Olemme kolme aktiivisesti ja monipuolisesti liikkuvaa siskosta kahdelta mantereelta: Suomesta ja USA:sta. Tervetuloa tutustumaan elämäämme! Aktiiviliikunta on yhteinen intohimomme, elämäntapamme ja energianlähteemme.
Pitääkö lomalla urheilla? Ehkä ei, sillä useinhan lomalla tulee liikuttua paljon muutenkin. Itse kuitenkin pakkaan lenkkarit matkalaukkuun, suuntautuupa reissu minne hyvänsä. Joskus päädyn hölköttelemään juoksumatolla hotellin kuntosalilla, toisinaan saan mahdollisuuden tutustua uuteen kaupunkiin juoksuturistina.
Olen pienikokoinen nainen ja juoksen yksin. En halua päästä iltapäivälehtien otsikoihin, joten vieraassa paikassa juoksun valmistelu alkaa siitä, että tutustun ympäristööni karttasovelluksen ja rikostilastojen valossa. Usein alueesta voi toki päätellä kaikenlaista ihan ikkunasta vilkaisemalla. Jos ei vaikuta siltä, että kannattaisi vain lähteä ovesta, ajan autolla suositulta vaikuttavaan puistoon tai pyydän perheenjäsenen ulkoilulle mukaan.
Aamujuoksulla suuressa puistossa Charlottessa, Pohjois-Carolinassa.
Turvallisuuden vuoksi mietin myös, mihin aikaan juoksen: en aamu- enkä iltapimeällä. Silloin, kun ulkolämpötila rajoittaa liikkumista keskellä päivää, teen kompromisseja. Esimerkiksi viikonloppuaamuna muutkin ulkoilijat ovat liikkeellä aamukahdeksaan mennessä. Arkiaamuna työmatkaliikennettä alkaa olla hyvin jo seitsemältä.
Lähtiessäni kerron kanssamatkustajilleni, minne aion suunnata ja kuinka pitkän lenkin suunnittelen tekeväni. Perheenjäsenet voivat kurkata puhelimen paikantamissovelluksesta, missä olen ja soitella perään, mikäli lenkki venyy.
Juoksumaisemia Savannahissa, Etelä-Carolinassa.
Vieraassa paikassa liikkuessani vältän käyttämästä kuulokkeita ja tarkkailen ympäristöäni valppaasti. Jos pohjatyö on tullut tehtyä kunnolla, sitä huomaa kuitenkin pian voivansa rentoutua ja nauttia maisemista. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin kaikkialla ystävällisiä ja hyväntahtoisia!
Ellei menossa ole treenikausi tulevaa kisaa varten, jätän kuitenkin tavoitteet ja ohjelmat kotiin. On rentouttavaa juoksennella juuri sitä vauhtia kuin keho kulkee ja pysähdellä napsimaan kuvia. Kelikin saattaa olla toisenlainen kuin mihin on tottunut: esimerkiksi kuuma, kostea tai molempia. Joskus tulee siksikin juostua lyhyesti ja toisinaan taas vähän pidemmästi. On hauskaa, että urheilukin tapahtuu ihan inspiksen mukaan – kuten lomalla ikään!
Tytär tökki minua tiukasti olkapäähän: ”Mamaaaa! Herää! Mennään juoksemaan!” Kello oli 6.22. Keski-Texasissa on taas kesä ja juoksut on juostava aamulla. Sen tietää myös 15-vuotias, joka treenaa elämänsä ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti juoksukisaan. Hän pyysi minua laatimaan harjoitusohjelman ja opettelee nyt naapuruston turvallisimpia reittejä.
Itse olen maratonin jälkeen ollut hiukan väsynyt tavoitteelliseen treenaamiseen. Löyhät juoksusuunnitelmani tiivistyvät ajatuksiin kepeästä polkujuoksukesästä. Jääkaapin ovessa on lista subtrooppisissa metsissä juostavista yökisoista, joihin saatan mennä – tai sitten en. Mahdollisesti vain juoksentelen aamuisin jälkikasvun kanssa ja käperryn sitten viileäksi ilmastoidun olohuoneen nurkassa keinuvaan korituoliin juoksukirjan kanssa.
Aamujuoksulla. Julmilta näyttäneet pilvet eivät ripsauttaneet pisaraakaan. Kaukana edessä näkyy teinin selkä.
Luvun alla minulla on parhaillaan Christopher McDougallin muutama vuosi sitten julkaistu teos ”Running with Sherman”. Sen löysin huhtikuussa, kun olimme kotimatkalla Waxahachiesta maratonini jälkeen. Dallasin ja Austinin välissä sijaitsevassa Wacon pikkukaupungissa on maailman hurmaavin kirjakauppa, Fabled Bookshop & Café. Harhailimme sinne lähes sattumalta muutama vuosi sitten ja nyt käymme tässä kaupassa aina, kun se osuu matkan varrelle.
”Running with Sherman” kertoo hilpeästi ja polveillen siitä, kuinka Dougallin perhe adoptoi lähes tulkoon puolikuolleen aasiparan ja ryhtyi juoksemaan sen kanssa. Totta kai aasin piti päästä Leadvilleen, jonka kanjoneissa järjestetään Burro Races, eli juoksukisoja aasin kanssa.
Kirjaa lukiessani opin, että pitkin maata on myös erimittaisia kisoja, joissa juostaan vuohen kanssa. McDougall kertaa kirjassaan tarinaa siitä, kuinka yhtä niistä alettiin järjestää Coloradossa: Kaverukset olivat päättäneet järjestää ystävälleen jekun. Tämän ollessa poissa kotoa he olivat liimailleet ympäri kaupunkia mainoksia vuohijuoksusta. Lisätietoja saisi soittamalla ystävän kotinumeroon. Kun ystävä palasi kotiin, häntä odotti kiukkuinen perhe. He olivat koko viikonlopun hiki päässä vastailleet puhelimeen, sillä mitä ilmeisimmin lähitienoilta löytyi kasapäin ihmisiä, jotka halusivat juosta vuohiensa kanssa! ”No annetaan heille mitä he haluavat”, pilan keksijä tuumi.
Vuohia kuvaillaan teoksessa niin sympaattisesti, että tuota pikaa jo tutkailin, olisiko meidänkin kulmillamme vuohikisoja. Ainakin Dallasista löytyisi! Valitettavan nopeasti selvisi sitten sekin, että asuinaluettamme hallinnoivan asukasyhdistyksen (HOA) säännöt kieltävät vuohien pitämisen takapihalla. Austinissa kuitenkin on ainakin yksi yritys, joka vuokraa vuohia…
Samaisesta kirjakaupasta – joka, vannon, ei maksa minulle mainonnasta eikä mitenkään keskity juoksukirjallisuuteen, vaan tarjoaa monipuolisesti monenlaista luettavaa – löysin myös edellisen juoksukirjani. Se oli Rob Popen ”Becoming Forrest”. Pope halusi kokeilla, voisiko ihminen oikeasti juosta niin pitkän matkan kuin Forrest Gump -elokuvassa päähenkilön esitetään juoksevan. Niinpä Pope juoksi Amerikan mantereen halki, viisi kertaa. Yhteensä matkaa kertyi 15 621 mailia (~ 25 140 km).
Brittinä Pope joutui kikkailemaan viisumirajoitusten kanssa, joten läpijuoksujen välissä hän käväisi muutaman kerran kotimaassaan. Tähän ratkaisuun vaikuttivat myös taloudelliset seikat, joita Pope avaa kirjassa melko avoimesti. Pope juoksi kerätäkseen varoja WWF:lle, mutta joutui vastatusten myös sen kanssa, että seinähulluihin harrastuksiin voi olla hämmästyttävän hankalaa löytää ulkopuolista rahoitusta. Lisäksi Pope tietysti kamppaili muutaman rasitusvamman, säätilojen, kiukkuisten koirien, valtavan maastopalon ja muiden seikkailua värittäneiden seikkojen kanssa. Hänen kohtaamansa ihmiset olivat kuitenkin pääosin ystävällisiä, mielenkiintoisia ja kohtuullisen täyspäisiä.
Joen rannalla viltillä lukemisessa on puolensa. Kirjan sivuja rullalle kiertävä kuumuus ja ilmankosteus ovat yksi, odottamatta paikalle ilmaantuvat seuralaiset toinen…
Lukulistallani tälle kesälle on myös kaksi uutuusteosta – Kara Goucherin ”The Longest Run” ja Des Lindenin ”Choosing to Run”. Jos ketään juoksijaa fanitan, niin Des Lindeniä. Hänellä on jalat maassa ja tavoitteet pilvissä, ja hänen työmoraalinsa on aivan huikea. Goucherin teoksen odotan herättävän ajatuksia. Työkaveri huikkasi ohimennen koulun urheilupäivää ohjatessamme kuuntelevansa sitä äänikirjana. ”Suosittelen ehdottomasti”, hän sanoi, ”mutta en koskaan enää osta mitään Niken tuotteita tämän luettuani.” Omalla riskillä siis.
Seuraavana juoksuaamuna tytär käy ensin katsomassa, nukkuuko äiti vielä. Kun vastaus on myönteinen, hän laittaa ensin hiljaa itsensä ja molempien vesipullot valmiiksi ja tulee vasta sitten lempeästi herättämään: ”No niin, mama, sinulla on nyt viisi minuuttia aikaa saada ankkasi riviin!” Kello on peräti 6.44. Olemme lähipuistossa jo ennen kuin ehdin kunnolla herätä. Vasta noussut aurinko lämmittää vielä leppeästi ja linnut livertelevät. Tuntuu kesäaamulta.
Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme.
Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön.
Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.
Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui.
Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa, kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.
Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.
Mutta se laiturijumppa.
Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.
Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä.
Siskot lähettivät minulle sanoja kepeän kesäjutun aineksiksi.
Ulkosuomalaisuus tarkoittaa sitä, että aina vähän kaipaa jonnekin tai jotakuta, eikä lopulta kuulu täysin minnekään. Toisaalta elämän elää vähän eri vinkkelistä kuin muut, kokee ja näkee kaikenlaista, ja on täysin vapaa olemaan tismalleen oma itsensä.
Ilmasto on yksi ulkosuomalaisuuteni syistä. Kaliforniassa paistoi aina aurinko, Keski-Texasissa on vähän vuodenaikojakin. Lyhyt talvi on kirpakka, kesäkausi hyvinkin kuuma ja ilmankosteus heittää oman rikkansa soppaan. Välillä tuolla ulkona tuntuu kuin juoksisi kylpylän suihkutiloissa kuumien vesihöyryjen keskellä.
”Älä liiku, sun päässä on joku outo ötökkä. Mä otan siitä kuvan!”
Ötökät viihtyvät Texasin ilmastossa varsin hyvin. Paikalliset itikat ovat pahuksen salakavalia pistosninjoja: näkymättömiä ja äänettömiä. Kesäisin ulkona kaikuu kaskaiden taukoamaton soitto, pihapensaiden alla vilahtelee tulikärpäsiä ja kissa alkaa kantaa sisälle heinäsirkkojen lisäksi myös muita ötököitä, joille emme edes tiedä nimeä.
Välineurheilu on tietysti sekä ilmaston että ötököiden syytä. Kun ulkona ei ole aina kivaa tai turvallistakaan liikkua, olohuoneesta on alkanut löytyä kaikenlaisia kuntoiluvimpaimia. Toki niitä varusteita kertyy muutenkin. Esimerkiksi polkupyöriä koin parhaimmillaan tarvitsevani neljä, kunnes puoliso alkoi pohtia, pitäisikö autotalliin saada mahtumaan myös vaikkapa auto.
Puoliso on itsekin innostunut maastopyöräilystä, mutta tuntuu kummasti pärjäävän yhdellä pyörällä! Viikonloppuaamuisin ennen kuuman tuloa lähdemme usein yhdessä metsään pyöräilemään tai haikkaamaan. Aivan keskellä kesää ulkoilumme johtaa uima-altaalle.
Kesällä ulkona on oltava kuuden tai seitsemän aikaan aamulla, jos meinaa ulkoilla alle +30 asteen lämpötiloissa.
Hyvinvointi on tietysti onnellisen elämän perusta. Minulle hyvinvointi tarkoittaa rakkautta, lepoa, liikuntaa, hyvää ravintoa ja sopivassa suhteessa jotakin hauskaa. Nyt kesälomalla ollessa on ollut aikaa huolehtia näistä kaikista!
Mättöruoka. Jaahas, nyt piti kysäistä siskoilta, että mitä tämä edes tarkoittaa. Amerikkalaisessa kulttuurissa vastaava käsite olisi ehkä comfort food, jolla viitataan vaikkapa herkulliseen jäätelöön tai mac and cheese -sotkuun. Täällä etelävaltioissa ruokakulttuuri ottaa vaikutteensa Etelä-Amerikasta: paljon papuja, maissia, lihaa ja tulisia mausteita. Kaikkea nautitaan tietysti kohtuudella, siitähän Texas tunnetaan?
Jos minulla olisi supervoima… Kohtaan töissä lapsia, jotka moninaisista syistä johtuen eivät oikein jaksa keskittyä koulunkäyntiin. Jos voisin valita supervoiman, haluaisin jollakin maagisella tavalla saada tällaisen lapsen kokemaan itsensä täysin eheäksi, turvalliseksi ja rakastetuksi.
Pikkulisko pelastautui yrttipurkkiin.
Ilo/onni tulee elämään pienistä hyvistä asioista. Juuri nyt yksi päivittäinen ilon lähde on pieni kesäpuutarhani. Vastikään yksi yrttilaatikoista toimi hengenpelastajana, kun kissan sisälle raahaama pikkulisko onnistui piiloutumaan salaattien sekaan. Sieltä se sitten säikähdyksekseni hyppäsi, kun kastelin yrttipurkkia.
Siskot. Sanovat, että siskot ovat kuin parhaita ystäviä, joista ei voi päästä eroon. Kun asuu maailmojen päässä läheisistään, jotkut ystävyyssuhteet kuihtuvat vuosien saatossa. Siskosten kesken pidämme kuitenkin yhteyttä tiiviisti ja luontevasti. Herätessäni puhelimessa saattaa odottaa kymmenien viestien mittainen keskustelu vaikkapa urheilusta, blogista, veneenpoijuista, lapsista tai maailmasta. Säilyäkseen läheisyys tarvitseekin juuri sitä, että jutellaan arkisista, pienistä asioista.
Keksin motivaation kohokkeeksi itselleni uuden projektin: 5 x 5. Tämä tarkoittaa, että juoksen viiden kuukauden aikana viisi 5K-kisaa, virtuaalisesti tai livenä.
Ensimmäinen juoksu osui kevätlomaan, jota olimme lähteneet perheen kanssa viettämään New Orleansiin, Louisianaan. Alueelta ei löytynyt juoksukisaa näihin päiviin, joten osallistuin St. Patrickin päivän kunniaksi järjestettyyn virtuaalijuoksuun. Ajattelin, että saisinpahan ainakin itse päättää, missä ja milloin juoksen.
Olimme viettäneet ensimmäisen kokonaisen matkapäivän French Quarter -alueella ja risteillen Mississippi-joella. French Quarter on alue, jonka rakennuksista suurin osa ajoittuu aikaan ennen Louisiana Purchase -nimellä kulkevia maakauppoja (1803). New Orleans kuului siis ensin Ranskalle, sitten Espanjalle ja lyhyen aikaa uudelleen Ranskalle, ennen kuin se myytiin Yhdysvalloille.
French Quarter -aluetta, kulkee myös ranskalaisella nimellään Vieux Carré.
Tätä nykyä French Quarter on turistirysä. Siellä tarjoillaan alueen omintakeista ruokaa monissa ravintoloissa, mutta myös tanssitaan ja lauletaan kaduilla sekä biletetään aamunkoittoon. Lapsiperheen on parasta tutustua alueeseen päivänvalolla ja silti vastaan tulee epämääräistä väkeä. Päivän kuljeskelun jälkeen nuorin teineistäni summasi osuvasti kokemuksiaan alueen rapistuneesta loistosta: ”Tämä kaupunki haisee pilveltä ja pissalta.”
Hotellissamme on kuntosali, ja kuntosalilla kaksi juoksumattoa. Pohdinkin pitkään, olisiko turvallisinta vain juosta siellä. Tutkailin netistä muiden juoksijoiden arvioita ja löysin vahvistusta epäilyilleni: tässä kaupungissa juoksukulttuuri ei ole vahva, joten autoilijat eivät ole tottuneet juoksijoihin – ja on alueita, joissa yksinäisen naisen ei tosiaankaan kannata juoksennella. Juttelin vakavasti puolisonkin kanssa, mutta lopulta päädyimme siihen, että osaanhan minä katsoa ympärilleni ja ottaa tarvittaessa jalat alleni. Sitä paitsi tiesin jo suunnilleen, minne ei ainakaan kannattanut suunnata.
Vanhat, viehättävät raitiovaunut (street cars) kuljettavat ihmisiä uutterasti edelleen.
Juoksuni oli lopulta aika rauhallinen. Väistin muutamaa koditonta ja yhtä puhelimeensa reuhaavaa kaveria. Aamuyhdeksältä kauppiaat availivat kauppojaan, ihmiset kulkivat töihin ja turistit ostivat kahvia. Mississippin varteen ehdittyäni näin vihdoin muitakin juoksijoita. Hämmästelin liikennevaloja, joissa ei jalankulkijoille omaa valoa olekaan ja pysähdyin tuon tuosta napsimaan kuvia.
Vieraassa kaupungissa eksyin tietysti hiukan ja löysin itseni työmaa-alueen laitamilta – hurrikaanien vuoksi New Orleansia rakennetaan koko ajan uudestaan. Juoksu oli hidas turistikierros, ei tosiaankaan kisareissu. Hotellille palattuani olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että uskaltauduin ulos: juoksu on niin mahtava tapa nähdä kaupunkia, uuttakin.
Juoksusiskot® - The Running Trio 