Mikseivät naiset urheile?

Maailmanlaajuisesti fakta on sama: naiset liikkuvat ja urheilevat vähemmän kuin miehet. Ero alkaa näkyä jo lapsena, sillä poikalapset löytävät itselleen mieluisia urheilullisia harrastuksia helpommin kuin tytöt. Juopa syvenee aikuisena. Australialaisen raportin mukaan jopa kolmasosa sikäläisistä yli 25-vuotiaista naisista ajattelee, etteivät urheilupaikat ole hänenlaisiaan ihmisiä varten.

Aikuiset naiset ovat sanoneet kyselyissä, että heitä estää liikkumasta esimerkiksi väsymys, ajanpuute ja liikkumisen hankaluus. Monet kokivat epävarmuutta siitä, osaavatko harjoitella oikein. Jotkut välttelivät liikuntaa, koska siitä tuli epävarma olo eikä tuloksia heti näkynyt.

Meidän lapsia on viety metsään pienestä pitäen.

Miltei kaikkialla maailmassa naiset tekevät tilastollisesti katsoen vähemmän palkkatöitä kuin miehet. Kun naiset ovat töissä he, edelleen tilastollisesti katsoen, tekevät vähemmän palkkatyötunteja. Nämä erot syntyvät siinä vaiheessa, kun naiset – arvasit oikein – tulevat äideiksi.

Naisten kuvailemaa väsymystä selittää siten se, että kaikissa maissa, joissa asiaa on tutkittu, naisten nähdään käyttävän enemmän aikaa kodin piirissä tehtäviin töihin. Näihin kuuluvat niin kotityöt, kuten siivoaminen ja ruoanlaitto, myös hoivaaminen, kuten lapsista, vanhuksista ja sairaista huolehtiminen. Naiset kantavat suurimman osan koti- ja hoivataakasta myös sitten, kun he ovat töissä kodin ulkopuolella.

Perhepyöräilyllä Austinissa muutama vuosi sitten.

Helmikuussa 2024 Journal of the American College of Cardiology –julkaisussa esiteltiin tutkimus, joka antaa väsyneille ja kiireisille naisille hyviä uutisia. Terveyshyötyjen näkökulmasta naiset tarvitsevat vähemmän liikuntaa kuin miehet. Laajassa tutkimuksessa naiset ja miehet viettivät saman verran aikaa eri tavoin urheillen. Naisten riski varhaiseen menehtymiseen laski 24 % – miesten vain 15 %.

Sama yleistrendi näkyi, kun asioita tarkasteltiin yksityiskohtaisemmin. 140 minuuttia liikuntaa viikossa riitti nuoremmilla naisilla samojen terveyshyötyjen saavuttamiseen, joihin miehet tarvitsivat 300 minuuttia liikuntaa. Erot kaventuivat, kun naiset alkoivat lähestyä keski-ikää ja vaihdevuosia – siinä vaiheessa naisetkin joutuivat tekemään enemmän töitä terveyshyötyjen eteen. Tutkijat selittivät tuloksia mm. naisten ja miesten fysiologisilla eroilla, kuten sydämen koolla ja veren kapasiteetilla kuljettaa happea.

Metsäkävelyllä Suomessa, mukana sekä omat että siskon lapset.

Tutkimusten tuloksia on helppo havainnoida arjessakin. Kaksi itseäni nuorempaa työkaveria elää parhaillaan vauva- ja taaperovuosien kurimusta. Työkaverini ovat jatkaneet painonnosto- ja juoksuharrastuksiaan, koska heidän puolisonsa ovat kiinnostuneita samoista asioista ja tarjoavat oma-aloitteisesti tukea. Toinen nuori perhe jopa rakensi autotalliin oman kuntosalin, jossa lapsi voi nukkua matkasängyssä päiväunia sillä aikaa, kun vanhemmat yhdessä kolistelevat rautaa. Toisten tuki – onpa kyse sitten puolisosta, ystävästä tai maksetusta hoitajasta – on tässä elämänvaiheessa äärettömän tärkeää.

Itselläni pikkulapsiäitiyden ajat ovat jo elettyä elämää. Äitienpäivän aamuna uniset teinit keittävät kahvin ja antavat halaukset, mutta eivät lainkaan pahastu siitä, että äiti sitten lähtee uimahallille. ”Et pure multa päätä irti, kun olet käynyt siellä”, nuorin sanoo, kun yritän käynnistellä ylevää keskustelua naisten liikkumisen merkityksestä. Tulkitsen sen tarkoittavan aikamoista synninpäästöä. Meidän naisten ei tarvitse ajaa itseämme väsymyksen ja kiireen nurkkaan huolehtimalla loputtomasti muista. Kuten tunnettu totuus sanoo, olemme paitsi parempia myös terveempiä äitejä ja ihmisiä, kun otamme aikaa itsellemme.

Kevään kirmailuja

Vähitellen alkaa vahvistua usko siihen, että kevät on vihdoin täällä. Mustarastaat sirkuttavat sydämensä kyllyydestä ja jokunen kukkanenkin on uskaltautunut kurkistelemaan lumiläikkien välistä. Tähän aikaan vuodesta keväisten juoksulenkkien energia suorastaa tursuaa!

Tai tursuaisi, ellen olisi pyllähtänyt pyllylleni taannoisella iltakävelyllä. Irtosora pyörähti kengän alla ja tein muutaman näyttävän kiepsahduksen jyrkässä alamäessä. On yllättävää, miten moninaisiin asentoihin vanhat jäsenet venyvät – parit spagaatitkin onnistuin kuperkeikkojen ohella tekaisemaan.

Könkkäsin kotiin itkua tuhertaen, ja viimeiset pari viikkoa on mennyt tuntoja kuulostellessa. Kovimmilla on oma pää – kun kevään juoksuhaaveet heittävät häränpyllyä, on ihan hirveän vaikeaa pysyä järkevänä.

Kaarinan rataultra oli pakko jättää juoksematta. Kun ei kävelykään luonnistunut, olihan siinä taivuttava.

Tänä aamuna puin juoksuvarusteet päälleni ja soittelin pikkusiskolle vähän väliä. Siskolla on tutkinto jos toinenkin, ja yksi niistä sairaanhoitajan. Kuvailin jalkani tuntemuksia ja tivasin, voinko juosta puolimaratonin. Tuusulanjärven maratontapahtuma välkkyi houkuttelevana mielessä. Puhelun aikana kyykistelin ja noukin lattialle pudonneita pikkuroskia. Manailin, kun vasen pohje ei taipunut – ja jos pääsinkin kyykkyyn, en voinut ponnistaa enää takaisin ylös.

No, tietenkään ei mitään asiaa puolimaratonille tuommoisella jalalla. Vaihdoin juoksuvermeet kotivaatteisiin.

Sitten pohdin, että jospa kompressiosukilla pärjäisi. Vedin taas juoksuvermeet ylleni ja soitin siskolle. Mitäs jos teippaisin jalan, elastistako siihen pitäisi vai jotain muuta? Sisko selitti kahdeksikon tekemisestä, mutta ei ollut vakuuttunut touhuni järkevyydestä. Puhelun jälkeen viestitteli, että onhan niitä tapahtumia myöhemminkin, kevät vasta alkamassa ja kesän kalenterit juoksuja tulvillaan.

Alistuneena riisuin taas juoksuvarusteeni ja samalla pohdin, että olisihan sitä voinut vaikka parit buranat napsia. Sitten muistin artikkelin, jossa varoiteltiin särkylääkkeiden ja urheilun yhdistämisestä. Sydän ei tykkää, ja taisi siinä olla jotain kammottavista äkkikuolemistakin.

Ensimmäiset krookukset

Talven kaamoksessa kärvistellyt mieli ei enää malttaisi. Juoksutapahtumat ovat tämmöiselle harrastelija-hölkyttelijällekin suola ja sokeri, ja niistä saa valtavasti virtaa. On ihanaa kirmaista keväiseen auringonpaisteeseen, pukea kevyemmät juoksuvaatteet ja nauttia lämpiävästä säästä. Keho suorastaan kihelmöi.

Aamun tuuliviiri-touhujani sivusta seurannut puolisoni nyökkäili hyväksyvästi, kun viimein ilmoitin, että en lähde puolikkaalle. Jo aiemminkin hän oli yrittänyt tarjoilla oivallusta siitä, että ehjällä jalalla on kivempi juosta, ja hajonneella jalalla juoksuja ei tule koko kesänä. Ohitin moiset mutinat, kunnes lopulta järki voitti.

Puolimaratonin sijaan lähdin koirien kanssa pitkälle, leppeälle kävelylenkille. Kävimme kurkistelemassa, joko läheinen metsäpolku piakkoin alkaisi olla juoksukunnossa. Vielä on paikoin mutaista ja inhaa – mutta ehkä se sitten kantaa, kun jalkanikin taas kestää. Jos hyvin käy, edessä häämöttävään kesääni mahtuu monia kivoja juoksutapahtumia.

Parin viikon päästä puhkeavat lehdet puihin. Luonto herää nyt vauhdilla, ja ulkona on ihanaa olla. Nauttikaahan kevään kihelmöivästä energiasta ja liikunnan riemuista! Let´s run towards the sun!

Yhdessä viiletämme polkuja pitkin…

Perheeseemme tuli kolmisen kuukautta sitten nuori, erittäin pelokas ja arka rescue-koira, joka oli viettänyt koko parivuotisen elämänsä pienessä koirahäkissä. Tiettävästi se oli päässyt kävelylle kaksi kertaa. Kotikoiraksi opettelemisessa on ollut työsarkaa, ja prosessi jatkuu edelleen. Jokainen edistysaskel on ilon pilkahdus!

Kyllä näin hienoa häntää kelpaa heilutella. Rescue-Sarai oikealla.

Ilon pilkahduksista suurimmat olemme kokeneet ihan juuri; pitkistä kävelylenkeistä on vasta-alkaneen yhteiselomme aikana tullut parasta ikinä. Muutama päivä sitten näimme ensimmäistä kertaa hännän heiluvan – koirahan ei voi salata intoaan. Kun eilen huhuilin, että olisi kävelylenkin aika, olohuoneesta kuului iloinen haukahdus – sekin ensimmäinen laatuaan. Ja häntä heiluen lähdettiin lumisiin maisemiin.

On ollut suuri ilo seurata, miten koiralla kunto kohenee. Sen kehollisuus on lisääntynyt silmissä, ja sen myötä liikkumisen riemu on noussut potenssiin tsiljoona. Umpihangessa tarpominen on lähellä taivasta, ja reippaat juoksuspurtit saavat hännän vispaamaan. Arkuus ja paniikki ottavat usein voiton ja ovat vähintäänkin pintaraapaisun päässä, mutta ilon määrä lisääntyy koko ajan. Uusia asioita opetellaan pienissä paloissa.

Apu on lähellä, kun jännitys meinaa ottaa niskalenkin.

Juoksulenkeille emme ole vielä rohjenneet. Kun elämä on ollut muutaman neliömetrin sisällä oleilua, kuntoa täytyy kasvattaa pikkuhiljaa. Ulkoilun ja liikkumisen opettelu alkoi ihan vaan kotipihasta. Maa tassujen alla tuntui kummalliselta, ja jokainen askel pelotti. Vähitellen laajensimme lenkkejä pihatielle. Sitten pidensimme niitä kilometriin, lopulta kahteen. Nyt teemme jo reippaita pitkiä lenkkejä metsissä ja kylillä. Metsälenkeillä häntä vispaa ja koira kokeilee tehdä hyppyjä ja loikkia. Omaan kehoon tutustuminen on ihmeellistä, ja miten jännää on huomata, mitä kaikkea voikaan tehdä!

Luonto korjaa kovia kokeneen koiran mieltä – samalla tavalla kuin se rauhoittaa meitä ihmisiäkin. Kun lumisen maiseman keskellä malttaa pysähtyä ihmettelemään sen viisautta, tuntuu kuin olisi itsekin osa suurempaa tarinaa.

Rescue-koiran myötä liikkuminen on muuttunut fyysisestä harjoituksesta poluksi eheyteen. Jokainen askel kasvattaa ja opettaa. Ihmismielessä kytevä kevään kaipuu ja takatalven manailu jäävät ilon varjoon – on mielettömän palkitsevaa nähdä, miten koiran mieli elpyy. Yhdessä etenemme kohti onnea, viisautta ja syvempää ymmärrystä elämästä. Vielä on paljon opeteltavaa molemmilla. Mutta askel askeleelta, yhdessä polkuja viilettäen.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…

Elämä ei ole pelkkää juoksemista – se on näköjään myös hermopinnettä ja jalkojen tikuttelua…

Ärsyttävää pistelyä ja kummallisia haamutuntemuksia pohkeessa – mitä ihmettä? Kesken keittiöpuuhien on pakko tarkistaa, valuuko säärtäni pitkin jotain. Tuntuu kuin jääkylmä vesinoro kutkuttelisi, mutta mitään ei näy.

Seuraavana aamuna köpöttelen jäykin jaloin – akillesjänteet ovat kireät kuin viulun kielet. Untani tarkkaillut app kertoo, että leposykekin on ollut varsin korkealla. Hmm, mitäs tämä nyt.

Lepoa, lepoa, huutelevat aivot. Lenkille, lenkille, huutelevat jalat. Venyttelyä ja kehonhuoltoa, huutelevat siskot whatsappissa.

Koska seuraava ultrajuoksu on aivan kohtsillään, päädyn lenkille. Juostessani päätän, että teen myös jonkinmoisen lihaskuntotreenin – olen varmaankin taas istunut liikaa, sitähän tämä.

Seuraavien päivien aikana kipu äityy viheliäiseksi. Nukkumisen sijaan haahuilen pitkin taloa ja kiemurtelen kivuissani. Selkää juilii, sääriä jomottaa, polven ulkosyrjätkin ovat kummalliset. Hätäpäissäni arvelen vaihdevuosien iskeneen ja googlaan, mitä niistä kerrotaan. Oireita piisaa niissäkin, mutta ei tämmöisiä.

En vieläkään malta levätä, vaan päädyn jonkinlaiseen kompromissin tapaiseen – hölkyttelen kevyesti juoksumatolla, pengon muistini syövereistä venyttelyohjeita ja löhöilen treenisession jälkeen tyynykasan keskellä lihasvasaralla pohkeitani paukutellen. Jalkapohjatkin ovat kipeät, joten paukuttelen niitäkin.

Tutuiksi tulleiden kipujen lisäksi varpaatkin alkavat säkenöimään kesken työmatkan. Kipu on niin sietämätön, että teen sen, mitä autoillessa ei tokikaan saisi: riisun saappaani kesken ajon. Jalkaterät ovat vuoroin tunnottomat ja varsin tuntevaiset.

Kotona tursuttelen kehoni täyteen kipuvoiteita ja hamuilen kipulääkepurkkia. Pillereistä ei tunnu olevan apua, eikä niitä muutenkaan tee mieli popsia. Muistan, että kaapin perällä on joskus hankkimani TENS-laite; tuikkaan lätkät kipukohtien molemmin puolin ja otan sähköhoitoa.

Tähän ei sisälly mitään markkinointiyhteistyötä – ihan omilla rahoilla hankittu 🙂

Kitisen kipujani myös työkavereilleni. Työtiimini fysioterapeutti kertoo, että venyttely ei olekaan hyväksi, vaan ehkä jopa pahaksi. Pitkät venytykset saattavat ärsyttää hermoa entisestään. Saan käytännön vinkkejä liukuviin liikesarjoihin ja varoittelut yltiöpäisyydestä – niitäkään ei saa tehdä liikaa.

Parin viikon päästä pahin hellittää, mutta vieläkään olo ei ole entisellään. Leposyke on edelleen koholla, akillesjänteet muistuttelevat olemassaolostaan ja liiallinen istuminen pistää hermot pinkeiksi.

Ystävä hyvä, jos kamppailet hermopinteen kanssa, älä tee kuten minä. Voimakas hieronta ja lihasvasarointi saattavat tehdä vain hallaa. TENS-laitteet sen sijaan voivat pelastaa päiväsi – nämä sähköimpulssit eivät nostata tukkaasi säkkärälle, vaan lempeästi supistelevat ja rentouttavat lihaksia. Ennen kaikkea kuitenkin kannustan etsiytymään fysioterapeutin pakeille. He ovat taikuuksia tekeviä ammattilaisia, joilla tuntuu olevan jippo jos toinenkin kaikenmoiseen vaivaan.

40+ naisen hyvinvointi: vihreitä lehtiä ja raskasta rautaa

Amerikassa on tapana, että sekä yleis- että silmälääkäriä tavataan vuosittain perustarkastuksen merkeissä – ainakin jos on vakuutus, joka kattaa nämä käynnit. Viimeisimmillä käynneilläni molemmat asiantuntijat puhuivat samasta asiasta: vihreistä lehdistä. Nyt ei ollut kyse ympäristöpoliittisista julkaisuista, vaan ravinnosta. ”Olet sen ikäinen, että tarvitset näitä lautasellesi!” he vakuuttivat.

Nykyään koetan siis pilkkoa ruoan kaveriksi salaattia joka päivä, tai ainakin aina kun muistan. Lehtikaalia (kale) heitän itse ruoan sekaan, ja se sopiikin melkein ruokaan kuin ruokaan. Pinaatille yksi perheenjäsen on allerginen, joten sen korvaan pinaattikiinankaalilla (baby bok choy), jonka maku on jokseenkin samanlainen. Yhtenä päivänä kokkasin jopa collard greens – jonkinlainen lehtikaali tämäkin, mutta enpä löydä lajikkeelle nimeä suomeksi. Niitä tulee tuskin tehtyä toiste. Reseptin loppuosa meni nimittäin jotenkin näin: ”Keitä lehdet pehmeiksi, siihen menee suunnilleen kaksi tuntia.”

Kun tutkin asiaa huomasin, että vihreistä lehdistä tosiaan saa hyödyllisiä vitamiineja ja hivenaineita: rautaa, kalsiumia, folaatteja, antioksidantteja sekä C-, E- ja B-vitamiineja. Folaatit ovat tarpeen, kun keho muodostaa mielialaan vaikuttavia aineita, kuten serotoniinia ja dopamiinia. Vaihdevuosien aikana ja niiden jälkeen vihreät lehdet näyttävät myös tukevan sydän- ja verenkiertoelimistön hyvinvointia. Aika ihmeellisiä lehtiä!

Meidän nuorempi koirakin on oppinut syömään salaattia. Muun muassa. Emme vielä ole löytäneet ruokaa, jota se ei söisi…

Rautaa tulee siis ravinnosta, mutta myös rautaiset esineet ovat ikäiselleni naiselle tarpeellinen tuttavuus. Olen selkäsairasloman jälkeen palannut taas kuntosalille, ja jotta en rikkoisi itseäni enempää/uudelleen, palkkasin personal trainerin opastamaan treenejäni. Suosittelen tätä muuten lämpimästi jokaiselle salipirkkoilun aloittavalle. Rahallinen panostus toki kirpaisee, mutta väärillä tekniikoilla itselleen voi hankkia pysyvän vamman – kuten siis itsekin tein.

Ohjaajani on minua hiukan varttuneempi viisas nainen, ja hänen kanssaan olemme käyneet hyviä keskusteluja keski-ikäisten naisten liikunnasta. Olen vihdoin sisäistänyt, että jokaisen yli nelikymppisen pitäisi liikutella painavia esineitä. Viisaammat sanovat, että naisilla ikääntyminen menee jokseenkin näin: estrogeenin määrä vähenee, lihakset alkavat heikentyä. Ellei tilannetta vastaan taistele voimatreenillä, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä lapsenlapset ovatkin yllättävän painavia, kun niitä nostaa syliin. Ymmärsin, että alkaa olla aika treenata tapahtumien sijaan elämää varten – sitä loppuelämää, jota haluan viettää. Kaikki haaveet kun vaativat toimintakykyä: matkustelu, lastenlastenhoito, pitkät vaellukset, työelämäkin.

Ohjaaja pisti minut treenaamaan treenaamista varten. Yksi treeniohjelma toteutetaan kokonaan bosu-pallon päällä.

Kun kerran olin aiheesta innostunut, kuuntelin vielä muutaman podcastin vaihdevuosi-ikäisten naisten painonpudotuksesta. Siihenkin voimatreeni on kuulemma mitä parhain keino. Kierre on siis tällainen: stressi – esimerkiksi kovan kardiotreenin aiheuttama – lisää kortisolin määrä kehossa. Estrogeeni pitäisi sen aisoissa, mutta sitä kun on siis vähemmän, kortisoli saa rellestää. Korkea kortisoliarvo tarkoittaa korkeita verensokeriarvoja, mikä sitten saa kehon tuottamaan insuliinia, ja kaiken tämän härdellin seurauksena naisen keskivartalolle kertyy rasvaa. Sepäs kiva. ”Ota iisimmin kardion kanssa”, neuvoi podcast-juontaja.

No minähän en selkähommien jälkeen vieläkään juokse, joten kardion saralla on todellakin hiljaista. Lupa kevyeen juoksun aloitteluun on, mutta varovaisten kokeilujen jälkeen keho sanoo ettei idea ole hyvä, enkä tohdi sitä uhmata. Juoksemisen sijaan suuntaan salille, ja väkisinkin mietin, että ehkä tämä on hopeareunus. Juuri nyt on painavien esineiden aika.