juoksu, juoksukilpailu, lomalla, Teksas/ulkosuomalainen

5 x 5 – 1: New Orleans

Keksin motivaation kohokkeeksi itselleni uuden projektin: 5 x 5. Tämä tarkoittaa, että juoksen viiden kuukauden aikana viisi 5K-kisaa, virtuaalisesti tai livenä.

Ensimmäinen juoksu osui kevätlomaan, jota olimme lähteneet perheen kanssa viettämään New Orleansiin, Louisianaan. Alueelta ei löytynyt juoksukisaa näihin päiviin, joten osallistuin St. Patrickin päivän kunniaksi järjestettyyn virtuaalijuoksuun. Ajattelin, että saisinpahan ainakin itse päättää, missä ja milloin juoksen.

Olimme viettäneet ensimmäisen kokonaisen matkapäivän French Quarter -alueella ja risteillen Mississippi-joella. French Quarter on alue, jonka rakennuksista suurin osa ajoittuu aikaan ennen Louisiana Purchase -nimellä kulkevia maakauppoja (1803). New Orleans kuului siis ensin Ranskalle, sitten Espanjalle ja lyhyen aikaa uudelleen Ranskalle, ennen kuin se myytiin Yhdysvalloille.

French Quarter -aluetta, kulkee myös ranskalaisella nimellään Vieux Carré.

Tätä nykyä French Quarter on turistirysä. Siellä tarjoillaan alueen omintakeista ruokaa monissa ravintoloissa, mutta myös tanssitaan ja lauletaan kaduilla sekä biletetään aamunkoittoon. Lapsiperheen on parasta tutustua alueeseen päivänvalolla ja silti vastaan tulee epämääräistä väkeä. Päivän kuljeskelun jälkeen nuorin teineistäni summasi osuvasti kokemuksiaan alueen rapistuneesta loistosta: ”Tämä kaupunki haisee pilveltä ja pissalta.

Hotellissamme on kuntosali, ja kuntosalilla kaksi juoksumattoa. Pohdinkin pitkään, olisiko turvallisinta vain juosta siellä. Tutkailin netistä muiden juoksijoiden arvioita ja löysin vahvistusta epäilyilleni: tässä kaupungissa juoksukulttuuri ei ole vahva, joten autoilijat eivät ole tottuneet juoksijoihin – ja on alueita, joissa yksinäisen naisen ei tosiaankaan kannata juoksennella. Juttelin vakavasti puolisonkin kanssa, mutta lopulta päädyimme siihen, että osaanhan minä katsoa ympärilleni ja ottaa tarvittaessa jalat alleni. Sitä paitsi tiesin jo suunnilleen, minne ei ainakaan kannattanut suunnata.

Vanhat, viehättävät raitiovaunut (street cars) kuljettavat ihmisiä uutterasti edelleen.

Juoksuni oli lopulta aika rauhallinen. Väistin muutamaa koditonta ja yhtä puhelimeensa reuhaavaa kaveria. Aamuyhdeksältä kauppiaat availivat kauppojaan, ihmiset kulkivat töihin ja turistit ostivat kahvia. Mississippin varteen ehdittyäni näin vihdoin muitakin juoksijoita. Hämmästelin liikennevaloja, joissa ei jalankulkijoille omaa valoa olekaan ja pysähdyin tuon tuosta napsimaan kuvia.

Vieraassa kaupungissa eksyin tietysti hiukan ja löysin itseni työmaa-alueen laitamilta – hurrikaanien vuoksi New Orleansia rakennetaan koko ajan uudestaan. Juoksu oli hidas turistikierros, ei tosiaankaan kisareissu. Hotellille palattuani olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että uskaltauduin ulos: juoksu on niin mahtava tapa nähdä kaupunkia, uuttakin.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, lomalla, mieli, Teksas/ulkosuomalainen, Varusteet

Ahon laitaa ilman paitaa

Juoksin kesälomalla ensimmäistä kertaa urheilurintsikoissa. Jo vuosia sitten Kaliforniassa haaveilin jonain päivänä juoksevani hellesäässä ilman paitaa – mutta ajattelin aina, että ensin vatsan täytyy näyttää timmimmältä.

Nyt olimme Texasin rannikolla Galvestonissa. Seitsemän jälkeen aamulla ulkona oli +29 C ja ilmankosteus jotakuinkin ziljoona prosenttia. Suoraan sanoen aivan kaikki vaatteet olivat liikaa. Halusin silti rannalle juoksemaan.

Meksikonlahden rannikolla talot rakennetaan kestämään tulvia ja pyörremyrskyjä.

Kuuntelen aina välillä Another Mother Runner -podcastia. Vastikään podcastin aiheena oli, kuka saa ja uskaltaa juosta pelkissä urheilurintsikoissa. Täytyykö näyttää tietynlaiselta? Pitääkö olla hoikka tai lihaksikas? Täytyykö olla six pack? Entä jos ei ole enää nuori? Entäs jos on keski-ikäinen useamman lapsen äiti, täytyykö silloin juostessakin huolellisesti verhota itsensä?

Podcastin vieraat edustivat laajaa kehojen kirjoa. Joku oli saanut kommentteja siitä, että on liian laiha. Toinen taas arveli olevansa löysälihainen. Yksi oli useamman lapsen äiti, toinen raskaana ja kolmas reippaasti yli viisikymppinen. Kaikki olivat jossain vaiheessa oivaltaneet, että heidän kehossaan tärkeintä on sen voima ja kyky liikkua. Jos epätäydellisen kehon tai liiallisen ihon näkyminen loukkasi jotakuta toista, vika oli varmaankin katsojassa eikä kohteessa.

Rannalle juoksemaan! Kalastajat olivat ajaneet autojaan hiekalle ja vedenrajaan. Muutamaa siimaa sain väistää rantaviivaa pitkin juostessani.

Ehkä podcastin sanoma rohkaisi minua oivaltamaan, että vaikka tällaisen äiti-ihmisen vatsanseutu ei vieläkään näytä sixpackiltä, kosteankuumalla rannalla paidattomuus oli yksinkertaisesti järkevää. Kun ilma on niin kosteaa, että se kietoo kulkijan hetkessä tukahduttavaan vaippaansa, keho ei viilennä kuten sen pitäisi. Haihtumisen sijaan hiki jää iholle ja puolivälissä lenkkiä kyynärpäistä alkaa valua noro. Kaikki suoraan iholle osuva ilmavirta auttaa viilentämisessä.

Nautin rantajuoksusta kaikilla aisteillani. Rannan hiekka oli tiukkaan pakkautunutta ja askel kulki kevyesti. Moikkailin muita juoksijoita. Yksi pariskunta huikkasi kysymyksen: montako mailia juokset tänään? Sanoin meneväni vain kaksi, mutta olosuhteista innostuneena juoksinkin lopulta neljä (~ 6,4 km). Muistelin hiekkarantajuoksujani Kaliforniassa, katselin lokkiparvia jotka lähtivät edestä lentoon. Meri tuoksui ja maistui. Kaukana ulapalla kalastusalukset täplittivät horisonttia.

Ja katsoiko siis kukaan kolmen lapsen kantamisesta kurttuuntunutta vatsaani? Ei aavistustakaan. Minulla oli aivan täysi tekeminen siinä, kun itse katselin aaltoja, lokkeja, laivoja, hiekkaa ja kalastajia.

Aallot olivat kantaneet rannalle suuren puunkarahkan.

Myöhemmin päivällä jatkoimme matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Kun perheet ja ystävykset virtasivat juoksurannalleni uimaan, rentoutumaan ja kylpemään auringossa, seassa epäilemättä oli sekä nuoria että vanhoja vartaloita; hoikkia, pyöreitä, kiinteitä ja löysiä kehoja. Eikä missään kulkenut bikinipoliisia kertomassa kenellekään, että paita pitäisi laittaa päälle.

Jokainen rantaelämästä nauttiva sai näyttää juuri sellaiselta kuin näytti, ja niin saa myös urheillessaan. Harva meistä on täydellinen, ja sehän on täysin ookoo.

juoksu, juoksukilpailu, kesä, lomalla, mieli, Puolimaraton

Loma juoksuja ja ex tempore hieman muutakin

Tiedän, että joskus olen aika spontaani. Joskus jopa liiankin. Voin aamukahvia hörppiessä todeta päivän ohjelman näyttävän tyhjältä, ja etsiä netistä jotain vaihtelevaa tekemistä. Hieman tämänkaltaisesti kävi nytkin!

Alunperin minulla oli mahdollisuus lähteä viikonlopuksi Suomenmestaruuskisaturistiksi Kotkaan. Kun koin olevani rennon viikonlopun tarpeessa, päätin jäädä kotiin. Ajattelin hoitavani hieman rästiin jääneitä asioita, nukkua ja lukea kirjaa. Ottavani viikonlopun kerrankin ihan rennosti. Tuskin näkisin edes ystäviäni.

Lauantai aamuna pyörittelin hetken koiran lenkityksen jälkeen peukaloitani. Kotiarjen pyöritys ja passiivinen rentoutuminen ei sittenkään houkutellut. Kun yksi ystävistäni ei ehtinyt puutarhapuuhiltaan kävelylle, toinen viiletti lomamatkalla jossain päin Suomea ja kolmas suuntasi askeleita perhetuttunsa kanssa Linnanmäelle, ”en voi koko päivää vain lojua lukemassa kirjaa hysteria” alkoi jo hieman itää.

Hoidin kuitenkin askareitani. Kävin kaupassa ja täytin kaappeihin talouspaperia ja astianpesukoneainetta. Viikkasin pyykkejä ja kokkasin. Ruokailun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle ja seurasin puolella silmällä loppuosaa jostain jo aiemmin näkemästäni, sinänsä mutkattomasta elokuvasta, kuuntelin äänikirjaa ja roikuin netissä. Aloin totaalisesti turhautua olooni.

Olin jo aamuvarhain selaillut sekä juoksu- että polkujuoksutapahtumakalenterit läpi. Yksi mielenkiintoinen juoksu olisi Hämeenlinnassa ja Twilight Run juoksu Helsingissä.

Iltahan sujuisi mukavasti, jos juoksisinkin Twilight Runissa kympin! Samalla juoksulenkki tulisi tehtyä ja heinäkuun aktiivisuuskilometrit karttuisivat (yhtenä kuluvan vuoden tavoitteenani kun on liikkua joka kuukausi hieman edellisvuoden vastaavaa kuukautta enemmän). Hinta kuitenkin mietitytti. Tapahtuma oli entuudestaan tuttu ja kun olin saanut edellisen kerran juoksutapahtuman ilmaiseksi, ajattelin nyt (hieman naivisti) asian kompensoivan tilannetta.

Kun tytär kyseli koiran päivälenkityksen jälkeen, mitä tekisin juoksun suhteen, päätin lähteä. Ehtisin vielä ilmoittautumaan ja mukaan kisaan. Jälki-ilmoittautuessa muutin kuitenkin mieleni. Koska hinta-ero kympin ja puolikkaan välillä oli pieni, tuntui järkevämmältä pulittaa kympin sijaan maksu puolikkaasta ja juosta se, vaikka järjen ääni yritti hieman toppuutella. En ollut suunnitellut juoksevani puolikasta. En ollut miettinyt varusteitanikaan sitä silmällä pitäen. Viikolla juostu lenkki oli mennyt jostain käsittämättömästä syystä totaalisesti pieleen ja kolmen kilometrin jälkeen olin joutunut vaihtamaan kävelyyn. Myös aamulla otetun rautatabletin ja vatsan reagoiminen mietitytti.

Kisan ensimmäinen kymppi meni hyvin. Mieli rallatti ja askel kulki. Kun alun ruuhkista oli selvitty, juoksin mukavasti letkan mukana. Koska reittinä juostaan lähes identtiset kierrokset kahteen kertaan, odotin näkeväni mukaan lähtenyttä jälkikasvuani maalialueen läheisyydessä. Olin arvioinut heille minuutilleen oikein ensimmäisen kierroksen ohitusaikani. Mutta vaikka pälyilin ympärilleni, kisakatsomon edustajat olivat poissa.

Loppumatkan juoksin melko yksin. Letkassa olleet nuoret karkasivat menojaan juomapisteen kohdalla. Vain joku mies juoksi sitkeästi perässäni. Seitsemän kilometrin jälkeen päästin hänet ohi. Mutta kun hetkeä myöhemmin huomasin vauhtimme näin hidastuvan, ohitin hänet jälleen. 20 kilometrin kohdalla hänen askeleensa äänet katosivat. Itselläkin energiat olivat viimeisillä kilometreillä vähissä. Yritin vain säilyttää vauhtini. Reitin punaiset nauhat alkoivat erottumaan heikommin illan pimetessä ja muutamia kertoja jouduin kysymään suuntaa juoksijoita ohjaajilta vapaaehtoisilta, jotka paikoin syventyivät enemmän kännyköihinsä kun meihin juoksijoihin.

Twilight Run on luonteeltaan hieman kotikutoinen ja rento tapahtuma. Reitti on melko tasainen ja kaunis. Lähtö tapahtuu yhteislähtönä, eikä yksilöllisiä juoksuaikoja seurata chipin avulla, vaan aika lähtee kulkemaan, vaikkei lähtömerkkiä ole ylittänytkään.

Vaikka lopputulos ei ollut parhaitani, olin kuitenkin kohtuu tyytyväinen 6,41 km keski-aikaani. Ja mitä muuta voi odottaa, jos päättää juosta puolikkaan valmistautumatta – tunnin varoajalla!

Mikä parasta, nämä toisinaan suunnitellut ja välillä nopeallakin temmolla esiin tulevat tekemiset kerryttävät mielen sopukoihin mukavia valopilkkuja. On ihana muistella vaikkapa pojan kanssa polkupyörällä kirjastoon tehtyä kirjanhakumatkaa (25 km), polkujuoksua siskon kanssa eksymisineen, samoilua saaressa ja eväsleipien jakoa rannalla miesystävän kanssa tai jonkun uuden asian kokeilua ja opettelua (myös niitä kertoja, kun mikään ei suju ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa ja marssia tiehensä). Sillä nämä hetket muodostavat yhdessä tämänkin kesän ja elämän.

Arkiliikunta, lomalla, mieli

Vaihtelu virkistää

Miten ihana ja erilainen tunne olikin herätä vapaapäivään. En ollut kaivannut tai tuntenut tarvitsevani lomaa, mutta kun teinien syysloman kunniaksi sain kalenteriini mahdutettua yhden lomapäivän, olin myyty!

Aamulla normaalin etä-päivän rutiini rikkoontui. En avannut läppäriä, kännykän soittoääni oli vaimennettu. Jo edellisenä päivänä, torstaina, mieleni hihkui lomaa työpäivän päättyessä ja illalla tunsin oloni tavallista vapaammaksi.

En ollut suunnitellut lomapäivään mitään. En kerrassaan mitään.

Syksyiset polut vievät jo kohti talvea!

Mutta kun heräsin ihanaan auringonpaisteeseen tiesin, että haluan tänään ulos. Ehkäpä leikkaan pensaat, istutan viimein kukkasipulit, käyn merenrannalla juoksulenkillä ja herättelen sitten lomalla sängyissään viruvan nuorison ulos reippailemaan.

Rutiinien rikkominen kannattaa. Vaikka säännöllinen rytmi on hyväksi, saa kummasti energiaa pienestäkin muutoksista. Vaihtelu virkistää!

#korona, kesä, lomalla

Patikoimaan Euroopan huipulle!

Koronakevään jälkeen kesälomakalenterini näytti tyhjältä. Minä, joka olen aiemmin suunnitellut ja lyönyt lukkoon kaikki menoni vähintään vuotta ennen, olin tyhjän edessä. Vaikka yritin luottaa, että suunnittelemattakin elämä tarjoaa parastaan, huomasin olevani rauhaton. Menisikö koko loma hukkaan?

Kotiympyröissä vietetyn kevään jälkeen elin uskossa, ettei elämässä tapahdu juuri mitään. Että kesä on tutuissa lähimetsissä tarpomista ja kotiaskareiden hoitoa. Kuitenkin juuri ennen lomani alkua sosiaaliseen mediaan alkoi tipahdella muiden kuvia juoksutapahtumista ja reippailuista kotimaan lomakohteissa.

Hädissäni selailin lomavaihtoehtoja. Kapuaminen Kolille houkutti, mutta hotellit oli buukattu täyteen pitkälle elokuuhun. No Lofootit? Kohde josta olen aina vain haaveillut. Ajaisinko sinne?

Sitten, täysin yllättäin minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä muutaman päivän varoitusajalla Sveitsiin, jonka rajat oli avattu. Kun ministeriön sivut kertoivat maan Covid-tilanteen olevan lähellä maamme tasoa ja omaehtoista karanteeniakaan ei matkan jälkeen tarvittu, hyppäsimme aamuvarhain Zürichin koneeseen. Siirryimme tuttavamme kyydillä kohti kaunista, vuorten ympäröimää Steffisburgin taajamaa Thunen kaupungin kupeessa.

Näimme matkallamme paljon. Isäntäperhe oli sveitsiläistyyliin täsmällinen. Aamupalalle kokoonnuttiin varhain ja päivät olivat hyvin suunniteltuja.

Ensimmäinen patikointiretkemme vuoristojunakuljetuksineen oli Sveitsin jylhimpiin Alppi-vuoristoihin ja Unescon maailman perintökohtrisiin kuuluvalle Jungfraujochille.

Nähtävää oli paljon. Lumoutuneina kävelimme lumisen maiseman keskellä, kuuluisien vuorenseinämien (Eiger, Mönch ja Jungfrau) ympäröiminä ja kipusimme parhaimmillaan 3571 metrin korkeuteen. Välipalaksi taiotut sandwichit maistuivat taivaallisilta ja antoivat voimia ohuessa ilmanalassa liikkumiseen.

Seuraavan, 10 kilometrin mittaisen patikointimme teimme Thunen vieressä olevalle kukkulalle. Polku metsään ja ylemmäs vuoristoon (891 m) lähti suoraan majapaikkamme ulko-ovelta.

Ylämäessä puuskutin. Itseäni 15 vuotta vanhemmalla isännällä askel oli kevyt. Hänellä on tapana lähteä viikottain parille yhteislenkille samaiseen maastoon naapureidensa kanssa. Viikonloppuinen lähtöaika (7.45) oli heillä jo vuosia ollut sama. Parituntisen lenkin jälkeen edessä oli runsas yhteinen brunssi ulkona.

Laskeutuminen puurajaan Niederhornilla.

Viimeisimpinä vaelluskohteinamme olivat Niederhorn ja Kanderfirn. Siinä missä Niederhirn (1950 m) muistutti laskettelukeskusta avarine maisemineen, tarjosi Kanderfirn (2400 m) jäätiköineen ja vuoristojokineen jylhät maisemat.

Välillä etenimme hieman kapeaa polkua (Kanderfirn)

Sveitsi tarjosi lyhyellä visiitillämme parastaan. Ehdimme patikoinnin lomassa tutustua Thunen ja Bernin kaupunkiin ja viettää merellisen iltapäivän Thunersee-järvellä purjehtien. Muualla vietettyjen loistavien lomapäivien jälkeen paluu kotiin oli jälleen mukavaa ja omien lähimetsien ylämäet tuntuivat entisestään tasoittuneen.