Hyvinvointi, Kalifornia/ulkosuomalainen, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Remission jälkeen

Vielä lauantaina olin ollut polkujuoksemassa. Sunnuntaina maastossa pyöräilemässä. Tiistai-aamuna en meinannut päästä ylös sängystä.

Ensin ajattelin – suorastaan toivoin – että olin ehkä loukannut itseni pyöräillessä. Työkaverillekin sanoin, että se yksi raisu hyppy oli varmaan liikaa. Mutta kun pikkunivelet seurasivat alaselän ohjausta, loppuviikosta tiesin jo totuuden. Noin vain ja täysin varoittamatta vuosien mittainen remissio oli ohitse.

Sain vuosia sitten vähän epämääräiset diagnoosit jonkin sortin reumasairaudesta. Lämpimään Kaliforniaan muutettuamme oireet kuitenkin hiljalleen hellittivät ja lopulta katosivat kokonaan. Kun pystyin elämään lääkkeittä, aloin joogata ja kävellä, sitten juosta ja pyöräillä. Opettelin uimaan ja viimeiseksi annoin maastopyöräilyn huuman viedä mennessään.

Maastopyöräilystä on tullut puolisolle ja minulle tärkeä yhteinen harrastus.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, etten jo perussairauteni aiemman jakson aikana liikkunut aktiivisemmin. Viime viikkoina olen hiukan hämmentyneenä aamuisin katsellut varpaitani, jotka näyttävät olevan kumman kaukana, kankean selän muodostaman esteen takana. Olen vähän tuskastuneena vilkuillut kädessäni olevia sukkia pohtien, kuinka nämä kappaleet yhdistäisin. Yksinkertaisen tehtävän mahdottomuus on opettanut perspektiiviä: tämän takia en siis silloin juossut!

Olen kaiken ikäni viihtynyt hyvin ulkona ja luonnossa, mutta vasta remission aikana tavoitteellisesta liikunnasta tuli keskeinen osa identiteettiäni. Amerikan-vuosiemme aikana olen tottunut olemaan aktiivinen, hyväkuntoinen ja vahva. Siinä missä lapset pieninä osasivat puhua äidin kipeästä selästä, teini-ikäisinä he ovat vitsailleet aamuvarhaisella pitkin katuja juoksentelevasta urheiluhullusta.

Mietityttää, kuinka sen kaiken nyt käy. En tietenkään tiedä yhtään, mitä on edessä. Entä jos en enää voikaan…?

Viime viikonloppuna päädyimme pyöräilemään tasamaalla Austinin keskustan tuntumassa. Se ainakin onnistui.

Eilen luin uutisista, että tämän toisen kotimaani presidentillä on jotakin samansukuista vaivaa, ja siksi hän toisinaan kävelee kankean oloisesti. Silti hän lehtitietojen mukaan treenaa viidesti viikossa. Luin sen uutisen varmaan toisin kuin moni muu: jos hänkin, ikämies, niin enkös sitten minäkin! Ehkä tosiasiallisesti on tyydyttävä siihen, että puolimaratonit saattoivat toistaiseksi olla tässä – mutta jokin keino pysyä aktiivisena ja urheilullisena löytyy. On löydyttävä.

Nöyränä muistan kyllä, että krooninen, jäytävä, ikuinen kipu on mahtava voima. Se kuluttaa ihmistä kuin pieni puro peruskalliota: lähes huomaamatta, hetkeksikään hellittämättä. On haasteellista pitää mentaalisesti sivuosassa vaiva, joka kaikessa fyysisessä on pakko ottaa huomioon. Tämän kierroksen lähtöviivalla vannon kuitenkin, että vaikka sopeutuminen on välttämätöntä, luopuminen ei ole edes vaihtoehto.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, mieli, mittaaminen

Yhteisjuttu: hikiliikuntaa vai aktiivista arkea?

Lenkille tulee kyllä lähdettyä, ja jumpissa käytyä. Mutta kauhistus – arkiaktiivisuus saattaa siitä huolimatta jäädä aika vähäiseksi. Näin ainakin me asian havaitsimme, kun tulimme whatsappailleeksi aiheesta. Kävi ilmi, että yksi kerryttää arjen askeleensa juosten, toinen hikiliikkuu maastopyöräillen ja kolmas kipittelee hyötyaskareissa enemmän kuin kaksi ensimmäistä.

UKK-instituutti muistuttelee, että useimmiten liikunta lisää hyvinvointia, ja hyvinvoiva puolestaan liikkuu enemmän. Masentunut tai mielialaltaan alavireinen liikkuu vähemmän. Positiviinen kierre siis kannattaa ja kannattelee.

Meillä kaikilla kolmella siskoksella on ajoittain selkävaivoja. Kaikenlaista muutakin kremppaa tietysti kertyy vuosien vieriessä, mutta tässä kohtaa nyt tuo selkäkenkkuilu nousi päällimmäiseksi keskusteluun. Kaikki kolme tarvitsemme viikoittaiset liikunta-annoksemme, jotta pysymme terveinä ja toimintakykyisinä. Jos liikuntatauko venyy liikaa, kroppa kyllä muistuttelee laiminlyönnistä.

Juttelimme aiheesta, ja Katja harmitteli, ettei hän tätä nykyä liiku oikeastaan yhtään. Outo kommentti sinänsä naiselta, jonka päivittäinen askelsaldo on keskimäärin 16 352 askelta. Mutta kun se hyötyliikunta ei tunnu liikunnalta – eihän silloin ole edes jumppavermeet yllä, eikä sykemittarikaan raksuta. Onko siis terveyden edistämiseksi ja kunnon ylläpitämiseksi lähdettävä hikilenkille, vai riittääkö hyötyliikunta? Mistä niitä askeleita kertyy?

Katja:

Tuntuu, etten juurikaan liiku. Todellisuudessa liikun kuitenkin lähes päivittäin. Vuoteen mahtuu vain muutama täysin passiivinen päivä. Kuitenkin tilastot kerovat melko karua asiaa. Tänä vuonna kertyneitä kilometrejä on vain hieman yli kaksi tuhatta. Toisinaan viikon jaksoon ei mahdu riittävästi teholiikuntaa.

Hybridityöskentelyssä askeleita ei myöskään juurikaan kerry, kun siirtymävälit ovat pienet ja työpäivät ovat melkoista istumista. Vaikka valitsen portaat hissin sijaan ja teen töitä myös seisten, niin niidenkin valintojen vaikutus on suuressa kuvassa melko olematon. Kotityöt on myös hetkessä hutaistu ja kauppareissut hoituvat häpeällisesti autolla liikkuen. Vaikka haravoin ja touhuan piha-askareita ja vietän aikaa kotisohvalla hyvin vähän, ei liikkumiseni ja päivittäinen askelmääräni riitä keski-ikääntyvän naisen kuosissa pitämiseen. Lihashuolto puuttuu myös täysin.

Sirpa:

Kun aamupalaveri alkaa varttia yli seitsemän, kelloni on tyypillisesti laskenut jo tuhat askelta. Koulun käytävät ovat pitkiä, joten pelkkä lounaskassin vieminen taukotilan jääkaappiin kerryttää saldoa mukavasti!

Palaveri jutustellaan seisten, ja oppitunnitkin seison ja kävelen. Seuraavan kerran ehdin istahtaa viisi ja puoli tuntia myöhemmin lyhyelle lounaalle. Iltapäivällä opetan vielä viimeiset tunnit ja kerran viikossa autan valmentamaan tyttöjen juoksukerhoa. Tyypillisesti kello nakuttaa vähintäänkin seitsemän tai kahdeksan tuhatta askelta työpäivän aikana.

Kotona nurmikonleikkuu on pääasiallinen hyötyliikuntani. Tämä homma on Texasissa lähes ympärivuotinen riesa, ja koska puoliso menee ruohopölystä tuhannen tukkoon, perheen naisväen kesken kinaamme siitä, kuka heinät kulloinkin kaataa. Useimmiten se olen minä – ellen sitten lahjo teinejä. Epätoivon asteesta riippuen lapsoset saattavat saada reippaasti minimipalkkaa suuremman korvauksen hommastaan.

Mutta siinäpä ne minun hyötyliikuntani sitten ovatkin, mitä nyt koiran kanssa toisinaan kierrämme korttelin ympäri.

Haaveilen siitä, että minulla olisi työmatka, jonka voisi taittaa juosten tai pyöräillen. Tällä hetkellä koti on kuitenkin kolmenkymmenen kilometrin päässä koululta, eikä välillä ole reittiä, jota voisi turvallisesti kulkea – etenkään pimeässä.

Tällainen kevyen liikenteen väylä kun kulkisikin meiltä keskustaan saakka!

Anu:

Öh, mitä hyötyliikuntaa..? Häpeäkseni on tunnustettava, että vähissä on. Valitsen kyllä useimmiten portaat hissin sijaan ja muutenkin liikun omin jaloin. Silti askeleita kertyy ihan naurettavan vähän, jos ei ole juoksupäivä. Olen huomannut, että etäpäivät ovat pahimpia. Silloin tulee istuttua aamusta iltaan. Työpaikalla aherran seisomapöydän äärellä, ja teamsien aikana heilun, keikun ja hyppelen. Kannan käsilaukussani vastuskuminauhaa – sekin on näppärä vimpain pitkittyvien teams-sessioiden tiimellyksessä.

Omakotitalossa ja sen pihalla on aina jotain puuhaa. Tuntuu, että nurmikkoa saa olla leikkaamassa koko ajan täällä Suomessakin – paitsi että viime kesänä siihenkin puuhaan löytyi ahkerampi ”työntekijä”; robottileikkuri. Eli se siitäkin hyötyliikunnasta sitten.

Eli ei, en hyötyliiku. Työmatkatkin huristelen autolla. Askeleet kertyvät lähes ainoastaan hikiliikunnasta: tämän vuoden aikana askelsaldo näyttää 3 573 878. Se tarkoittaa lähes 3 000 kilometrin kokonaismatkaa, ja noin 70 000 askelta viikossa. Juoksukilometrejä on toista tuhatta. Mutta leppoisia kävelylenkkejä ei ole kertynyt: kävelyä on tilastoitunut vaivaiset 167 kilometriä koko vuonna. Siis sellaisia, että olisi mittari raksuttanut.

Naisen käsilaukku on ihmeellinen – sieltä löytyy vaikka minikokoinen kuntosali!
Hyvinvointi, juoksu, mieli

Mitäs me räntäsateesta nauttijat

Olen odottanut iltojen pimenemistä. Kesähelteiden ja alkusyksyn epämääräisten säiden välimaissa olin aika hukassa – en tiennyt, lähteäkö ulos shortseissa vai trikoissa vai lähteäkö ollenkaan. Aika usein päädyin juoksumatolle.

Vaikka juoksulenkki olisi ollut koko työpäivän ajan suunnitelmissa, illan suussa takki tuntuu usein tyhjältä. Silloin lenkkipoluille lähtöä joutuu vähän houkuttelemaan. Onneksi kotoa löytyy koirakaveri jos toinenkin, joille lenkille lähtö on päivän tärkein juttu. Ulos kannattaa lähteä – jos ei muuten, ihan vain jo syksyisen luonnon monimuotoisuudenkin vuoksi. Ruskan värit ovat lumoavia, ja muuttoa puuhaavien lintujen elkeitä on mukava seurailla.

Kun mukana on koirakaveri, lenkkimme alkaa nelitassuisen juoksijan nuuskuttelutuokiolla ja puskapisuttelulla. Olemme sanattomasti sopineet, että tämä osuus hoidetaan hetimmiten alta pois. Sen jälkeen löytyy malttia itse juoksemiseen.

Asuinalueellamme on paljon koiria, ja ensimmäisen kilometrin aikana niitä tulee vastaan useita. Me kaksijalkaiset nyökkäämme toisillemme kohteliaasti, ja koirat aprikoivat, saisiko tästä hyvät rähinät. Näillä kulmilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kukin omalla tavallaan.

Kahden kilometrin kohdalla pohdimme suuntavalintaa. Havannalainen iloitsee, jos käännyn vasemmalle. Jos hyvin käy, meistä tarkkanenäisempi voi siellä haistaa peurojen ja muiden metsänelävien hajuja. Mainio reittivalinta siis. Joskus peuranpapanat alkavat kiinnostaa liikaa, ja silloin kärsimättömyyteni nostaa päätään. Huokaisten muistan Tommy Hellstenin äänikirjasta kuulemani sanat: ”niin kiire ei elämässä pitäisi olla, ettei ennätä huomata keltaisen perhosen olevan keltainen”. Papanoihin emme siltikään koske, mutta ehkä pienelle nuuskuttelutuokiolle on kuitenkin aikaa.

Papanat hylättyämme kipitämme pientä siltaa pitkin puron ylitse ja nautimme puiston tunnelmasta. Hautausmaan vierustalla ihailemme pientä katubulevardia – jonka päässä kimaltelee houkuttelevasti ostosparatiisi. Jos oikein innostumme, otamme mainosvalojen välkkeessä spurtin ja kurvaamme kohti kuntoportaita.

Kuntoportaissa ilakoimme kuin pienet lapset, tai pentukoirat. Kilpavietti iskee, ja lähdemme täyteen raviin. Molempien lyhyille jaloille kuntoportaiden askelväli on hankala ja joudumme loikkimaan useita askelmia kerrallaan. Pidämme silti vauhdin korkeana. Joskus vähän ärsyynnymme, jos edellä kipuava hidastelee. Emme kehtaa pyytää latua, vaan yritämme kärsivällisesti luottaa siihen, että edellä menijä huomaa siirtyä sivuun. Yleensä huomaa – viimeistään sitten, kun kuulee hurjaa läähätystä takanaan. Uskottelen, että koiran.

Läähätyksemme tiivistyy, kun pääsemme kuntoportaiden yläpäähän. Hetken ihailemme maisemaa ja heitämme virtuaaliset yläfemmat. Aprikoimme, lähdemmekö kohti merenrantaa vai suuntaammeko metsäpolulle. Hirvikärpäsiä kammoavina päädymme merenrantaan. Kesähelteillä siellä voi ottaa veneilijöille tarkoitetusta vesihanasta pikkuhuikat, mutta syyshämärissä se ei enää ole tarpeen. Vesipumpun kohdalla kuitenkin hidastamme vauhtia varmuuden vuoksi ja katsomme toisiamme kysyen, janottaako. Ei janota, joten eteenpäin vaan.

Merenrannalta koukkaamme rantakahviloiden lomasta eläinlääkärin talon ohitse. Onneksi ohitse, eikä tökittäväksi, ajattelee meistä toinen. Talon kohdalla vauhtimme kiihtyy, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus eläinlääkäri on osunut kohdille huikkaamaan heipat. Tällä kertaa ei näy valkotakkisia. Pian mutkan takaa pilkistää jo koirapuisto, jossa tavallisesti on joku, jolle toinen meistä voi hieman murahdella. Ihan vain siinä juoksun lomassa.

Seitsemän kilometrin kohdalla kuulostelemme, joko on aika kurvata kotiin. Joskus on, ainakin silloin kun päivä on ollut pitkä ja energiatasot alkavat valua alamailleen. Jos virtaa riittää, teemme vielä pienen extrakierroksen. Kipaisemme pientä hiekkatietä vanhalle maatilalle, jossa kanat kaakattavat ja joskus kukkokin kiekuu. Eläinlääkärin talo näkyy tännekin, joten varmuuden vuoksi pidämme rivakkaa vauhtia.

Kotipihaan saapuessamme hymy on herkässä. Pää on tuulettunut, työasiat ovat unohtuneet ja toinen meistä on saamaisillaan herkkuraksuja palkkioksi reippaudestaan. Hyvä tytöt, hyvä me! Mitä rapaisemmat tassut ja tossut, sitä parempi mieli!

Arkiliikunta, Hyvinvointi, juoksu, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen, Uncategorized

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.

Hyvinvointi, juoksu, mieli

Juoksu mielenterveyden ja hyvinvoinnin tukena

Luen Bessen van der Kolk -nimisen psykiatrin kirjoittamaa teosta The Body Keeps the Score: Brain, Mind and Body in the Healing of Trauma. Van der Kolk on psykiatrian professori, lääketieteen tohtori ja Massachusettsissa sijaitsevan Trauma Centerin johtaja. Hän on tutkinut trauman vaikutusta ihmismieleen ja -kehoon koko uransa ajan.

Tunnustan, etten ole ehtinyt teoksessa vielä edes puoleenväliin. Koin kuitenkin jo yhden suuren ahaa-elämyksen, kun kirjassa kerrottiin serotoniinista. Mutta ensin siis sananen traumasta ja kehosta. Van der Kolk puhuu traumaattisista kokemuksista – esimerkiksi sodan kokeneista veteraaneista, 9/11:n aikaan torneissa olleista, pahasta kolarista selvinneistä, ihmisistä jotka ovat menettäneet läheisen äkillisesti tai väkivaltaisesti, joutuneet jättämään kotinsa, kokeneet väkivaltaa muodossa tai toisessa, tulleet vakavasti koulukiusatuiksi tai eläneet perheessä, jossa päihteet ovat olleet arkipäivää.

Tiedetään, että trauma voi myös kulkea perheessä sukupolvien yli. Traumatisoituneiden ihmisten kasvattamat lapset voivat oirehtia ilman, että itse ovat kokeneet alkuperäistä traumaa. Trauma voi myös elää yhteisössä ja yhteiskunnassa, mikäli se on koettu laajalti. Tällaisia yhteisöllisiä traumoja voivat tuottaa esimerkiksi ankara lama, nälänhätä, sota – tai pandemia. Koska Suomi on historiallisessa mittakaavassa suhteellisen vastikään ollut sodassa ja ankarassa lamassa vielä tuoreemmin, monet meistä ovat traumaa muodossa tai toisessa kantaneiden ihmisten kasvattamia. Yhteiskunnallinen traumaattinen oireilu saattaa näkyä kaikessa ihmisten välisessä kanssakäymisessä.

Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat hyvien kokemusten seurauksena.

Kuinka tästä siis päästään juoksuun ja urheiluun? Van der Kolk kertoo, että traumatisoituneella ihmisellä aivojen kemiallinen balanssi ei traumaattisen kokemuksen jälkeen palaudu ennalleen ilman apua. Me kaikki koemme joskus jotakin, joka käynnistää meissä alkukantaisen pakene tai taistele -vasteen. Pakenemme tai taistelemme, tilanne menee ohi ja kemiallinen balanssi paraa perustasolle. Toipuminen on sitä helpompaa, mitä aktiivisempi rooli meillä on ollut tilanteen aikana. Jos olemme olleet aktiivisia toimijoita ja päässeet esimerkiksi juoksemaan turvaan, meillä on ollut ainakin jossain määrin mahdollisuus suojella itseämme ja vaikuttaa siihen, kuinka tilanne päättyy.

Seksuaalista väkivaltaa kokeneet, sairaalassa pitkään letkuissa kiinni olleet, perheessä lähisuhdeväkivaltaa lapsena todistaneet ovat esimerkkejä ihmisistä, joiden trauman syntyyn liittyy syvä avuttomuuden kokemus. Van der Kolk kertoo eläinkokeista, joissa häkissä sähköiskuja toistuvasti saaneet eläimet lopulta alistuivat kohtaloonsa niin, etteivät enää edes yrittäneet paeta, kun häkkien ovet avattiin. Ne olivat menettäneet kyvyn toivoa tai kuvitella mitään parempaa.

Jos siis traumaattinen tilanne on toistuva, siihen liittyy avuttomuuden tunnetta ja etenkin ellei uhkaa voi mitenkään välttää, ihmisenkin aivot lopulta jumittuvat tilaan, jossa hetkittäiseksi tarkoitettu kemiallinen vaarahälytys jää pysyvästi päälle. Ihminen alkaa tulkita tilanteita trauman läpi ja nähdä vaaraa siellä, missä sitä ei ole. Erilaiset tilanteet ja mielleyhtymät tuovat traumaattiset kokemukset jälleen pintaan tuskallisen elävästi. Esimerkiksi Yhdysvalloissa varmaan jokainen tuntee ainakin yhden sotaveteraanin, joka ei kestä itsenäisyyspäivän juhlintaa, koska ilotulitusrakettien äänet saavat heidät primitiivisen kauhun valtaan.

Kun aivojen kemiallinen balanssi muuttuu pysyvästi, ihminen alkaa oireilla. Meistä tulee levottomia, ahdistuneita, pelokkaita, kontrollihakuisia, masentuneita, raivokkaita tai arvaamattomia. Muisti ja oppimiskyky heikkenevät, nukkumisesta tulee hankalaa, suhde syömiseen voi häiriintyä ja niin edelleen. Muutamia tieteellisesti todetuista fyysisistä seurauksista ovat Van der Kolkin mukaan ensinnäkin se, että aivojen etulohkon toiminta kärsii. Tämä on se aivojen alue, joka auttaa meitä tulkitsemaan hienovaraista tietoa sosiaalisissa tilanteissa ja toimimaan niissä oikein. Toinen mitattavissa oleva seuraus on se, että serotoniinitasot jäävät pysyvästi normaalia matalammalle tasolle.

Lamppu syttyi päässäni: hei aerobinen urheilu tuottaa serotoniinia!

Aloin tutkiskella Internetin tietovarantoa ja löysin pian artikkeleita, joissa kerrottiin säännöllisen juoksun – ja kävelyn, uinnin, pyöräilyn, tanssin ja jopa joogan – todellakin auttavan traumaperäisten ongelmien hoidossa, jopa niinkin vakavien ja kokonaisvaltaisten ongelmien kuin PTSD. Ei pelkästään serotoniini, vaan myös muut hormonit näyttävät osallistuvan kokonaisvaltaiseen neurobiologiseen prosessiin. Urheillessa stressiin liittyvät adrenaliinitasot laskevat, mielihyvään linkittyvät endorfiinitasot kohoavat ja niin edelleen. Van der Kolk toteaa, että myös liikunnallisen aktiviteetin tuoma tietoinen kokemus kohentuneesta oman kehon hallinnasta parantaa ihmisen mielikuvaa itsestään pystyvänä ja aktiivisena toimijana – vs. passiivisena kärsijänä, jolla ei ole toivoa eikä vaihtoehtoja. Aivot onneksi muokkautuvat ja oppivat tällaisten hyvien kokemusten seurauksena!

Ongelmiaan ei voi juosta karkuun, vaikka juoksijoiden usein niin väitetään tekevän, eikä urheilun pidä ajatella korvaavan lääketieteen ja mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaa hoitoa. Neurobiologian valossa näyttää kuitenkin selvältä, että aerobinen urheilu voi olla luonnollinen ja lempeä keino tukea kehon kemiallista tasapainoa sekä edistää mielen hyvinvointia. Vähintäänkin nämä tieteelliset havainnot todistavat todeksi sen, minkä niin moni meistä kestävyysurheilijoista jo valmiiksi omien kokemusten pohjalta tietääkin: me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme. ”Sinä olet tänään ärsyttävän levoton, menepä juoksemaan”, sanoo mieheni minulle toisinaan tietäen, että tulen onnellisempana ja rauhallisempana takaisin.

Me voimme paremmin ja olemme parempia ihmisiä läheisillemme, kun liikumme.

Samalla tavoin puran urheiluun myös poikkeuksellisen raskaat työpäivät ja satunnaiset surut – sekä hormonaalisen kierron mukanaan tuomat mielialanvaihtelut. Osalla meistä naisista PMS-oireet ovat niin hankalia, että ne vaikeuttavat normaalia elämää. Itse olen nuoresta pitäen kuulunut tähän joukkoon. Olen vuosikymmenien jälkeen oppinut ymmärtämään, että niinä muutamana päivänä kuusta, joina aivan kaikki työkaverit ärsyttävät ja jokaikinen uutisartikkeli itkettää, maailma ei ole yhtäkkisesti mennyt rikki. Ymmärrys siitä, että olen taas hormonieni vallassa auttaa, ja samoin auttaa liikunta. Yhdysvalloissa gynekologien liitto (The American College of Obstetricians and Gynecologists) kehottaakin naisia harrastamaan aerobista liikuntaa kolmekymmentä minuuttia päivittäin, sillä tämän on todettu tasoittavan PMS-oireilua kohentamalla paitsi jälleen serotoniinin myös tryptofaanin tasoja.

Lukion psykologian tunneilla aikoinaan opeteltiin, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Tätä nykyä tieteen keinoin päästään jo tutkiskelemaan varsin pikkutarkalla tasolla, kuinka nämä prosessit oikein toimivat. Ehkäpä äly- ja urheilukellot tulevaisuudessa osaavat kertoa meille, että serotoniinimme ja adrenaliinimme hyötyisivät nyt puolen tunnin happihyppelystä. Sellaista maailmaa odotellessa auttaa kun tietää, että fyysisen kunnon hyvä hoito aivan oikeasti hyödyttää myös ihmisen psykologista ja sosiaalista aluetta, eikä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen koskaan ole muilta pois. Lenkille siis, ja kohti hyvävointista päivää!