Liikkumista kilpailuhengellä vai ilman

Tässä hiljattain palasimme luistelulenkiltä kotiin. Oma onneton luistelutyylini harmitti, vaikka nauroinkin koomisuudelleni. Tiesin olleeni huono.

Luistelemassa meren jäällä.

Edellisenä päivänä hiihdimme jään yli saareen. Olin varautunut retkeen väärin. Päälläni oli paksu takki, ja jo ensimmäisten vetojen jälkeen hiki virtasi pitkin selkääni. Verensokerini oli alhainen. Olin voimaton ja hidas eikä tekemiseni sujunut.

Vaikka retkieväät piristivät, en keskittynyt olennaiseen – retken ainutlaatuisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Pohdin itsekeskeisesti huonouttani, ja mietin eikö universumista löytyisi yhtään lajia, missä loistaisin.

Eväät

Olimme vuoden mittaan juosseet, kävelleet, kipittäneet polkuja, suunnistaneet, meloneet, fillaroineet, hiihtäneet, purjehtineet ja suppailleet. Lisäksi olin päässyt viklailemaan ja roikkunut tornadon trapetsilla ja viuhkinut alas laskettelurinteitä. Ja vaikka nautin kaikesta, olin ollut jokaisessa näissä altavastaaja. Ihan kun pelaisin jatkuvasti golfia Tiger Woodsin kanssa, vaikkei minun kuuluisi olla edes samalla kentällä.

Olen toki vertaillut itseäni muihin ennenkin ja kokenut kilpailuhenkisyyttä tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt. Tiedän, että olen ”voittanut” isosiskoni juoksutapahtumassa vain muutaman kerran. Yhdellä niistä jätin raukkamaisesti paastosta vasta toipuvan siskoni hoipertelemaan yksin kilpailun loppuun. Halusin voittaa.

Laskettelemassa.

Ollessani laskettelemassa viikolla poikani kanssa huomasin, että en olekaan meistä enää se, joka huolehtii ankkurihissin vastaanottamisesta ja hissistä poistumisesta. Näin myös teinin laskevan itseäni paremmin. Pohdin, miksi en voi vain iloita lapseni erinomaisuudesta, vaan jumitan ajatukset omaan keskinkertaisuuteeni. Enkö voisi olla iloinen siitä, että ylipäätään laskettelen? Eihän kaikki ole kilpailua?

Hiihdin tänään yksin. Huomasin ala- ja ylämäkien sujuvan reippaammin ja tasapainoni parantuneen. Silti jälleen vertailin itseäni ohi pyyhältäviin hiihtäjiin. Myös lappukisoissa kamppailen helposti kelloa ja toisten päänahkoja vastaan. Saatan löytää uutta energiaa siitä, että huomaankin mahdollisuuden tietyn ajan alittamiseen tai näen, että joku olisi ohitettavissa vielä maalisuoralla, mutta jos saavun maaliin viimeisenä, en osaa iloita saavutuksestani siten, kuten pitäisi.

Hiihtämässä.

Minun ei kuitenkaan pitäisi jatkuvasti verrata itseäni johonkin sellaiseen, joka on selvästi syntymästään asti tehnyt asioita minua monipuolisemmin. Tai ihmiseen, joka on treenannut jotain yksittäistä lajia minua enemmän. Johonkin, jolla ehkäpä rakenne on juuri siihen lajiin minua sopivampi.

Minun kannattaisi iloita, että olen päässyt kokeilemaan paljon uutta ja että voin vielä kehittyä. Minun kannattaa iloita siitä, että vuosien työ lapseni laskettelutaitojen kehittymisen suhteen on kantanut hedelmää. Ymmärrän, että minusta ei koskaan tule Tiger Woodsia, mutta jos hänen kaltaisensa jaksaa huolia minut mukaan viheriölle, saan nauttia asioista ja kehittyä edelleen – omalla tasolla ja omaan tahtiin. Voisin myös välillä olla itsestäni ylpeä ja iloita suorituksistani. Aina ei tarvitse kilpailla!

Tundratunnelmia Texasista

Muutama viikko sitten haikailin blogissa, ettei Texasissa pääse hiihtämään. Pitäisi olla varovaisempi sen suhteen, mitä toivoo. Tällä viikolla hiihtokelit olisivat kyllä olleet kohdillaan – jos talosta vain olisi löytynyt sukset ja jos ladulle olisi lähtenyt suoraan kotiovelta. Autoillahan täällä ei ole voinut. 

Oikeasti viikko oli rankka. Suomalaiselle tilanne ehkä avautuu, jos ajattelee, että olisi kesäkäyttöön tarkoitetulla mökillä ilman talvivaatteita, kun ulos iskisi viikoksi -15 asteen pakkanen. Auto jäätyisi hankeen ja putket seinään, lämmitys ei riittäisi pitämään kylmää loitolla eikä tönössä olisi minkäänlaista tulisijaa. Lähes trooppisiin oloihin tottuneille tämä tällainen oli traumaattista. Yhteiskunnan palvelutkin suljettiin kauppoja myöten.

Palmu mahtoi järkyttyä.

Viime viikonloppuna omassa ohjelmassa olisi ollut pitkästä aikaa kunnon pitkis. Kun elämä alkoi yhtäkkiä muistuttaa telkkarin selviytymisohjelmaa, urheilu jäi kuitenkin taka-alalle. Triathlon-ryhmässä naureskeltiin vielä hauskalle meemille, jossa ihmisiä muistutettiin, että ulkona rehkiminen kylmissä lämpötiloissa on vaarallista ja sellaista tulisi välttää – ja juoksijoidenkin tulisi laittaa pipo päähän, kun he kuitenkin juoksisivat. Yksi ryhmäläinen kävikin juoksemassa hankiaamuna mailin ja julisti somessa, että se olikin sitten rankin maili ikinä. Sitten heiltäkin meni sähköt ja aika meni juoksemisen sijasta sen pohtimiseen, kuinka vessat vedetään, kun vettä putkistoon nostava sähköpumppu ei toimi.

Maastopyöräilyryhmässä puolestaan haaveiltiin kylmän koittaessa, kuinka kivaa olisi tulevina päivinä ajaa jään ja lumen koviksi tamppaamilla poluilla, varsinkin kun kaikki sunnuntaipyöräilijät jäisivät kylmän pelossa kotiin. Todellisuudessa tämäkin ryhmä hiljeni hyvin pikaisesti – mm. siksi, että ihmisten kännyköistä loppuivat akut ja verkot kaatuilivat, mutta myös siksi, ettei paikallinen luonto kestä näin ankaria talvioloja. Polut täyttyivät jään ja lumen alla taipuneista puista ja katkenneista oksista, eikä sen paremmin maastopyörä- kuin haikkipoluillekaan ole kenelläkään mitään asiaa, ennen kuin tuhoja on päästy raivaamaan.

Jääsateen jälkeen.

Itselleni viikon ainoat aktiivisuusaskeleet kertyivät koirien kävelyttämisestä – eikä niitäkään edes kello mitannut, kun siitä loppui akku. Pikkukoiramme teki hommasta hyvin helppoa: hän juoksi ovesta kolme askelta, teki asiansa ja kääntyi ympäri. Hoidossa olevaa isoa koiraa oli sen sijaan pakko vähän ulkoiluttaa. Katukäytäviä tai teitä ei täällä tietenkään aurata, hiekoiteta tai suolata – ei sellaiseen ole kalustoa eikä ehkä edes osaamista. Liukastelimme koiran kanssa korttelin ympäri niin monta kertaa, että akillekset jo vähän hermostuivat. Puolison kanssa huomasimme keski-ikäisten kroppiemme kertovan, että talvikävelyasento on toisenlainen – eikä sitä ollut vuosiin harjoiteltu.

Tätä kirjoittaessani ulkona on viimein kaunis kevätkeli ja sisällä tunnelmat toiveikkaita. Jäät tippuvat räystäistä, puista ja pensaista. Sähköt alkoivat pysyä uudelleen päällä ja talo lämpenee hiljalleen. Valutimme putkista vettä koko viikon ja vaikuttaisi siltä, etteivät ne jäätyneet. Saimme pyykkikoneen päälle ensimmäistä kertaa moneen päivään, ja elämä alkaa vähitellen tuntua normaalilta. Ehkäpä tuonne ulos jo huomenna uskaltaa juoksemaan.

Ison koiran aamukävely

Mittaroinnin riemu ja riesa

Aamukahveja juodessamme tarkistin edellisyön unitietoja ja hehkuttelin, että syvää unta oli tullut enemmän kuin pitkään aikaan. Mieheni totesi, että taidat olla aika riippuvainen älykellosi applikaatiosta. Ärsyynnyin, mutta asiaa vähän pohdittuani taivuin myöntämään, että hieman ehkä joo.

Vähän aikaa sitten kirjoitin innoissani uuden kellon hankkimisesta. Nyt kun yhteistä matkaa on takana jo tovi, innostukseni on edelleen yhtä korkealla. Ei entisessäkään mitään erityistä vikaa ollut, mutta kauneuden lisäksi uusi kelloni toi mukanaan tukkukaupalla jänniä ominaisuuksia.

Kellojeni vertailemiseksi kävin juoksemassa molempien kanssa. Kumpainenkin kertoi matkan pituuden metrilleen yhtä lailla. Myös syketiedot olivat samat. Näillä kuntojuoksijan vuosirenkailla sitä luulee itsestään kaikenlaista; olisin voinut vannoa, että nakuttelin tasaisia kilometrivauhteja koko matkan. Mutta kellonipa tiesi asian paremmin.

Muutenkin kello tuntuu tietävän kaikenlaista. Graafinen käyrä paljastaa, onko työpäiväni ollut maltillinen vai onko ärsytys iskenyt. Mittaamattakin saattaisin tosin tunnistaa, että mennyt työviikko oli työläs. On silti koukuttavaa nähdä tilanne käppyröiksi ja numeroiksi realisoituneena. Vähän ehkä huolestuttavaakin – mitähän tapahtuu, kun body battery näyttää nollaa..?

Datan tuijotteleminen saattaa kyllä helposti lähteä myös vähän lapasesta. Kuten silloin, kun soitin siskolleni hädissäni, että varmaan on korona, kun happisaturaatio on ollut tosi alhainen. Tai kun mittari näytti, että olin yöllä ollut hetken hengittämättä. Sitä pohtiessa menivät useammankin yön unet harakoille. Kunnes sairaanhoitaja-siskoni maltillisesti totesi, että saattoihan sulla se kellon ranneke olla vähän löperösti paikoillaan.

Vähän aikaa sitten törmäsin artikkeliin, jossa suomalainen tulevaisuustutkija pohdiskeli digikehitystä ja sen vaikutusta terveyskäyttäytymiseen. Tutkija arveli, että pian emme tarvitse edes nykymuotoisia terveyskeskuksia. Terveysdatamme putkahtaa lääkärin tutkailtavaksi bitteinä. Uskon ihan täysin tuohon visioon. Taatusti mittarit tulevat kehittymään vielä huimasti. Pian ne kertovat alkavista sairauksista ja piippaavat, jos vitamiinivaje vaivaa.

Vuosia sitten matkan ja suorituksen seuraamiseen riitti arvio…

Eikä mittareilla mitata pelkästään kilometrejä tai hapenottokykyä – on mahtavaa, että käppyrät ja graafit innostavat myös lepäämään. Joogaopettaja Kirsi Saivosalmea lainatakseni: lepääminen ei ole lepsuilua, vaan kaiken jaksamisen pohja (artikkeli Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/2021). Stressin hoitamatta jättäminen on yksi pahimmista virheistä, mitä voimme tehdä. Omalla kohdallani tämänkin oivalluksen konkretisoitumiseen on tarvittu mittarin tuoma data. Ahaa, virta on alhaalla, pistetäänpäs nainen lataukseen. On hyvä mieltää, että stressaantuneena kroppa ajautuu tulehdustilaan, tulee vatsavaivoja ja uniongelmia, mieli kiristyy ja painokin nousee. Rentous on viisautta.

Rentoa helmikuuta, mittareilla tai ilman!

Ekoterapiaa ja liikunnallista elämää!

Eilen pitkästä aikaa puhuimme siskojeni kanssa videopuhelun. Texasissa aamu oli juuri valjennut pikkusiskolleni ja isosiskoni lopetteli työpäiväänsä Inkoossa. Velmuillen siskot totesivat olevan vuoroni kirjoittaa. Huokailin teatraalisesti ja lupasin tehdä tekstiä viimeistään lauantaina.

Totesin, että vaikka olinkin hahmotellut blogi-luonnosta talvella juoksemisesta, kirjoittaisinkin mieluummin meidän monipuolisesta liikkumisesta ja sen terveyshyödyistä – siitä, miten pikkusiskoni jaksaa koronan keskellä valmistautua ties koska eteen tulevaan triatloniinsa, käynnistäen taas ulko-allas uintikautensa. Ja miten hän on intoutunut viilettämään Texasin polkuja maastopyörällään.

Ja siitä, miten ultria juokseva isosiskoni viettää kesät purjehtien ja saaristokallioilla loikkien. Tai miten hän lykkii talvella potkukelkalla ja jakaa sosiaaliseen mediaan kuvia nokipannukahvien keitosta jonkun saaren nuotiolla, minne on tullut hiihtäneeksi merenjään poikki koiralaumansa kanssa.

Ja siitä, miten itse olen onnellinen, kun voin ajella tandemilla, juosta koiran kanssa poluilla sekä hiihtää ja lasketella. Ja siitä, kuinka voin opetella purjehtimista, suppailua sekä melontaa. Vaeltaa tuntureissa ja metsissä.

Hiihtämässä.

Samalla voisin hehkuttaa, kuinka istumatyötä tekevänä olen kadottanut kaikki niska- ja hartiaselän kivut, kun olen tehnyt muutakin, kuin juossut. Ja kertoa, miten liikkuminen heijastuu positiivisesti mieleeni, kun kiireet ja murheet katovat meren sineen tai metsän vihreyteen. Tai miten ulkona vietetty aika vähentää riskiä ahdistuneisuuteen, masennukseen tai traumaperäisiin stressi-oireisiin. Miten liikkuminen pitää verenpaineen matalana ja verensokeri- ja rasva-arvot hyvänä.

Ja voisin kertoa, miten ulkona liikkuminen tukee myös sosiaalisuuttani. Vaikka juoksisin lenkin yksin, kohtaisin todennäköisesti ulkona vähintään yhdet naapurit, näkisin kadun vieressä leikkivän perheen tai vaihtaisin vastaan tulevan koiranomistajan kanssa sanan tai pari.

Merellä.

Voisin myös kertoa, miten liikkuminen lisää luovuuttani ja auttaa keskittymään. Ja miten ulkoilmaihmiselle, kuten minulle sopivat lajit, hiihto, pyöräily sekä purjehdus antavat myös ”onnellisuushormooniksi” tituleerattua endorfiinia ja vapauttavat serotoniinia.

Kaikesta monipuolisuudesta huolimatta liikunko sittenkään tarpeeksi?

Tutkin, että syksyllä julkaistujen liikuntasuositusten mukaan meidän aikuisten olisi hyvä harrastaa reipasta ja rasittavaa sekä lihaskuntoa ja liikehallintaa tukevaa liikuntaa – sekä tehdä lisäksi kevyttä liikuskelua, aina kun se on mahdollista. Paikallaanolon tauottamisen ja riittävän unen merkitys tulisi myös huomioida.

UKK-istituutin viikottainen liikuntasuositus (lähde)

Päätin tarkastella viikon takaisia liikkumisiani. Olin juossut 41 minuuttia, kävellyt kuusi tuntia ja 43 minuuttia, murtomaahiihtänyt kaksi tuntia ja 26 minuuttia. sekä pyöräillyt sisällä kuntopyörällä 23,5 minuuttia ja tehnyt hieman niveliä notkeuttavia venytyksiä. Olin liikkunut enimmäkseen ulkona ja valikoinut reitiksi luontoon vieviä reittejä.

Sinänsä aktiivisesta liikkumisesta huolimatta, rasittavan liikkumisen osuus (juoksu) jäi suosituksen tavoitetta pienemmäksi. Reippaan liikkumisen osuus (hiihto) täyttyi ja kevyttä liikuntaa (kävely) tuli harrastettua hyvin. En kuitenkaan tehnyt lihas- ja kuntoliiketreeniä ja muutamana pidempänä työpäivänä paikallaanoloa kertyi varmana luvattoman paljon. Uneni oli yhtä yötä lukuunottamatta varsin palauttavaa ja syvän unen määrä riittävää.

Parannettavaa riittää! Varmaa kuitenkin on, että myös jatkossa vaihtelemme niin lajeja, reittejä kun reippailussa mukana olevaa seuraa – monipuolisuus siis jatkuu!

Fillarointia – kypärä keikkuen.

Ideoita liikunnan ja hyvinvoinnin lisäämiseen:

1. Pidä tauko töistä – ja tee se välillä myös ulkona

Useammat meistä työskentelee viitenä päivänä viikossa. Ja hyvin moni meistä tekee istumatyötä. Lisää luontoterapiaa työpäivään. Vietä kahvi- tai lounastauko ulkona liikkuen. Jopa lyhyt happihyppely puhdistaa mieltä ja tekee hyvää verenkierrolle. Nouse vähintään ylös työpisteelta ja pyörittele hartioita.

Itsellä on tapana jättää lounas väliin ja kävellä 16-25 minuutin lenkki joka arkipäivä koiran kanssa.

2. Tuo luonto lähemmäs itseäsi

Siirrä työpiste paikkaan, missä voit välillä nostaa katseen luontoon. Kun ilmat sallii, työskentele parvekkeella tai patiolla ja suuntaa lenkkisi metsäpoluille.

Kurkin itse välillä maisemia ja ilahdutan itseäni kukilla. Kesäisin syön lounaan ulkona. Vuoroviikoin vaihdan työpisteen sijaintia, että työskentelysuunta vaihtuu. Välillä polkujuoksen.

3. Kalenteroi aikaa (erilaiselle) reippailulle

Aikaa löytyy, kun päätät niin. On helppo lipsua liikkumisesta ja syytellä kiireitä, mutta kun liikkumisesta tulee säännöllinen rutiini ja osa elämääsi liikut enemmän. Sovi säännöllisiä liikuntatapaamisia ystäviesi kanssa. Kun toinen odottaa sinua ulkoilemaan, lähdet ulos itsekin! Tee vaihtelevia treenejä!

Liikun ulkona yhdessä päivittäin. Yhdessä vaihtuu myös päivän tarinat ja kuulumiset ja liikkuminen hoituu siinä sivussa. Samalla tulee testanneeksi uusia lajeja, kuten vaikkapa suunnistusta!

4. Anna mielen vaeltaa

Päivinä, jolloin lepäät lenkin sijaan sohvalla, voit TV.n avaamisen sijaan meditoida.

Kuulokkeet korviin ja kuvittelemaan aaltojen pärskeitä. Pidän välipäivän liikkumisesta, jos elmistöni kaipaa lepoa.

5. Tee luonnosta osa itseäsi

Tee luonnossa vietetystä ajasta osa jokapäiväistä elämää – siellä vietetty aika maksaa itsensä varmasti takaisin!

Joka päivä, työpäivän päätyttyä lähden ulos – yksin tai yhdessä. Hetkistä kertyy muistoja!