Arkiliikunta, patikointijuttuja, perhe, Teksas/ulkosuomalainen

Perheenä puistoissa ja poluilla

Tällaisina viikonloppuina, kun kaikki ovat vähän väsyneitä ja hiukan nuhaisia, jätämme suosiolla väliin raskaat pyöräilyt ja pitkät juoksut. Joskus ulkoilu muuttuu nurmikonleikkuuksi, joskus lähdemme pitkälle, leppoisalle kävelylle puistoon tai poluille. Koirakin osaa jo kysellä onko suunnitteilla kenties patikkamatka, kun joku viikonloppuna puuhaa lähtöä.

Kalliot ovat täällä kalkkikiveä eivätkä graniittia.

Eilen suuntasimme naapurikaupunki Georgetowniin. Garey Parkin entinen omistaja oli iäkkääksi tultuaan lahjoittanut parisataa hehtaaria käsittäneen ranchinsa kaupungille. Tarina ei kerro, eivätkö jälkeläiset tahtoneet maata säilyttää, mutta puisto luotiin sillä ajatuksella, ettei maata koskaan saisi pilkkoa, myydä ja rakentaa täyteen.

Puistoon jäänyttä entisen omistajan varsin hulppeaa kotia vuokrataan tapahtumia varten – esimerkiksi hääpaikaksi. Piha-alueella sijaitsevassa lammessa voi kalastaa, poluilla kävellä, juosta ja ratsastaa. Alueelle on rakennettu niin lasten leikkipaikka kuin koirapuistokin.

Näkymä päätalolta lammelle

Ulkoilu on taas mukavaa nyt, kun Keski-Texasiin on tullut syksy. Viime viikolla pienet oppilaani juoksivat liikuntatunnilta sisälle hakemaan takkejaan: ”Siellä on niin kylmä, opettaja, et usko!” he hihkuivat. Tarkistin puhelimesta, että juu kylmä on, sillä kyllähän +24 celsiusta tuntuu neljäänkymppiin tottuneesta vilakalta. Eilen puistoillessamme oli asteita ehkä hiukan enemmän, mutta metsän varjossa oli viileää.

Suuntasimme Garey Parkin polkuja kohti pohjoista ja Colorado-joen uomaa. Mukaan raahattu nuorimmainen lapsi, pian teiniintyvä tapaus, istui joen rannalla ja kiipeili puissa. Erilaiset kauniit tammet (live oak) ovat Keski-Texasin alueelle hyvin tyypillisiä, ja ne kasvattavat jykevistä rungoistaan mukavasti polveilevia ja kaarteilevia oksia – siis täydellisiä kiipeilypuita. ”Saatan päästä vielä tuonne ylemmäs”, lapsi hihkui ja puolisoni arveli puun juurelta, että saattaa päästä myös ensiapuun. Mutta totta kai silti annoimme lapsen yrittää niin korkealle kuin hän uskalsi.

Puun haarassa

Meidän asuinalueellamme näkee lapsia, jotka ajelevat pyörillään ilman aikuista tai leikkivät pihoilla ilman välitöntä valvontaa. Sellaista kulttuuria, että lapset kulkisivat vapaasti itsekseen, hakisivat kavereitaan ulos ja leikkisivät puistoissa ja poluilla ei kuitenkaan ole. Lasten elämä on paljon rajatumpaa kuin Suomessa – viimeksi käydessämme tytöt ihmettelivät itsekseen kulkevia koululaisia. Suureksi osaksi kyse on turvallisuudesta – löytyyhän täältä jo luonnosta kaikenlaista myrkkyötökkää, ja sitten vielä paljon ihmisiä.

Paljon jää siis perheiden harteille. Me pidämme äärimmäisen tärkeänä sitä, että viemme lapsia poluille ja puistoihin, pyöräilemään ja patikoimaan. Vain siten he oppivat tietämään, miltä maailma näyttää kotien, koulujen ja kauppojen ulkopuolella. Uskon ja toivon, että vuosienkin päästä he tietävät vielä arvostaa ja hakeutua hetkiin, joina voi istahtaa hiljaiselle kalkkikivikalliolle katselemaan joessa vilkkaana virtaavaa vettä ja ihmetellä uomia, joita se muovaa hiomiinsa kiviin.

Metsän varjossa oli viileää.
#korona, #ravinto, Arkiliikunta, mieli, Muu elämä, perhe, Terveys

Villasukkia ja syksyisiä tuulahduksia

Suloinen villan lämpö ♡

Rakastan villasukkia. Lähipiirini tietää, että kaapeistani löytyy aina tuore sukkapari jos toinenkin uutta käyttäjäänsä varten. Neulonut olen aina, ja tänä poikkeuksellisena vuonna vielä tavallistakin enemmän. Neulominen rentouttaa, ja tutkitustikin on todettu, että se laskee myös verenpainetta. Leposykekin voi neuloessa pudota jopa parikymmentä prosenttia! Ei hullumpi harrastus siis, ja bonuksena lähipiiri saa lämpöiset varpaat.

Kun illat pimenevät ja lämpötilat laskevat, villasukat pääsevät oikeuksiinsa. Villasukkaintoilu on siirtynyt myös lapsilleni melkein kuin äidinmaidossa, ja kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi oppineet neulomaan niitä itsekin. Kun opiskelupaikkakunnan etäisyys pakottaa sukkatuotannossa omatoimisuuteen, hyvät neuvot ovat tarpeen:

Jälkikasvun etäopettamista: ”äiti, tää mun sukkaprojekti ei ihan näytä samalta kuin sulla…”

Syksyn tullen elämän rytmi muuttuu kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä siirrytään oleilemaan vain sisätiloissa. Ulkona käydään vain kääntymässä. Hämäränhyssyssä on kiva käpertyä lueskelemaan sohvannurkkaan tai muuten vain vetäytyä kotoilemaan. Villasukat jalassa tietenkin.

Syömiseenkin tämä kaikki vaikuttaa: kesällä ruokailuni tapahtuu lähtökohtaisesti aina ulkona, veneen kannella tai rantakallioilla istuskellen. Veneillessä herkuttelen murukahvilla, jota en talvisin joisi vaikka pakotettaisiin. Kesällä intoilen valkoisesta kalakeitosta, nyt haaveilen tulisesta lihakeitosta. Uusin innostukseni ovat chilipavut. Rakastan sössöä, jonka pyöräytän parissa minuutissa: chilipapuja pannulle, sekaan iso satsi kasviksia. Artisokka kruunaa herkkuni! Kieltämättä vähän oudon kuuloinen ateria, mutta kuuluu ehdottomasti syksyyni. Mitä tulisempi, sitä parempi.

Hämärtyvät syksyiset illat merellä.

Syksyyn liittyy suurta haikeutta. On aika nostaa vene talviteloille ja luopua rakkaasta purjehdusharrastuksesta hetkeksi. Jälleen yksi ajanjakso päättyy. Haikeuden ja luopumisen rinnalla syksyyn liittyy myös uusia alkuja ja uuden odotusta. Kestää kuitenkin hetken, ennen kuin uusi rytmi löytyy. Vähitellen kaapista kaivetaan esille tuhdimmat töppöset ja paksummat villaneuleet. Juoksushortsit vaihtuvat pitkiin trikoisiin ja heijastimia etsitään kuumeisesti. Jos vuosikelloni aiempi rytmi pitää tänäkin vuonna paikkansa, tiedän, että pian löydän itseni patikoimasta sateisen kosteassa metsässä tai juoksemasta syksyisen usvaisessa aamussa. Asioita, joista todennäköisesti vain melankolinen suomalainen voi nauttia! Vähitellen purjehduskesän jättämä aukko täyttyy ja arki löytää uuden uomansa.

Syksyn utuisissa aamuissa on jotakin kiehtovaa!

Vuodenajanvaihtelut ovat suuri rikkaus, ja vanhemmiten olen oppinut nauttimaan niistä. Syksyssä on jotakin hyvin rauhoittavaa. Luonto valmistautuu talveen, ruska antaa lämpöä ja kansakunta kietoutuu villapuseroiden ja toppatakkien alle. Jos emme eläisi korona-aikaa, syksy tarkoittaisi myös palautumista kesän juoksutapahtumista, treeni- ja kisakauden jälkilämmittelyä, laskeutumista uuteen alkuun. Tänä vuonna vuosikello on heittänyt häränpyllyä. On täytynyt löytää uusia rutiineja, uusia tapoja toimia, uusia ilonaiheita ja toisenlaisia liikkumisen muotoja. Onneksi niitä on löytynytkin! Suomen luonto on upea, ja siitä kannattaa nauttia.

Nautinnollista syksyä kaikille, pysytään terveinä ♡ käyttäkää villasukkia!

#korona, mieli, perhe, Terveys

Toivon…

Covid-19 alkaa tulla jo korvista! Huomaan, että en pitkään flunssailtuani jaksaisi seurata uutisointia sairastumisista tai lukea haastatteluja julkkisten parantumisista. En haluaisi nähdä kuvia ruumiskonteista ja joukkohaudoista tai lukea pelon ruokkimaa syyttelyä tai raivoa siitä saako ladulla hiihtää vai ei.

Ei mua, vaan sua varten.

En yritä kieltää ympärillä vellovaa kriisiä, mutta haluan välillä ajatella jotain muuta. Eikä se tarkoita ettenkö piittaisi tai välittäisi. Päinvastoin, ymmärrän hyvin, että moni tulee sairastamaan koronaviruksen ja osalla tilanne voi mennä hyvinkin vakavaksi. Myös läheisilläni.

Haluan kuitenkin säilyttää optimismin ja löytää tästäkin hetkestä hyvää. Arvostaa perheelleni langetettua yhteistä aikaa. Ulkoilla. Fillaroida. Lenkittää koiraa. Nauttia ja hakea kaaokseen harmoniaa luonnosta. Heti kun voin.

Metsistä löytyy reippailutilaa, rannalta lokkeja.

Toivon kuitenkin, ettei kukaan vähättelisi tautia. Kuvittelisi olevansa immuuni tai kuolematon.

Toivon, että voisimme luottavaisin mielin liikkua ulkona. Ettei kukaan lähtisi lenkille väsyneenä ja kun kurkussa on vain aavistus orastavasta flunssasta.

Toivon, ettei myöskään tervehdyttyä hätäiltäisi haalimaan kilometrejä, vaan maltettaisiin rauhassa toipua.

Ja toivon, että kunnioitamme toisiamme pitämällä myös aivan terveinä sen parin metrin turvavälin myös reippaillessa. Sillä sekä sinä että minä voimme olla toisillemme se kohtalokas, ohi juokseva taudintartuttaja. Se, joka sen toisen takia menettää itsensä, läheisensä tai rakkaansa virukselle.

perhe, Teksas/ulkosuomalainen, Triathlon

Urheileva nainen – hmm?

Triathlon-ryhmän kahdeksan viikon treenijakso alkaa maaliskuun alussa, siis muutaman viikon päästä. Itse tapahtumaan en ole vielä ilmoittautunut. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, jotka järjestetään peräkkäisinä viikonloppuina, joten samoilla treeneillä voin osallistua kumpaan vain.

Ensimmäinen tapahtumista pyrkii madaltamaan triahtlon-kynnystä sillä, että ekaa tai tokaa triathloniaan tekeville on oma sarjansa, ja koko tapahtuman nimi on Rookie Triathlon. Rookien jännittävin piirre on se, että uintiosuus uidaan avovedessä. Toinen vaihtoehdoistani taas on tarkoitettu pelkästään naisille ja maaliin päässeille on tarjolla drinkkejä, koruja ja hierontaa.

Alkuun USAssa hämmästelin sitä, että täällä tosiaan järjestetään runsaasti urheilutapahtumia, joiden osanotto on rajattu sukupuolen mukaan. On naisten puolimaratoneja ja maratoneja, naisten haikkeja, naisten triathloneja. Suomesta en tällaista muista – Naisten Kymppiä lukuunottamatta. Miksi näille siis täällä on tilausta?

USA on toki niin iso paikka, ettei täällä ole yhtä yhtenäistä kulttuuria, edes tietystä näkökulmasta käsin. Täällä on totta kai aivan hurjan paljon urheilevia naisia, sekä ammattilaisia että harrastelijoita. On varmasti miljoonia, jotka eivät koskaan koe, että heidän sukupuolensa mitenkään liittyisi asiaan. Mutta sitten myös heitä, joille sekajuoksu olisi lähes yhtä suuri kauhistus kuin sekasauna.

Jossakin pinnan alla liikkuu sellainenkin kulttuurivirtaus, jossa naisen rooli on jokseenkin perinteinen ja näissä perinteissä kestävyysurheilu sijaitsee miesten tontilla. Miehet katsovat jalkapalloa, miehet harrastavat triathlonia. Jos on lähtöisin sellaisesta ympäristöstä, ehkä maalialueen mimosat ja kynsihoidot auttavat hahmottamaan, että triathlon tai maraton voisi olla myös naiselle sopiva ja naisellista naista edes etäisesti kiinnostava aktiviteetti. Ja että kauneus ja vahvuus voivat kulkea käsi kädessä.

Suomalaisena ja entisenä poikatyttönä minun on tätä tietysti vähän vaikea ymmärtää. Eilen viimeksi puhisin aika turhautuneena, kun törmäsin varsin stereotyyppisesti sukupuolittavaan artikkeliin. Olin kuluttanut paljon aikaa etsimällä tietoa naisten triathlon-pyöräilykengistä. Löysin helpommin artikkeleita miesten kengistä, ja kun sitten lopulta tuli vastaan lupaavan tuntuinen arvostelu, se olikin kirjoitettu tähän sävyyn: “Jos haluat näyttää oikein sporttiselta ja hyvältä, tämän pyöräilykengän pinkki sävy on juuri se, mitä etsit!” Mutta minä nyt kuitenkin halusin tietää, oliko kenkä yhteensopiva SPD-SL-polkimien kanssa vai ei, ja mikä sen kengänpohjan materiaali oli.

Harkkojen ainoa pinkki uimalakki

Maahanmuuttajana urheilu on minulle tapa kuulua porukkaan ja vallata tästä maasta ja kulttuurista oma tilani. Yhteinen kiinnostuksenkohde auttaa löytämään samanhenkisiä ihmisiä ja saattaa auttaa muita ymmärtämään, että olen ihan ok, vaikka ehkä jonkun silmiin olen erilainen. Ja kun poluilla juostessani huudahdan vastaantulijalle hei, kukaan ei jää kysymään, mistä olen tullut, kuinka kauan sitten ja miten viihdyn: keskustelu, jonka muutoin käyn tuntemattomien ihmisten kanssa vähintään kerran viikossa.

Mutta joskus urheilussakin, tai ehkä nimenomaan siellä, se että olen maahanmuuttaja ja nainen työntää minut kaksinkertaiseen marginaaliin. Olisi varmaan eri juttu, jos lajini olisi jooga tai zumba eikä kestävyysurheilu. Mutta vaikkapa uimaharkoissani olen valmentajan lisäksi ryhmän ainoa nainen, en oikein edes ymmärrä miksi.

Meni monta viikkoa, ennen kuin uintiryhmän miehet alkoivat tunnistaa, että olen samaa porukkaa ja ainakin kuukausi, ennen kuin minulle alettiin jutella. Yksi ryhmän jäsenistä puhuu minulle edelleen kuin vähän hitaalle ihmiselle. (Ehkä se ei johdu sukupuolesta. Ehkä hänellä ei ole paljoa kokemusta henkilöistä, jotka puhuvat englantia aksentilla.)

Girls Inc. rohkaisee tyttöjä olemaan ”strong, smart and bold”.

Disneyn elokuvat, kirkkaat pop-tähdet, populaarikulttuurin vahvat naiset, upeat urheilijattaret ja monet hienot järjestöt tekevät täällä päin maailmaa paljon työtä sen eteen, että aivan kaikki tytöt uskoisivat omiin kykyihinsä ja siihen, ettei sukupuoli rajoita heidän valintojaan. Esimerkiksi sellaiset voittoa tavoittelemattomat järjestöt kuin Girls on the Run ja Girls Who Code haluavat opettaa tyttöjä uskomaan, että heidän kiinnostuksenkohteensa ovat täysin sallittuja ja hyviä myös silloin, kun ne eivät ole valtavirtavalintoja.

Omia tyttäriäni ei nimenomaan kestävyysurheilu kiinnosta, mutta taputtelin sekä puolisoa että itseäni selkään, kun kuopus pyysi vastikään, että saisi liittyä koodauskerhoon. Osoittautui, että hän on joukon nuorin – ja ainoa tyttö. Olen oikeastaan ylpeäkin siitä, että tyttäreni kasvavat täällä maailmalla ollessaankin suomalaiseen ajattelutapaan, jossa sukupuoli ei edes ole mikään juttu.

Uskon, että kun vedän lenkkarit jalkaan ja lähden lenkille, teen hikisenä olohuoneessa vatsalihasliikkeitä ja katoan aamuvarhaisella altaalle tai pyöräilemään, valintani tekevät tytärteni todellisuudessaan täysin tavalliseksi sen, että tytöt ja naiset voivat tehdä juuri sitä, mikä heitä kiinnostaa. Vieläpä täysin riippumatta siitä, kuinka pinkkejä he haluavat varusteidensa olevan.

Asioita joista ei kerrota, juoksu, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Miksi sä et juokse kotona – äiii-tii-i!? (Yksinhuoltajan lenkkiarkea)

Nyt kun lapset ovat jo teini-iässä, luulisi lenkkeilyni olevan heille aika yhdentekevää. Mutta ei. Vaikka liikun päivittäin, lenkille lähtöni noteerataan. Kysytään minne menen, missä juoksen ja milloin palaan. Menenkö yksin vai yhdessä, koiran kanssa vai ilman.

Menemisistä kertominen korostuu, kun perhedynamiikka muuttuu. Kun eron myötä perusperhe vaihtuu yksinhuoltajaperheeksi ja sitten poismennyt aikuinen vielä vaihtaa hiippakuntaa, on se jäljelle jäänyt vanhempi ainut, mikä kotiin jää.

Kun kahden vanhemman tai aikuisen perusperheessä, asioita pystyy ainakin teoriassa jakamaan, saa yksinhuoltajana puntaroida ja kantaa vastuut itsekseen. Ei ole enää aivan sama milloin ja minne juoksee. Kestääkö lenkki hetken vai tunteja. Aikaa juoksemiseen on otettava silloin, kun muut velvollisuudet on tehty. On huolehdittava, huomioitava ja suunniteltava. Yksinhuoltajana vanhemmuus pyörii omilla hartioilla 24/7.

Elämään tulleiden muutosten myötä arjen rakenteet muuttuvat myös laajemmin. Yllättäen joutuu huomaamaan, ettei lähes kolmen vuosikymmenen ystävyydet tai sukulaisuussuhteet kaikkien kanssa kanna. Pinnalliset ihmissuhteet katkeavat ja tilalle alkaa rakentumaan ja kutoutumaan uutta. Tosi ystävät pysyvät ja tukevat ja vievät lenkille silloinkin, kun yksin ei jaksa.

Muutosten myötä arki vie aika täysin. Jos jättää omat tai lapsen treenikamat lojumaan eteisen lattialle laukkuun urheilun jälkeen, voi olla ihan varma, ettei ne hikiset vaatteet ole itsestään pois kulkeutuneet. Siinä ne lojuu, kunnes ehkä kolmantena päivänä havaitset uudelleen sen epämääräisen myttykasan, kun alat kaipaamaan sitä lämmintä pitkähihaista juoksupaitaa, joka kassissa sitkeästi makaa.

Lojuvat lenkkarit

Koska elämääni täyttää työ ja lenkkeily, teen kodinaskareet lähinnä ”siinä lenkkeilyn sivussa”. Kun kävelen kylppäriin hakemaan lenkkivaatteita, viikkaan narulta kuivat vaatteet huomaamatta. Kun lenkin jälkeen havaitsen astia- tai pyykinpesukoneen täyttyneen, napsautan sen ohimennen päälle. Tyhjät shampoopullot noukin roskikseen lenkkisuihkun jälkeen enempää asiaa noteeraamatta. Ei ole enää erillistä siivousaikaa. On lenkkeiltävä ja kuurattava kun voi. Kun ehtii. Kun huomaa.

Ja vaikka en ole kenellekään aikuiselle tilivelvollinen lenkkeilymenoistani, joudun luonnollisesti pohtimaan omat ja lasten tarpeet. Jos koululainen stressaa kokeita, ajoitan omat liikkumiseni varhaisempaan ajankohtaan, jotta yhteistä aikaa iltarauhoittumiseen jää. Pyrin myös tuolloin tekemään lenkin koiran kanssa, jolloin kokeeseen valmistautuva saa rauhaa.

Olen myös opetellut hyödyntämään hiljaiset viikonloppuaamut, jolloin lenkin ennättää tehdä huomaamattomasti teinien viruessa sängyissään. Lisäksi kerään hyvän äidin pisteitä aina silloin, kun innostun viemään koiran pidemmälle lenkille räntä- tai vesisateeseessa.

Mutta kun vedän lenkkarit jalkaan muuten vaan, teinitkin herää. Niskat kiertyvät korkkirullalle ja kasvot singahtavat omien huoneiden ovelle. Juoksuhetki kauempana kotoa kyseenalaistetaan. Tarkastaan vaivihkaa lähtijän varustus ja arvuutellaan kestoa. Minne sä äiti nyt meet?

Mäkitreeniä ja aurinkoa

Ei ole lainkaan sama, heitänkö lenkin kotiportailta vai singahdanko sittenkin vaihteen vuoksi juoksemaan merenrannalle vai suuntaanko kauemmas mäkitreenipaikalle. Lenkki lähipiirissä tuo tietynlaista turvaa. Se mielletään kotona oloksi. Muutaman kilometrin siirtymän päästä aloitettu lenkki on vienyt juoksijan jo pois kotipiiristä. Mutta mukaan ei tulla vaikka maanittelisin. Saan painella lenkit yksin tai ystävän kanssa. Kunhan vaan palaan – lähteäkseni lenkille taas seuraavana päivänä kaikkien kotiaskareiden keskeltä hetkeksi uudelleen.