Makasin nurmikolla lämpimässä auringonpaisteessa. Tuonnempana kuuluttaja toivotti juoksijoita joko tervetulleeksi maaliin tai lähetteli heitä tsemppitoivotuksin seuraavalle kierrokselle. Ensimmäisen kierroksen lopuksi olin nauranut ääneen, kun samainen herra taisteli vieraskielisen nimeni kanssa – mutta samalla arvostin kovasti sitä, että hän silti sanoi sen. Ja katsojat kannustivat kiivaasti jokaista kisaajaa.
Mitali lepäsi rinnuksillani. Käänsin päätä ottaakseni hörpyn kolajuomasta, jonka perhe oli pyynnöstäni tuonut minulle maaliin. Jo viimeisten harjoituspitkisten aikana olimme huomanneet, että tätä minun kehoni hinkui palautusjuomaksi / palkinnoksi tehdystä työstä.
Napostelin banaania ja perhe odotteli kärsivällisesti ympärilläni. Tytär istui nurmikolla vieressäni ja kysyi: ”Saako nyt jo sanoa, että tämä on hullun hommaa?” Olin ehdottomasti kieltänyt heittämästä mitään huulta matkan päällä. ”Silloin kun olen oikeasti väsynyt, saatte ainoastaan kertoa, että menee hyvin ja näytän vahvalta, vaikka kumpikaan ei olisi totta”, olin opastanut. Niin perhe teki.
Vapaaehtoiset ja toiset juoksijat tekivät samaa läpi koko juoksun. ”Looking good!” ja ”You got this, keep going!” tuntuivat suoraan sanoen kettuilulta ensimmäisellä kierroksella. Sen jälkeen lakkasin välittämästä ja aloin itsekin huikata positiivisia sanoja vastaantulijoille. Aivot eivät tiedä, onko tämä totta, ajattelin.

”So why do you do this to yourself?” tiedusteli nuorimmaiseni siinä nurmikolla maatessani. Sitähän minäkin olin ajoittanut miettinyt viimeisen kuuden mailin aikana, kun tahti ja tahto olivat hiipuneet yhtä jalkaa ja välillä oli ollut pakko heittää kävelyksi. Miksi minä juoksin maratonin?
Treenikauden aikana tiesin jatkuvilla juoksujutuillani ärsyttäväni joitakin tuttuja ja työkavereita, joiden omaan maailmaan juoksu tai urheilu ylipäätään ei kuulu. Arvailin ajatuksia pienten piikkien perusteella. Joku arveli, että haluan näyttää timmiltä. Mutta se ei ole minun syyni juosta.

Noin vuonna 2012 istuin lääkärin vastaanotolla ja kuuntelin uutta diagnoosia seurannutta ohjeistusta hämmästyneenä: ”Sinun täytyy tavoitella huippu-urheilijan kuntoa.” En pistänyt vastaan, pääasiassa siksi, että tulehtunut leukanivel esti puhumisen. En saanut paitaa päälle ilman apua, kotityöt jäivät puolison harteille ja kävely lähikauppaan pisti minut petiin. Huippu-urheilu, no johan pomppasi.
Kun muutamaa vuotta myöhemmin Kaliforniassa aloin pikkuhiljaa voida paremmin, lääkärin sanat palasivat mieleen. Rakensin peruskuntoa todella varovaisesti, kävellen ja joogaten. Tästä meni vielä kaksi vuotta siihen, että juoksin.
Olen onnekas, sillä vaikka kipujaksoja on ollut teinivuosista saakka, tähän mennessä ne ovat tultuaan aina lopulta myös väistyneet. Niiden välissä teen kaikkeni sen eteen, etteivät lapset muistaisi äitiä, joka ei pysty eikä puolison tarvitsisi huolehtia kaikesta ilman vaimon tukea. Haluan olla niin terve ja vahva kuin mahdollista, niin pitkään kuin mahdollista. Se, olenko timmi tai hoikka ei todellakaan merkitse mitään. Tiedostan hyvin tarkkaan, että jokainen juoksumaili on lahja, eikä yksikään urheilusuoritus itsestäänselvyys.

Mutta ei kai sitä silti maratonia tarvitsisi juosta? Ei. Mutta se nyt on vähän niin kuin juttu, jota meidän perheessä tehdään. Maratonia juostessani tiesin, että siskot ja äiti kaukana Suomessa seurasivat väliaikoja silmä kovana ja että he elivät suorituksessa täysin rinnoin mukana. Maalissa näin, että WhatsApp oli täynnä riemukkaita ja liikuttuneita viestejä. Nyt siitä pikkusiskosta vihdoin tuli maratoonari!
Itse kisa sitten – se meni hyvin, ja se olisi voinut mennä paremmin. Selkäkenkkuilun jälkeen päätavoitteeksi oli jäänyt ”hymyillen maaliin”, ja senhän minä tein. Jossain kahdenkymmenen mailin paikkeilla totesin jo tosin, että revanssiksihan tämä prkl menee. Ensi kerralla kun tiedän jo, mihin olen pääni pistämässä!