juoksu, juoksukilpailu, maraton, perhe, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Matkalla maratonille: Nyt se on juostu!

Makasin nurmikolla lämpimässä auringonpaisteessa. Tuonnempana kuuluttaja toivotti juoksijoita joko tervetulleeksi maaliin tai lähetteli heitä tsemppitoivotuksin seuraavalle kierrokselle. Ensimmäisen kierroksen lopuksi olin nauranut ääneen, kun samainen herra taisteli vieraskielisen nimeni kanssa – mutta samalla arvostin kovasti sitä, että hän silti sanoi sen. Ja katsojat kannustivat kiivaasti jokaista kisaajaa.

Mitali lepäsi rinnuksillani. Käänsin päätä ottaakseni hörpyn kolajuomasta, jonka perhe oli pyynnöstäni tuonut minulle maaliin. Jo viimeisten harjoituspitkisten aikana olimme huomanneet, että tätä minun kehoni hinkui palautusjuomaksi / palkinnoksi tehdystä työstä.

”Sörpha” saapuu maaliin. Hymyillen!

Napostelin banaania ja perhe odotteli kärsivällisesti ympärilläni. Tytär istui nurmikolla vieressäni ja kysyi: ”Saako nyt jo sanoa, että tämä on hullun hommaa?” Olin ehdottomasti kieltänyt heittämästä mitään huulta matkan päällä. ”Silloin kun olen oikeasti väsynyt, saatte ainoastaan kertoa, että menee hyvin ja näytän vahvalta, vaikka kumpikaan ei olisi totta”, olin opastanut. Niin perhe teki.

Vapaaehtoiset ja toiset juoksijat tekivät samaa läpi koko juoksun. ”Looking good!” ja ”You got this, keep going!” tuntuivat suoraan sanoen kettuilulta ensimmäisellä kierroksella. Sen jälkeen lakkasin välittämästä ja aloin itsekin huikata positiivisia sanoja vastaantulijoille. Aivot eivät tiedä, onko tämä totta, ajattelin.

Reitti oli tosi kaunis. Siltoja, puroja, vesiputouksia, viherkäytäviä ja hevosaitauksia riitti. Jonain toisena päivänä olisin ottanut paljon kuvia. Nyt tämä taisi jäädä ainoaksi.

So why do you do this to yourself?” tiedusteli nuorimmaiseni siinä nurmikolla maatessani. Sitähän minäkin olin ajoittanut miettinyt viimeisen kuuden mailin aikana, kun tahti ja tahto olivat hiipuneet yhtä jalkaa ja välillä oli ollut pakko heittää kävelyksi. Miksi minä juoksin maratonin?

Treenikauden aikana tiesin jatkuvilla juoksujutuillani ärsyttäväni joitakin tuttuja ja työkavereita, joiden omaan maailmaan juoksu tai urheilu ylipäätään ei kuulu. Arvailin ajatuksia pienten piikkien perusteella. Joku arveli, että haluan näyttää timmiltä. Mutta se ei ole minun syyni juosta.

Mitali, cokista ja banaani. Ei sitä kauhean paljon ihminen tarvitse ollakseen onnellinen.

Noin vuonna 2012 istuin lääkärin vastaanotolla ja kuuntelin uutta diagnoosia seurannutta ohjeistusta hämmästyneenä: ”Sinun täytyy tavoitella huippu-urheilijan kuntoa.” En pistänyt vastaan, pääasiassa siksi, että tulehtunut leukanivel esti puhumisen. En saanut paitaa päälle ilman apua, kotityöt jäivät puolison harteille ja kävely lähikauppaan pisti minut petiin. Huippu-urheilu, no johan pomppasi.

Kun muutamaa vuotta myöhemmin Kaliforniassa aloin pikkuhiljaa voida paremmin, lääkärin sanat palasivat mieleen. Rakensin peruskuntoa todella varovaisesti, kävellen ja joogaten. Tästä meni vielä kaksi vuotta siihen, että juoksin.

Olen onnekas, sillä vaikka kipujaksoja on ollut teinivuosista saakka, tähän mennessä ne ovat tultuaan aina lopulta myös väistyneet. Niiden välissä teen kaikkeni sen eteen, etteivät lapset muistaisi äitiä, joka ei pysty eikä puolison tarvitsisi huolehtia kaikesta ilman vaimon tukea. Haluan olla niin terve ja vahva kuin mahdollista, niin pitkään kuin mahdollista. Se, olenko timmi tai hoikka ei todellakaan merkitse mitään. Tiedostan hyvin tarkkaan, että jokainen juoksumaili on lahja, eikä yksikään urheilusuoritus itsestäänselvyys.

Kisakatsomossa riemuittiin!

Mutta ei kai sitä silti maratonia tarvitsisi juosta? Ei. Mutta se nyt on vähän niin kuin juttu, jota meidän perheessä tehdään. Maratonia juostessani tiesin, että siskot ja äiti kaukana Suomessa seurasivat väliaikoja silmä kovana ja että he elivät suorituksessa täysin rinnoin mukana. Maalissa näin, että WhatsApp oli täynnä riemukkaita ja liikuttuneita viestejä. Nyt siitä pikkusiskosta vihdoin tuli maratoonari!

Itse kisa sitten – se meni hyvin, ja se olisi voinut mennä paremmin. Selkäkenkkuilun jälkeen päätavoitteeksi oli jäänyt ”hymyillen maaliin”, ja senhän minä tein. Jossain kahdenkymmenen mailin paikkeilla totesin jo tosin, että revanssiksihan tämä prkl menee. Ensi kerralla kun tiedän jo, mihin olen pääni pistämässä!

juoksu, juoksuohjelma, maraton, Teksas/ulkosuomalainen, Treenit

Matkalla maratonille: kolme viikkoa kisaan

Tälle iltapäivälle on luvattu +27 astetta. Aamuseitsemältä minun olisi siksi pitänyt hyvinkin olla jo pitkän juoksun toisella maililla. Sen sijaan whatsappasin isosiskojen kanssa ja kyselin mitä tehdä. Juonenkäänteen nimi on flunssa, jota eturivissä istuva oppilaani oireili alkuviikosta ansiokkaasti, ennen kuin jäi pariksi päiväksi kotiin. Siskot ohjeistivat napakasti: ei puhettakaan, vika pitkis jää tekemättä.

Rakensin harjoitusohjelmaan alunpitäen kolme viikkoa löysää. Kaikki tuli käytettyä, kun yhdellä viikolla selkä kiukutteli ja podin muutaman pienen pöpön. Selkäepisodin jälkeen arvioin vauhtiharjoittelua uudestaan – se kun oli kiukuttelun aiheuttanut – ja heivasin vauhtitavoitteen takaikkunasta. ”Hymyn kanssa maaliin” on ihan hyvä tavoite ekalle maralle ja mikäs siinä on hymyillessä, kun treeniä on kuitenkin tehty.

Koulun radalla on tultu juostua monet kerrat auringonlaskun aikaan… ja vielä hyvä tovi sen jälkeenkin. Puoliso on usein ollut mukana iltapimeällä varmistaakseen turvallisuuteni. Kerran pilkkopimeän laskeuduttua hän kävi parkkipaikalla käynnistämässä auton valot, jotta ainakin puolet radasta oli jonkinlaisen himmeän valaistuksen piirissä.

Välillä arki ja elämä ovat tosin ajaneet koettelemaan luovuuden rajoja. Tammikuussa Texasia kiusasivat pakkaskelit, joihin paikallinen infrastruktuuri taipuu huonosti. Koetin vältellä nilkan taittamista jäisillä katukäytävillä. Juoksin ympäri pientä puistoa, jonka sorapohja antoi kengille edes hiukan pitoa. Samaa puistoa jolkottelin erään toisenkin kerran myöhemmin keväällä, kun amerikkalaisen jalkapallon pelaajat olivat vallanneet koulun juoksuradan, eikä sinne päässyt vauhtitreeniin. Kerran jouduin väistämään radalle saapunutta lacrosse-joukkuetta ja päädyin harjoittelemaan marching band -joukkuetta varten rakennetulla asvalttikentällä.

Pitkiksiä varten olen pyrkinyt tietoisesti etsimään kauniita ja kiinnostavia reittejä. Lempparini on noin 14 mailia pitkä, maastoltaan vaihteleva ulkoilureitti. Sitä olen juossut edestakaisin ja pätkissä, välillä pätkiäkin edes ja takaisin. Toisinaan olen tahtonut kokeilla jotakin uutta, joskus hyvälläkin menestyksellä. Viime viikonloppuna ajoin puoli tuntia puistoon, jossa piti nettitietojen mukaan olla kiva kuuden mailin polusto. Suunnittelin, että kierrän sen kolmesti ja käväisen aina välillä autolla täyttämässä vesipulloa. Pian ilmeni, että polkuja olikin vain neljä mailia. Juoksin puistoa ristiin rastiin ja sinne ja takaisin kuin kani Liisan ihmemaassa.

Texasin kevät on kauniin vaaleanvihreä.

Juoksumatot ovat treenin aikana pelastaneet paljon. Niillä on juostu aikaisin ja myöhään; kylmällä, sateella ja kuumalla – jopa yksi maailman tylsin kahden ja puolen tunnin pitkiskin. Kun kevätlomalla maaliskuussa ajoimme halki Texasin luonnonpuistoon Rio Grande -jokea katsomaan, kaikki majoituspaikat matkan varrella valittiin paitsi minun harjoitusohjelmani myös juoksusta innostuneen teinin treenipäivien mukaan.

Yhtenä matkapäivänä viimeiset sata kilometriä matkasta olivat ihmeellistä farmien lävitse kiemurtelevaa kärrypolkua, ja olimme perillä hotellilla vasta myöhään illalla. Onneksi kuntosali oli auki vuorokauden ympäri: siellä me tyttären kanssa juoksimme kymmenen jälkeen illalla ja aamulla varhain lähdettiin taas matkaan. Naisjuoksijana valitsen useimmiten turvallisuuden sen sijaan, että hakisin reissun päällä hienoja juoksuelämyksiä – vieraassa paikassa on liian helppoa päätyä epäilyttäville tienoille. Tällä road tripillä kävimme lisäksi niin pienillä paikkakunnilla, että siellä olisi voinut taivaltaa joko moottoritien reunaa tai kaupungin kahta korttelia edestakaisin.

Rio Grandella.

Harjoittelun aikana olen oppinut itsestäni paljon juoksijana ja ihmisenä. Matkojen pidentyessä aloin ymmärtää eri tavalla tärkeiksi monet sellaiset asiat, jotka jo ennestään ”tiesin”, esimerkiksi palautumisesta, unesta, ravinnosta, tankkauksesta, varusteista ja vauhdinjaosta. Olen lopultakin sisäistänyt sen, ettei jokainen harjoitus ole – eikä voi olla – kympin arvoinen, koska sitten keho ei palaudu. Välillä on kympin tytönkin tehtävä seiska plussaa ja se on ihan riittävän hyvä. Tiedän myös sen, että vaikken missään nimessä ole tehnyt kovan juoksijan treenejä, olen tehnyt niin kovaa ja ahkerasti kuin tämä keho tässä vaiheessa kestää. Ensi kerta olkoon sitten oma lukunsa.

Siskojen kanssa keskusteltuani keitän kupin kuumaa ja istahdan sohvalle Netflixin ääreen. Ehkä myöhemmin iltapäivällä, sitten kun ulkona on lämmin, ulkoilutan leppoisasti koiraa. Se saa riittää tälle päivälle, sillä kehoa paree kuunnella – samoin kuin kokeneempia isosiskoja. 🙂 Päätavoite on nyt päästä terveenä lähtöviivalle.

juoksu, maraton, mieli, Teksas/ulkosuomalainen

Matkalla maratonille: sudeettisavolaisen juoksuhöpötykset ja muita pääasioita

Viime viikolla pitkis tuntui rankalta. Oli ollut tarkoitus juosta 16 mailia (25,75 km), lopulta juoksin vain vähän reilun puolimaratonin. Texasiin on tullut jo kevät, lämpötila oli siis juoksun lopulla lähellä kolmeakymmentä astetta. Askel painoi ja kylkeen pisti, koska olin nerokkaasti päättänyt kokeilla, voinko korvata yhden geelin banaaninpuolikkaalla. En voi. Viimeisen mailin ajan juoksin 150 metriä ja kävelin saman verran, jotta pääsin takaisin parkkipaikalla odottavalle autolle.

Mietin vastikään kuuntelemaani juoksupodcastia, jossa oli puhuttu mielen treenaamisesta. Siinä sanottiin, että vaikeat juoksut valmentavat mieltä maratonille. Pitäisi kehittää oma mantra, pohdin. Tai miettiä, kenen ihmisen kunniaksi kunkin mailin juoksen. Amerikkalaiset puhuvat aika paljon mielenhallinnan keinoista pitkänmatkanjuoksussa; sisu ei täällä ole niin tuttu käsite.

Tänään kun oli taas pitkispäivä, juoksin sen 16 mailia. Tavoitteeni oli, että tällä kerralla juoksu menee rennon mukavasti: hymyilen, otan kuvia, juoksen hitaasti. Neljääntoista mailiin pääsin tällä metodilla ihan näppärästi, loppu oli sitten raastavaa juoksua porottavan auringon alla. Kun lämpötila nousee, sykekin nousee, sille ei mitään mahda. Aivot yrittivät vakuuttaa, että kyllä nyt kannattaa lopettaa. Minä koetin keksiä niille muuta ajateltavaa. Juoksupodcastissa olivat sanoneet, että aivot aloittavat tämän siinä vaiheessa, kun voimia oikeasti on jäljellä vielä ainakin 40 %.

Samassa podcastissa oli puhuttu hitaasti aloittamisen tärkeydestä. ”Jos kuvittelet meneväsi hitaasti ensimmäisen kolmen mailin aikana, mene hitaammin”, oli valmentaja vakuuttanut. Noudatin tänään tätä ohjetta ja olin todella tyytyväinen. Olin myös juuri lukenut artikkelin hitaista ja nopeista lihassoluista ja oppinut, että vain hitaasti juoksemalla kasvatan ja treenaan niitä hitaita. Ne kun ovat ne, jotka vievät perille.

Juoksulle lähdössä. Letti, pujotus, kiepautus ja solmu!

Siitäkin on kuulemma apua, jos puhuu itselleen ääneen kuin toiselle ihmiselle. Aivot kuvittelevat saavansa ohjeita tai kannustusta joltain ulkopuoliselta, väitti joku urheilupsykologi. Ensimmäinen äidinkieleni oli Pohjois-Karjalassa puhuttava savon murteen muoto. (Kyllä, se on kielitieteellisesti savoa.) Jossain kuudennen mailin kieppeillä sisäinen savolaiseni pulpahti suureksi yllätyksekseni pintaan ja alkoi antaa ohjeita: ”Elä sinä tyttö hötkyile!” Olin nimittäin yrittänyt kiristää tahtia, kun meno tuntui hyvältä.

Kun peninkulman säteellä ei näkynyt muita kuin autoilevia ihmisiä, minä sitten jatkoin itselleni ääneen palpattamista: ”Hittaasti, hittaasti, ne hittaat vie perille!” Sitten eräässä mäessä tietysti takaa paukahti huomattavan hämmästynyt pyöräilijä juuri, kun pontevasti ja jälleen ääneen päättelin, että on kävelyn paikka, koska ”näihin mäkilöihin en tännään ihtiäni tapata”. Pyöräilijä toivotteli hyvää huomenta ja kiristi vauhtia. Niinhän ne sanovat, että vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä.

Treenin varrella päänseutu on tarjonnut toisenkin pähkinän purtavaksi – nimittäin hiukset. Vapaina ollessaan pitkät hiukseni yltävät alaselkään, ja juoksun ajaksi niille on tehtävä jotakin. Olen kokeillut jos jonkinlaisia ratkaisuja.

Korkea ponnari on hauska ratkaisu lyhyille lenkeille. Hiukset liehuvat kivasti ja sipaisevat tuon tuosta keveästi olkapäitä. Pidemmällä matkalla hiusten ja liikkeen paino alkaa valuttaa ponnaria pikku hiljaa alemmas, hiukset menevät tuhannen takkuun ja kevyestä sipaisusta tulee jokaisella askeleella toistuva ohuen ruoskan viiltävä isku.

Yksi letti takana korjaa takkuuntumisongelman, mutta on näin pitkillä hiuksilla aivan liian raskas. Painava, paksu letti hakkaa yläselkää ja hartioita askelten tahdissa. Kaksi lettiä sen sijaan toimii aika kivasti, näyttää vain ehkä hassulta ikäiselläni naisella. Toimiva – joskin kirjaimellisesti takakireä – ratkaisu on moninkertainen nuttura, jossa hiukset ensin sitaistaan ponnarille, sidotaan letille ja kierretään nutturalle, joka lopulta kiinnitetään parilla kolmella pampulalla.

Yhdellä pitkiksellä keksin ehkä tähänastisista luovimman ratkaisun. Pujotin alhaalle punotun letin lippalakin alta sen taka-aukon lävitse ja uudestaan alas letin itsensä läpi. Solmu piti ja koko hässäkkä tuntui ylettömän mukavalta – mitä nyt ehkä jonkun lettinarun kaipaisi vielä varmuutta ja pysyvyyttä antamaan.

Kahden letin taktiikka

Viimeinen päänvaiva viime viikkoina on ollut nestetytys. Ilmojen lämmettyä pieni juoksuvesipulloni ei enää riitä pitkiksille. Tähän mennessä on kokeiltu kolmea keinoa. Ensimmäisellä kerralla mieheni toi minulle puolimatkaan uuden vesipullon. Älyttömän näppärä konsti, ainakin kaikkina niinä lauantai-aamuina, joina hän ehdottomasti haluaa olla hereillä aamukuudelta ja kiikuttaa vesipulloa jonnekin tienposkeen seitsemältä. Toisen kerran ajoin juoksureitin keskivälille autolla. Juoksin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen ja autolle osuessani täytin pulloa. Koetan aika paljon käyttää näitä edestakaisin-reittejä, koska sellainenhan maratoninikin on. Mielen treenausta sekin.

Tämän päivän lenkillä olisin mieluusti täyttänyt vesipulloni erään puiston huoltorakennuksessa, josta normaalisti saa suodatettua vettä. Raakaa hanavettähän eivät täällä useimmatkaan juo, siinä on jäämiä vaikka ja mistä. Nyt se puiston suodatinlaite vain on ollut talvimyrskyn jälkeen poissa käytöstä / rikki jo yli kuukauden. Onneksi olin tästä tietoinen ja varasuunnitelmana olin napannut mukaan pankkikortin, ja kävinkin sitten matkan varrella huoltoasemalta ostamassa vettä. Sattumalta myyjä oli itsekin juoksija ja alkoi rupatella: kuinkas pitkä matka on tänään, monesko maratoni suunnitteilla. ”Voi kulta, ei sinun pitäisi puhua sellaisille hulluille”, naureskeli puoliso kotona, kun kerroin hauskasta sattumasta. Vieressä kuunnellut lapsi pohti, että miten niin, puhuithan sinä juuri itsekin äidille. Jep, jep. Hullun hommaahan tämä kestävyysjuoksu jossain määrin kyllä on! 🙂

juoksu, lenkkikengät, maraton, Palautuminen, Teksas/ulkosuomalainen, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Matkani maratonille: pieniä oivalluksia

Tammikuun puolivälissä toisessa jalkapohjassa oli juoksun jälkeen tuntemuksia. Ei ihan plantaarifaskiittia, mutta tiesi, etteivät ne kalvot siellä ihan tyytyväisiä olleet. Koska treeniä oli ja on edessä paljon, hienovaraiseen varoitukseen oli reagoitava. Pienen pähkäilyn jälkeen hoksasin tarvitsevani päivityksen juoksukenkien pohjallisiin. Se – ja hierontapallot – korjasivat tilanteen.

Sivumennen sanoen, juoksutarvikekaupan myyjä myi samalla pohjalliset myös tyttären uusiin kenkiin ja totesi ykskantaan, että niillä kengän omilla pohjallisillahan ei kannata koskaan juosta. ”Nehän ovat siellä vain pitämässä kengän mallissa siihen saakka, että se lähtee kaupan hyllyltä”, sanoi myyjä.

Juoksukenkäkaupassa jalat ja askellus skannattiin kahdella erilaisella laitteella. Myyjä antoi asiantuntevia suosituksia tietokoneen laatiman analyysin pohjalta. Tytär muuten päätyi monet mallit sovitettuaan samoihin kenkiin, joilla itsekin mieluiten juoksen.

Maraton-harjoittelu on havahduttanut siihen, että pienillä asioilla on merkitystä, ja että huomiotta jätetyistä pikkuseikoista kasvaa suuria. Esimerkistä käy se, että kello huutelee hätääntyneenä kokonaisrasituksesta ihan koko ajan, ellei kevyitä juoksuja pidä oikeasti kevyinä. Olen vihdoin opetellut juoksemaan hitaasti. Siis h i t a a s t i.

Yksi apukeino tässä on ollut maffetone-metodi. Sen nyrkkisääntö on tämä: vähennä oma ikäsi 180:stä ja pidä sykkeet laskutoimituksen tuloksena saadun luvun alla koko juoksun ajan. Ei tule todellakaan mentyä kovaa! Ihan uskollisesti metodia noudatettaessa kaikki juoksut tehdään tällä sykealueella, minä käytän maffetonea vain pitämään kevyet kevyinä. Juoksumatolla tämä on vielä helpompaa kuin ulkona – eikä edes hävetä, kun kukaan ei näe kilpikonnavauhtiani.

Kilpikonnavauhti on olennainen myös palautumisen kannalta. Liityin harjoittelun alussa useampaan someryhmään, joissa maratonille treenaavat jakavat ajatuksia, vinkkejä ja vertaistukea. Näillä palstoilla on jo useammankin kerran tullut vastaan kysymys siitä, miten ihmeessä viikon treeneistä selviää matkojen ja kokonaisrasituksen hiljalleen kasvaessa. Keskustelun aikana nousee yleensä esiin se, että alkuperäisellä kysyjällä on vain yksi nopeus, jolla hän juoksee kaikki lenkit. Keho ei kerkeä palautua viikonlopun pitkiksestä ennen tiistain lyhyttä juoksua, arkitreenit valuvat loppuviikolle ja syöksykierre on valmis.

Pari viikkoa sitten meillä olleen jäämyrskyn aikana tiet ja jalkakäytävät jäätyivät. Niille myös tipahteli jään painon alla murskaantuneiden puiden oksia. Juoksin pikkupakkasessa neljäkymmentä minuuttia pientä hiekkatieympyrää, kun sen rosoinen pinta tarjosi kengälle edes jotain pitoa. Ei muuten näkynyt muita ulkoilijoita, tämä hullu suomalainen vain!

Alan vihdoin uskoa myös sen totuuden, että voimatreeni on tärkeää. Tiedän ennestään, että omassa kropassani hamstringit ovat heikko kohta – viimeksihän niitä kuntoutettiin vain pari vuotta sitten. Koetan nyt siis tehdä hamstring-huoltoa joka päivä, mikä totta puhuen tarkoittaa siis vain useampaa iltaa viikossa. Iltaisin telkkaria katsoessa putkirullailen jalkojen lihaksia, jotta niihin jumiutuneet kireydet helpottaisivat. Keskivartalon vahvistukseksi haastan itseni lankuttamaan. Inhoan sitä, mutta toisaalta hyödyt ovat aivan kiistattomat, vaikka aikaa ei käyttäisi tähän kuin muutaman minuutin joka ilta. Ja sitten on vielä yksi ihan oikea voimatreenipäivä joka viikko.

Uima-altaassa olen jo huomannut, että tästä kaikesta on iloa. Uinti on siitä ihana oheislaji maratontreenin keskelle, että kello tulkitsee uintiharkkani aina aika kevyiksi tai palautteleviksi. Uintikin on kuitenkin viime viikkoina muuttunut. En olisi koskaan uskonut, että juoksemalla enemmän voisi nostaa uintikestävyyttäkin aivan uudelle tasolle, mutta niinpä vain on käynyt. Maratontreeni näyttää tuovan elämääni sellaisiakin positiivisia muutoksia, joita en osannut edes odottaa.

juoksu, Kilpailuhenkisyys, maraton, Teksas/ulkosuomalainen, Treenit

Matkani maratonille: tankkauksen suunnittelua

Muutaman erehdyksen jälkeen opin siihen, ettei Texasissa lähdetä juoksemaan ilman juomapulloa. Kuumilla keleillä täytän pullon suoraan urheilujuomalla. Suosikkimerkkejäni ovat Nuun ja Bodyarmor Lyte. Molemmat tarjoavat keholle nopean elektrolyyttitäydennyksen ja sisältävät minimaalisesti sokeria. Lyhyillä lenkeillä tämä on riittänyt energiaksi.

Juoksulenkkien pidentyessä havahduin siihen, että muutakin tankkausta taas tarvitaan. Jossakin yläkaapissa oli vielä vanhoista treeneistä tallessa muutama Honey Stinger -geelipussukka. Tutustuin merkkiin vuosia sitten, koska sitä tarjottiin juoksemani puolimaratonin vesipisteillä. Halusin tuolloinkin testata geelin jo harjoittelussa – se kun on aina vähän sattumankauppaa, minkä vatsa kelpuuttaa.

Samasta syystä tein juuri tutkimusmatkan huhtikuisen tapahtuman sivuston syövereihin ja tilasin näytteet Hammer Nutrition -tuotteista, joita siellä sanottiin tarjottavan.

Asiantuntijat sanovat geelien sisältämän hiilihydraatin tarpeesta monenlaista. Yksi nyrkkisääntö on, että yli tunnin kestävällä juoksulla niitä tarvitaan. Muistan lukeneeni, että ensimmäisen tunnin jälkeen napataan joka 30-45 minuutin välein noin 30 grammaa hiilareita. Jos puhutaan vaikkapa Honey Stingereistä, se tarkoittaa kokonaista geelipussia, sillä yhdessä pussissa on 24 g hiilihydraatteja. Eli siis jopa kaksi tunnissa, ja jos siihen maratoniin menee viisikin tuntia, niin… Hirveä määrä geelejä!

Treenireitin varrelta.

Kyselin siskoilta, miten he oikein kantavat geelipussukat mukanaan. Mietin, että oma juoksuvyöni olisi joka puolelta aivan pullollaan. Anu sanoi ripustelevansa geelejä hakaneuloilla paidanhelmaan kuin koristeita joulukuuseen. Katja totesi suoriltaan, ettei hän koskaan ole tuommoista määrää edes mukaan haalannut, vaan on pärjännyt muutamalla taskuun tungetulla.

Tapani mukaan aloin tutkia vaihtoehtoja, ja yksi niistä oli juoksupodcasteissa paljon mainostettu Ucan. Nämä geelit sisältävät pakkausselosteen mukaan vain 19 grammaa hiilareita, mutta alkujaan lääketieteellisiin tarkoituksiin kehitetty maissipohjainen ”supertärkkelys” vapauttaa energiaa hitaasti. Näitä sanotaankin tarvittavan vain yksi pakkaus tunnissa. Ensikokeilujen perusteella Ucan maistuu aivan erilaiselta kuin perusgeelit ja sen kaveriksi tarvitaan vettä. Tuote kyllä pitää sen minkä lupaa: energia tulee tasaisesti eikä syöksähdellen.

Neljä tai viisi geeliäkin kuulostaa kuitenkin paljolta, mutta onneksi vaihtoehtoja riittää. Joskus vuosia sitten käytin muutaman kerran GU- ja Gatorade-merkkisiä energy chew -tuotteita. Muistelen, että kääreitä oli juostessa vaikea repiä auki ja kädet jäivät sokerista tahmaisiksi. Energiakarkit olivat näppärämpiä, mutta niiden kanssa piti pystyä korkeampaan matematiikkaan – eli montakos tarvitsen ja montako olen nyt ottanut. Kilometrien edetessä alkujaankin rajallinen kykyni matemaattisiin toimenpiteisiin tapaa heikentyä rajusti.

Viime viikonlopun 10 mailia (16 km) meni Honey Stingerin voimalla.

Kokeilut ja pohdinnat ovat siis tätä kirjoittaessani edelleen kesken. Tiedän, että huhtikuun tapahtumassa tarjoillaan huoltopisteillä myös ihan oikeaa ruokaa, koska osa juoksijoista on reissun päällä suorittamassa ultrajuoksua. En ole koskaan kesken juoksun napsinut sipsejä tai hedelmiä, joten sitäkin pitää varmaan vielä testata. Hiilareiden näkökulmasta yksi keskikokoinen banaani korvaa yhden geelipussin, mutta lieneekö keho käytännössä samaa mieltä?

Se nyt on joka tapauksessa selvää, että tankkaamatta ei maratonista selviä, ja ettei kisapäivänä pidä kokeilla mitään uutta. Testaukset siis jatkuvat.