Hyvinvointi, juoksu, mieli, Muu elämä

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, kesä, Teksas/ulkosuomalainen

”Siis juokseeko kaikki suomalaiset?”

Twitterissä kävivät epätieteellistä, anekdootteihin ja vahvoihin mielipiteisiin perustuvaa keskustelua siitä, miksi eurooppalaiset vaikuttavat olevan hoikempia ja ehkä myös terveempiä kuin amerikkalaiset. Siinä missä yksi keskustelija arveli syyksi ruoan perimmäistä laatua ja laadunvalvontaa, toinen puhui ”eurooppalaisen elämäntavan” vaikutuksesta.

Perheeni sai Suomen-lomallamme havainnoida tätä eurooppalaista elämäntapaa. ”Siis juokseeko ja pyöräileekö ihan kaikki suomalaiset?” kyselivät perheen teinit minulta hämmästyneinä. Minä puolestani kyselin siskoiltani, että liikkuuko ihmiset nykyään jotenkin enemmän kuin ennen. ”Ei kai”, siskot arvelivat hämmentyneinä.

Ero Texasiin oli kuitenkin niin silmiinpistävä, että tutkailin asiaa vähän netistäkin. Toden totta, sekä Polarin että Garminin käyttäjäkunta näyttää korona-aikana lisänneen liikuntamääriään. Toki kun urheilukellon käyttäjistä puhutaan, kyseinen väestönosa lienee ollut aktiivinen alunpitäenkin.

Lomakodin vieressä oli upeita lenkkimaastoja.

Suomessa ulkoillessamme ulkoilureitit ja kävelytiet tuntuivat paikoitellen suorastaan ruuhkaisilta. Kolme metriä lomakodin ovelta ehdittyämme vastaan tuli jo niin kävelijöitä, juoksijoita kuin pyöräilijöitäkin. Ensimmäisenä loma-aamuna olin muutamassa minuutissa nähnyt ulkoilevia ja asioitaan hoitavia kansalaisia enemmän kuin kotikadullani Texasissa näen koko kesänä! Ihmiset menivät kauppaan kävellen ja töihin pyörällä. Töiden jälkeen he näyttivät taas rentoutuvan hiekka- ja metsäreiteillä kävellen, juosten tai pyöräillen. Siellä piti ihan pysytellä oikeanpuoleisessa liikenteessä, ettei tupeksinut toisten tielle!

Jo vuonna 2017 yhdysvaltalaiset tutkijat selvittivät kännykkädataan pohjautuen, kuinka paljon ihmiset eri maissa keskimäärin kävelevät. Suomalaiset kävelivät globaalisti katsoen keskimääräistä enemmän. Lomalla huomasimmekin, että suomalaiset ystävämme hahmottivat etäisyyksiä jotenkin erikoisesti. Heidän puheissaan esiintynyt ”lyhyt kävelymatka” oli useammankin kerran meidän teinien käsityksen mukaan ”puolen päivän haikki”. Meillä Texasissahan mennään koko ajan autolla ovelta ovelle, eikä hyötyliikuntaa kerry kuin se, mikä kauppakeskuksessa kävellään.

Meidän perheen keskusteluihin vilahti nopeasti käsite ”walkable city”, eli kaupunki jossa voi liikkua kävellen paikasta toiseen. Ne kännykkädataa tutkineet yhdysvaltalaistutkijatkin olivat todenneet, että loogista kyllä, ihmiset kävelevät enemmän, mikäli siitä on tehty mahdollista. Helsingissä kävelytiet eivät esimerkiksi yhtäkkiä vain lopu kesken matkan – toisin kuin meillä Texasissa.

Helsingissä on helppo kävellä.

Toisaalta kyse on myös siitä, miten kaupungit ja taajamat on rakennettu. Helsingin Herttoniemessä sijainneesta lomakodistamme pääsi kävellen sekä kauppaan, kouluun, kirkkoon että kirjastoon eivätkä julkisen liikenteen yhteydetkään olleet kaukana. Mahtavat ulkoilureitit odottivat käytännöllisesti katsoen takapihalla. Texasin-kodistamme voi kävellä ainoastaan alakoululle ja apteekkiin. Jälkimmäinen edellyttää tosin jo hurjaa tienylitystä. Metsään päästäkseen on ensin ajettava autoa.

Päiväsaikaan ulkona liikkuessamme mikään katu tai kulma ei Helsingissä tuntunut myöskään epämääräiseltä tai pelottavalta – tai no, ehkä Itä-Helsingissä yksi metropysäkki vähän erottui joukosta. Emme kuitenkaan nähneet ainuttakaan selvästi vaarallista tai edes koditonta ihmistä. Koimme, että ulos oli siis turvallista mennä ja kävellen kulkeminen melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa hahmottui käytännöllisenä.

Tässä kävellään järvelle uimaan!

Lopulta, Texasin ja Helsingin välillä on toki myös huikea ilmastollinen ero. Kesällä suomalaiset tuttavamme eivät tuntuneet löytävän oikein mitään tekosyytä sisälle jäämiseen. Viileään tai sateiseen säähän vain pukeuduttiin järkevästi, lämpimänä kesäpäivänä oli suorastaan synti jäädä sisälle. Texasilaiset puolestaan hakeutuvat kesäksi ilmastoituihin sisätiloihin. Tänä kesänä lämpötilat ovat kesäkuun alusta saakka aivan tauotta pyörineet neljänkymmenen celsiuksen molemmin puolin. Sellaisessa kelissä ei kukaan mielellään ulkoile. Ehkä Helsingissäkin on talvisin hiljaisempaa?

Eurooppalaisittain elellessämme kymmenen tuhatta askelta kilahti kellotauluun päivä toisensa jälkeen aivan sen kummemmin yrittämättä, ja joskus kertyi reippaasti enemmänkin. Olimme loman alussa sopineet, että Suomi-lomalla kukin saa syödä mitä haluaa milloin haluaa. Jos tekee mieli lakritsajäätelöä aamupala-aikaan, niin siitä vaan. Puolivälissä lomaa puoliso huokaisi, että hän kun luuli, että tämä sääntö oli sellaista lomaluksusta. Sitten hänelle valkeni, että kysehän olikin ihan vain hengissä selviytymisestä, kun Suomessa kerran koko ajan liikuttiin niin tolkuttoman paljon!

Hyvinvointi, juoksu, kesä, lomalla, mieli, Muu elämä, muut lajit

Loma-bootcamp

Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme. 

Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi  voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön. 

Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.  

Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui. 

Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa,  kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.

Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.

Mutta se laiturijumppa.  

Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.

Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä. 

Hullutteluja, Hyvinvointi, kesä, lomalla, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen

Juhannukseksi kepeä kesäjuttu

Siskot lähettivät minulle sanoja kepeän kesäjutun aineksiksi.

Ulkosuomalaisuus tarkoittaa sitä, että aina vähän kaipaa jonnekin tai jotakuta, eikä lopulta kuulu täysin minnekään. Toisaalta elämän elää vähän eri vinkkelistä kuin muut, kokee ja näkee kaikenlaista, ja on täysin vapaa olemaan tismalleen oma itsensä.

Ilmasto on yksi ulkosuomalaisuuteni syistä. Kaliforniassa paistoi aina aurinko, Keski-Texasissa on vähän vuodenaikojakin. Lyhyt talvi on kirpakka, kesäkausi hyvinkin kuuma ja ilmankosteus heittää oman rikkansa soppaan. Välillä tuolla ulkona tuntuu kuin juoksisi kylpylän suihkutiloissa kuumien vesihöyryjen keskellä.

”Älä liiku, sun päässä on joku outo ötökkä. Mä otan siitä kuvan!”

Ötökät viihtyvät Texasin ilmastossa varsin hyvin. Paikalliset itikat ovat pahuksen salakavalia pistosninjoja: näkymättömiä ja äänettömiä. Kesäisin ulkona kaikuu kaskaiden taukoamaton soitto, pihapensaiden alla vilahtelee tulikärpäsiä ja kissa alkaa kantaa sisälle heinäsirkkojen lisäksi myös muita ötököitä, joille emme edes tiedä nimeä.

Välineurheilu on tietysti sekä ilmaston että ötököiden syytä. Kun ulkona ei ole aina kivaa tai turvallistakaan liikkua, olohuoneesta on alkanut löytyä kaikenlaisia kuntoiluvimpaimia. Toki niitä varusteita kertyy muutenkin. Esimerkiksi polkupyöriä koin parhaimmillaan tarvitsevani neljä, kunnes puoliso alkoi pohtia, pitäisikö autotalliin saada mahtumaan myös vaikkapa auto.

Puoliso on itsekin innostunut maastopyöräilystä, mutta tuntuu kummasti pärjäävän yhdellä pyörällä! Viikonloppuaamuisin ennen kuuman tuloa lähdemme usein yhdessä metsään pyöräilemään tai haikkaamaan. Aivan keskellä kesää ulkoilumme johtaa uima-altaalle.

Kesällä ulkona on oltava kuuden tai seitsemän aikaan aamulla, jos meinaa ulkoilla alle +30 asteen lämpötiloissa.

Hyvinvointi on tietysti onnellisen elämän perusta. Minulle hyvinvointi tarkoittaa rakkautta, lepoa, liikuntaa, hyvää ravintoa ja sopivassa suhteessa jotakin hauskaa. Nyt kesälomalla ollessa on ollut aikaa huolehtia näistä kaikista!

Mättöruoka. Jaahas, nyt piti kysäistä siskoilta, että mitä tämä edes tarkoittaa. Amerikkalaisessa kulttuurissa vastaava käsite olisi ehkä comfort food, jolla viitataan vaikkapa herkulliseen jäätelöön tai mac and cheese -sotkuun. Täällä etelävaltioissa ruokakulttuuri ottaa vaikutteensa Etelä-Amerikasta: paljon papuja, maissia, lihaa ja tulisia mausteita. Kaikkea nautitaan tietysti kohtuudella, siitähän Texas tunnetaan?

Jos minulla olisi supervoima… Kohtaan töissä lapsia, jotka moninaisista syistä johtuen eivät oikein jaksa keskittyä koulunkäyntiin. Jos voisin valita supervoiman, haluaisin jollakin maagisella tavalla saada tällaisen lapsen kokemaan itsensä täysin eheäksi, turvalliseksi ja rakastetuksi.

Pikkulisko pelastautui yrttipurkkiin.

Ilo/onni tulee elämään pienistä hyvistä asioista. Juuri nyt yksi päivittäinen ilon lähde on pieni kesäpuutarhani. Vastikään yksi yrttilaatikoista toimi hengenpelastajana, kun kissan sisälle raahaama pikkulisko onnistui piiloutumaan salaattien sekaan. Sieltä se sitten säikähdyksekseni hyppäsi, kun kastelin yrttipurkkia.

Siskot. Sanovat, että siskot ovat kuin parhaita ystäviä, joista ei voi päästä eroon. Kun asuu maailmojen päässä läheisistään, jotkut ystävyyssuhteet kuihtuvat vuosien saatossa. Siskosten kesken pidämme kuitenkin yhteyttä tiiviisti ja luontevasti. Herätessäni puhelimessa saattaa odottaa kymmenien viestien mittainen keskustelu vaikkapa urheilusta, blogista, veneenpoijuista, lapsista tai maailmasta. Säilyäkseen läheisyys tarvitseekin juuri sitä, että jutellaan arkisista, pienistä asioista.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.