Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.

#korona, Hyvinvointi, juoksu, Koronakevät, mieli

Voihan Omikron

Juoksuja tulee ja menee, lohdutti äiti, kun lähetin valokuvan koronatestin tuloksesta. Mutta kun kauan odotettu kisapäivä tulee ja menee ilman että itse on mukana, kismittäähän tuo. Vaikka totuuden nimissä on todettava, että maailmassa taitaa olla suurempiakin murheita.

Kaksi vuotta onnistuin tautia välttelemään, nyt se otti ja iski.

Testituloksen varmistuttua päätin selättää pöpön nopeasti. Ryhdyin vastatoimiin. Narskuttelin kourallisen raakoja valkosipulinkynsiä ja keittelin inkiväärijuomaa. Kyytipojaksi imeskelin sinkkitabletteja. Korona ei siitä ollut moksiskaan, vatsani kylläkin. 

Kuumehuuruissani selailin juoksu-aiheisia nettisivuja ja mietiskelin, mistä löytäisin kivan juoksutapahtuman menetystäni korvaamaan. Olin treenannut kuuden tunnin ultrajuoksuun huolella; viimeisen pitkän lenkkini olin juossut paria viikkoa aiemmin. Sen jälkeenkin olin vielä hölkytellyt palauttavan kympin. Oli tunne, että nyt lähtee – askel oli kevyt ja mielikuvissani tuulettelin jo villisti maaliviivalla. Kunnes korona otti otteeseensa.  

Kolmen rokoteannoksenkin jälkeen tauti on vienyt juoksukunnon tehokkaasti. Kun pelkkä kahvinkeittimelle kävelykin hengästyttää, on hyväksyttävä, että lenkkipoluille palaaminen tulee tapahtumaan maltilla. Vaikka mieli olisi valmis, keholla taitaa olla asiaan oma sanasensa sanottavanaan.  

Koronan ensimmäinen sairastelupäivä – nukuin noin viidet päiväunet.
Muutaman minuutin neulontahetki rekisteröityi urheilusuoritukseksi!

Tavoitteelliseen treenaamiseeni oli kuulunut 40 – 80 juoksukilometriä viikossa. Nyt en tiedä yhtään, mistä aloitan ja mitä teen, kun henki taas alkaa kulkea. www.terveurheilija.fi -sivun COVID-kaavio on realistisuudessaan pysäyttävä: varttikin voi olla liikaa. 

Yritän tietoisesti kääntää koronan runnomaa mielialaani positiiviseen suuntaan ja lietsoa mielikuvia kesäkelien lennokkaista juoksulenkeistä. Loppukesän tavoitteisiin on ainakin ruhtinaallisesti vielä aikaa. Edessä on varmasti vielä monia hyviä harjoittelulenkkejä, ja kivoja tapahtumiakin. Ja kuten todettua, maailman mittakaavassa tämä ei taida olla kuitenkaan niitä suurimpia murheita. Kesää kohti mennään, parempaa odotellessa.

#korona, Hyvinvointi, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

5 x 5 – 2: Uusiksi meni

Vaikka mielestämme olimme kovin varovaisia, toimme New Orleansista kotiin tuliaisina Covidin. Tälle viikonlopulle ohjelmassa ollut 5K-kisa saa nyt siirtyä eteenpäin, sillä vielä en ole juoksu- enkä oikeastaan edes kävelykunnossa.

Kun viimeksi varmuudella sairastimme koronaa keväällä 2020, ei ollut vielä saatavilla tietoa tai suosituksia siitä, kuinka urheilun pariin pitäisi taudin jälkeen palata. Yrityksen ja erehdyksen kautta huomasin, että vielä pitkän aikaa akuutin vaiheen jälkeen urheilu aina vain uudelleen pahensi oloa. Kun kävin juoksemassa, sain illalla päänsäryn tai heräsin keskellä yötä tukkoisiin hengitysteihin.

New Orleansista tuotiin tuliaisina muutakin kuin vain hyviä muistoja.

Tätä nykyä tilanne on jo toinen. Sekä yksittäiset lääkärit että lääkäriliitot ovat laatineet tutkimuksia ja suosituksia myös kuntourheilijoille. Esimerkiksi UCLAn kyselypalstalla nettilääkäri neuvoo terveelle ja hyväkuntoiselle kyselijälle, että sairauden jälkeen levätään kaksi viikkoa ja sittenkin liikunnan pariin palataan vähitellen, omaa vointia kuulostellen. Lääkäri kertoo monen aktiivisen liikkujan havainneen, että paluu treenien pariin tuntuu hyvinkin haasteelliselta. Itsekin muistan, että juoksut olivat raskaita kuukausikaupalla ja askel hidas.

Washington Postissa haastateltu new yorkilainen urheilulääkäri kertoo nähneensä saman vastaanotollaan. Covidin sairastaneet urheilijat kertovat hänelle yksi toisensa jälkeen, että heidän suorituskykynsä on sairastamisen jälkeen huonontunut ja palautuminen hidastunut. On hyvin turhauttavaa, kun ajat huonontuvat ja matkat lyhenevät pitkäksi aikaa – mutta väkisin puskemalla tilannetta ei saa kuin huonommaksi.

Kevät on Austinissa jo pitkällä ja juoksukelit parhaimmillaan. Kevyet puutarhahommat saavat kuitenkin toistaiseksi korvata liikuntasuoritukset.

Paikallinen sydäntautilääkärien liitto (American College of Cardiology) menee niin pitkälle, että suosittaa pientä taukoa urheilusta jopa heille, jotka sairastavat Covidin täysin oireettomana. Lievän taudin sairastaneita opastetaan noudattamaan 50/30/20/10-ohjetta.

Tämän mallin mukaan liikunta aloitetaan korkeintaan tasolla, joka vastaa puolta aiemmasta. Seuraavalla viikolla määrä on 30 % vähemmän kuin ennen sairautta – jos keho tuntuu sen hyväksyvän, ja niin edelleen. Jos kroppa pistää vastaan, otetaan edelleen hitaammin ja kevyemmin. Mikäli ilmenee huolestuttavia oireita, kuten hengenahdistusta, rintakipuja, huimausta tai sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeita, pitäisi urheilusta uudelleen ottaa taukoa, kunnes on saanut juteltua lääkärin kanssa.

5K-kisan skippaaminen harmitti ja tuskastutti. Podin kotona kaksi viikkoa, mutta oltuani nyt jo viikon takaisin töissä tuntui jo siltä, että kyllähän tässä jo pitäisi. Viisaampien ohjeita lueskeltuani olen taas rauhallisella mielellä. Vielä eilen kahden porrasvälin kipuaminen puhallutti niin, että eiköhän ole ihan hyvä mennä vielä se toinenkin viikko ihan hissukseen. Voihan tässä odotellessaan vaikka vähän venytellä.

Hyvinvointi, mieli

Onpas mukavaa!

Maailman melskeitä seuratessa tuntuu melkein syntiseltä tuntea iloa. Ja iloittavaa on kuitenkin niin paljon! 

Tänään iloitsin eritysesti siitä, että huonotuulisesti alkanut päivä kääntyi melko pian hyväntuuliseksi. Aamupuuro onnistui erityisen hyvin, kahvi maistui maukkaalle ja illansuussa tuli nautittua vielä pieni nokare kaurajäätelöä. Eipä hullumpaa! 

Hullumpaa ei ollut sekään, että puoliso sai päähänsä lastata koko retkueen autoon ja viedä päiväkävelylle naapurikaupunkiin. Ajatuksenakin vähän pähkähullu, mutta osoittautui kuitenkin mitä mainioimmaksi. Koti-ikkunan takana meri on vielä umpijäässä, mutta naapurissa näkyi jo kesän odotus. Joutsenet, nokikanat ja merimetsot uiskentelivat avovedessä. Lokit kirkuivat, kuulosti kesältä. Ensimmäiset innokkaat laskivat jo veneitään vesille. 

Aurinko paistoi lämpimästi, vaikkei mittarin mukaan plussaa paljon ollutkaan. Kiertelimme rantakatuja ja nautiskelimme olostamme. Kilometrejä kertyi mojova määrä aivan huomaamatta. Mikä päivä!

Päivä jatkui kotonakin mukavasti. Juoksulenkkikin houkutti, joten mikäpäs siinä. Nuorin koiristamme on aina valmiina juoksuseuralaiseksi, joten houkutteluksi riitti tälläkin kertaa pelkkä vilkaisu lenkkitossujen suuntaan. Joo, mennään!

Varsin mukavaa oli huomata, että nastattomilla lenkkitossuilla pärjää jo mainiosti iman, että tarvitsee varoa askeleitaan.  

Ja erityisen  mukavaa oli huomata, että pipokausi on pian jäämässä taakse. Kevyesti topatun juoksutakkini siirsin jo talvivarastoon, ja pian saavat lähteä myös fllece-vuoratut juoksutrikoot. 

Mukavaa on sekin, että kuntoportaat ovat sulaneet. Vähemmän mukavaa on tosin se, että portaat ovat edelleen suljetut – suuri kyltti kettinkeineen kertoo, ettei niille ole vielä mitään asiaa. Mukavasti siellä kuitenkin jo vipelteli porukkaa – kettingin yli on helppo hypähtää. En tohdi ottaa kantaa siihen, onko sääntöjen rikkominen mukavaa vai ei – arvelisin kuitenkin, että maailmassa tapahtuu pahempiakin rikkeitä. Portaissa tuli vastaan ilosta hykerteleviä kuntoilijoita – kovin suuria synnintuskia ei tästä rikkeestä tuntunut koituvan.  

Supermukavaa on se, että kevätauringon myötä koloistaan kuoriutuu iloisesti rupatteleva ihmisjoukko. Katukahviloissa nautitaan auringon lämmöstä ja tuntemattomienkin kanssa jutustellaan. Lienevätkö korona ja kaikenmoinen maailmantuska, jotka ovat saaneet meidät nauttimaan myös sosiaalisuudesta!

Hyvinvointi, juoksu, mieli, Teksas/ulkosuomalainen

Kun ei sitten yhtään nappaa

Ulkona on kylmä. Tähän aikaan vuodesta säät saattavat Texasissa heittelehtiä rajusti, ja heittelehtineet ne ovat. Tiistaina meillä oli lämmintä kolmisenkymmentä astetta ja torstai-aamuna raaputettiin jäätä auton tuulilasista.

Ilma ei siis houkuttele ulos. Kylmyys tuo epävakaaseen kehoonikin kaikenlaisia kolotuksia ja jomotuksia. Töitäkin riittää, eikä aikaa, energiaa tai oikeita olosuhteita näin ollen tunnu löytyvän sille, että urheilisi. Hetkittäin tämä maailmakin tuntuu niin hullulta, että treenien ajattelemistakin voi pitää suorastaan hupakkomaisena. Helposti sitä jää sohvan nurkkaan rullaamaan somesta tuomiopäivän uutisia.

Joskus urheilutaival tuntuu kivikkoiselta!

Kuinka kadonneen juoksu- ja urheiluinnon siis saisi takaisin? Tätä olen nyt pohtinut ainakin viikon päivät. Onneksi en selvästikään ole pulman kanssa yksin, netti on pullollaan vinkkejä ja mietteitä. Eihän tässä tarvitse kuin poimia niistä parhaat. Tällaisia löysin pikaisella etsimisellä:

  1. Juokse jonkun toisen kanssa tai liity juoksuklubiin. Varmasti toimiva ajatus ja innostaa uudelleen lajin pariin. Työaikojen takia ei toimi mulle.
  2. Juokse uudessa, kiinnostavassa paikassa tai ainakin eri reittiä kuin yleensä. Ooh, tämähän on hyvä idea. Mielikuvitus alkaa heti lentää. Kaikki ne polutkin, joita en ole vielä kokeillut… Toki sitten olisi hankalampi toteuttaa, jos asuisi jossain, josta on vain yksi tie mökkiin ja takaisin. Pitäisikö autoilla ensin jonnekin?
  3. Keksi itsellesi uusi tavoite, ehkä erilainen kuin ennen. Matkan pituutta voisi vaihtaa, nopeuden sijaan keskittyä matkaan tai päinvastoin, tai jospa etsisi jonkun jännittävän kisan vaikka jostain kauempaa. Pelkästä juoksusta voisi hypätä monilajien maailmaan! Realistisesti ottaen omat tavoitteeni pyörivät tällä hetkellä 5K-matkoissa, mutta onhan niitäkin monenlaisia ja monissa paikoissa.
  4. Ohjaa ajatukset tietoisesti omaan lajiin. Kun lukee juoksublogeja (kuten tätä!), kuuntelee podcasteja, katselee meemejä tai selailee somesta juoksijoiden julkaisuja, saattaa huomaamattaan innostua lähtemään lenkille. Samalla tulee otettua terveellinen tauko siitä uutisenluvusta tai työnteosta.
  5. Noudata viiden minuutin sääntöä. Tämän säännön ideana on, että treenipäivänä ryhdytään treenaamaan, olipa fiilis mikä hyvänsä. Jos viiden minuutin kohdalla keho ja mieli edelleen huutavat, että ei tätä, niin sitten saa hyvillä mielin lopettaa. Ei ne nimittäin joka päivä huuda – tai jos huutaa, sitten pitääkin kuunnella sitä viestiä vähän tarkemmin.
  6. Tiedosta liikkumisen tärkeys. Tosiasia on, että tämä nykymaailma tarjoaa ihan roppakaupalla mahdollisuuksia kiireeseen ja ahdistukseenkin. Toisin kuin muinoin, on myös täysin mahdollista elää sellaista arkea, jossa liikkumista kertyy vain nimeksi. Omasta fyysisestä ja henkisestä terveydestä on tietoisesti pidettävä huolta. Meitä ei ole tarkoitettu paikoillaan jököttäviksi olennoiksi, emmekä sellaisina voi hyvin!
Maailmassa on niin paljon huikeita paikkoja, joissa juosta! Mihinkähän sitä menisi seuraavaksi?

Vinkit luettuani ulkona on edelleen kylmä, töitä pöydällä vino pino ja uutisetkin ovat varmaan ehtineet päivittyä. Päätän, että oma seuraava askeleeni on kuitenkin puolituntinen juoksumatolla. Minun hyvinvointini on tärkeää – ja niin on muuten sinunkin.