Sertifioitu juoksuvalmentaja ja yhteistyötarjous lukijoille!

Olen jo muutaman vuoden kärkkynyt paikkaa RRCA:n juoksuvalmentaja-kurssilta. Vuonna 1958 perustettu RRCA eli Road Runners Club of America on Yhdysvaltojen suurin juoksuorganisaatio. Sertifioituja valmentajia yhdistys on kouluttanut vuodesta 1998 alkaen, ja RRCA:n sertifiointia arvostetaan juoksupiireissä tällä mantereella.

Tavanomaisissa olosuhteissa kaksipäiväiselle peruskurssille pitää osallistua paikan päällä. Kursseja järjestetään ympäri maata, mutta tyypillisesti omalla alueella (tai edes kohtuullisen matkan päässä) on ollut tarjolla vain yksi vuosittain – ja nämä kurssit myydään loppuun samaa tahtia kuin huippuartistien konsertit!

Juoksumaailmalle olikin aivan lottovoitto se, että Covid-19 -pandemia muutti RRCA:n kurssit online-kursseiksi. Kun siis sain sähköpostitse ilmoituksen online-kurssista, näpyttelin ilmoittautumisen saman tien – ja kerroin vasta sitten miehelle ja perheelle. Hyvä niin, tämäkin kurssi oli nimittäin täyttynyt minuuteissa.

Kurssi, jolle osallistuin, olisi oikeasti järjestetty Delawaren osavaltiossa, mutta nyt kurssilaisia oli paristakymmenestä osavaltiosta sekä Kanadasta, eikä ketään Delawaresta. Ihmiset heräilivät eri aikavyöhykkeiltä Zoomin ääreen, osa kahvimukinsa kanssa jo aamukuudeksi.

Etäkurssiksi RRCA:n koulutus oli tavattoman tiivis paketti. Etukäteistehtävien jälkeen vietimme kaksi kahdeksantuntista päivää luennoilla ja ryhmätehtävissä. Lauantai-illaksi saimme myös kotitehtäviä. Kaiken päätteeksi piti vielä lukea tuhti tietokirja ja läpäistä hyväksytysti lopputesti.

Juoksuvalmentajakurssilla opeteltiin mm. juoksufysiologian perusteita, rasitusvammojen tunnistamista, ravitsemusta ja sen merkitystä, juoksupsykologiaa ja juoksuvalmentajan yritystoimintaa, lakeja ja vakuutuksia. Suurin osa ajasta kuitenkin käytettiin henkilökohtaisiin periodisoituihin juoksuohjelmiin: miksi ne ovat hyväksi ja millä periaatteilla niitä laaditaan, millaisia oheisharjoituksia tarvitaan, kuka tarvitsee minkäkinlaisia vauhti- tai voimaharjoitteita, miten määritellään realistiset tavoitteet – ja niin edelleen. Pohdittiin aloittelijan tarpeita ja maratoonarin sielunelämää, sivuttiin vallan ammattilaisiakin. Asiaa todellakin oli paljon!

Sertifioitujen valmentajien täytyy myös pitää yllä ensiaputaitojaan. Edellinen EA-kurssini oli vuosikymmenien takaa, joten tein EA-kurssin toisena viikonloppuna, senkin etänä ja online. Arvelin, että kertailen vain menneitä, mutta kulttuurikerroin yllätti. En ainakaan muista, että Suomessa olisi kurssilla kehotettu tarkistamaan paikalliset lait siitä, mitä voi seurata jos auttaa tuntematonta tai painotettu suostumuksen hankkimista ennen toisen auttamista.

Yhdessä viikonlopussa ei kenestäkään tule mestaria, mutta RRCA:n kurssi antoi todella hyvän tietopohjan ja loistavat materiaalit tulevaan kasvuun sekä tietysti valtavasti eväitä oman harjoittelun järkevöittämiseksi. Paljon asiantuntijat tosin painottivat sitä, että kukaan ei ole itsensä valmentaja, eikä kannata edes yrittää olla – ainakaan jos tavoitteet ovat vähänkään kunnianhimoiset. 

Seuraavaksi haluaisin laittaa oppimani käytäntöön ja harjoitella juoksuohjelman laatimista 1-2 ihan oikean juoksijan kanssa. Oletko sinä valmistautumassa johonkin tapahtumaan tai pyrkimässä tiettyyn tavoitteeseen – olipa kyseessä sitten 50 mailin tai 5 kilometrin juoksu? Haluaisitko antaa minulle mahdollisuuden rakentaa kanssasi henkilökohtaista harjoitusohjelmaa tuota tavoitetta / tapahtumaa varten?

Tämä edellyttäisi sinulta aikaa sen verran, että annat minulle etukäteen hyvät pohjatiedot ja jälkikäteen palautetta. Maksua en tässä kohdassa harjoitusohjelmaehdotuksestani pyydä, sillä oma tavoitteeni on tosiaan vain ottaa uudet taidot käyttöön.

Jos haluaisit heittäytyä moiseen mukaan, laita viestiä kommenttikenttään joko Juoksusiskojen Instassa tai Facebook-sivulla, palaan sinulle asiaan!

Patikoimaan Euroopan huipulle!

Koronakevään jälkeen kesälomakalenterini näytti tyhjältä. Minä, joka olen aiemmin suunnitellut ja lyönyt lukkoon kaikki menoni vähintään vuotta ennen, olin tyhjän edessä. Vaikka yritin luottaa, että suunnittelemattakin elämä tarjoaa parastaan, huomasin olevani rauhaton. Menisikö koko loma hukkaan?

Kotiympyröissä vietetyn kevään jälkeen elin uskossa, ettei elämässä tapahdu juuri mitään. Että kesä on tutuissa lähimetsissä tarpomista ja kotiaskareiden hoitoa. Kuitenkin juuri ennen lomani alkua sosiaaliseen mediaan alkoi tipahdella muiden kuvia juoksutapahtumista ja reippailuista kotimaan lomakohteissa.

Hädissäni selailin lomavaihtoehtoja. Kapuaminen Kolille houkutti, mutta hotellit oli buukattu täyteen pitkälle elokuuhun. No Lofootit? Kohde josta olen aina vain haaveillut. Ajaisinko sinne?

Sitten, täysin yllättäin minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä muutaman päivän varoitusajalla Sveitsiin, jonka rajat oli avattu. Kun ministeriön sivut kertoivat maan Covid-tilanteen olevan lähellä maamme tasoa ja omaehtoista karanteeniakaan ei matkan jälkeen tarvittu, hyppäsimme aamuvarhain Zürichin koneeseen. Siirryimme tuttavamme kyydillä kohti kaunista, vuorten ympäröimää Steffisburgin taajamaa Thunen kaupungin kupeessa.

• 

Thun

Näimme matkallamme paljon. Isäntäperhe oli sveitsiläistyyliin täsmällinen. Aamupalalle kokoonnuttiin varhain ja päivät olivat hyvin suunniteltuja.

Ensimmäinen patikointiretkemme vuoristojunakuljetuksineen oli Sveitsin jylhimpiin Alppi-vuoristoihin ja Unescon maailman perintökohtrisiin kuuluvalle Jungfraujochille.

• 

Mitkään kuvat eivät riitä kuvaamaan paikan hienoutta.

Nähtävää oli paljon. Lumoutuneina kävelimme lumisen maiseman keskellä, kuuluisien vuorenseinämien (Eiger, Mönch ja Jungfrau) ympäröiminä ja kipusimme parhaimmillaan 3571 metrin korkeuteen. Välipalaksi taiotut sandwichit maistuivat taivaallisilta ja antoivat voimia ohuessa ilmanalassa liikkumiseen.

Seuraavan, 10 kilometrin mittaisen patikointimme teimme Thunen vieressä olevalle kukkulalle. Polku metsään ja ylemmäs vuoristoon (891 m) lähti suoraan majapaikkamme ulko-ovelta.

• 

Alkumetrit yhteiselle aamupatikoinnille auringon noustessa.

Ylämäessä puuskutin. Itseäni 15 vuotta vanhemmalla isännällä askel oli kevyt. Hänellä on tapana lähteä viikottain parille yhteislenkille samaiseen maastoon naapureidensa kanssa. Viikonloppuinen lähtöaika (7.45) oli heillä jo vuosia ollut sama. Parituntisen lenkin jälkeen edessä oli runsas yhteinen brunssi ulkona.

Laskeutuminen puurajaan Niederhornilla.

Viimeisimpinä vaelluskohteinamme olivat Niederhorn ja Kanderfirn. Siinä missä Niederhirn (1950 m) muistutti laskettelukeskusta avarine maisemineen, tarjosi Kanderfirn (2400 m) jäätiköineen ja vuoristojokineen jylhät maisemat.

Välillä etenimme hieman kapeaa polkua (Kanderfirn)

Sveitsi tarjosi lyhyellä visiitillämme parastaan. Ehdimme patikoinnin lomassa tutustua Thunen ja Bernin kaupunkiin ja viettää merellisen iltapäivän Thunersee-järvellä purjehtien. Muualla vietettyjen loistavien lomapäivien jälkeen paluu kotiin oli jälleen mukavaa ja omien lähimetsien ylämäet tuntuivat entisestään tasoittuneen.

Juoksuputkessa

Runner’s World -lehti yllyttää yhteisöään muutaman kerran vuodessa liittymään juoksuputkelaisten joukkoon. Yksi putkista on joskus talvella, toinen kesän korvilla. Tällä kerralla liityin mukaan. Meillä ei täällä järjestetä vieläkään kisoja, joten kaikenlaiset haasteet ovat hyvä tapa pitää motivaatiota yllä. Juoksin siis Memorial Daystä (25.5.) itsenäisyyspäivään (4.7.), viisi viikkoa, yhteensä 41 päivää.

Aiemmista yrityksistä viisastuneena tiesin, että juoksuputken aikana jatkuvasti kertyvä rasitus pitää ottaa alusta alkaen huomioon. Kun lepopäivät puuttuvat, edellisestä rasituksesta on ehdittävä palautua joka päivä, jotta putken saa kunnialla ja vammautumatta päätökseen. Tarvittaessa väliin voi toki rakentaa ns. striikkarin välipäivän, eli juosta aamulla ja seuraavan kerran vasta seuraavan päivän illalla.

Tämä luuppi tuli viikkojen aikana varsin tutuksi.

Omat tavoitteeni olivat tällä kerralla vaatimattomat. Lähinnä halusin rakentaa kevään sairasteluissa rapistunutta peruskuntoa – ja päästä ulos talosta. Useimpina päivinä juoksin vain minimin, eli yhden mailin. Kun pidensin matkaa, pysyin aika uskollisesti siinä säännössä kiinni, että matka kasvaa vain 10 % viikon kokonaisrasitukseen nähden. Vauhtileikittelyt jätin näiden viikkojen aikana suosiolla sikseen – paitsi silloin, kun teini lähti mukaan juoksemaan ja ilmoitti, ettei ”ole mitenkään fyysisesti mahdollista edes juosta noin hitaasti”.

Tyypillisesti ponkaisin liikkeelle heti herättyäni. Suoraan aamujuoksun jälkeen hain koiran pitkälle kävelylle, sillä myöhemmin päivällä hänenkin ulkoilunsa rajoittuivat kuumuuden vuoksi lyhyihin piipahduksiin pihalla. Tunnustin alusta alkaen, että säännöllisen kävelyn merkitys sykkeen ja kunnon paranemiselle saattoi olla jopa merkittävämpi kuin lyhyen joka-aamuisen juoksun – mutta toisaalta juoksun merkitys pääkopalle oli suuri.

Juoksemisen ohessa myös uin, pyöräilin ja ulkoilin perheen kanssa, ja sykemittari uskollisesti raportoi aina seuraavana aamuna, oliko rouva ehtinyt palautua oheisharjoituksistaan. Pitkä uintiharjoitus illalla töiden jälkeen tyypillisesti pisti seuraavana aamuna sykkeet sekaisin.

Oheisharjoituksiin kuului mm. melontaa ja jousiammuntaa nuorison kanssa.

Juoksuputken välittömät hyödyt olivat ilmeiset: koira oppi muutamassa päivässä rakastamaan uutta aamurytmiämme, oma päivä lähti hienosti käyntiin, yöunet paranivat ja mieli virkistyi. Viiden viikon aikana myös keskisyke alkoi hiljalleen tulla alaspäin. Opin, mitä vauhtia on mentävä, että se pysyy aisoissa ja vähitellen saatoin sitten mennä vähän kovempaakin.

Jotkut suosittelevat virkistämään juoksuputkia reitin vaihteluilla. Itse hinkkasin sinnikkäästi asuinaluettamme kiertävää miltei mailin mittaista luuppia päivästä toiseen. Vaikka en siis useinkaan nähnyt mitään jännittävää, sain kasaan kivasti vertailukelpoista dataa. Aloin kierrellä muualla vasta, kun rupesivat juuri sen luupin varrella kunnostamaan katua ja jouduin reitillä pujottelemaan rakennusjätteen ja betoniporsaiden keskellä.

Villi luonto pyrkii joskus aamulenkeillä lähelle. Jälkikäteen mietin, miksi aikuinen peura hengasi noin lähellä korppikotkaa – ja mitä korppikotka oikein söi aamupalakseen.

Varsinaisia haasteita kohtasin tällä kerralla vähän. Alkupuolella putkea hankin jännitystä peliin potkaisemalla varpaan kipakasti takorautaiseen tuolinjalkaan. Muutaman päivän pohdin, murtuikohan se – mutta ei ainakaan pahasti, sillä se antoi juosta, vaikka olikin vähän arka ja turvoksissa. Jossain puolivälin kieppeillä sain pyöräilemällä pohkeet muikeasti jumiin ja ratkaisin tilanteen tilaamalla elämäni ensimmäisen foam rollerin. Ehkä kaikista tasaisimmin haasteena pysyi pyykkäys – jos meinaa putkeilla, ei haittaa jos kaapissa on tarjolla hulppea valikoima rekvisiittaa.

Juoksuputki päättyi 4. heinäkuuta. Leikittelin ajatuksella, että jatkaisin saman tien striikkaamista. Yllätyksekseni perhekin yhteen ääneen luetteli havaitsemiaan hyötyjä ja lämpimästi kannusti jatkamaan. Otin kuitenkin lopulta tauon, monestakin syystä – mutta etupäässä siksi, etten halua kokea painetta pitää putki hengissä, ja siksi juosta sellaisenakin päivänä, kun se ei ole hyväksi tai järkevää.

Mutta ehkä minusta tuli satunnainen striikkari, ja mielelläni jatkossakin heittäydyn mukaan Runner’s Worldin haasteisiin!

Niks, ei siis yhtään mitään

Riippumatossa makoillessa kontrasti arjen kiireisiin on huisi.

Korona-hässäkän alkaessa meillä oli töissä juuri meneillään first beat -mittaukset – oman tulokseni tulkinta pisti polvilleen. Stressiä, minullako? Työterveyshuollon palaute oli tiukkaa. Hieman liian lujaa näyttää menevän, alkaisikohan olla tauon paikka?

Viime kuukaudet ovat olleet aikamoista multitaskaamista. Jossain vaiheessa tajusin, etten osannut keskittyä mihinkään. Iltauutisiakin katsoessa oli samaan aikaan näpelöitävä kännykkää ja tirkisteltävä sähköposteja. Koko elämä on ollut tiukasti aikataulutettua. Kiireen keskellä järjestin itselleni 20 minuutin pikaisia juoksusessioita juoksumatolla ennen kun seuraava Teams-kokous jo kilkutteli alkamishälytyksiään. Kun maltoin pitää juoksuvauhdin inhimillisenä, sain samalla soitettua pikapuheluita siskollenikin. Tosi näppärää!

Kesälle varaamastani lukematta jääneiden lehtien joukosta osui silmiin maininta, että oleminen ihan ilman mitään velvoitteita huoltaa aivoja. Luomiskyky elpyy ja muistikin petraantuu. Ei mikään uusi tieto, mutta silloin tällöin näitä perusmuistutuksiakin tarvitaan. Hullunmyllystä tekemättömyyteen hyppääminen vaan tuntuu kovasti kummalliselta. Vähän niinkuin tekisi jotain väärää. Syvälle suomalaiseen sieluun upotettu protestanttinen etiikka pistää kampoihin; ei kai sitä nyt koko päivää lojuta. Kunnon ihminen tekee edes käsitöitä, vaikka vain muodon vuoksi.

Lehdestä bongasin artikkelin, jossa vilahti itselleni tuiki tuntematon termi: niksen. Tulee kuulemma hollannin kielen sanasta ”ei mitään”. Niksenillä tarkoitetaan sananmukaisesti sitä, että ihan vaan ollaan. Ihan oikeasti siis tekemättä mitään. Luvan kanssa, ja jopa suositellusti.

Kun lehtiviisaudesta innoittuneena ilmoitin heittäytyväni tänään ’nikseniin’, mielessäni oli lueskelua riippukeinussa. Meren tuijottelua, tuulen kuuntelua. Ehkä jopa pienet päikkärit. Puolisoni ilmoitti saman tien hänkin nikseilevänsä. Hetkeä myöhemmin pokasaha vinkui ja oksaryteikkö sai kyytiä. Ihmettelin, että mitä nikseilyä tuo tuommoinen. Hänelle joutilaisuus on kuulemma sitä, että saa tehdä juuri sitä mitä huvittaa ja ihan omalla aikataululla. Niinpä nikseilimme kumpikin tahoillamme, omalla tavallamme.

Kesäpäivien niksen-hurmiossani olen intoutunut antamaan piupaut myös tiukoille treenitavoitteille. Ne ovat itse asiassa kovasti haperoituneet korona-kevään aikana muutenkin. Viikonloppujen pitkät lenkit ovat kummasti kutistuneet ja tavoitteelliset tuloshaaveetkin ovat siirtyneet seuraavalle vuodelle. Yllätyksekseni kuntoni on kuitenkin noussut. Se näkyy sykkeissä, hapenottokyvyssä ja suoritustasoissa. Ehkäpä harjoittelurutiinien muutoksella on asian kanssa jotain tekemistä. Kesän veneilyreissuilla lihaskuntoa tulee pidettyä yllä purjeita trimmaamalla – hätävarana repun pohjalta löytyy myös vastuskuminauha. Tietoisten ylämäkivetojen sijaan mäkitreeniä kertyy kuin huomaamatta saaristomeren saaria kolutessa. Mutta juoksukengät ovat kuitenkin aina mukana – mikäs sen mukavampaa, kuin pieni pyrähdys uudessa satamakohteessa.

Kaikenlaisia uusiakin avauksia kesä tuo tullessaan. Korkeanpaikankammoiselle extreme-elämyksiä tarjoaa vaikkapa mastoon jumiin jäänyt lippunauha. Kun keikkuu 18 metrin korkeudessa, lujalle maanpinnalle päästyään saakin hetken rauhoitella täriseviä reisilihaksia.

Ihanaa kesää, niksenin hengessä!