juoksu, juoksumatto, mittaaminen, Palautuminen, Treenit, Ultra-ajatuksia

Eräs juoksulenkki

”Toiset saa, toiset ei saa – mut jokaiselle hetki koittaa aikanaan. Samalla viivalla, kun lähtölaukaus ammutaan, valmiina kilpaan polvillaan…” -Neljä Ruusua-

Valmiina lököilyyn

Hemmetti, eka lappujuoksu on tosiaan jo muutaman viikon päästä, oivalsin Ilkka Alangon (ihanaa) ääntä kuunnellessani. Eikä se ensimmäinen ole vähempää kuin ultra. Edelliskesän iltojen kepeydessä oli ollut helppoa heitellä lupauksia.

Lupaukset on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lunastettava, ja lähtöviivalla on kepeys kaukana, jos juoksupäivät ovat kääntyneet enimmäkseen ’palauttaviksi’ lököilyiksi.

Lököilyksi oli kääntyä tämäkin lauantai, sillä pihatie näytti hengenvaaralliselta. Kovaa jäätä ja litroittain vettä päällä; siihen eivät parhaatkaan nastat pureutuisi. Hyvä syy sille palauttavalle, järkeilin.

Järkeäni tarkemmin kuunneltuani päättelin, että juoksumattokin on oivallinen vaihtoehto. Ulkojuoksussa on omat ehdottomat etunsa, mutta kyllä matollakin saa mainiot treenit tempaistua. Jahkailin juoksumaton ja palautumispäivän välimaastossa, kun ohjat otti pikkusiskoni.

Pikkusiskolla on hiihtoloma alkanut, totesin miehelleni. Kaava on aina sama: ensin ihania talvikuvia pohjoisesta. Sitten ulkourheilun hehkutusta. Hiihtolenkkien jälkihekumassa vauhti kiihtyy: tuutsä keväällä Nutsille? Mä ilmoitan meidät maratonille. Hei wau, Kilimanjarossakin voi juosta ultran…

Ultra Kilimanjarossa olisi varmaan ihan wau, mutta ensin pitäisi selvitä näistä jo luvatuista. Könysin juoksumatolle ja pistin luurit korville.

Nurmilla niittyjen, uomissa jokien, katveessa pensaiden tai puun…. oho, ajatukset olivat lähteä ihan omille urilleen. Säädin maton kallistuskulmaa ja vilkaisin juoksukelloa.

Kello, pahus! Se oli jäänyt laittamatta päälle. Juoksumaton näyttö kertoi, että olin juossut neljä minuuttia. Hemmetti. Mikä juoksu se sellainen, mistä ei saa dataa talteen, puhisin.

Puhisin sen verran kipakasti, että askelta tihentämällä sain kuin sainkin juoksumattoni ajannäytön kiinni. Itsehuijaustahan tämä, mutta kolmen kilometrin kohdalla kelloni ja juoksumaton näyttö olivat ajasta ja matkasta samaa mieltä. Onnittelin itseäni – voitinpas tämän erän, juoksumatto!

Juoksumattopa olikin ovelampi kuin arvasinkaan. Matossani on merkillinen ominaisuus: vaikka kallistuskulmaa kuinka keikuttelisi, diginäyttö näyttää aina pyöreää nollaa. Todellinen kulma käväisee näytössä, mutta nollaksi se aina palaa. Kuutisen kilometriä hilputeltuani äimistelin, miten askeleeni voi olla näin raskas. Ihan kuin vetäisi loputonta ylämäkeä.

Ylämäkeen mattoni oli minut päättänyt viedä, sillä vasta puolitoistatuntisen lenkkini jälkeen oivalsin, että kallistuskulma oli jäänyt yläasentoon. Mutta tuossa vaiheessa en sitä hoksannut, vaan jumpsuttelin menemään ja kuuntelin Ilkkaa.

Ja Ilkkahan pisti parastaan; Paina kaasua ja anna palaa, tämä lauleskeli. ’Olen kaikkeen nyt valmiina, vahvempana kuin milloinkaan’. Pudistelin päätäni matolleni ja tottelin kuulemaani – lisäsin vauhtia.

Vauhdista nautiskellessani mielessäni käväisi takavuosien maraton-luento ja maraton-guru Matti Jääskeläisen tiukka toteamus: vedä vaan liian kovilla tehoilla, niin kehitys tyssää ja kohta on elimistö tukossa. Matin viisaudet unohtuivat, kun Ilkka jatkoi houkutteluaan: ’jos sä tahdot pitää hauskaa, lähde mun mukaan’. Ja minähän lähdin.

Lähdin sellaisella innolla, ettei pitkiksessäni ollut vähääkään järkeä. Jokainenhan sen tietää, että liian kovilla tehoilla pitkiksen peruskestävyysvaikutus häipyy taivaan tuuliin ja treenistä tuleekin vauhtikestävyysharjoitus. Ei siis lainkaan huoltavaa, helppoa eikä varsinkaan palauttavaa.

Palauttavasta päivästäni sukeutui siis tehopäivä. Kiitos kohkaavan siskoni ja Suomipopin, sitkeyteni ja päättäväisyyteni ainakin kehittyivät – sikäli kun uskotaan siihen kantavaan periaatteeseen, että pitkät ja kovavauhtiset harjoitukset kehittävät juuri näitä ominaisuuksia. Hyvä treeni, hyvä lauantai!

’…ei järjen häivää kukaan nähnytkään, en liiemmin sen ääntä kuullut itsekään….’ -Neljä Ruusua-

Tällä kertaa ulkoiluosuudeksi jäivät vain lumihommat.
Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, mieli, mittaaminen

Yhteisjuttu: hikiliikuntaa vai aktiivista arkea?

Lenkille tulee kyllä lähdettyä, ja jumpissa käytyä. Mutta kauhistus – arkiaktiivisuus saattaa siitä huolimatta jäädä aika vähäiseksi. Näin ainakin me asian havaitsimme, kun tulimme whatsappailleeksi aiheesta. Kävi ilmi, että yksi kerryttää arjen askeleensa juosten, toinen hikiliikkuu maastopyöräillen ja kolmas kipittelee hyötyaskareissa enemmän kuin kaksi ensimmäistä.

UKK-instituutti muistuttelee, että useimmiten liikunta lisää hyvinvointia, ja hyvinvoiva puolestaan liikkuu enemmän. Masentunut tai mielialaltaan alavireinen liikkuu vähemmän. Positiviinen kierre siis kannattaa ja kannattelee.

Meillä kaikilla kolmella siskoksella on ajoittain selkävaivoja. Kaikenlaista muutakin kremppaa tietysti kertyy vuosien vieriessä, mutta tässä kohtaa nyt tuo selkäkenkkuilu nousi päällimmäiseksi keskusteluun. Kaikki kolme tarvitsemme viikoittaiset liikunta-annoksemme, jotta pysymme terveinä ja toimintakykyisinä. Jos liikuntatauko venyy liikaa, kroppa kyllä muistuttelee laiminlyönnistä.

Juttelimme aiheesta, ja Katja harmitteli, ettei hän tätä nykyä liiku oikeastaan yhtään. Outo kommentti sinänsä naiselta, jonka päivittäinen askelsaldo on keskimäärin 16 352 askelta. Mutta kun se hyötyliikunta ei tunnu liikunnalta – eihän silloin ole edes jumppavermeet yllä, eikä sykemittarikaan raksuta. Onko siis terveyden edistämiseksi ja kunnon ylläpitämiseksi lähdettävä hikilenkille, vai riittääkö hyötyliikunta? Mistä niitä askeleita kertyy?

Katja:

Tuntuu, etten juurikaan liiku. Todellisuudessa liikun kuitenkin lähes päivittäin. Vuoteen mahtuu vain muutama täysin passiivinen päivä. Kuitenkin tilastot kerovat melko karua asiaa. Tänä vuonna kertyneitä kilometrejä on vain hieman yli kaksi tuhatta. Toisinaan viikon jaksoon ei mahdu riittävästi teholiikuntaa.

Hybridityöskentelyssä askeleita ei myöskään juurikaan kerry, kun siirtymävälit ovat pienet ja työpäivät ovat melkoista istumista. Vaikka valitsen portaat hissin sijaan ja teen töitä myös seisten, niin niidenkin valintojen vaikutus on suuressa kuvassa melko olematon. Kotityöt on myös hetkessä hutaistu ja kauppareissut hoituvat häpeällisesti autolla liikkuen. Vaikka haravoin ja touhuan piha-askareita ja vietän aikaa kotisohvalla hyvin vähän, ei liikkumiseni ja päivittäinen askelmääräni riitä keski-ikääntyvän naisen kuosissa pitämiseen. Lihashuolto puuttuu myös täysin.

Sirpa:

Kun aamupalaveri alkaa varttia yli seitsemän, kelloni on tyypillisesti laskenut jo tuhat askelta. Koulun käytävät ovat pitkiä, joten pelkkä lounaskassin vieminen taukotilan jääkaappiin kerryttää saldoa mukavasti!

Palaveri jutustellaan seisten, ja oppitunnitkin seison ja kävelen. Seuraavan kerran ehdin istahtaa viisi ja puoli tuntia myöhemmin lyhyelle lounaalle. Iltapäivällä opetan vielä viimeiset tunnit ja kerran viikossa autan valmentamaan tyttöjen juoksukerhoa. Tyypillisesti kello nakuttaa vähintäänkin seitsemän tai kahdeksan tuhatta askelta työpäivän aikana.

Kotona nurmikonleikkuu on pääasiallinen hyötyliikuntani. Tämä homma on Texasissa lähes ympärivuotinen riesa, ja koska puoliso menee ruohopölystä tuhannen tukkoon, perheen naisväen kesken kinaamme siitä, kuka heinät kulloinkin kaataa. Useimmiten se olen minä – ellen sitten lahjo teinejä. Epätoivon asteesta riippuen lapsoset saattavat saada reippaasti minimipalkkaa suuremman korvauksen hommastaan.

Mutta siinäpä ne minun hyötyliikuntani sitten ovatkin, mitä nyt koiran kanssa toisinaan kierrämme korttelin ympäri.

Haaveilen siitä, että minulla olisi työmatka, jonka voisi taittaa juosten tai pyöräillen. Tällä hetkellä koti on kuitenkin kolmenkymmenen kilometrin päässä koululta, eikä välillä ole reittiä, jota voisi turvallisesti kulkea – etenkään pimeässä.

Tällainen kevyen liikenteen väylä kun kulkisikin meiltä keskustaan saakka!

Anu:

Öh, mitä hyötyliikuntaa..? Häpeäkseni on tunnustettava, että vähissä on. Valitsen kyllä useimmiten portaat hissin sijaan ja muutenkin liikun omin jaloin. Silti askeleita kertyy ihan naurettavan vähän, jos ei ole juoksupäivä. Olen huomannut, että etäpäivät ovat pahimpia. Silloin tulee istuttua aamusta iltaan. Työpaikalla aherran seisomapöydän äärellä, ja teamsien aikana heilun, keikun ja hyppelen. Kannan käsilaukussani vastuskuminauhaa – sekin on näppärä vimpain pitkittyvien teams-sessioiden tiimellyksessä.

Omakotitalossa ja sen pihalla on aina jotain puuhaa. Tuntuu, että nurmikkoa saa olla leikkaamassa koko ajan täällä Suomessakin – paitsi että viime kesänä siihenkin puuhaan löytyi ahkerampi ”työntekijä”; robottileikkuri. Eli se siitäkin hyötyliikunnasta sitten.

Eli ei, en hyötyliiku. Työmatkatkin huristelen autolla. Askeleet kertyvät lähes ainoastaan hikiliikunnasta: tämän vuoden aikana askelsaldo näyttää 3 573 878. Se tarkoittaa lähes 3 000 kilometrin kokonaismatkaa, ja noin 70 000 askelta viikossa. Juoksukilometrejä on toista tuhatta. Mutta leppoisia kävelylenkkejä ei ole kertynyt: kävelyä on tilastoitunut vaivaiset 167 kilometriä koko vuonna. Siis sellaisia, että olisi mittari raksuttanut.

Naisen käsilaukku on ihmeellinen – sieltä löytyy vaikka minikokoinen kuntosali!
Arkiliikunta, mittaaminen, Treenit

CTL, ATL, TSB, TSS…mitä harjoitustiedot kertovatkaan?

Ranteessani on Suunnon jo muutaman vuoden takainen Spartan Trainer Wrist HR ja kännykässä Suunnon appi. Silti se, mitä yhteenvedossa raportoitavat ATL, CTL, TSB ja TSS todella ovat, on itselle hieman mysteeri. Ihmettelen vain, kun tietojen mukaan vireyteni on välillä totaalisen miinuksella.

Kun sitten kerrankin oli aikaa, lähdin selvittelemään näitä kirjainyhdisteitä. CTL kuvaa kunnon kehittymistä pitkällä aikavälillä. ATL puolestaan kertoo lyhytaikaisen rasituksen antamaa väsymistä. Jos harjoittelen paljon, väsymys lisääntyy kuntoa nopeammin.

TSB taas vertailee pitkäaikaista ja lyhytaikaista harjoittelua ja viestii siitä, miten olen sopeutunut harjoittelun rasitukseen. TSS puolestaan liittyy kuntoilun intensiteettiin ja kestoon ja kertoo, kuinka rankka yksittäinen urheilusuoritus oli.

Tarkempi tutkailu paljastaa, että CTL on itseasiassa viimeisen 42 päivän painotettu, TSS:n päiväkohtaisista luvuista laskettu keskiarvo. Painotettu luku tarkoittaa sitä, että viimeiset treenit vaikuttavat lukemaan aiempia enemmän. ATL on puolestaan viikon painotettu keskiarvo ja TSB näiden kahden (CTL-ATL) erotus.

Kaikki nämä luvut perustuvat yksittäisten treenien intensiteettiin ja kestoon. Treeniin, kuten juoksulenkin TSS.n vaikuttaa puolestaan sydämen syke. Siinä missä tunnin kova juoksutreeni antaa 100 TSS pistettä, samaan lukuun saattaa päätyä kolmen tunnin pyörälenkillä.

Tutkailenpa hieman omia lukemia. pyöräillessä korkeimpaan TSS lukuun (97) pääsin, kun matkaa kertyi hieman yli 61 kilometriä. Silloin viimeisessä ylämäessä tiesi jo hetken polkeneensa. Tunnin 20 kilometrin pyöräilyn TSS jää 28:n ja samaan lukuun pääsen lyhyellä puolen tunnin juoksulenkillä. Juoksumatkan ja ajan pidentyessä TSS kasvaa. Hidas koiran kanssa tehty (päivittäinen) kävely sen sijaan antaa vain 8 pistettä.

Uskon, että tapani mitata tekemisiäni vaikuttanee melkoisesti lukuihin. Kävelen, juoksen tai fillaroin näin syksyisin lähes päivittäin. En kuitenkaan sporttaile juurikaan mäkitreenejä tai tee muitakaan intervalli- tai tempojuoksija. Ne tulevat ohjelmaan vasta, jos olen osallistumassa johonkin kisaan, jolloin myös yksittäiset lenkit pitenevät.

Tänä vuonna mitattuja suorituksia on tähän mennessä 508 ja liikuttuja kilometrejä on vain hieman yli 1800. En ole koronan takia tähdännyt mihinkään tiettyyn juoksuun, eikä treenaamiseni ole ollut mitenkään tavoitteellista. Olen vain keskittynyt kunnon ylläpitämiseen, ja se näkyy luvuista. Treeni on kevyttä ja intensiteettiä tulisi kasvattaa, jos edessä olisi jokin kisa.

Uskon, että kelloni seuraa erilaisia aktiviteettejani hyvin ja kertoo kuntoni suunnan. Otaksun kuitenkin, että numerot olisivat erilaiset, jos en mittaisia kaikkea, kuten koiran kanssa tekemääni tallustelua. Myöskin lukemien lähtökohtana oleva, sydämen sykkeeseen perustuva mittaus ei ole aina kaikkein luotettavin, koska olen tyytynyt ranteesta tapahtuvaan mittaamiseen. Ja sykkeeni, mistä olen aiemminkin kirjoittanut, on jo omalukunsa.

Apin antamia lukuja on hyvä kuitenkin oppia seuraamaan. Jos luvut ovat samat viikosta toiseen, ei kehity. Toisaalta taas luvuista näkee, jos harjoittelu on kuntotasoon nähden liian haastavaa.

Luvut auttavat myös valmistautuessa tulevaan juoksutapahtumaan. Niinpä tulevan kevään päätapahtumassa CTL:n tulisi olla mahdollisimman korkea ja ennen tapahtumaa tapahtuvan viimeisten viikkojen kevennyksen tulisi näkyä ATL:n ja CTL:n tippumisena ja suoritusvalmiuden (TSB) muuttumisena positiiviseksi.

Aina lukuja ei kuitenkaan tarvitse tuijottaa. Välillä on hyvä luottaa omaan fiilikseen ja juosta ja liikkua sillä tahdilla, mikä tukee kulloista tilannetta. Näin ylimenokaudella voin siten tehdä erilaisia kuntoa ylläpitäviä treenejä kuten ennenkin – huolestumatta siitä, jos luvut välillä pomppivat suuntaan jos toiseen.

Arkiliikunta, Asioita joista ei kerrota, Kilpailuhenkisyys, mieli, mittaaminen

Liikkumista kilpailuhengellä vai ilman

Tässä hiljattain palasimme luistelulenkiltä kotiin. Oma onneton luistelutyylini harmitti, vaikka nauroinkin koomisuudelleni. Tiesin olleeni huono.

Luistelemassa meren jäällä.

Edellisenä päivänä hiihdimme jään yli saareen. Olin varautunut retkeen väärin. Päälläni oli paksu takki, ja jo ensimmäisten vetojen jälkeen hiki virtasi pitkin selkääni. Verensokerini oli alhainen. Olin voimaton ja hidas eikä tekemiseni sujunut.

Vaikka retkieväät piristivät, en keskittynyt olennaiseen – retken ainutlaatuisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Pohdin itsekeskeisesti huonouttani, ja mietin eikö universumista löytyisi yhtään lajia, missä loistaisin.

Eväät

Olimme vuoden mittaan juosseet, kävelleet, kipittäneet polkuja, suunnistaneet, meloneet, fillaroineet, hiihtäneet, purjehtineet ja suppailleet. Lisäksi olin päässyt viklailemaan ja roikkunut tornadon trapetsilla ja viuhkinut alas laskettelurinteitä. Ja vaikka nautin kaikesta, olin ollut jokaisessa näissä altavastaaja. Ihan kun pelaisin jatkuvasti golfia Tiger Woodsin kanssa, vaikkei minun kuuluisi olla edes samalla kentällä.

Olen toki vertaillut itseäni muihin ennenkin ja kokenut kilpailuhenkisyyttä tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt. Tiedän, että olen ”voittanut” isosiskoni juoksutapahtumassa vain muutaman kerran. Yhdellä niistä jätin raukkamaisesti paastosta vasta toipuvan siskoni hoipertelemaan yksin kilpailun loppuun. Halusin voittaa.

Laskettelemassa.

Ollessani laskettelemassa viikolla poikani kanssa huomasin, että en olekaan meistä enää se, joka huolehtii ankkurihissin vastaanottamisesta ja hissistä poistumisesta. Näin myös teinin laskevan itseäni paremmin. Pohdin, miksi en voi vain iloita lapseni erinomaisuudesta, vaan jumitan ajatukset omaan keskinkertaisuuteeni. Enkö voisi olla iloinen siitä, että ylipäätään laskettelen? Eihän kaikki ole kilpailua?

Hiihdin tänään yksin. Huomasin ala- ja ylämäkien sujuvan reippaammin ja tasapainoni parantuneen. Silti jälleen vertailin itseäni ohi pyyhältäviin hiihtäjiin. Myös lappukisoissa kamppailen helposti kelloa ja toisten päänahkoja vastaan. Saatan löytää uutta energiaa siitä, että huomaankin mahdollisuuden tietyn ajan alittamiseen tai näen, että joku olisi ohitettavissa vielä maalisuoralla, mutta jos saavun maaliin viimeisenä, en osaa iloita saavutuksestani siten, kuten pitäisi.

Hiihtämässä.

Minun ei kuitenkaan pitäisi jatkuvasti verrata itseäni johonkin sellaiseen, joka on selvästi syntymästään asti tehnyt asioita minua monipuolisemmin. Tai ihmiseen, joka on treenannut jotain yksittäistä lajia minua enemmän. Johonkin, jolla ehkäpä rakenne on juuri siihen lajiin minua sopivampi.

Minun kannattaisi iloita, että olen päässyt kokeilemaan paljon uutta ja että voin vielä kehittyä. Minun kannattaa iloita siitä, että vuosien työ lapseni laskettelutaitojen kehittymisen suhteen on kantanut hedelmää. Ymmärrän, että minusta ei koskaan tule Tiger Woodsia, mutta jos hänen kaltaisensa jaksaa huolia minut mukaan viheriölle, saan nauttia asioista ja kehittyä edelleen – omalla tasolla ja omaan tahtiin. Voisin myös välillä olla itsestäni ylpeä ja iloita suorituksistani. Aina ei tarvitse kilpailla!

mieli, mittaaminen, Treenit, Varusteet

Mittaroinnin riemu ja riesa

Aamukahveja juodessamme tarkistin edellisyön unitietoja ja hehkuttelin, että syvää unta oli tullut enemmän kuin pitkään aikaan. Mieheni totesi, että taidat olla aika riippuvainen älykellosi applikaatiosta. Ärsyynnyin, mutta asiaa vähän pohdittuani taivuin myöntämään, että hieman ehkä joo.

Vähän aikaa sitten kirjoitin innoissani uuden kellon hankkimisesta. Nyt kun yhteistä matkaa on takana jo tovi, innostukseni on edelleen yhtä korkealla. Ei entisessäkään mitään erityistä vikaa ollut, mutta kauneuden lisäksi uusi kelloni toi mukanaan tukkukaupalla jänniä ominaisuuksia.

Kellojeni vertailemiseksi kävin juoksemassa molempien kanssa. Kumpainenkin kertoi matkan pituuden metrilleen yhtä lailla. Myös syketiedot olivat samat. Näillä kuntojuoksijan vuosirenkailla sitä luulee itsestään kaikenlaista; olisin voinut vannoa, että nakuttelin tasaisia kilometrivauhteja koko matkan. Mutta kellonipa tiesi asian paremmin.

Muutenkin kello tuntuu tietävän kaikenlaista. Graafinen käyrä paljastaa, onko työpäiväni ollut maltillinen vai onko ärsytys iskenyt. Mittaamattakin saattaisin tosin tunnistaa, että mennyt työviikko oli työläs. On silti koukuttavaa nähdä tilanne käppyröiksi ja numeroiksi realisoituneena. Vähän ehkä huolestuttavaakin – mitähän tapahtuu, kun body battery näyttää nollaa..?

Datan tuijotteleminen saattaa kyllä helposti lähteä myös vähän lapasesta. Kuten silloin, kun soitin siskolleni hädissäni, että varmaan on korona, kun happisaturaatio on ollut tosi alhainen. Tai kun mittari näytti, että olin yöllä ollut hetken hengittämättä. Sitä pohtiessa menivät useammankin yön unet harakoille. Kunnes sairaanhoitaja-siskoni maltillisesti totesi, että saattoihan sulla se kellon ranneke olla vähän löperösti paikoillaan.

Vähän aikaa sitten törmäsin artikkeliin, jossa suomalainen tulevaisuustutkija pohdiskeli digikehitystä ja sen vaikutusta terveyskäyttäytymiseen. Tutkija arveli, että pian emme tarvitse edes nykymuotoisia terveyskeskuksia. Terveysdatamme putkahtaa lääkärin tutkailtavaksi bitteinä. Uskon ihan täysin tuohon visioon. Taatusti mittarit tulevat kehittymään vielä huimasti. Pian ne kertovat alkavista sairauksista ja piippaavat, jos vitamiinivaje vaivaa.

Vuosia sitten matkan ja suorituksen seuraamiseen riitti arvio…

Eikä mittareilla mitata pelkästään kilometrejä tai hapenottokykyä – on mahtavaa, että käppyrät ja graafit innostavat myös lepäämään. Joogaopettaja Kirsi Saivosalmea lainatakseni: lepääminen ei ole lepsuilua, vaan kaiken jaksamisen pohja (artikkeli Kauneus ja Terveys -lehdessä 1/2021). Stressin hoitamatta jättäminen on yksi pahimmista virheistä, mitä voimme tehdä. Omalla kohdallani tämänkin oivalluksen konkretisoitumiseen on tarvittu mittarin tuoma data. Ahaa, virta on alhaalla, pistetäänpäs nainen lataukseen. On hyvä mieltää, että stressaantuneena kroppa ajautuu tulehdustilaan, tulee vatsavaivoja ja uniongelmia, mieli kiristyy ja painokin nousee. Rentous on viisautta.

Rentoa helmikuuta, mittareilla tai ilman!