Kohti Tukholmaa; osa 1

Kaksi kuukautta h-hetkeen. Tällä kertaa tapahtumasta tekee erityisen se, että puolisoni juoksee elämänsä ensimmäisen maratonin. Minulle tämä taitaa olla jo 26. maraton kaiken kaikkiaan, kuudes tai seitsemäs Tukholmassa. Ennen Tukholmaa on kuitenkin vielä muutama pienempi etappi: ainakin Länsiväyläjuoksu ja HCR.

Tukholman maratonilla on erityinen paikka sieluni sopukoissa. Siellä juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Olin kimppahytissä kolmen muun naisen kanssa, heillä maratoneja oli jo kunnioitettava määrä jokaisella. Tuskin nukuin yhtään edeltävänä yönä, jännitti niin paljon. Startissa saatoin olla pienen pienessä hiprakassa; konkarit olivat opastaneet, että muutama Branca Menta -hörppy on ihan välttämätön, jottei vatsa mene sekaisin. Maalissa daamit odottivat tulipunaisen ruusun kanssa. Taapersin reitin 4:42 ajassa, kiitos ikimuistoisesta kannustuksesta!

Monilla juoksevilla ystävilläni on tapana lorvailla talvikausi ja sitten taas tsempata itsensä juoksukuntoon kevään ja kesän koitoksiin. Minä juoksen ympäri vuoden. Niin sanotulla ylimenokaudella kilometrit putoavat radikaalisti; juoksua kertyy ehkä 20-25 km per viikko, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Lisäksi teen kaikenlaista muuta: melontaa, patikointia, pitkiä kävelylenkkejä. Nautiskelen ja teen mitä huvittaa.

Tukholmaa ajatellen helmi-maaliskuu on se kohta, jolloin lenkkien luonne muuttuu. Kun treeniaikaa on jäljellä vain kaksi kuukautta, mieleen putkahtavat ne raastavat kohdat, joissa tekisi mieli repäistä numerolappu irti ja siirtyä yleisön joukkoon. IIks, lisää kilometrejä, vauhdikkaampia treenejä, useammin… painopiste on kuitenkin edelleen peekoossa, mutta kilometrejä kertyy enemmän ja matkat pitenevät.

Kun maratoneja on takana jo useita, niille valmistautumisetkin ovat olleet monenkirjavia. Ensikertalaiselle suosittelen valmiita ohjelmia, niistä saa sopivasti itsevarmuutta jännittävään koetokseen. Itsekin juoksin ensimmäiseni tarkasti ohjelmaa noudattaen. Toisessa ääripäässä on se maraton, johon valmistauduin juoksemalla överit. Vedin monena peräkkäisenä viikonloppuna kolmenkympin lenkkejä. Starttiviivalla olin jo valmiiksi puhki.

Tällä kertaa harjoitteluni sai ihan uutta buustia, kun ostimme juoksumaton. Ihana, ihana juoksumatto! Räntäkelit eivät kerta kaikkiaan houkuttaneet, vaikka yleensä säällä ei ole mitään väliä. Nyt ei vaan huvittanut. Juoksumaton myötä kilometrimäärät ovat tuplaantuneet. Se ei tosiaankaan korvaa ulkona juoksemista, mutta täydentää kokonaisuutta kivasti! Kevätauringon myötä ulkolenkkien osuus alkaa taas olla kohdillaan, mutta juoksumatollakin on kiva tempaista pienet täydennykset.

Tutkiskelin maraton-reitin karttaa ja korkeuskäppyröitä. Olen viimeksi juossut Tukholmassa pari vuotta sitten. Silloin uutta reittiä testailtiin, sen jälkeen siihen on nähdäkseni tehty vielä joitakin uudistuksia. Kammottaa hieman tuo kolmenkympin kohta; useampi kilometri nousua ja sitten vielä se silta. The Bridge. Hymyilyttää vieläkin kyltit, joita edellisellä kerralla siellä näin: ”Fuck the Bridge!”. Niin se on ajateltava, sehän on vaan yksi silta. Yli mennään vaikka kontaten.Viimeisten kolmen viikon treenit:

• arkiaamuisin rapiat 5 km juoksumatolla peekoota, silloin tällöin vähän vauhdeilla leikitellen
• viikonloppuisin pitkä (tähän mennessä pisin on 21,1 km)
• monen monta useamman tunnin patikkavaellusta poluilla, viime sunnuntaina esimerkiksi 4,5 tuntia (välissä makkaranpaistoa ja kahvihömpsyt)
• koiranpissatuskävelyä lähes joka päivä á 3-5 km

Oman tien kulkemista – myös lenkkipoluilla

Kun seuraa aktiivisesti liikkuvia ihmisiä, jää välillä miettimään, pitääkö meidän aina juosta ja treenata täysillä. Voisimmeko joskus muuttaa tai keventää treeniä ilman omantunnontuskia? Eikö suorituksemme ole mitään ilman mittarointia ja seurantaa?

Pidämme helposti kiinni rutiineista. Ajan myötä tavoista voi tulla niin kiinteä osa elämää, ettei tule edes ajatelleeksi, että asioita voisi tehdä toisin. Emme halua silloinkaan myöntää, että treeniä pitäisi muuttaa, kun syystä tai toisesta johtuen varoitusmerkkejä tuodaan eteemme.

Altistamme itsemme helposti tilanteisiin, joissa treenaamme liikaa tai vaadimme itseltämme enemmän, kuin mihin kuntomme todellisuudessa riittäisi. Ja teemme sen siksi, että ajattelemme, ettei suuntaa voi muuttaa.

Keväinen meri

Olen kertonut, että olen itsekin pitänyt itsepäisesti kiinni juoksuohjelmistani. Olen ruksinut tavoitteet kalenteriin ja vienyt treenit läpi apinanraivolla ulkoisista tekijöistä piittaamatta. Tänään intervallit, sunnuntaina pitkikset.

Olen myös tarkkaillut suorituksiani. Tallentanut tietoja kahdella laitteella ja tehnyt oman koosteen Exceliin. Kaiken varalle. Talteen. Jotta olen voinut analysoida kehittymistäni. Tarkkailla sykkeitä. Tarkistaa tunkattujen mäkitreenien määrää. Löytää halutessani selitykset onnistumisille tai pettymyksille.

Olen myös ajanut itseni tilanteisiin, joissa olen osallistunut juoksutapahtumiin, vaikka järkevämpää olisi ollut jättää tapahtuma väliin tai siirtää osallistumista.

Kevään merkkejä

Asioita ja suhtautumistaan asioihin on lupa kuitenkin muuttaa. Elämä ei ole stabiilia. Olosuhteet ja me muutumme.

En itsekään ole se sama ihminen, joka olin kymmenen vuotta sitten. Viisi vuotta sitten. Vuosi sitten. Tai eilen.

Ikäännyn. Elimistöni ei ole niin notkea ja vahva, kuin se on ollut. Takana on leikkauksia. Murtumia. Nivelsiteiden paukkumisia. Valuvikoja. Silmäongelmia. Allergiaa. Astmaa. Stressaavia elämäntilanteita. Aikatauluhaasteita. Ja pippurista luonnetta vaikka toisille jakaa.

Miksi siis minun pitäisi itsepäisesti treenata siten, kun kuvittelen kaikkien minulta odottavan? Todellisuudessa treenini ja suoritukseni kiinnostavat vain minua.

Kevään tuoksuja

Ymmärrän, että voin tehdä asioita toisin. Kasvaa henkisesti. Rikkoa rutiineja. Olla suorittamatta, mittaroimatta ja analysoimatta. Treenata niin, että lenkit eivät pelkästään kuluta. Muuttaa tahtia ja päämäärää.

Voin rämpiä poluilla ja metsissä hetken mielijohteesta. Pysähtyä ihailemaan maisemaa tai antaa kevätauringon tanssia kasvoilla. Tai voin heittäytyä ja juosta niin kovaa, kuin kintuistani pääsen, kunhan se mitä teen tuntuu hyvältä.

Kevätaurinko

Tärkeintä on muistaa, että liikun vain itseni ja läheisteni hyvinvointia varten. Piirtäen itse omaa polkuani. Keräten matkaltani elämää ja arkea rikastuttavia kokemuksia, joita voin muistella ja vaalia. Edetä hyvällä omallatunnolla, nauttien.

San Diego: Puolimaraton

”Se mikä siellä juostessa sitten oikeasti vaivaa, on jokin ihan muu juttu kuin se, mistä etukäteen oli huolissaan”, sanoi noin vapaasti suomentaen podcastin emäntä puolimaratoniani edeltäneellä viikolla. Ja tätä lausetta sitten mietin siellä yhdeksän mailin kohdalla, kun alkoi se pystysuoran tuntuinen ylämäki.

Oikean jalan nilkka oli jo muutaman mailin ajan kipuillut joka askeleella. Kengät, jotka olivat treenissä olleet aivan taivaalliset, tuntuivat nyt kisassa hyvin ikäviltä. Mietin, kannattaisiko pysähtyä säätämään nauhoja. Totesin, että todennäköisimmin kyse ei ollut nauhoista, joten tuskinpa saisin paljoakaan muutosta aikaan. Päätin vain jatkaa matkaa ja antaa jalan murehtia omista ongelmistaan. Jalka jatkoi murehtimistaan, kunnes unohdin sen, eikä ole sittemmin inahtanutkaan.

Se, minkä olin olettanut koituvan ongelmaksi, oli edellisenä torstaina alkanut nuha. Töissä tiesin yhtäkkiä, että lasten potema flunssa oli kuin olikin päässyt tarttumaan. Illalla annoin rahauhreja apteekissa. Flunssahyllystä löytyi kaikenlaisia troppeja, jotka huojentavasti lupasivat lyhentää nuhan kestoa. Sinkitin seuraavat päivät armottomasti aina kun en ceevitamiinittanut.

Lauantaina selvitin vielä ekspossa, millaisia vaihtareita saisin tehdä, jos seuraavana aamuna heräisin kauheaan köhään. Kisatyöntekijä sanoi, että saan halutessani jäädä hotellille nukkumaan ja juosta kisan virtuaalisesti myöhemmin.

Nukkuminen ei kuitenkaan kuulunut viikonlopun ohjelmaan. Hotelli nimittäin sijaitsi aivan Gaslamp Quarterissa, San Diegon keskustassa, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka lähtöviivalle. Ymmärtämättä oli jäänyt, että nuoret ja turistit juhlisivat hotellin viereisissä huvittelukeskuksissa aina aamuneljään saakka sellaisella volyymilla, että autojen varashälyttimet laukeilisivat. Se oli kuin olisi yrittänyt rock-konsertissa nukahtaa – korvatulpat korvissa ja silti kärvistellen.

Sunnuntai-aamuna kuulostelin oloani tosi tarkkaan ja päätin luottaa niihin noin tuhanteen googlettamaani artikkeliin, joissa vakuutettiin, että jos se on vain kaulan yläpuolella, saattaa juoksu tuntua kamalalta, mutta vaara ei uhkaa eikä henki lähde.

San Diegon puolimaraton ei välttämättä ole monellekaan suomalaisjuoksijalle destination race, mutta voisi aivan hyvin olla. Reitti oli kaunis, reilun viiden tuhannen juoksijan joukko juuri sopiva, tunnelma mahtava, vapaaehtoiset uskomattoman kannustavia ja kokonaisuus kaiken kaikkiaan ihan nappiin järjestetty. Kun aaltoni lähti aamukahdeksalta matkaan pitkin rantatietä, meri oli tyyni ja kaupunki uninen. En pysähtynyt ottamaan kuvia, ehkä olisi pitänyt. Hymyilin koko ajan ja huutelin kiitoksia ihmisille, joita ilmestyi kadunvarsille juoksijoita kannustamaan.

Etukäteen olin vannonut, että juoksen sen kamalan ylämäen. No en juossut, eivätkä ympärilläni muutkaan. Vaikka olin mielestäni kaksi vuotta opiskellut korkeusprofiilikarttaa, nousun jyrkkyys ja pituus pääsivät sittenkin yllättämään. Kaiken kaikkiaan yhtäjaksoista nousua oli siis reilut kolme kilometriä. Siitä kaksi tiukinta osuutta noustiin suunnilleen 85 asteen kulmassa, niin että jos juoksija ei askeltanut varovasti, hän kieri selän kautta takaisin alas! Nopeammin se meni kävellen, ehkä. Powerhaikaten!

Olin mäessä aika onnellinen siitä, että olin varannut vyölaukkuun mukaan omat geelit. Niitä piti olla matkan varrella jossain saatavilla, mutta missasin ehkä tarjoilun. Otin tavallisen geelin 6 mailin kohdalla, kofeiinilla terästetyn 9 mailin tietämillä ja jotain imeskelin sitten vielä 12 mailin tuntumassa, kun tuntui, että joku on varmasti mitannut matkan väärin.

No jaksoin minä maaliin. Ja juoksin ihan suunnitelman mukaan viimeiset kolme mailia kovempaa vauhtia kuin aiemmat kymmenen. Olivat sattumalta myös alamäkeä.

Alkuviikosta olin pohtinut nopeustavoitteita ja sitä, minkä pupun matkassa juoksisin. Sitten olin heittänyt nopeushaaveet romukoppaan, kun taistelin kehoni kanssa vain lähtöviivalle pääsemisestä. Hyvä niin: omasta aallostani puput näyttivät puuttuvan kokonaan. Matkan varrella kohtasin edellisen aallon kanssa matkaan lähteneen 2.30-jäniksen ja mietin tovin, olisiko pitänyt jäädä sen kanssa hengaamaan. Mutta jalka nousi ja matka taittui, joten en malttanut jäädä jänön seuraksi.

Perhe oli tullut mukaan ja odotteli Petco Parkin urheiluareenalla. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että areenalla juostaan vielä yksi 400 metrin kiekka ympäri, mutta eipä mentykään kuin ehkä kolmasosakierros. Siinä meinasi tulla loppukirille kiire, kun yhtäkkiä hoksasin, että maali onkin tuossa. Höh. Monen voiman rippeet oli ihan turhaan säästelty siihen kohtaan, jotta ipanat näkisivät äidin juoksevan vahvasti maaliin. Loppuaikaa katsoessani tiedän, että hyvänä päivänä se olisi ollut parempi, mutta kaltaiselleni sunnuntaipirkolle tämä tulos oli huonona päivänä oikein hyvä.

Painava, kimaltava mitali irtosi komeiden nuorten sotilaspoikien käsistä ja jonkun selfienkin siinä sitten vielä räpsäisin, ennen kuin lähdin etsimään perhettä ja ilmaista banaania.

Paluumatkalla hotellille kannustin reitillä vielä olevia, kuten minua ennen lopettaneet olivat minuakin kannustaneet. Perhe sitten asettui ystävällisesti näköesteeksi minun ja juoksijoiden väliin, kun hetkeä myöhemmin istuin pepullani katukiveyksellä ja päästelin ärräpäitä vasemman jalan ankaran kramppauksen vuoksi. Lapset arvioivat, ettei välttämättä kenenkään kisamoraalia siinä kohden nostattanut nähdä minun vinkuraan vääntyileviä varpaitani. Että jotain siinä tankkauksessa olisi ehkä voinut parantaa.

Mieleen jäivät: kauniin kanavan varrelta ylellinen asuinalue, kanavan tyyntä vettä halkonut pieni kalastajavene. Lastenrattaita työntäen juossut pariskunta, jota kannustin kymmenen mailin tietämillä. Nuori tyttö, joka taittoi reitin pyörätuolista käsin – ja oli jo selvitellyt ne hirvittävät mäet siinä vaiheessa, kun hänet näin. Niitä ei siis meinannut päästä kahdella jalalla käveleväkään. Ja neljän mailin kohdalta reittiä valvonut naispoliisi, joka jutteli kovaääniseensä kannustavasti ja vitsaili välillä, että ylinopeussakkoja tässä pitää ruveta jakamaan nopeimmin juokseville. Koululaisten marching bandit, jotka soittivat matkan varrella musiikkia. Innostuneet vapaaehtoiset, jotka tarkistivat lapusta nimen ja katsoivat silmiin: ”You got this, Sirpa!”

Päätin jo etukäteen, että tähän on hyvä ottaa pieni treenitauko. Olenkin nyt ehtinyt vallan hyvin istua nojatuolissa katsomassa elokuvia. Vähän alkaa jo kutkuttaa ajatus treenistä, mutta toisaalta juoksun ajan täysin rauhallisena pysynyt nuha hermostui kokonaissuorituksesta kuitenkin. Ja mikäpä tässä on nuhatellessa, kun seuraava lappujuoksu saattaa olla vasta heinäkuussa – niin, tai saattaahan sitä johonkin innostua jo aiemminkin. 🙂

Yhteiset treenit – varsinaista parisuhdeterapiaa?

Kun aika on kortilla, on mukavaa, että myös puolisolle liikunta on tärkeää. Treenatessakin voi olla läsnä toiselle. Muistan joskus lukeneeni jostain, että liiton kasassa pitämisen kannalta on erityisen kriittistä, jos nainen treenaa ja mies ei. Toisin päin se on kuulemma luontevampaa. Tiedä häntä, mutta arvostan kuitenkin, kun mies innostuu lenkkiseuraksi.

Yhteisillä lenkeillä on useimmiten tosi mukavaa. Viime viikonloppuna pakkasimme eväät reppuun ja painelimme läheiseen luonnonpuistoon koirinemme. Tuli tarvottua hankipoluilla nelisen tuntia. Ihan mahtavaa yhdessäoloa.

Kun liikkumisen kokee tärkeäksi, sille löytyy myös aikaa. Vielä mukavampaa, kun aikaa löytyy yhdessä. Tulee kannustettua toinen toistaan ja lähdettyä liikkeelle, vaikka keli olisi kehno ja mieli maassa. Ja jälkeenpäin hymyilyttää – olipa kiva kun lähdettiin, hyvä me! Toisen energia on hyvä tsemppari myös silloin, kun itsellä on virta vähissä. Jokainen lenkki ei aina tunnu hyvältä; huonosti nukuttu yö tuntuu painona jaloissa, ja väliin jäänyt ateria saa tehot minimiin. Välillä oma askel laahaa, välillä siipan.

Yhteistreenien ihanuudesta huolimatta huomaan välillä käyttäytyväni kuin ärrimörri. Kiukuttelen, jos toinen juoksee pari askelta edempänä – ai pitääkö muka etuilla, ettei vaan kukaan luule, että jäät vauhdissa naiselle? – tai jos toisen askel kantaa kevyemmin kuin itsellä. Joskus yhteisen lenkin jälkeen olen kiukkuinen kuin ampiainen. Piti juosta väärällä askeltahdilla ja mentiin väärää reittiä ja olisin halunnut sitä ja tätä. Vaikka yhdessä juokseminen ja liikkuminen on ihan parasta, tarvitsen myös ihan omia treenejä. Niitä, jolloin vauhti on juuri se mitä haluan, ja reittivalinnasta neuvottelen vain itseni kanssa. Miehenikin tietää, että useimmiten lenkiltä palaa iloisempi ihminen kuin se, joka sinne lähti. Siksi hän välillä huikkaakin, että olisikohan nyt jonkun aika lähteä lenkille, käypä vähän juoksemassa ihan itseksesi.

Itse ei aina tajua, että tämä päivä ei ole lenkkipäivä. Silloin on hyvä, jos toinen toteaa, että eiköhän me nyt vaan köllötellä. Vaikkapa silloin, kun jääräpäisesti tekee mieli vetää lenkkitossut jalkaan, vaikka flunssaa pukkaa ja ulkona sataa jäätävää tihkua. Tai kun kroppa huutaa jo valmiiksi väsymystään, eikä lenkistä olisi mitään hyötyä. Jos aina vain painaa täysillä elimistönsä viestejä kuuntelematta, lopulta kuormitus kasvaa liian suureksi ja sitten tuleekin stoppi. Hyvä, että edes toinen hoksaa lepopäivän tärkeyden.

Tuoreimmassa Kunto Plus -lehdessä kerrotaan, että 46 % suomalaisista tykkää treenata mieluummin kaverin kanssa kuin yksin, riippumatta siitä, mitä treenaa ja missä. Samassa lehdessä todetaan, että rakastuneen ihmisen elimistössä kuhisee enemmän viruksia torjuvia aineita kuin muilla, ja immuunipuolustus pysyy vahvana.

Kun siis puolison kanssa on kivaa treenata ja parisuhdekin saa siitä hyviä hyrinöitä, mikäs sen parempi motivaattori! Kaupan päälle vielä immuunijärjestelmäkin kiittää.

Ajan ikuinen ongelma

Los Angeles on useampana vuotena saanut kyseenalaisen kunnian tulla valituksi maailman ruuhkaisimmaksi kaupungiksi. Suur-L.A:n alueella ruuhkat kuuluvatkin osaksi elämän lainalaisuuksia samalla tavoin kuin vaikkapa jää ja pakkanen Suomen talveen: eipä sitä pakoon pääse.

Pari viime vuotta olen taittanut työmatkoja päivittäin 3-4 tuntia. Matkaa nyt ei sinänsä normaalissa tilanteessa olisi kuin puoleksi tunniksi suuntaansa, kulkijoita vain on niin paljon. Työpäivän pituus on siis jatkuvasti ollut 11-12 tuntia.

Usein on ollut ikävä Suomesta leppoisana muistamaani työelämää ja kevyitä työmatkoja (vaikka sielläkin joskus ajoin Itä-Helsingistä Pohjois-Espooseen). Ja se, kuinka tällaiseen arkeen on saanut sovitettua myös liikuntaharrastuksen, on ollut juttu sinänsä. Kokosin alle muutamia ajatuksia siitä, kuinka tilannetta voi ratkoa, kun ajanpuute uhkaa harrastustoimintaa.

1. Prioriteetit ja omat tavoitteet

Ihmisellä ei koskaan ole aikaa kaikkeen, totesi Sarasvuo jo vuosia sitten, mutta jokaisella on aina aikaa siihen, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Mikä siis milloinkin on tärkeää?

Minulle on ollut tärkeää tasapainottaa työltä ja työmatkoilta jäänyt aika yhtäältä perheen ja toisaalta oman tärkeän harrastuksen kesken. Työkaverit oppivat nopeasti, etten lähde perjantai-iltaisin istumaan iltaa, vaan menen kotiin peittelemään lapset. Perhe oppi, että nousen lauantaisin tai sunnuntaisin kuudelta viikonlopun pitkälle lenkille, ja tulen sitten kotiin paistamaan pannukakkuja.

Olen pystynyt juoksemaan noin kolmesti viikossa ja todennut, että tähän elämänvaiheeseen ei esimerkiksi maraton mahdu. Puolikas ja sitä lyhyemmät matkat onnistuvat.

2. Luovat ratkaisut

Voimatreeni ja crosstraining on ollut minulle kotona ja/tai perheen kanssa toteutettava aktiviteetti. Joskus se on tarkoittanut kävelyä koiran kanssa, joskus koko perheen haikkia. Tytöt ovat tehneet kotona kanssani joogaa ja lueskelleet vieressä, kun olen äheltänyt vatsalihasharjoituksia. Välillä mimmit ovat toimineet innokkaina instakuvaajinakin.

Juoksemassa olen tarvittaessa käynyt arkiaamuina viiden ja kuuden välillä, arki-iltoina lasten jo mentyä nukkumaan, monen monta kertaa lounastunnilla kesken työpäivän ja silloin, kun puoliso on voinut napata läpsystä vaihdon.

Lisähaasteena on pitkään ollut se, ettei Kaliforniassa alle 12-vuotiaita voi jättää yksin. Olemme kuljettaneet lapsia mukanamme: menneet yhdessä uimaan (toinen aikuinen treenaa ja toinen vahtii), rannalle liikkumaan (lapset pyörillä tai potkulaudoilla), puistoon sekä urheilukentälle (jolloin aikuiset ovat juosseet ympyrää jatkuvan näköyhteyden päässä). Lapset ovat juosseet joskus myös YMCAn pikkuruisella sisäradalla kanssani – siellä muistaakseni piti tehdä parikymmentä kierrosta mailia kohden.

3. Perheen tuki

Kaikesta järjestelystä huolimatta on aivan selvää, ettei hommasta tulisi mitään ilman perheen – erityisesti puolison – tukea. On tästä meilläkin keskusteltu.

Olemme pohtineet esimerkiksi, kuinka paljon liikuntaa tarvitaan henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Ja kuinka paljon liikuntaa harrastaisi, jos mikään ei rajoittaisi? Lopulta: löytyisikö näiden väliltä jokin toimiva kompromissi?

Se, että harjoitusohjelma laitettiin jääkaapin oveen selvästi kaikkien nähtäville, vähensi niiden keskustelujen määrää, joissa yllättyneinä todettiin, että ai sä meinaat tänään tehdä treenin XYZ – mites se saadaan järjestymään.

Parisuhdesopua on edistänyt myös se, että puoliso lopulta paikansi oman lajinsa ja sille alettiin vastavuoroisesti järjestää aikaa.

4. Tukitoimet

Yksi liikunnan mahdollistanut oivallus oli meidän perheessä se, ettei arkena ole enää pitkään aikaan yritettykään tehdä ylimääräisiä asioita – kuten käydä kirjastossa tai kaupassa, tai laittaa ruokaa. Arjen ruoat on tehty valmiiksi sunnuntaisin ja vain lämmitetty iltaisin seitsemän aikaan, kun kaikki ovat viimein olleet jälleen kotona.

Samoin kaikki suuremmat kotityöt on suosiolla jätetty viikonlopuille.

6. Kaiken järki?

Joskus olen syyllisyydentuntoisena miettinyt sitä, että monissa perheissä arki rytmittyy lasten harrastusten ympärille – ei aikuisten. Meneekö tämä väärin?

Meillä vain ei ole ollut mahdollisuuksia siihen, että muksut harrastaisivat koulun järjestämien kerhojen lisäksi miljoonaa asiaa. Aamuviideltä ja iltakymmeneltä, juoksujeni prime-aikaan, he ovat joka tapauksessa unten mailla – teini usein lauantai-aamuisinkin pitkän lenkin aikaan… Joten jaksavien, hyvinvoivien ja terveiden aikuisten järjestäminen perheeseen on sitten kuitenkin tuntunut aina mielekkäältä. Siinä samalla lapsetkin ovat siis tulleet liikkuneeksi perheen kanssa ja oppineet myös esimerkkiä seuratessaan ymmärtämään jotakin palavan innon ajamana tehdystä sinnikkäästä työstä.

Mainittakoon nyt puolustukseksi kuitenkin, että tytärten viikottaisia soittotunteja varten puoliso on tehnyt omat työaikajärjestelynsä.

Perheemme arjessa kääntyi uusi lehti, kun helmikuun aikana vaihdoin työpaikkaa ja työmatkani aavistuksen helpottui. Suunnittelen, että nousen silti arkilenkeilleni ennen kuin kukko kiekuu – ja illoissa on ehkä hiukan enemmän aikaa perheelle. 🙂