juoksu, Kilpailuhenkisyys, maraton, Teksas/ulkosuomalainen, Treenit

Matkani maratonille: tankkauksen suunnittelua

Muutaman erehdyksen jälkeen opin siihen, ettei Texasissa lähdetä juoksemaan ilman juomapulloa. Kuumilla keleillä täytän pullon suoraan urheilujuomalla. Suosikkimerkkejäni ovat Nuun ja Bodyarmor Lyte. Molemmat tarjoavat keholle nopean elektrolyyttitäydennyksen ja sisältävät minimaalisesti sokeria. Lyhyillä lenkeillä tämä on riittänyt energiaksi.

Juoksulenkkien pidentyessä havahduin siihen, että muutakin tankkausta taas tarvitaan. Jossakin yläkaapissa oli vielä vanhoista treeneistä tallessa muutama Honey Stinger -geelipussukka. Tutustuin merkkiin vuosia sitten, koska sitä tarjottiin juoksemani puolimaratonin vesipisteillä. Halusin tuolloinkin testata geelin jo harjoittelussa – se kun on aina vähän sattumankauppaa, minkä vatsa kelpuuttaa.

Samasta syystä tein juuri tutkimusmatkan huhtikuisen tapahtuman sivuston syövereihin ja tilasin näytteet Hammer Nutrition -tuotteista, joita siellä sanottiin tarjottavan.

Asiantuntijat sanovat geelien sisältämän hiilihydraatin tarpeesta monenlaista. Yksi nyrkkisääntö on, että yli tunnin kestävällä juoksulla niitä tarvitaan. Muistan lukeneeni, että ensimmäisen tunnin jälkeen napataan joka 30-45 minuutin välein noin 30 grammaa hiilareita. Jos puhutaan vaikkapa Honey Stingereistä, se tarkoittaa kokonaista geelipussia, sillä yhdessä pussissa on 24 g hiilihydraatteja. Eli siis jopa kaksi tunnissa, ja jos siihen maratoniin menee viisikin tuntia, niin… Hirveä määrä geelejä!

Treenireitin varrelta.

Kyselin siskoilta, miten he oikein kantavat geelipussukat mukanaan. Mietin, että oma juoksuvyöni olisi joka puolelta aivan pullollaan. Anu sanoi ripustelevansa geelejä hakaneuloilla paidanhelmaan kuin koristeita joulukuuseen. Katja totesi suoriltaan, ettei hän koskaan ole tuommoista määrää edes mukaan haalannut, vaan on pärjännyt muutamalla taskuun tungetulla.

Tapani mukaan aloin tutkia vaihtoehtoja, ja yksi niistä oli juoksupodcasteissa paljon mainostettu Ucan. Nämä geelit sisältävät pakkausselosteen mukaan vain 19 grammaa hiilareita, mutta alkujaan lääketieteellisiin tarkoituksiin kehitetty maissipohjainen ”supertärkkelys” vapauttaa energiaa hitaasti. Näitä sanotaankin tarvittavan vain yksi pakkaus tunnissa. Ensikokeilujen perusteella Ucan maistuu aivan erilaiselta kuin perusgeelit ja sen kaveriksi tarvitaan vettä. Tuote kyllä pitää sen minkä lupaa: energia tulee tasaisesti eikä syöksähdellen.

Neljä tai viisi geeliäkin kuulostaa kuitenkin paljolta, mutta onneksi vaihtoehtoja riittää. Joskus vuosia sitten käytin muutaman kerran GU- ja Gatorade-merkkisiä energy chew -tuotteita. Muistelen, että kääreitä oli juostessa vaikea repiä auki ja kädet jäivät sokerista tahmaisiksi. Energiakarkit olivat näppärämpiä, mutta niiden kanssa piti pystyä korkeampaan matematiikkaan – eli montakos tarvitsen ja montako olen nyt ottanut. Kilometrien edetessä alkujaankin rajallinen kykyni matemaattisiin toimenpiteisiin tapaa heikentyä rajusti.

Viime viikonlopun 10 mailia (16 km) meni Honey Stingerin voimalla.

Kokeilut ja pohdinnat ovat siis tätä kirjoittaessani edelleen kesken. Tiedän, että huhtikuun tapahtumassa tarjoillaan huoltopisteillä myös ihan oikeaa ruokaa, koska osa juoksijoista on reissun päällä suorittamassa ultrajuoksua. En ole koskaan kesken juoksun napsinut sipsejä tai hedelmiä, joten sitäkin pitää varmaan vielä testata. Hiilareiden näkökulmasta yksi keskikokoinen banaani korvaa yhden geelipussin, mutta lieneekö keho käytännössä samaa mieltä?

Se nyt on joka tapauksessa selvää, että tankkaamatta ei maratonista selviä, ja ettei kisapäivänä pidä kokeilla mitään uutta. Testaukset siis jatkuvat.

juoksu, juoksuohjelma, maraton, Teksas/ulkosuomalainen, Treenit

Matkani maratonille: harjoitusohjelman valinta

Maratontapahtuman valitsemisen ja ilmoittautumisen jälkeen oli tietysti ryhdyttävä etsimään harjoitusohjelmaa. Itseään on hankala valmentaa, joten vaikka pyynnöstä kirjoittelenkin harjoitusohjelmia muille, tahdoin omaan harjoitteluun ulkopuolisen antamat ohjeet.

Monet (suuremmat) maratonit tarjoavat suoraan omilla sivuillaan mahdollisuuden seurata heidän ehdottamaansa yleispätevää, ilmaista harjoitusohjelmaa. Harvat tapahtumat tarjoavat henkilökohtaisempaa palvelua, mutta joskus näkee, että lisämaksusta voi hankkia juuri itselle suunnitellun harjoitusohjelman. Valitsemani maraton on pieni, eivätkä sen järjestäjät näin ollen tarjoa kumpaakaan vaihtoehtoa.

Tiesin speksit: halusin neljä juoksupäivää viikossa ja tilaa myös voimaharjoittelulle sekä muille lajeille. Tiedän kokemuksesta, että selkäni pitää välillä viedä altaaseen ja puolison kanssa pyöräilemme mielellämme yhdessä. Yksi lepopäiväkin viikkoon pitää mahtua. Realismia on myös se, että elämäntilanne vaatii raameihin väljyyttä: isoiksi ehtineet teinilapset osaavat jo huolehtia itsestään, mutta työni ei näinä päivinä jousta yhtään.

Viime viikolla juoksin pitkiksen uutta reittiä pitkin. Onneksi tässä kohdassa oli joka tapauksessa aika kääntyä takaisin kohti kotia!

Jonkin aikaa olin vakuuttunut siitä, että menisin turvallisella Higdonin klassikolla. Luettuani sitä tarkemmin aloin kuitenkin miettiä, riittäisikö minulla oikeasti rahkeita juosta keskelle viikkoa sijoittuvaa puolipitkää juoksua. Higdonin ohjelmassa se alkaa pidentyä viikolla 9 ja pisin arkipäivän matka on 16 km (10 mailia). Hidas kymmenen mailia kestää minulla sen verran pitkään, että kaksitoistatuntisten työpäivien jälkeen se saattaisi yksinkertaisesti jäädä tekemättä.

Haaveilin, että jos harjoittelu sattuisi menemään ihanteellisesti, A-tavoitteeni voisi olla juosta maraton alle viiteen tuntiin. Toki tämä on ihan haihattelua, koska en tässä kohtaa ole puolimaratonia pidempää matkaa taittanut. Katselin kuitenkin Runner’s World -lehden sivuilta ohjelmaa, jonka vauhtitreenit näyttivät houkuttelevilta ja viikonpäiväjuoksut olivat pisimmillään vain noin 11 kilometriä (7 mailia). Koko viikon juoksukilometrit kohoavat tässä ohjelmassa korkeimmillaan noin 53:een. Äärimmäisen taitavasti ja pikkutarkasti laadittu ohjelma tuntui minusta kokonaisuutena kuitenkin vähän liian tekniseltä, joten jatkoin etsimistä.

Paikallisen juoksupalstan keskusteluissa joku esitteli omaa harjoitusohjelmaansa. Se oli suunniteltu kiireistä juoksijaa ajatellen niin, että arkipäivisin juostiin kolme kertaa 8 km, viikonloppuna kirmattiin pidemmästi. Tämä vaikutti houkuttelevalta! Palstalla ohjelma tyrmättiin kuitenkin saman tien, sillä ensinnäkin pitkis kahmaisi harjoittelusta prosentuaalisesti ison osuuden. Toisekseen viikkokilometrien olisi nettiasiantuntijoiden mielestä tullut nousta vähintäänkin 64:ään (40 mailia), jotta noviisi selviäisi maratonistaan kunnialla. ”Tee vaan tämä, mutta kävelet kyllä maaliin”, konkarit pilkkasivat.

Koko etsintä alkoi tässä kohden tuntua hämmentävältä. Onneksi on siskot, joilta kysellä neuvoja! Lähettelin kommentoitavaksi muutamia harjoitusohjelmia. Huomasimme, että maratonharjoitteluohjelmissa on paitsi henkilökohtaisia näkemys- sekä koulukuntaeroja, myös valtava kulttuurinen juopa.

Se, mitä amerikkalaiset moittivat kevyeksi, näytti kymmeniä maratoneja selvittäneiden siskojeni silmiin hyvinkin raskaalta ensikertalaiselle. Siskot lähettivät kumpikin kuvia suomalaisten asiantuntijoiden laatimista harjoitteluohjelmista, joita itse olivat menestyksellisesti käyttäneet maratonharjoittelussa moneen kertaan. Minä puolestani luin niitä hämmästyneenä, sillä jotkut niistä vastasivat aika tarkalleen sellaisia amerikkalaisia ohjelmia, joita itse olen noudattanut puolimaratonharjoitteluun.

Amerikassa siis juostaan mailimääräisesti merkittävästikin enemmän ja jo aloittelijaohjelmien pitkät juoksut lähtevät liikkeelle 12-16 kilometrin matkoista. Täällä puhutaankin, että maratonille aikovan on ensin treenattava, jotta voi treenata. Olisi kiinnostavaa löytää ja vertailla loukkaantumistilastoja. Podcast-maailmassa liikkuu sellaisia huhuja, että jopa 60 % amerikkalaisista juoksijoista loukkaantuu joka vuosi. Eipä ihme, jos näin on.

Joululomallakin ulkoallas oli (osittain) avoinna kuntouimareille. Uimaseuralaiset taisivat lomailla ja kaikille halukkaille riitti tilaa ihan hyvin näinkin.

Alkoi tuntua, ettei täydellistä valmista ohjelmaa ehkä olekaan. Käänsin kuitenkin netin ympäri vielä toiseen kertaan ja tarkistin sekä englanninkieliset että suomenkieliset harjoitusohjelmat. Lopulta sain hyvän ajatuksen: rupesin kahlaamaan läpi isojen maratonien sivuja nähdäkseni, mitä siellä olisi tarjolla. Lontoon kohdalla tärppäsi.

Lontoon maratonin sivuilla on ainakin tätä kirjoitettaessa tarjolla kolme ilmaista ohjelmaa: aloittelijan, aikaansa parantavan ja edistyneen juoksijan harjoitusohjelmat. Arkijuoksujen tavoitteet on ilmoitettu ajassa, ei matkassa, mikä sopii minulle mainiosti. Keskimmäisessä ohjelmassa pisin viikonpäiväjuoksu kestää tunnin. Viikonlopun pitkikseen tarjotaan ohjeeksi mailimäärät, jotka alkavat kuudennella viikolla 10 mailista ja pidentyvät 13. viikkoon mennessä 20-22 mailiin (32-35 km).

Aloittelijan harjoitusohjelmassa juoksuja on viikossa kolme, aikaa parantavalla neljä ja edistyneellä viisi. Kaikissa ohjelmissa on mukana vauhtitreeniä ja oheisharjoittelulle jää tilaa. Viikkomaileja ei näistä voi oikein laskea, mutta näppituntumalla ne osuvat jonnekin suomalaisten ja amerikkalaisten ohjelmien välimaastoon. Totesin, että huh – tässä se nyt vihdoin on!

Matkan varrella tietysti sattuu kaikenlaista ja ohjelmaa on muokattava. Syksyllä sairastin jo kaiken mahdollisen ja moneen kertaan; saattaahan se kevätkin mennä samoilla kaavoilla. Jos näin käy, on ohjelmaa sovellettava. Tuntuu kuitenkin kivalta, että jääkaapin ovessa riippuu taas runko, jota noudatellen mennään askel kerrallaan kohti tavoitetta.

juoksu, Muu elämä, perhe, talvi, talvijuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: Joulujuoksuja

Voiko jouluna urheilla? Saako sukulaisilta karata juoksulenkin ajaksi? Ehtiikö sitä edes, kaikelta kinkunpaistolta ja suklaansyönniltä?

Katja

Rakastan jouluja. Siskoni nauravat minulle, kun viimeistään heinäkuussa alan hössöttämään lähestyvää juhlaa. Ostan lahjoja pitkin vuotta ja marraskuun lopussa käärin ne paketteihin. Kirjoitan vanhanaikaiset kortit, ihailen joulukadunavajaiset, sytyttelen jouluvalot ja leivon piparit.

Joulut ovat kuitenkin kaikista valmisteluista ja perinteistä huolimatta erilaisia. Milloin ne ovat olleet lapsuuden jouluja, missä huijariksi osoitettu joulupukkikin on tuntunut mukavalta, milloin ydinperheen tai sukulaisten kesken järjestettyjä kohtaamisia tai rikkonaisemmista paloista kokoon kyhättyjä kudelmia. Kaikki kulloiseenkin hetkeen mahdollisia.

Tämä joulu on jälleen erilainen. Siihen ei kuulu saunaa, villasukkia tai rauhaa. Eikä itsekkäästi toteutettavia juoksulenkkejä. Jouluviikko täyttyy joulunlaittoriennoista kinkunpaistoineen työpäivien jälkeen. Lenkit ja hiihtämiset ajoittuvat välipäiviin. Joulupöytään on varattu monta paikkaa, ja sinne löytää itselle tai läheisille tärkeät. Ne, jotka ymmärtävät joulun merkityksen. Ne, jotka tekevät tämän joulun.

Sirpa

Muistan kuinka Kaliforniassa asuessa päätin ensimmäistä kertaa, että jouluaattona on juoksupäivä. Oli kaunista ja aurinkoista, kun painelin menemään pitkin ankaraa ylämäkeä. Kaikkialla oli hiljaista – ei siksi, että ihmiset olisivat juhlineet, vaan siksi, että amerikkalaiseen tapaan he vielä valmistautuivat hiki hatussa seuraavaan päivään. Tai olivat töissä. Silloin jouluna juokseminen tuntui kapinalliselta, mutta tätä nykyä tavalliselta. Perheestäkin on parempi, että äiti lähtee hetkeksi tuulettamaan päätään juhlakiireiden keskeltä.

Tänä vuonna maratontreenit ovat jo näin ennen joulua alkaneet, joten talvilomaviikkoihin kuuluu neljä juoksupäivää, voimatreenit ja uinti – ellen nyt sitten sairastu, kuten kuuliaisesti tapaan lomilla tehdä. Ensimmäisen lomaviikon aikana juoksentelen texasilaisella farmilla longhorn-lehmien suureksi kummastukseksi. Toisen viikon juoksut tapahtuvat sitten ihan omassa naapurustossa, tai todennäköisemmin juoksumatolla, sillä täälläkin on ajoittain aika viileää.

Suuntaamme lomalla muutamaksi päiväksi samalle farmille, jonka longhorn-lehmiin tutustuimme jo viime vuonna.

Viileä keli on tehnyt ulkoallasuinnista jännittävää. Huomasin, että uintiseuran porukka pitää päällään tarkoitukseen suunniteltuja pitkiä toppaponchoja. Googlasin, ne ovat aika tyyriitä. Altaasta noustessani sprinttaan siis pikaisesti kohti penkille odottamaan asettelemaani kylpytakkia, ja sitten pikakävelyä autolle. Suihkuun menen vasta kotona, koska altaan suihkurakennuksessa ei ole lämmitystä.

Joulu itsessään tulee omalla painollaan. Mamban joululevy soi meillä ahkerasti, eikä näin riittävän monen ulkosuomalaisvuoden jälkeen enää edes itketä. Suomalaisten jouluherkkujen sijaan jatkamme monivuotista perinnettämme siitä, että kukin esittää toiveensa siitä, mitä tahtoisi joulupöytään. Niillä sitten mennään – onpa se sitten pizzaa, tacoja tai kotitekoisia pinaattilettuja. Vuodet ovat opettaneet, että joulu voi tulla monella tavalla.

Anu

Joulun suhteen olen hätäpäinen; kaikki jää viimetippaan. Joulukuusen sen sijaan pystytän jo joulukuun alussa. Nautin hämärähyssystä ja kynttilöiden hämystä. Sydäntalven tunnelma on parhaimmillaan, kun takassa on tuli ja varpaat pysyvät lämpiminä kotikutoisissa villasukissa.

Tänä vuonna joulu on varsin lyhyt, vain viikonlopun mittainen. Työasiat ovat varmasti mielessä, sillä valtakunnallisestikin mittava sote-uudistus saa h-hetkensä hetimmiten joulun jälkeen. Oma arkeni osuu juuri tähän uudistukseen, joten tekemistä varmasti riittää. Mutta toki on tarkoitus rauhoittuakin ja henkäistä hetkinen.

Jouluaattoon kuuluu muutamia ehdottomia perinteitä, joista ei mielellään jousteta; joulukirkossa täytyy käydä, ja aamu alkaa joulupuurolla. Näidenkin perinteiden toteuttamisen muodot sen sijaan vaihtelevat paljonkin. Tänä vuonna joulupuuro nautitaan pojan ja miniän kattamana, ja joulukirkossa piipahdetaan yhdessä rakkaiden kanssa naapurikunnassa. Varsinaisen synttärisankarin, eli Seimen Lapsen, lisäksi jouluaatto on monen muunkin tärkeän henkilön syntymäpäivä – ei vähiten oman tyttären. Aattoomme kuuluu siis myös synttärijuhlintaa, mikä tuo perinteisiimme uniikin sävynsä.

Mutta lenkkeilystä ja kuntoilusta, sallittua vai ei – kyllä. Tyttärien kanssa joskus ihmettelimme, miten joulun ympärillä hössötetään kauheasti joulukiloista. Tai niiden laihduttamisesta heti tapaninpäivästä eteenpäin. Meillä joulu on kaikkine herkkuineen ihan maltillinen – syömme hyvin, nautimme toistemme seurasta ja käymme lenkilläkin, jos siltä tuntuu. Koskaan ei ole kertynyt lisäpainoa. Jonakin vuonna käväisin aattoaamuna pikaisella juoksulenkillä lähes täysin punaisissa vaatteissa. Pienen lapsen kanssa aamu-ulkoilulla ollut äiti sai hyvät naurut, kun lapsi hihkaisi: ”Katso äiti, tuolla juoksee tonttu!”

juoksu, Kilpailuhenkisyys, maraton, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Matkani maratonille: tapahtuman valinta

Puolisolla oli yksi ehto. Hän toivoi, etten valitsisi ”vain kerran elämässä” -tyyppistä kisaa, jota ei voisi tarpeen tullen siirtää tai jättää väliin. ”Ei mitään New York City Marathonia siis”, sovimme. Minullakin oli yksi ehto: treeniaikaa mahdollisimman paljon. Kun siis mietin, missä tapahtumassa juoksen ensimmäisen maratonini, jo helmikuussa vastaan tuleva Austin Marathon tippui heti vaihtoehdoista.

Texasissa suurin osa kokopitkistä maratoneista järjestetään loka- ja helmikuun välisenä aikana, koska silloin on riittävän viileää. Viimeiset asvalttimaratonit järjestetään huhtikuussa. Sen jälkeen on ennen myöhäissyksyä tarjolla lähinnä polkumaratoneja, joista monet juostaan yöllä. Ymmärrettävästi kisojen järjestäjät eivät halua kärrätä sairaalaan kuorma-autoittain ylikuumentuneita juoksijoita.

Tutuksi tullut mäki monien viikonloppupitkisten reitin varrelta.

Ensin treenipolun varteen valikoitui puolimaraton. Georgetown Half Marathon järjestetään tänä vuonna vasta toisen kerran. Pohdin sitä jo viime vuonna: Georgetown on meiltä katsoen se viereinen pikkukaupunki ja paikallinen kisa kiehtoi.

No, Georgetownin puolikas juostaan ensi viikonloppuna, ja jo toisen kerran ilman minua. Vaikka ilmoittauduin ja treenasinkin, osallistuminen kaatui taas siihen koronaan. Kipeänä ei ole lähtöviivalle asiaa, joten näin sitä ollaan ollaan hyvän matkaa suunnitelman B puolella jo ennen varsinaisen maraton-harjoittelun alkamista.

Täälläkin sataa, tuulee ja miltei pakastaa. Talviharjoittelu voittaa silti mennen tullen kesätreenit +40 asteessa.

Puolikkaan valittuani aloin silmäillä maalis- ja huhtikuun tapahtumia. Huhtikuun puolella kisakandidaatteja oli järkevän matkan päässä tarjolla kolme. Yksi Dallasin esikaupunkialueilla juostava karsiutui heti kättelyssä, sillä aiempien vuosien juoksijat olivat antaneet järjestäjille pyyhkeitä kuka mistäkin. Ihmiset olivat eksyneet reitiltä, juomat loppuneet huoltopisteiltä ja niin edelleen. Tämä ei siis kuulostanut sellaiselta kisalta, jonka ehdoin tahdoin haluaisi kokea.

Pitkään odottelin tietoa Silo District Marathonista Wacon pikkukaupungissa. Juoksin tässä kisassa puolikkaan vuonna 2019. Tapahtuma jäi mieleen hyvin järjestettynä ja reitti kauniina, joten olisin todella mielelläni mennyt Wacoon uudestaan. Kevään kisapäivää ei vain vieläkään ole julkistettu, joten alkaa olla varmaa, ettei maratonia ensi vuonna järjestetä. Paljon hyviä juoksutapahtumia on näinä pandemiavuosina kadonnut kokonaan.

Tapahtumanjärjestäjätkin toisinaan intoutuvat mukaan kiitospäivän jälkeisiin alennusmyynteihin. Sellaisen tuoksinassa laitoin nyt sitten ilmon sisään Waxahachiessa järjestettävään pieneen ultrakisaan. 50 mailin kylkeen tarjotaan myös lyhyempiä matkoja, mm. kokonainen maraton. Ultraajien vuoksi reitti pysyy auki 12 tuntia, joten maratonin juoksijoilla ei ole minkään valtakunnan aikapaineita.

Hachie50 on aiempina vuosina saanut kovasti kehuja hyvistä järjestelyistä, ystävällisistä vapaaehtoisista ja toimivasta reitistä. Maratonilla juostaan pääosin kevyen liikenteen väylää puistoisten (ja siten toivottavasti myös varjoisien) alueiden halki. Reitti on luuppi, jonka maratonin juoksijat taittavat kolmesti.

Luuppireitti on katsojille mukava: paikaltaan hievahtamattakin perhe näkee minut kolmesti. Juoksua on ehkä myös helppo suunnitella, kun reitti on jo ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tuttu. Toisaalta toki mietityttää, että se kolmas kierros saattaa tuntua mahdottoman tylsältä.

Suunnitelmat ovat siis selvät, mutta kaikkea voi sattua ja joustomielellä täällä ollaan. Jos Hachie ei jostain syystä toteudu, suunnitelma B on kesämaraton. Sitä varten olisi sitten vain matkustettava johonkin toiseen osavaltioon hiukan viileämmän kelin perässä. Sekään ei ole hullumman kuuloinen vaihtoehto: suuressa maassa riittää kyllä vaihtoehtoja.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, Kilpailuhenkisyys, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Upeita, huikeita ja ihan kivoja juoksutapahtumia USAssa

Yhdysvallat on suuri paikka ja juoksutapahtumissa riittää paljon tarjontaa. Mitä tänne kannattaisi tulla juoksemaan?

On kisoja, joiden vuoksi kannattaa matkustaa tuhansia kilometrejä ja kisoja, jotka kannattaa katsastaa, mikäli sattuu olemaan kulmilla. Molemmat voivat olla huikeita kokemuksia, joista jää elämänmittaisia muistoja.

1. Marathon Majors

New York City Marathon, Boston ja Chicago – kolme maailman suurista sijaitsee Yhdysvalloissa. Näihin kisoihin päästäkseen on joko alitettava osallistumiseen oikeuttava tiukka aikaraja jossakin sertifioidussa kisassa, juostava hyväntekeväisyysjärjestön nimissä ja sitouduttava tiettyyn varainkeruuminimiin (jonka maksaa tarvittaessa itse), voitettava osallistumisoikeus arvonnassa tai osallistuttava kansainvälisen matkanjärjestäjän kiintiössä. Sanovat, että Chicagoon olisi näistä kolmesta helpointa päästä, mutta ”helppo” ei siinäkään kohtaa liene oikea kuvaus.

San Diegon puolimaratonilla maali sijaitsi stadionilla. Helppo paikka perheelle ja kannustajille!

2. Muut isot kisat, joita varten kannattaa matkustaa

Tähän kategoriaan voi kuulua monenmoista, riippuen siitä mitä itse hakee. Jos haluaa juosta eksoottisessa ja trooppisessa kohteessa, USAn neljänneksi suurin, Havaijilla juostava Honolulu Marathon olisi varma valinta. Big Sur International Marathonin reittiä Kaliforniassa taas pidetään yhtenä kauneimmista, ja samaan hengenvetoon aina sanotaan, ettei reitin ylämäkiä kannata aliarvioida. Jos mäkisistä reiteistä kuitenkin sattuu tykkäämään, on ilman muuta juostava San Francisco Marathon. Itseään maan nopeimmaksi reitiksi mainostavalla Utah Valley Marathonilla juostaan sen sijaan koko matka alamäkeen.

Muita hyvin tunnettuja isoja kisoja ovat esimerkiksi Marine Corps Marathon (Virginia), Twin Cities (Minnesota), Grandma’s Marathon (myöskin Minnesota), Flying Pig Marathon (Ohio), Missoula Marathon (Montana) ja Eugene Marathon (Oregon). Jokaisella vähänkin suuremmalla ja aika monella pienemmälläkin kaupungilla on tietysti oma, kokoonsa nähden suuri maratoninsa. Esimerkiksi Los Angelesin maraton kerää tyypillisesti noin 16 000 juoksijaa ja Houstonin maraton tuplaten – nettisivut puhuvat 33 000 osallistujasta.

Walt Disney World Marathon (Florida) juostaan tietysti Disneyn huvipuistossa, ja se on kisana aivan omanlaisensa. Juoksijat tapaavat pukeutua naamiaisasuihin, ja kesken reitin voi pysähdellä ottamaan selfieitä Disney-hahmojen kanssa. Selfietä saattaa tosin joutua jonottamaan pitkäänkin. Tapahtuma onkin ehkä enemmänkin jonkinlainen juoksujuhla kuin varsinainen kisa – nopeusennätystä tänne ei kannata lähteä tekemään.

Silo District Marathon (Waco, TX) vetää paljon matkalaisia, koska sen järjestäjät ovat TV:stä tuttuja.

3. Sarjakisat

USAssa on monia suuria ja pieniä juoksukisayrityksiä, jotka järjestävät juoksukisasarjoja tietyn teeman ympärille. Yksi tunnetuimmista on Rock’n’Roll Races, joka järjestää kisoja kaupungeissa eri puolilla maata. Rock’n’Roll-kisoissa on tarjolla elävää musiikkia pitkin matkaa, hassuissa asuissa juoksevia ihmisiä, kannustusta ja juhlahumumeininkiä.

Vacation Races puolestaan järjestää puoli- ja ultramaratoneja (jostain syystä ei kokomaratonia) USAn huikeimmissa maisemissa kansallispuistojen tuntumassa. Lainsäädäntö kieltää järjestämästä kaupallisia tapahtumia puistojen sisällä, joten reitit kulkevat kauniissa maisemissa aivan niiden liepeillä.

Monissa kaupungeissa toimii myös pienempiä paikallisia yrityksiä, jotka järjestävät juoksusarjoja erilaisilla teemoilla. Esimerkiksi Kaliforniassa California Brewery Running Series -yrityksen juoksut alkavat ja päättyvät paikallisten pikkupanimoiden liepeille, ja juoksijat saavat suorituksestaan tuopillisen palkkioksi.

Pedernales Falls -luonnonpuistossa juoksin polkujuoksukisan yöllä. Subtrooppisissa oloissa kesä kannustaa juoksijoita luoviin ratkaisuihin.

5. Polkujuoksukisat

Polkujuoksukisat ovat tavallaan oma maailmansa. Tunnetuimpia ovat tietysti sellaiset ultrapolkujen mammutit kuin vaikkapa Leadville, Western States tai Badwater – sekä omalaatuisuudessaan täysin omassa sarjassaan seikkaileva Barkley Marathons.

Täkäläisillä poluilla riittää kuitenkin tarjontaa hiukan maanläheisemmissäkin tunnelmissa. Suosikkilistoilla mainitaan usein mm. USAn vanhimpana jatkuvasti järjestettynä kisana mainostettu Pikes Peak (Colorado) sekä Kalifornian ensimmäiseksi polkujuoksukisaksi mainittu Catalina Island Marathon. Jay Peak Trail Races (Vermont) on puolestaan suosittu kaksipäiväinen juoksujuhla, joka tarjoaa juoksijoille erimittaisia matkoja aina 5K:stä lähtien. Erimittaisia matkoja on tarjolla myös joka vuosi loppuun myydyssä Silver Falls Marathon -tapahtumassa (Oregon), joka juoksuttaa kisaajat kanjonin halki ja useamman vesiputouksen alta.

Polkupuolella sarjajärjestäjien jättiläinen on luonnollisesti XTERRA, joka järjestää urheilukisatapahtumia kansainvälisesti muuallakin kuin USAssa. XTERRA tarjoaa erimittaisten polkujuoksukisojen lisäksi myös mm. multisport-, uinti-, melonta- ja mtb-tapahtumia. Hyvin suosittu Destination Trail puolestaan tarjoaa järjestään nopeasti loppuun myytyjä seikkailuhenkisiä polku- ja ultrapolkujuoksuja huikeissa maisemissa länsirannikolla (Kalifornia, Washington).

Monissa osavaltioissa toimii myös pienempiä, paikallisia juoksusarjayrityksiä. Yksi omista suosikeistani Tejas Trails, joka hyödyntää kisapaikkoina Texasin osavaltion luonnonpuistoja ja järjestää erimittaisia polkujuoksukisoja aina 5K-juoksuista ultramatkoihin. Toinen huikeita tapahtumia pystyttävä on Ultra Expeditions. Nimestä huolimatta tarjonnasta löytyy lyhyempiä ja pidempiä matkoja, sekä poluilla että kaupungeissa. Ultra Expeditions vie juoksijat Texasissa niin vuorille, metsiin kuin Meksikonlahden rantahietikoille.

Matkalla Grand Canyonille juoksimme paikallisen kisan Sedonan (AZ) huikeissa maisemissa.

6. Relays

Relay- eli viestijuoksuista tunnetuimpia lienevät Ragnar Relay -kisat. Nämä toimivat kahdella tavalla. Kaupunkiversiossa 12 hengen joukkueet taittavat noin 200 mailin matkan (~ 322 km) siten, että kukin tiimin jäsen juoksee kolme osuutta. Silloin kun ei juosta, matkataan asunto- tai pakettiautossa seuraavalle tapaamispisteelle. Polkuversion pituus on puolestaan noin 120 mailia (~ 193 km), ja kahdeksanhenkisten joukkueiden juoksijat kiertävät kolmea luuppia, jotka kaikki päättyvät takaisin leiripaikalle. Ragnar kannustaa juoksijoita kokoamaan joukkueet itse, mutta juoksijat myös huhuilevat toisiaan tarkoitukseen varatulla Facebook-sivustolla.

Monet – yllä mainituistakin – suuremmista juoksutapahtumista tarjoavat varsinaisen kisan yhteydessä viestimahdollisuuden. Esimerkiksi California International Marathonin, Anchorage Mayor’s Marathonin (Alaska) tai Dallasin maratonin (Texas) voi juosta joukkueena. Usein järjestäjä päättää sen, minkä kokoisia joukkueiden on oltava. Joskus joukkueeksi riittää kaksi henkeä, jolloin kumpikin osanottaja juoksee noin puolimaratonin mittaisen matkan. Välillä vaaditaan 4-5 juoksijaa.

Joukkuejuoksuista kiinnostuneiden kannattaa googletella sellaisilla hakusanoilla kuin ”running event” tai ”running festival” – tarjontaa kyllä riittää.

Redondo Beachilla Los Angelesin tuntumassa juostaan kauniilla rantareitillä 5K itsenäisyyspäivän aamuna.

6. Jos satut olemaan maisemissa

Jos nyt et varta vasten matkustanut Yhdysvaltoihin juoksemaan, mutta olet maisemissa esimerkiksi työn tai perheloman puitteissa, kannattaa juoksijan aina tarkistaa mitä lähistöllä sattuisi olemaan tarjolla. On nimittäin melko varmaa, että jotain löytyy. Missä tahansa kaupungissa tuppaa aina olemaan jokin varainkeruu- tai muu hyväntekeväisyysjuoksu (usein 5K tai 10K), johon voi vallan mainiosti hypätä sekaan sen kummemmin treenaamatta.

Kaikenlaisissa kyläjuoksuissa näkyy yleensä aina sekä kävelijöitä että juoksijoita, joten omasta vauhdistakaan ei tarvitse olla huolissaan. Olenpa kerran väistellyt jotakin rollaattoriakin osallistuttuani Color Run -tapahtumaan. Niissä juoksijat saavat valkoisen t-paidan, jonka on tarkoitus juoksun aikana värjäytyä kirjavaksi, kun juoksija ohittaa värijauhepisteitä. Hauska koko perheen liikuntatapahtuma, mutta ei siis oikeastaan juoksu.

Pikkujuoksuja järjestetään myös kaikenlaisten juhlapäivien kunniaksi. Isoimpia näistä tapaavat olla kiitospäivän ympärillä järjestetyt Turkey Trot 5K:t. Nämä kuuluvat monien sellaistenkin juhlanviettoon, jotka eivät tarkoituksella yleensä juokse. Juoksemalla voi juhlia myös mm. veteraanien päivää, joulua tai itsenäisyyspäivää. Alueen ilmastosta vähän riippuu, mikä missäkin on suosittua. Esimerkiksi Texasissa itsenäisyyspäivän juoksut eivät ole kova juttu, koska tyypillisesti täällä on silloin 100 fahrenheittia (+ 38 C) lämmintä ja tuskaisan kosteaa.

Myös ihan vain pienelle turistikierrokselle saattaa eri kaupungeissa päästä juosten. Go Running Tours -niminen yritys järjestää yksityiskierroksia useissa eri maissa. Esimerkiksi Austinissa maisemankatselujuoksuissa on jopa valinnanvaraa. Ja voihan sitä toki juosta ihan vain itsekseenkin, muuten vain. Silloin on vain turistina oltava ehkä vähän enemmän hereillä kuin omilla kotonurkilla ja katsottava hiukan, minne ja mihin aikaan vuorokaudesta tossujaan ulkoiluttaa.

Hyviä sivustoja, joilta juoksuja voi hakea, on useita, eikä sellaista tunnu olevankaan, jolta löytyisivät aivan kaikki tapahtumat. Itse käytän säännöllisesti mm. Running in the USA -hakemistoa sekä Ahotu-, Lets Do This– sekä Active-sivustoja. Aivan mahtava tietolähde on Race Raves, jossa voi tutustua koko maan juoksutapahtumatarjontaan, lukea juoksijoiden arviointeja – ja etsiä kipinöitä huikeita tulevia unelmia varten.