juoksu, Muu elämä, perhe, talvi, talvijuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: Joulujuoksuja

Voiko jouluna urheilla? Saako sukulaisilta karata juoksulenkin ajaksi? Ehtiikö sitä edes, kaikelta kinkunpaistolta ja suklaansyönniltä?

Katja

Rakastan jouluja. Siskoni nauravat minulle, kun viimeistään heinäkuussa alan hössöttämään lähestyvää juhlaa. Ostan lahjoja pitkin vuotta ja marraskuun lopussa käärin ne paketteihin. Kirjoitan vanhanaikaiset kortit, ihailen joulukadunavajaiset, sytyttelen jouluvalot ja leivon piparit.

Joulut ovat kuitenkin kaikista valmisteluista ja perinteistä huolimatta erilaisia. Milloin ne ovat olleet lapsuuden jouluja, missä huijariksi osoitettu joulupukkikin on tuntunut mukavalta, milloin ydinperheen tai sukulaisten kesken järjestettyjä kohtaamisia tai rikkonaisemmista paloista kokoon kyhättyjä kudelmia. Kaikki kulloiseenkin hetkeen mahdollisia.

Tämä joulu on jälleen erilainen. Siihen ei kuulu saunaa, villasukkia tai rauhaa. Eikä itsekkäästi toteutettavia juoksulenkkejä. Jouluviikko täyttyy joulunlaittoriennoista kinkunpaistoineen työpäivien jälkeen. Lenkit ja hiihtämiset ajoittuvat välipäiviin. Joulupöytään on varattu monta paikkaa, ja sinne löytää itselle tai läheisille tärkeät. Ne, jotka ymmärtävät joulun merkityksen. Ne, jotka tekevät tämän joulun.

Sirpa

Muistan kuinka Kaliforniassa asuessa päätin ensimmäistä kertaa, että jouluaattona on juoksupäivä. Oli kaunista ja aurinkoista, kun painelin menemään pitkin ankaraa ylämäkeä. Kaikkialla oli hiljaista – ei siksi, että ihmiset olisivat juhlineet, vaan siksi, että amerikkalaiseen tapaan he vielä valmistautuivat hiki hatussa seuraavaan päivään. Tai olivat töissä. Silloin jouluna juokseminen tuntui kapinalliselta, mutta tätä nykyä tavalliselta. Perheestäkin on parempi, että äiti lähtee hetkeksi tuulettamaan päätään juhlakiireiden keskeltä.

Tänä vuonna maratontreenit ovat jo näin ennen joulua alkaneet, joten talvilomaviikkoihin kuuluu neljä juoksupäivää, voimatreenit ja uinti – ellen nyt sitten sairastu, kuten kuuliaisesti tapaan lomilla tehdä. Ensimmäisen lomaviikon aikana juoksentelen texasilaisella farmilla longhorn-lehmien suureksi kummastukseksi. Toisen viikon juoksut tapahtuvat sitten ihan omassa naapurustossa, tai todennäköisemmin juoksumatolla, sillä täälläkin on ajoittain aika viileää.

Suuntaamme lomalla muutamaksi päiväksi samalle farmille, jonka longhorn-lehmiin tutustuimme jo viime vuonna.

Viileä keli on tehnyt ulkoallasuinnista jännittävää. Huomasin, että uintiseuran porukka pitää päällään tarkoitukseen suunniteltuja pitkiä toppaponchoja. Googlasin, ne ovat aika tyyriitä. Altaasta noustessani sprinttaan siis pikaisesti kohti penkille odottamaan asettelemaani kylpytakkia, ja sitten pikakävelyä autolle. Suihkuun menen vasta kotona, koska altaan suihkurakennuksessa ei ole lämmitystä.

Joulu itsessään tulee omalla painollaan. Mamban joululevy soi meillä ahkerasti, eikä näin riittävän monen ulkosuomalaisvuoden jälkeen enää edes itketä. Suomalaisten jouluherkkujen sijaan jatkamme monivuotista perinnettämme siitä, että kukin esittää toiveensa siitä, mitä tahtoisi joulupöytään. Niillä sitten mennään – onpa se sitten pizzaa, tacoja tai kotitekoisia pinaattilettuja. Vuodet ovat opettaneet, että joulu voi tulla monella tavalla.

Anu

Joulun suhteen olen hätäpäinen; kaikki jää viimetippaan. Joulukuusen sen sijaan pystytän jo joulukuun alussa. Nautin hämärähyssystä ja kynttilöiden hämystä. Sydäntalven tunnelma on parhaimmillaan, kun takassa on tuli ja varpaat pysyvät lämpiminä kotikutoisissa villasukissa.

Tänä vuonna joulu on varsin lyhyt, vain viikonlopun mittainen. Työasiat ovat varmasti mielessä, sillä valtakunnallisestikin mittava sote-uudistus saa h-hetkensä hetimmiten joulun jälkeen. Oma arkeni osuu juuri tähän uudistukseen, joten tekemistä varmasti riittää. Mutta toki on tarkoitus rauhoittuakin ja henkäistä hetkinen.

Jouluaattoon kuuluu muutamia ehdottomia perinteitä, joista ei mielellään jousteta; joulukirkossa täytyy käydä, ja aamu alkaa joulupuurolla. Näidenkin perinteiden toteuttamisen muodot sen sijaan vaihtelevat paljonkin. Tänä vuonna joulupuuro nautitaan pojan ja miniän kattamana, ja joulukirkossa piipahdetaan yhdessä rakkaiden kanssa naapurikunnassa. Varsinaisen synttärisankarin, eli Seimen Lapsen, lisäksi jouluaatto on monen muunkin tärkeän henkilön syntymäpäivä – ei vähiten oman tyttären. Aattoomme kuuluu siis myös synttärijuhlintaa, mikä tuo perinteisiimme uniikin sävynsä.

Mutta lenkkeilystä ja kuntoilusta, sallittua vai ei – kyllä. Tyttärien kanssa joskus ihmettelimme, miten joulun ympärillä hössötetään kauheasti joulukiloista. Tai niiden laihduttamisesta heti tapaninpäivästä eteenpäin. Meillä joulu on kaikkine herkkuineen ihan maltillinen – syömme hyvin, nautimme toistemme seurasta ja käymme lenkilläkin, jos siltä tuntuu. Koskaan ei ole kertynyt lisäpainoa. Jonakin vuonna käväisin aattoaamuna pikaisella juoksulenkillä lähes täysin punaisissa vaatteissa. Pienen lapsen kanssa aamu-ulkoilulla ollut äiti sai hyvät naurut, kun lapsi hihkaisi: ”Katso äiti, tuolla juoksee tonttu!”

Asioita joista ei kerrota, juoksu, lenkkikengät, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

juoksu, perhe

Isältä tyttärelle, äidiltä pojalle

Tänään yksin lenkkeillessä hymyilytti. Summailin mielessäni viikon juoksukilometrejä ja vaikka viikkoon vielä mahtuu ainakin yksi pidempi lenkki, tuntuivat alkuviikon juoksut jo yksistäänkin mukavilta. Ja ei suinkaan itseni, vaan poikani takia.

Olen varmaan koko vanhempana oloni ajan yrittänyt kannustaa lapsiani liikkumaan: raahannut heitä aina vauvauinnista taaperojumpan kautta pelikenttien laidalle. Kuitenkaan todellista intoa liikkua teini-iässä ei ole oikein syntynyt – ennen kuin nyt.

Omat nuoret ovat tottuneet siihen, että heitä viedään milloin hiihtämään, milloin purjehtimaan tai vaikka suppailemaan.

Tänä kesänä minulta on useasti kysytty, milloin lähden seuraavalle lenkille ja juostaisiinko se yhdessä. Näin kävi tälläkin viikolla. Sain alkuviikolla työpäivän päätteeksi juosta ihan kunnolla, että pysyin poikani perässä! Niin ne lenkkikenkien esiinkaivamisen kipinät vain lopulta siirtyvät äidiltä pojalle. Ja miksi ei tyttärellekin.

Yhdessä juokseminen tuo omiin lenkkeihin vaihtelua. Reitit muuttuvat, kun yhdessä puntaroidaan, millainen matka ja vauhti olisi kummallekin hyväksi. Muutos on tuntunut hyvältä. Vaikka pääosin juoksen yksin, on ollut ihan superhienoa saada jälkikasvu innostumaan juoksemisesta.

Meille urheilu on perhejuttu!

Samalla muistuu mieleen omien vanhempien aktiivisuus. Tänään alamäkeä pitkin askelin pinkoessani muistin isäni ohjeen siitä, että alamäetkin pitää juosta energiatehokkaasti ja tasaisesti. Päätin, etten tänään kuuntele ohjetta. Rallattelin menemään ihan omaan tahtiin. Ehkäpä nekin ohjeet, joita itsekin mutisen teinille juoksun lomassa, jäävät hänelle vuosikymmeniksi mieleen. Kenties ne eivät aina ole edes oikeaoppisia ohjeita, vaan enemmänkin itselle päähän pinttyneitä tapoja. Siinähän sitä juostessa niitä helposti jakaa.

Esimerkillämme ja viesteillämme on tosiaan merkityksensä. Itsekin koin esimerkin voiman, kun aamukuudelta tuijotellessani kännykän viestejä näin isosiskon tuskailevan, miten kuuma oli ollut edellisenä päivänä juosta. Hän ihmetteli, kuinka pikkusiskomme jaksaa ikinä juosta Texasin kuumuudessa. ”Pitää lähteä aamukuudelta!” raikui iloinen vastaus. Otin onkeeni. Aamukahvin juomisen sijaan vilautin tossut jalkaan ja lähdin baanalle!

Arkiliikunta, patikointijuttuja, perhe, Teksas/ulkosuomalainen

Perheenä puistoissa ja poluilla

Tällaisina viikonloppuina, kun kaikki ovat vähän väsyneitä ja hiukan nuhaisia, jätämme suosiolla väliin raskaat pyöräilyt ja pitkät juoksut. Joskus ulkoilu muuttuu nurmikonleikkuuksi, joskus lähdemme pitkälle, leppoisalle kävelylle puistoon tai poluille. Koirakin osaa jo kysellä onko suunnitteilla kenties patikkamatka, kun joku viikonloppuna puuhaa lähtöä.

Kalliot ovat täällä kalkkikiveä eivätkä graniittia.

Eilen suuntasimme naapurikaupunki Georgetowniin. Garey Parkin entinen omistaja oli iäkkääksi tultuaan lahjoittanut parisataa hehtaaria käsittäneen ranchinsa kaupungille. Tarina ei kerro, eivätkö jälkeläiset tahtoneet maata säilyttää, mutta puisto luotiin sillä ajatuksella, ettei maata koskaan saisi pilkkoa, myydä ja rakentaa täyteen.

Puistoon jäänyttä entisen omistajan varsin hulppeaa kotia vuokrataan tapahtumia varten – esimerkiksi hääpaikaksi. Piha-alueella sijaitsevassa lammessa voi kalastaa, poluilla kävellä, juosta ja ratsastaa. Alueelle on rakennettu niin lasten leikkipaikka kuin koirapuistokin.

Näkymä päätalolta lammelle

Ulkoilu on taas mukavaa nyt, kun Keski-Texasiin on tullut syksy. Viime viikolla pienet oppilaani juoksivat liikuntatunnilta sisälle hakemaan takkejaan: ”Siellä on niin kylmä, opettaja, et usko!” he hihkuivat. Tarkistin puhelimesta, että juu kylmä on, sillä kyllähän +24 celsiusta tuntuu neljäänkymppiin tottuneesta vilakalta. Eilen puistoillessamme oli asteita ehkä hiukan enemmän, mutta metsän varjossa oli viileää.

Suuntasimme Garey Parkin polkuja kohti pohjoista ja Colorado-joen uomaa. Mukaan raahattu nuorimmainen lapsi, pian teiniintyvä tapaus, istui joen rannalla ja kiipeili puissa. Erilaiset kauniit tammet (live oak) ovat Keski-Texasin alueelle hyvin tyypillisiä, ja ne kasvattavat jykevistä rungoistaan mukavasti polveilevia ja kaarteilevia oksia – siis täydellisiä kiipeilypuita. ”Saatan päästä vielä tuonne ylemmäs”, lapsi hihkui ja puolisoni arveli puun juurelta, että saattaa päästä myös ensiapuun. Mutta totta kai silti annoimme lapsen yrittää niin korkealle kuin hän uskalsi.

Puun haarassa

Meidän asuinalueellamme näkee lapsia, jotka ajelevat pyörillään ilman aikuista tai leikkivät pihoilla ilman välitöntä valvontaa. Sellaista kulttuuria, että lapset kulkisivat vapaasti itsekseen, hakisivat kavereitaan ulos ja leikkisivät puistoissa ja poluilla ei kuitenkaan ole. Lasten elämä on paljon rajatumpaa kuin Suomessa – viimeksi käydessämme tytöt ihmettelivät itsekseen kulkevia koululaisia. Suureksi osaksi kyse on turvallisuudesta – löytyyhän täältä jo luonnosta kaikenlaista myrkkyötökkää, ja sitten vielä paljon ihmisiä.

Paljon jää siis perheiden harteille. Me pidämme äärimmäisen tärkeänä sitä, että viemme lapsia poluille ja puistoihin, pyöräilemään ja patikoimaan. Vain siten he oppivat tietämään, miltä maailma näyttää kotien, koulujen ja kauppojen ulkopuolella. Uskon ja toivon, että vuosienkin päästä he tietävät vielä arvostaa ja hakeutua hetkiin, joina voi istahtaa hiljaiselle kalkkikivikalliolle katselemaan joessa vilkkaana virtaavaa vettä ja ihmetellä uomia, joita se muovaa hiomiinsa kiviin.

Metsän varjossa oli viileää.
#korona, #ravinto, Arkiliikunta, mieli, Muu elämä, perhe, Terveys

Villasukkia ja syksyisiä tuulahduksia

Suloinen villan lämpö ♡

Rakastan villasukkia. Lähipiirini tietää, että kaapeistani löytyy aina tuore sukkapari jos toinenkin uutta käyttäjäänsä varten. Neulonut olen aina, ja tänä poikkeuksellisena vuonna vielä tavallistakin enemmän. Neulominen rentouttaa, ja tutkitustikin on todettu, että se laskee myös verenpainetta. Leposykekin voi neuloessa pudota jopa parikymmentä prosenttia! Ei hullumpi harrastus siis, ja bonuksena lähipiiri saa lämpöiset varpaat.

Kun illat pimenevät ja lämpötilat laskevat, villasukat pääsevät oikeuksiinsa. Villasukkaintoilu on siirtynyt myös lapsilleni melkein kuin äidinmaidossa, ja kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi oppineet neulomaan niitä itsekin. Kun opiskelupaikkakunnan etäisyys pakottaa sukkatuotannossa omatoimisuuteen, hyvät neuvot ovat tarpeen:

Jälkikasvun etäopettamista: ”äiti, tää mun sukkaprojekti ei ihan näytä samalta kuin sulla…”

Syksyn tullen elämän rytmi muuttuu kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä siirrytään oleilemaan vain sisätiloissa. Ulkona käydään vain kääntymässä. Hämäränhyssyssä on kiva käpertyä lueskelemaan sohvannurkkaan tai muuten vain vetäytyä kotoilemaan. Villasukat jalassa tietenkin.

Syömiseenkin tämä kaikki vaikuttaa: kesällä ruokailuni tapahtuu lähtökohtaisesti aina ulkona, veneen kannella tai rantakallioilla istuskellen. Veneillessä herkuttelen murukahvilla, jota en talvisin joisi vaikka pakotettaisiin. Kesällä intoilen valkoisesta kalakeitosta, nyt haaveilen tulisesta lihakeitosta. Uusin innostukseni ovat chilipavut. Rakastan sössöä, jonka pyöräytän parissa minuutissa: chilipapuja pannulle, sekaan iso satsi kasviksia. Artisokka kruunaa herkkuni! Kieltämättä vähän oudon kuuloinen ateria, mutta kuuluu ehdottomasti syksyyni. Mitä tulisempi, sitä parempi.

Hämärtyvät syksyiset illat merellä.

Syksyyn liittyy suurta haikeutta. On aika nostaa vene talviteloille ja luopua rakkaasta purjehdusharrastuksesta hetkeksi. Jälleen yksi ajanjakso päättyy. Haikeuden ja luopumisen rinnalla syksyyn liittyy myös uusia alkuja ja uuden odotusta. Kestää kuitenkin hetken, ennen kuin uusi rytmi löytyy. Vähitellen kaapista kaivetaan esille tuhdimmat töppöset ja paksummat villaneuleet. Juoksushortsit vaihtuvat pitkiin trikoisiin ja heijastimia etsitään kuumeisesti. Jos vuosikelloni aiempi rytmi pitää tänäkin vuonna paikkansa, tiedän, että pian löydän itseni patikoimasta sateisen kosteassa metsässä tai juoksemasta syksyisen usvaisessa aamussa. Asioita, joista todennäköisesti vain melankolinen suomalainen voi nauttia! Vähitellen purjehduskesän jättämä aukko täyttyy ja arki löytää uuden uomansa.

Syksyn utuisissa aamuissa on jotakin kiehtovaa!

Vuodenajanvaihtelut ovat suuri rikkaus, ja vanhemmiten olen oppinut nauttimaan niistä. Syksyssä on jotakin hyvin rauhoittavaa. Luonto valmistautuu talveen, ruska antaa lämpöä ja kansakunta kietoutuu villapuseroiden ja toppatakkien alle. Jos emme eläisi korona-aikaa, syksy tarkoittaisi myös palautumista kesän juoksutapahtumista, treeni- ja kisakauden jälkilämmittelyä, laskeutumista uuteen alkuun. Tänä vuonna vuosikello on heittänyt häränpyllyä. On täytynyt löytää uusia rutiineja, uusia tapoja toimia, uusia ilonaiheita ja toisenlaisia liikkumisen muotoja. Onneksi niitä on löytynytkin! Suomen luonto on upea, ja siitä kannattaa nauttia.

Nautinnollista syksyä kaikille, pysytään terveinä ♡ käyttäkää villasukkia!