Sopivien juoksukenkien metsästystä (mikä ihmeen droppi..?)

Black Fridayn neonkeltaisten alelappujen sokaisemana tekee mieli tarttua jokaiseen kenkäpariin – olo on kuin karkkikaupassa.

Yritän olla riehaantumatta ja muistuttelen itseäni, että mihin tahansa ei pidä tarttua, ellei sitten halua kenkien päätyvän oikopäätä koiranpissatuskäyttöön. Siihenkään tarkoitukseen en kovin montaa paria tarvitse, joten koitan hillitä innostustani.

Innostusta on viime aikoina ollutkin riittämiin. Pikkusiskon yllyttämänä olen tullut ilmoittautuneeksi ties minkämoisiin polkujuoksukoitoksiin. Ja ne koitokset tarkoittavat sitä, että kepeät Merrelini eivät niissä seikkailuissa riitä, joten tarvitsen tömäkämmät maastojuokuskengät.

Kenkäkaupoilla olisi tärkeää tuntea jalkatyyppinsä salat suhteellisen tarkasti, muuten voi tulla huti. Hyllyjen kyltit kertovat, mikä kavalkaadi sopii neutraalisti askeltavalle, mikä ylipronatoivalle ja mikä alipronatoivalle. Vääränlaisella popoilla saa paikat jumiin ja kipuja outoihin kohtiin. Kokemusta on!

Kenkärivistöjen seassa olo tuntuu eksyneeltä – kunnes silmät osuvat testausasemaan. ”Testaa ilmaiseksi, millaiset juoksukengät sinulle sopivat” huutelee kyltti. Ja minähän testaan. Shoppailuseurana oleva pikkusiskokin testaa. Olemme saman kokoisia ja juoksenteluiltammekin samantapaisia, joten makummekin on usein osunut samoihin kenkäpareihin. Yhteisillä juoksureissuilla siitä on koitunut pientä lisähaastettakin, kun olemme pähkäilleet, mikä kenkä on kenenkin. Näillä spekseillä arvelimme siis, että kone pukkaa meille samanlaiset kenkäsuositukset. Vaan eipä pukannut!

Sisko kokeilee innoissaan koneälyn tarjoamaa kenkäparia ja pettyy. Kengät kopsahtelevat juostessa toisiaan vasten ja askellus näyttää hassulta. Kysyn, mikä droppi kengässä on – siihen ei osaa kohdalle sattuva myyjäkään sanoa mitään. Onneksi on google, joka tietää, että droppi on 12. Tosi paljon päkiällä juoksevalle. Ihmettelen ääneen, että miten se koneäly tuommoista ehdottelee. Myyjä kertoo, että laitteessa on ollut kyllä askellusanalytiikkaa, mutta nyt se ei enää toimi, joten harmi ja hupsista. Mutta muutenhan se lista näyttää ihan kivalta, eiköpä vain?

Sillä aikaa kun sisko harhailee droppimaailmassa, minä hivuttaudun maastojuoksukenkiä kohti. Takavasemmalla vilahtaa outlet-pöytä, jossa nastalenkkarit huutelevat nimeäni. Maastojuoksukenkähyllylle pääsee myös kiertotietä, ja koukkaan halpispöytään. Sieppaan Sarvat ja ilahdun: viimeinen pari, ja juuri minun kokoani. Siskoa odotellessani kurkistan Forecaan ja riemuitsen: pakkasta luvassa pitkäksi aikaa. Onnittelen itseäni hyvistä kaupoista ja sujautan kengät ostoskoriin.

Siskolla kestää, ja minä hipelöin maastojuoksukenkiä. ”Loistava pito haastavissakin olosuhteissa…erittäin pitävä pohja varmistaa sen, ettei vauhtisi hidastu…enemmän iskunvaimennusta, vähemmän painoa, suojaa jalkaasi koko kengän mitalta. Ota polut haltuusi, unohda nopeusrajoitukset!”. Vastustuskykyni murenee silmissä, ja huomaan toivovani, että kengät tuntuisivat myös jalassa yhtä ihanilta kuin nuo kauniit lupaukset. Ja tuntuvathan ne. Googlaan dropin ja manailen, miksei sitä kerrota esittelyteksteissä. Droppi on 4, joten kengät kainaloon ja kassalle.

Sisko poistuu kaupasta rahojaan menettämättä, minä raahaan neonkeltaisilla hintalapuilla varusteltua kasaani kaksin käsin. Juokseminen on harrastuksena niitä edullisimpia, mutta kenkiin saa hassattua paljonkin. Varsinkin, jos harrastaa hutihankintoja. Koiranpissatuskenkiä saa halvemmallakin, joten ominaisuuksien arviointi kannattaa. Omista ja muidenkin virheistä kannattaa ottaa opiksi, ja muistaa, että jalat ovat yksilölliset. Myös meillä siskoksilla, niin saman kokoisia kuin olemmekin.

Matkani maratonille: pieniä oivalluksia

Tammikuun puolivälissä toisessa jalkapohjassa oli juoksun jälkeen tuntemuksia. Ei ihan plantaarifaskiittia, mutta tiesi, etteivät ne kalvot siellä ihan tyytyväisiä olleet. Koska treeniä oli ja on edessä paljon, hienovaraiseen varoitukseen oli reagoitava. Pienen pähkäilyn jälkeen hoksasin tarvitsevani päivityksen juoksukenkien pohjallisiin. Se – ja hierontapallot – korjasivat tilanteen.

Sivumennen sanoen, juoksutarvikekaupan myyjä myi samalla pohjalliset myös tyttären uusiin kenkiin ja totesi ykskantaan, että niillä kengän omilla pohjallisillahan ei kannata koskaan juosta. ”Nehän ovat siellä vain pitämässä kengän mallissa siihen saakka, että se lähtee kaupan hyllyltä”, sanoi myyjä.

Juoksukenkäkaupassa jalat ja askellus skannattiin kahdella erilaisella laitteella. Myyjä antoi asiantuntevia suosituksia tietokoneen laatiman analyysin pohjalta. Tytär muuten päätyi monet mallit sovitettuaan samoihin kenkiin, joilla itsekin mieluiten juoksen.

Maraton-harjoittelu on havahduttanut siihen, että pienillä asioilla on merkitystä, ja että huomiotta jätetyistä pikkuseikoista kasvaa suuria. Esimerkistä käy se, että kello huutelee hätääntyneenä kokonaisrasituksesta ihan koko ajan, ellei kevyitä juoksuja pidä oikeasti kevyinä. Olen vihdoin opetellut juoksemaan hitaasti. Siis h i t a a s t i.

Yksi apukeino tässä on ollut maffetone-metodi. Sen nyrkkisääntö on tämä: vähennä oma ikäsi 180:stä ja pidä sykkeet laskutoimituksen tuloksena saadun luvun alla koko juoksun ajan. Ei tule todellakaan mentyä kovaa! Ihan uskollisesti metodia noudatettaessa kaikki juoksut tehdään tällä sykealueella, minä käytän maffetonea vain pitämään kevyet kevyinä. Juoksumatolla tämä on vielä helpompaa kuin ulkona – eikä edes hävetä, kun kukaan ei näe kilpikonnavauhtiani.

Kilpikonnavauhti on olennainen myös palautumisen kannalta. Liityin harjoittelun alussa useampaan someryhmään, joissa maratonille treenaavat jakavat ajatuksia, vinkkejä ja vertaistukea. Näillä palstoilla on jo useammankin kerran tullut vastaan kysymys siitä, miten ihmeessä viikon treeneistä selviää matkojen ja kokonaisrasituksen hiljalleen kasvaessa. Keskustelun aikana nousee yleensä esiin se, että alkuperäisellä kysyjällä on vain yksi nopeus, jolla hän juoksee kaikki lenkit. Keho ei kerkeä palautua viikonlopun pitkiksestä ennen tiistain lyhyttä juoksua, arkitreenit valuvat loppuviikolle ja syöksykierre on valmis.

Pari viikkoa sitten meillä olleen jäämyrskyn aikana tiet ja jalkakäytävät jäätyivät. Niille myös tipahteli jään painon alla murskaantuneiden puiden oksia. Juoksin pikkupakkasessa neljäkymmentä minuuttia pientä hiekkatieympyrää, kun sen rosoinen pinta tarjosi kengälle edes jotain pitoa. Ei muuten näkynyt muita ulkoilijoita, tämä hullu suomalainen vain!

Alan vihdoin uskoa myös sen totuuden, että voimatreeni on tärkeää. Tiedän ennestään, että omassa kropassani hamstringit ovat heikko kohta – viimeksihän niitä kuntoutettiin vain pari vuotta sitten. Koetan nyt siis tehdä hamstring-huoltoa joka päivä, mikä totta puhuen tarkoittaa siis vain useampaa iltaa viikossa. Iltaisin telkkaria katsoessa putkirullailen jalkojen lihaksia, jotta niihin jumiutuneet kireydet helpottaisivat. Keskivartalon vahvistukseksi haastan itseni lankuttamaan. Inhoan sitä, mutta toisaalta hyödyt ovat aivan kiistattomat, vaikka aikaa ei käyttäisi tähän kuin muutaman minuutin joka ilta. Ja sitten on vielä yksi ihan oikea voimatreenipäivä joka viikko.

Uima-altaassa olen jo huomannut, että tästä kaikesta on iloa. Uinti on siitä ihana oheislaji maratontreenin keskelle, että kello tulkitsee uintiharkkani aina aika kevyiksi tai palautteleviksi. Uintikin on kuitenkin viime viikkoina muuttunut. En olisi koskaan uskonut, että juoksemalla enemmän voisi nostaa uintikestävyyttäkin aivan uudelle tasolle, mutta niinpä vain on käynyt. Maratontreeni näyttää tuovan elämääni sellaisiakin positiivisia muutoksia, joita en osannut edes odottaa.

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

Mitä kuuluu Asicseillemme

Saimme vajaa vuosi sitten testattavaksemme useammat Asicsin lenkkarit. Kirjoittelimme silloin juttuja uudenkarheista lenkkareista, mutta onko kokemuksemme pysynyt samana?

Anu: testissä olivat Asics GlideRide -kengät, jotka päätyivät loppujen lopuksi siskontyttärelle. Tykkäsin kyllä kovasti niistä, tavallaan. Mutta joku juttu kuitenkin ärsytti. Ehkä se, että kengät tuntuivat yllättävän painavilta, vaikkei painoa sitten kuitenkaan ole enempää kuin 285 g. Nuo testikengät olivat GlideRide ykköset, ja uudempaan malliin Asics onkin saanut painoa tiputettua reippaasti. Naisten versio painaa uudistetussa mallissa vain 235 g.

Juoksen tällä hetkellä enimmäkseen Hoka OneOne Cliftoneilla, joilla on painoa jokseenkin saman verran kuin Asicsin uusilla. Hokat rullaavat kivasti ja sujahtavat muutenkin jalkoihin mukavasti. Kenkiä on kyllä käytössä aikamoinen määrä; juoksumatolla sutkuttelen enimmäkseen Saucony Kinvara kympeillä, metsässä kipittelen Merrelleillä ja nopeahkoille asfalttipyrähdyksille valintani on Saucony Kinvara 12. Hokat ovat kuitenkin tämän hetken bestikseni. Glideriden sisarkenkä Evoride päätyi puolivahingossa kenkärepertuaariini, ja niitäkin käytän juoksumattokenkinä. Mukavan kevyet ja hengittävät.

Miksi GlideRidet sitten lopulta päätyivät sukulaistytölle – ja vieläpä lähes käyttämättöminä? Ehkä siksi, että jalkani eivät jotenkin ikinä tottuneet siihen erikoiseen pehmustepötkylään, joka kulkee pitkittäin kengänpohjassa. Se tekee toki askelluksesta uneliaan pehmeän, mutta samalla se sai minut tuntemaan, että tasapainoaistini on tippunut kyydistä. Ja arvelisin, että ne ovat paremmat sellaiselle juoksijalle, joka ei tassuttele näin vahvasti päkiällä kuin minä.

Ei enää niin valkoiset GlideRidet

Sirpa

ASICS Gel-Lyte Modern Tokyo oli villi kenkävalinta alunperinkin. Kun maksutta sai, päätin tietoisesti testata jotain, mitä en itse kaupasta ostaisi.

Asics sinänsä on minulle tuttu merkki. Tykkään heidän urheiluvaatteistaan ja ekat polkujuoksukenkäni olivat myös Asicset. Mutta Modern Tokyo oli niin kumma kenkä, että kolmen kokeilun jälkeen pari jäi hyllylle pölyttymään.

Juoksin näillä vain yhden pidemmän lenkin, minkä jälkeen parantelin kipeytynyttä polvea monta viikkoa. Se oli sitten siinä.

Tällä hetkellä odottelen, että postimies toisi kotiin vasta tilaamani päivityksen ykköskenkiin. Nuukana naisena hankin uudet Brooksin Ghostit edellisvuoden mallia. Väriä ei enää voi valita, mutta malli on edelleen vanha tuttu – minulle sopiva.

Katja

Minulle kengät tupsahtivat kotiin viimeisenä – pari kuukautta sisarten jälkeen, mutta testikenkiä tulikin sitten kaksin kappalein. Sain kokeiltavakseni sekä Gel Cumulus 22:set että NovaBlastit.

Vaikka värikkäämmät NovaBlastit ilahduttivat aluksi mustia Gel Cumuluksia enemmän, muodostui niihin erikoisempi viha-rakkaussuhde.

Aluksi jalkani kipeytyivät NovaBlasteilla lyhyilläkin lenkeillä. Hain juoksuasentoa ja ihmettelin askellusta, mutta vaikka kengät tuntuivat itselle sopimattomilta, jatkoin kuitenkin niiden käyttöä. Lopulta, joidenkin satojen kilometrien jälkeen kengistä tulikin yllättäin lempi juoksukenkäni! Olin vain harmikseni ollut näiden kenkien kohdalla ”sekakäyttäjä” eli sekä juossut että kävellyt niillä. Tämä on luonnollisesti pilannut pohjaa.

Jos nyt hankkisin uudet NovaBlastit, ottaisin ne ehdottomasti vain juoksulenkkikäyttöön ja käyttäisin niitä niin lyhyillä kun puolimaratonin mittaisilla matkoilla.

Ainoa matkan aikana ilmennyt miinus on kenkien nauhoitus. Nauhat tulee tuplasolmia, tai ne aukeavat varmasti. Myös kengän suu on hieman löystynyt ja jos kenkää ei sido hyvin, jää kengän yläosa avonaiseksi ja askeltaessa epätasaisella pinnalla kengän tuki nilkkaan on heikko. Muuten kenkä on varsin passeli ja tukee päkijäjuoksua hyvin.

• 

Mustat Gel-Cumulus 22:t (210 g) ja NovaBlastit (225 g)

Gel Cumulukset, joista odotin suosikkiani, ovat puolestaan jääneet vähemmälle kulutukselle. Kuten ajattelin aiemmin, ne ovat hyvin perinteiset perus lenkkarit.

Vaikken ole juossut Gel Cumuluksilla paljoakaan, toimivat ne moitteetta loppukesän puolikkaalla. Kengät muistuttavatkin yksinkertaisuudessaan aiempien vuosien Asicsin pitkän matkan kenkiä. Mitään ihmejippoja niistä ei löydy, mutta niillä matkaa mutkattomasti maratonin jos toisenkin.

Testissä Asicsin NovaBlastit

Lupasin aiemmassa Asicsin juoksukenkiä koskevassa blogitekstissäni palata NovaBlastien testifiiliksiin. Kuten jo lyhyt ensivaikutelma kertoi, kyseessä tosiaan on hyvin erilainen kenkä!

Asicsin mukaan harrastejuoksijalle tarkoitettu NovaBlast tarjoaa hyviä ominaisuuksia nopeaan juoksuun flytefoam välipohjan ansiosta. Kenkien kerrotaan parantavan juoksumukavuutta pitkillä matkoilla niiden korkeuden sekä vaimennuksen kautta.

Pinkit raidat tuo väriä

Kengät ovat jalassa napakat. Ne sopivat kaltaiselleni, neutraalisti askeltavalle jalalle. Kengän droppi on 10 ja painoa on 225 grammaa (naisten malli).

Ensimmäisten lyhyiden juoksulenkkien jälkeen tunsin kipua jalkojen lihaksissa. Ajattelin rasituksen kohdistuvan muilla kengillä passiivisina pysyviin lihaksiin, ja jatkoin testausta, vaikka muistin myös pikkusiskoni (sirpaontherun) maininneen kivuista kokeiltuaan NovaBlast Tokyoitaan.

Seuraaville testilenkeille lähtö antoi hieman odottaa. Keksin mitä ihmeellisimpiä tekosyitä ja valikoin eri lenkkareita juoksulenkeilleni. Milloin halusin juosta pidempään tai testata intervalleja. Huikkasi jopa tyttärelle, että ehkäpä hän voisi kokeilla NovaBlasteja ja pitää ne itsellään, jos ne hänelle sopisivat.

Lopulta jatkoin kenkien kokeilua. Jokaisella lenkillä juoksuasentoa sai hakea. Huomasin tekeväni niin lyhyempää kuin pidempää askellusta. Milloin etenin varpailla, milloin kantapäillä. Testailin eri vauhteja kävelystä kovempaan hölkkään.

Kenkien paksun pohjan vuoksi alustaan ei saanut tuntumaa ja askel ei rullannut. Oli olo, kuin juoksisi kengillä, joiden pohja olisi tehty lasten uimalaudoissa käytettävästä vaahtomuovista.

Asics NovaBlastit ovat mielestäni mitä mainioimmat kengät kävely- tai kaupunkipyörälenkkejä tekevän henkilön jalkaan. Niillä on kiva pyörähtää asfaltilla, mutta pidemmille, kuten maratontasoon tähtääville lenkeille valitsisin kuitenkin Asicsin toisen, perinteisemmän mallin.