjoittaa lappuun kaksiosaista, pitkää suomalaista sukunimeäni.
Asettelin pyörän rauhassa paikkaan, josta tiesin sen helposti löytäväni: reunaan ja taas mahdollisimman reunaan. Kävelin katsomaan lampea, jossa triathlonistit hetken kuluttua uisivat. Kaskaat sirittivät, aamu valkeni, luonto oli kaunis. Hymyilin onnellisena siitä, että lajini vievät minua ihmeellisiin paikkoihin. Perhekin ehti paikalle ennen lähtöä.
Olin etukäteen miettinyt, että ekan 5K:n menen ihan rauhassa, 10 minuutin maileja. Pahus vieköön, pieni duathlonistien joukkohan ampaisikin matkaan kuin tykin suusta. Ensimmäiset puoli mailia kello näytti 8 minuutin lukemia. Siinä lähtösuoralla kävi mielessä, että olen aivan väärässä paikassa, aivan liian kovassa seurassa ja nyt pitää joko antaa saman tien periksi tai ymmärtää, että tulen vihonviimeisenä maaliin.
Onneksi hyvin pian tuli vastaan ylämäki, joka rauhoitti kaikkien menoa. Menin yhden kisakumppanin ohi ja ymmärsin, että jotkut muutkin olivat vain aloittaneet liian kovaa.
Toisen huoltopisteen jälkeen lasketeltiin pitkää alamäkeä leveällä kävelytiellä/polulla. Lempparikohtani tällä reitillä! Alamäkijuoksussa ohittelin lisää selkiä ja tolkutin itselleni, että kohta pääsen pyörän selkään lepäämään.
T1:een tulin ajassa 28.36. Vaihto kesti 1.05 min.
”Muista laittaa kypärä ekaksi!”
Kypärä, hanskat, nopea huikka juoksupullosta, vilkutukset perheelle ja matkaan.
Pyöräilyosuus oli kiva, kunnes se alkoi tuntua työltä. Osa reitistä oli out-and-back: ihanassa pitkässä alamäessä ajattelin, että kohta me tämän mäen kanssa tavataan uudestaan.
Vauhdissa juominen oli onneksi helppoa – kiinnitin kyllä erityistä huomiota siihen, että sain pullon aina kunnolla takaisin paikalleen. Netistä olin lukenut jonkun epäonnisen kisaraportin, pullo oli lentänyt matkoihinsa puolimatkassa. Tässä kelissä nesteytys oli tärkeää.
Pyöräosuudelle ennen duathlonisteja ehtineiden triathlonistien kärki alkoi tulla vastaan. Muutamat kannustivat rohkaisevasti: ”You look strong, good job!” Yleensä se tietysti tarkoittaa, ettei kisakaveri näytä kovin vahvalta… Pitkässä alamäessä, kun kukaan muu ei ollut lähellä takana eikä edessä, kiljahtelin itselleni kannustavasti: ”Jiiiiihaaa!”
Kohtasin pari kohtalotoveria siinä mäessä, joka nyt oli muuttunut raastavaksi ylämäeksi. Jutustelimme toisillemme kannustavasti. Tulimme huipulle, polkaisin vauhtia – yllätyksekseni he jäivät taakse.
San Marcos näyttäytyi kauniina. Viljapeltoja, jokia, viehättäviä asuinalueita.
T2: 12 mailin pyöräretken kesto oli 54.44. Vaihto kesti 41 sekuntia.
Viimeinen 5K. Olin toki tiedostanut jo etukäteen, että tässä kisa vasta alkaa ja olevinani harjoitellut juoksua pökkelöjaloilla. Silti tämä kohta yllätti rajusti. Puolison ottamalla videolla katselen lähtiessä jalkojani kuin ihmetellen, mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu.
Juoksin hitaasti vaihtoalueelta, ja jatkoin kunnes arvelin olevani turvallisesti perheen silmien ulottumattomissa. Sitten pistin kävelyksi. Ei puhettakaan, että näillä jaloilla olisi kiidetty sen nurmikentän ylitse, jonka läpi olin aamulla niin kepeästi kipittänyt. Otin geelin. Yritin juosta. Kävelin vähän. Yritin taas juosta.
Koetin kertoa itselleni, ettei vauhdilla ole väliä – 12 minuutin mailit olisivat nopeampia kuin 13 minuutin kävelyvauhti. Ylämäet löytyivät. Muutkin ympärilläni kävelivät. Vannoin, että ennen ensi kisaa opettelen uimaan, jotta en juokse kahdesti.
Ensimmäinen maili ja huoltopiste. Otin vettä ja kiitin herraa, joka seisoi kotipihansa portilla kastelemassa juoksijoita puutarhaletkulla. Lämpöä alkoi olla se ennustettu +30 C.
Sitten sanoin itselleni, että juoksemaan tänne on tultu eikä kävelemään. Tämä olisi varmasti hitain 5K:ni ikinä, mutta nyt jumalauta nainen tossua toisen eteen. Jos täällä kerran oltiin näyttämässä tyttärille, että mama oli kova mimmi, niin piti olla myös.
Toinen huoltopiste ja se ihana, ihana metsäosuus. Alamäkijuoksua, ja nyt napsin selkiä ihan urakalla. Puoli mailia jäljellä, korkeintaan viisi minuuttia! Vielä maalisuoralla joku käveli ja joku takana tullut kuului häntä kannustavan, että nyt vain hoidetaan kotiin tämä homma.
Toinen 5K: 33.34
Kokonaisaika: 1.58.34
Jäimme vielä perheen kanssa hengailemaan paikalle palkintojenjakoa varten, sillä arvelin, että ikäsarjasijoitus olisi mahdollinen. Sitten huomattiin, ettei duathlonissa ollutkaan ikäsarjoja! ”Se siitä, mennään vain”, sanoin kuumuudessa odottamaan väsyneille lapsilleni juuri, kun kuuluttaja koetti tavata nimeäni paperistaan. Etunimi onnistui ihan tunnistettavasti…
Duathlonin kokonaissijoitus oli 6. ja naisten sarjan sijoitus 2. Ensi kertaa varten treeniä tarvitaan paljon lisää, jotta se toinenkin juoksuosuus sujuisi. Hetkinen, mitä minä oikein puhun: ”Ensi kertaa”…?!