Hamstring 1: diagnoosi ja fysioterapiaan

Minulla kesti oikeasti hävettävän kauan tajuta, että olin saanut (rasitus)vamman. Olin ollut pitkään jumissa sieltä täältä, joten yksi pakaran jomotus ei kauheasti herättänyt huomiota. Vasta, kun katsoin dokumentin The Ultimate Triahtlon (aika äärimmäistä touhua, mutta suosittelen katsomaan), havahduin pohtimaan, että noita oireitahan minullakin on. Sitten menin lääkärille. Ensin itse asiassa yritin varata suoraan ajan fysioterapiaan, mutta sepä ei onnistunutkaan. Fysioterapeutti tarvitsi lääkärin diagnoosin (vastuuvapautusjuttuja, luulisin).

Lääkäri diagnosoi 1. luokan lievän hamstring-vamman ja kirjoitti lähetteen fysioterapiaan. Lääkärin kassakone sanoi chi-ching, omavastuuosuuteni oli $40. Hän antoi myös vanhentuneita ohjeita, joiden mukaan hamstringia olisi pitänyt heti ryhtyä venyttämään. Huonoin asia, minkä sille siinä vaiheessa olisi voinut tehdä, totesi sitten fysioterapeutti. Terveellinen muistutus siitä, että (yhdysvaltalainen) yleislääkäri ei välttämättä kohtaa urheiluvammoja joka päivä, eikä muista/tiedä ajantasaisia hoitosuosituksia.

Alkuun annettiin kevyet kuminauhat

Fysioterapeutin sain etsiä itse. Millä perusteilla se tehdään, ellei ole kaveria, keneltä kysyä? No täällä päin maailmaa mennään katsomaan arviointeja Yelp-sovelluksesta. Fysioterapeutikseni valikoitui kokenut kaveri, jolla oli loistavat arvioinnit Yelpissä ja joka oli valmistunut ammattiinsa suunnilleen samoihin aikoihin, kun itse tapailin ensiaskeleitani. Nettisivujen perusteella hän oli erikoistunut urheiluvammoihin. Olisin tuota pikaa elämäni kunnossa!

Aloitin fysioterapian ehkä suurin odotuksin ja luulin, että ihmeparantumisen lisäksi kävisimme läpi syitä ja seurauksia, sekä pohtisimme juoksutekniikkaani. No ei. Kyseisen fyssarin vastaanotto oli rakennettu niin, että hän samaan aikaan hoiti/valvoi usean potilaan kuntoutusta yhdessä suuressa huoneessa. Kommunikoin ehkä enemmän apulaisten kuin itse terapeutin kanssa.

Fyssari otti sen urheiluvammoista vähän tietäneen lääkärin antaman diagnoosin aika lailla annettuna eikä ainakaan ilmaissut sitä, jos arveli, että diagnoosi vaatisi hienosäätöä. Hiukan keskusteltiin terapian edetessä siitä, ettei paraneminen edennyt siten, kuin hän olisi olettanut. Itse arvelin, että ehkäpä siksi, että kyseessä ei alunperinkään ollut grade 1 tear/pull. Mutta hänellä ei lopulta siis ollut kauheasti aikaa pohtia yksittäisten potilaiden tilannetta – tai ehkä yksi hamstring-vamma ei vain ollut alunperinkään niin kovin kiinnostava tapaus. Mitä nyt huoneessa muiden tilanteita väkisinkin kuulin, niin kyllä sieltä dramaattisempiakin kertomuksia löytyi.

Marraskuu meni kävellen: tässä koiran kanssa roskalenkillä.

Sittemmin luin itse hamstring-vammoista paljonkin ja oivalsin, että oireeni täsmäävät High Hamstring Tendonitis -nimiseen vaivaan, joka paranee hitaasti ja kroonistuu herkästi. Vaurion ydinalue ei ole lihaksessa, vaan jänteessä, ja kun jänteessä ei ole sanottavasti verenkiertoa, se ei myöskään toivu samoin kuin lihas. Mutta tiedä häntä, vaikea on maallikon sanoa.

Fysioterapeutti ei missään vaiheessa suostunut pohtimaan kanssani sitä, mikä vamman oli aiheuttanut. Kengät? Kuulemma liian painavat kengät voisivat aiheuttaa tämän. Muistelin juoksuja, joiden aikana painelin aluksi mudan läpi ja juoksin sitten loppumatkan kengillä, joita ylimääräinen paino heilutti epävakaasti sinne tänne. Jooga? Kävin keväällä ja alkukesästä joogassa ajatellen, että se oli kehonhuoltoa duathlon-harjoittelun oheen. Mutta kuulemma joogan venytykset voivat olla liikaa. Pyöräily? Tiesin, että maantiepyöräni oli minulle himpan suuri, mutta en koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, että aavistuksen väärä ajoasento voisi aiheuttaa vamman. Rasitus? Ehkä yksinkertaisesti liika oli liikaa.

Olin potenut kipua pakarassa ja takareidessä noin kuutisen viikkoa siinä vaiheessa, kun hakeuduin fysioterapiaan. Tuona aikana olin juossut vain muutaman hassun kerran. Fysioterapian edetessä sain välillä luvan kokeilla juoksua uudelleen, mutta kipu oli läsnä heti ensi askelista lähtien. Sitten taas jatkettiin niillä staattisilla harjoituksilla.

Joulukuun haikkimaisemia

Koin, että olimme lopulta fyssarin kanssa kumpikin turhautuneita siitä, ettei homma edennyt toivotulla tavalla. Noin kuuden viikon hinkkaamisen jälkeen kävelin ulos varaamatta uutta aikaa, eikä kukaan soitellut perään. Arvelin, että olin saanut riittävästi tietoa jatkaakseni tästä omin voimin. Ja kävihän se jumppa myös kukkaron päälle: vakuutuksen jälkeenkin fysioterapia edelleen maksoi viisikymppiä per moikkaus (käyntejä viikossa kahdesta kolmeen).

Koko hamstring-vaivan akuuttivaiheen läpi sain onneksi pyöräillä, uida ja kävellä niin paljon kuin pakara kesti. Joulu- ja tammikuussa, siis yli kaksi kuukautta hoidon aloittamisen jälkeen, olen tehnyt äärimmäisen hidasta paluuta takaisin juoksun pariin. Tämä vaiva kroonistuu ja uusiutuu herkästi, ja haluan tehdä kaikkeni välttääkseni molemmat lopputulemat. Jälleen kerran juoksu opettaa minulle kärsivällisyyttä.

Yhteisjuttu: kiloja ja kilsoja

Varsinkin näin vuodenvaihteen jälkilöylyissä moni miettii, miten aloittaa uusi terveellinen elämä. Useimmiten motivaattorina ovat lanteille kertyneet jenkkakahvat – äkkiä eroon!

Kaikki me siskokset liikumme paljon, ja peruselämäntapamme ovat terveelliset. Ei övereitä millään syöminkien tai juominkien osa-alueella, mutta kukaan meistä ei toisaalta myöskään noudata mitään ehdotonta ruokailumaailman ismiä. Vaikka olemme ihan oikeassakin elämässä siskoksia ja samassa lapsuuden perheessä kasvaneita, meillä jokaisella on oma tapamme syödä ja ruokarytmimme ovat yksilölliset.

Katjatherunner: Minulla on ollut lievää ongelmaa painonhallinnan ja minäkuvani kanssa. Nuorena olin pienen kouluyhteisön pyöreäposki ja olen pitänyt itseäni helposti lihavana. Lasten saannin jälkeen kokeilin kaikki mahdolliset dieetit, ennen kuin löysin kultaisen keskitien painoni kanssa.

Edelleen pienikin ulkopuolinen kritiikki painostani tai vartalostani aiheuttaa mielipahaa. Lyhyenä ihmisenä muutokset ravinnossa tai liikkumisessa (ja stressissä ja lyhyissä yöunissa) näkyvät vartalossani. Syön säännöllisesti mutta osittain väärin, vaikka terveysalan ammattilaisena ei tietoa puutukaan.

Meistä siskoksista mätän eniten punaista lihaa sisuksiini ja ruokavaliooni kuuluu vahvasti myös kala ja kana. En ehdi tai jaksa ituhippeillä, mutta pyrin syömään kasviksia aina, kun niitä on saatavilla. En aina jaksa pyöräyttää salaattia tai raasteita ruuan lisukkeeksi, ja kiehuttelen ihan liikaa pastaa (vaikkakin valitsen niistä sitä terveellisempää) ja juon tolkuttomasti vahvaa kahvia. Laktoosi-intolerantikkona käytän myös maitotuotteita liian vähän. Muuten pyrin valikoimaan puhdasta perusruokaa ja välttelemään kaikkea keinotekoista. En siis suosi mitään light-, diet- tai vähärasvaisia kevyttuotteita tai makeutusaineita.

Syön säännöllisesti. Aamu käynnistyy kaurapuurolla, mihin pilkon mukaan kiivin tai nakkaan päälle pakastemarjoja. Jos aivan hurjaksi heittäydyn, saatan kaataa sekaan jogurttia. Päivällä töissä syön valtavan lounaan ja syntisen hyvän vaalean leipäpalan. Iltapäivällä pureskelen jälkiruuaksi valitsemani hedelmän (ja kittaan kahvia).

Toisinaan syön toisen lämpimän aterian lasteni kanssa. Joskus taas tyydyn hedelmiin tai korvaan ruoan leivällä. Illalla pureskelen usein muutaman pähkinän ja juon lämmintä vettä. Perjantai-iltaisin kokkailemme lasteni kanssa jotain tavallisuudesta poikkeavaa ja linnottaudumme sohvalle yömyöhään katsomaan jotain sarjaa tai elokuvaa.

Lomalla syön mitä mieleen juolahtaa ja otan elämän kokonaisvaltaisen rennosti. Liikun, kun siltä tuntuu.

En kieltäydy herkuista, mutta pyrin kohtuuteen. Luin jostain sattumalta 20/80 säännön. Että, jos 80 prosenttia ravinnosta on kunnossa, ei maailma kaadu pieniin herkutteluihin. Syönkin toisinaan jäätelöä ja salmiakki on paheeni.

Joulun aikaan ja lomilla herkuttelun suhdeluku repsahtaa. Näin tammikuussa huomaan viimeisimmän loman jälkimainingit. Soitan siskolle, ja kuulen, että on vain otettava heti itseä niskasta kiinni, vähennettävä tietoisesti herkkuja ja lisättävä liikuntaa.

Sirpatherunner:

2015 Grand Canyonilla

Ruokavalioni on gluteeniton ja maidoton (maitoproteiiniton), mikä onnekseni rajaa sopivan herkkuvalikoimani pieneen. Välttääksemme ylimääräisiä hormoneita ja torjunta-aineita pyrimme koko perhe syömään kasvispainotteisesti luomuruokaa, lisäksi yksi tyttäristä on kalaa toisinaan syövä vegetaristi. Olemme Teksasissa paikallisittain hiukan kummallisia, kun pakkaamme lapsillekin kouluun oikeita hedelmiä (hedelmäpohjaisten välipalatuotteiden sijaan) ja juomapulloihin laitetaan vettä (eikä limpparia).

Kuulostaa siis tavallaan siltä, että ruokailuhommat voisivat olla ihan lapasessa, mutta toisinaan meillä lipsahtaa. Viikonloppuaamuihin kuuluu useinkin vohvelinpaisto ja jos kumpikin vanhemmista tekee töitä myöhään eikä kukaan ehdi laittaa ruokaa, päivällispöydästä löytyy burgereita tai pitsaa. En tiedä, tekeekö asiaa paljonkaan paremmaksi se, että suurin osa meistä valitsee täytteeseen feikkilihan oikean sijasta.

Nuorempana olin hyvinkin hoikka; lapsien, nivelsairauksien ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen en niinkään. Farkkukoot ovat vuosien aikana heitelleet useampaan kertaan ja nykyään ymmärrän jo, että naisen keho nyt vain muuttuu kaiken aikaa. Keski-ikäiselle minulle on tärkeintä olla vahva ja terve – se miltä kehoni näyttää tai ei näytä, on vain elämäntapani sivutuote.

2019 paitaostoksilla

Anutherunner: Parikymppisenä minäkuva oli vielä hakusessa, ja pidin itseäni tosi lihavana. Lasten synnyttyä olin jonkin aikaa niin hukassa painoni kanssa, etten voinut lähteä perheen kanssa uimahalliinkaan. Olin mielestäni valtava valas. Jälkikäteen harmittaa moinen tyhmyys. Valokuvienkaan perusteella en ollut lihava, en edes ylipainoinen.

Tätä nykyä olen sinut kroppani kanssa. Ei se silti tarkoita sitä, että voisin antaa asian vain olla – tarkkailen kyllä painoani ja reagoin, jos en enää mahdu farkkuihini. Tähän ikään mennessä olen oppinut tunnistamaan, mitkä tekijät saavat painon nousemaan. Tiedän myös, miten palaudun taas omaksi itsekseni. Ja oma itseni olen silloin, kun tuntuu hyvältä. En ole koskaan ollut mikään laiheliini, eikä minusta sellaista tulekaan.

Mieheni elimistö voi hyvin, kun hän malttaa noudattaa ns. FODMAP-ruokailutapaa. En ole keittiössä mikään velho, mutta yritän tasapainoilla kotilieden äärellä siten, että tuo tarve tulee huomioiduksi. Oma kroppani tykkää, kun höttöhiilarit pysyvät kaukana. En ole koskaan ollut makean perään, joten on helppoa olla syömättä mitään pullamössöä. En oikeastaan ikinä syö vaaleata leipää tai sokeria. Oma hiilaritietoinen syömistapani ja mieheni FODMAP sopivat itse asiassa aika hyvin yhteen. Syömme paljon kalaa ja kasviksia, salaatteja sekä keittoja. Innolla olen tutustunut kauppojen uusiin lihakorvikkeisiin ja syömme niitä useammin kuin varsinaista lihaa.

Arjen aamupuuroni ohje:

1. Pue lenkkivaatteet

2. Erottele yksi munanvalkuainen

3. Lisää siihen 1 rkl chiansiemeniä, 1 rkl seesaminsiemeniä ja 1 rkl kookoshiuteleita, 1 dl kaurakermaa/kookosjuomaa/mantelimaitoa/kermaa ja 0,5 dl vettä. Sekoita ja jätä turpoamaan

4. Juokse 20-30 min, käy suihkussa 😉

5. Lämmitä kattilassa tippa öljyä tai vähän voita (20 g riittää!). Sekoita öljyyn/voihin kaikki ainekset

6. Sekoita koko ajan miedossa lämmössä (pari minuuttia), kunnes puuro on paksua. Älä päästä puuroa kiehumaan. Lisää ripaus suolaa, jos haluat.

Noin 600 kcal, jos käytät kermaa ja voita. Hiilareita mitättömät 3 g. Ilman rasvaakin tämä onnistuu, jolloin kalorimääräkin tietenkin tippuu. Nam!!

Sysäys kohti kevään KK Nutsia

Vaikka liikkuminen ja juoksu ovat itselle kaikki kaikessa, on systemaattinen ja tavoitteeseen tähtäävä juoksumotivaatio ollut kateissa ja kevään kisakalenteri on henkisellä tasolla ammottanut tyhjyyttään.

Viime vuodelta tähän vuoteen sykevaihteluiden takia siirtyneet Karua ja KK Nuts eivät ole herättäneet intoa ja olen pitkin talvea kehittänyt itselleni mitä huvittavimpia selityksiä, miksi noihin kisoihin ei kannattaisi mennä;

• Enää ei ehtisi treenata.
• Yh-äitinä matkat vaatisivat organisointia.
• En varmaan pääsisi maaliin tavoiteajassa.
• En selviäisi.
• Olen vanha.
• En ole treenannut…

Kun olen jo ollut heittämässä pyyhettä kehään, puuttuva sysäys kisaosallistumispäätökseen löytyykin yllättävän läheltä.

Olemme pitkään suunnitelleet ystävieni kanssa reissua pohjoiseen. Kun aivan sattumalta matkamme näyttää ajoittuvan Kuusamoon juuri silloin, kun siellä kisataan, mitä teen?

Joskus on hyvä ottaa härkää — tai vaikka poroa sarvista.

Ei mennyt kuin hetki, kun olin saanut ravistettua usvaiset ajatukset pois mielestäni. Totta kai juoksisin Rukalla, jos sinne kerta mentäisiin! Ja eiköhän muitakin hengenheimolaisia matkaseurueestamme löytyisi! Kannustusjoukot olisivat ainakin kohdillaan!

Kiitos ystäväni! Vaikka päätös vaikuttaa hieman hullulta – täältä tullaan KK Nuts 55!

YHTEISJUTTU: Uuden vuosikymmenen uudet kujeet

Anutherunner:

Vuoden ensimmäinen ”treeni” tapahtui fyssarin johdolla. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna niskani oli turvonnut palloksi ja sitä tässä on nyt sitten saanut ihmetellä. Välilevypullistuma ja kaikenlaista iän tuomaa kulumaa ja kremppaa.

Ensimmäisen lääkärin tuomio oli tyly: saisin unohtaa pitkät lenkit. Fyssari on ollut toiveikkaampi, joten vielä en heitä pyyhettä kehiin.

Yritän nauttia siitä, että pitkien kävelylenkkien ohessa saan tehdä pieniä, lyhyitä hölkkäpyrähdyksiä. Ja yritän olla kiitollinen siitä, että kroppani näyttää korjaavan itseään nopeasti.

Ja yritän oppia tästä jotain: ei pelkkää yksipuolista raastamista. Olen ottanut core-harjoittelun osaksi ajatteluani (en siis vielä aktiiviseksi osaksi varsinaista toimintaa…), ja yritän omaksua sen säännölliseksi tavakseni.

Yritän antaa itselleni aikaa myös ihan pelkkään nautintoliikkumiseen: patikoimiseen poluilla, rauhalliseen melomiseen merellä ja ihan vaan leppoisaan venyttelyyn edes joskus. Aikamoista yrittämistä siis!

Sirpatherunner:

Vuosikymmen alkoi vanhoilla kujeilla. Oli parempi hoitaa eka lenkki saman tien alta pois, ja niinpä olinkin koluamassa naapuruston teitä vuoden ensimmäisenä päivänä hetikohta aamukahdeksan jälkeen.

Nämä minun lenkkini tosin ovat edelleen enemmän terapiaa kuin juoksua. Tällä hetkellä juoksen 1,5 minuuttia, kävelen 30 sekuntia ja toistan saman kahdeksaan kertaan. Uskokaa tai älkää, kuukausien telakan jälkeen tämä aivan riittää – tosin harkittu askel kerrallaan juoksua tulee lisää ja kävelyä vähemmän.

YMCAlta tipahtelee jo tasaiseen tahtiin viestejä helmikuussa alkavasta triathlon-valmennuksesta. Pikkuhiljaa alkaisi olla aika saada tämä ylimenokausi ja hamstring-taisto pakettiin.

Katjatherunner:

Olen aika tunneihminen. Tykkään vuoden lopussa summata mennyttä kautta ja pohtia tulevan vuoden painotuksia.

Olen myös hieman hassu siten, että ajattelen vuodenvaihteen hyvin kuvaavan sitä, millainen koko seuraavasta vuodesta tulee. Toki ikuisena optimistina toivon tulevaisuuden olevan menneisyyttään paremman. Aina.

Vuoden ensimmäinen varsinainen treeni osui toisen päivän iltaan. Vuodenvaihteen ilotulitusten katselu ja lyhyet yöunet verottivat voimavaroja ensimmäisen päivän osalta ja tyydyin tekemään vain kävelylenkin koirani kanssa.

Nuorison kanssa odottamassa keskiyön soihtulaskua ja ilotulitusta, vaikka nukkuminen olisi houkuttanut enempi!

Toisena päivänä sen sijaan jo kanttailin maitohapot lihaksissa kihelmöiden laskuja Rukan mäissä ja jatkoin illalla reippailua yksin tehdyn hiihtotreenin parissa. Suihkin sekä perinteisellä että luistelutyylillä.

Liikkuessa mieli piristyy. Vaikka vasemman jalan murtuma muistutteli itsestään, en antanut sen häiritä. Treenin jälkeen olo oli hyvä ja oli mukava puikahtaa rentoutumaan yksin saunan lämpöön.

Treeniä tehdessä tunsin muutaman joulukilon liikkuvan lanteilla. Olenkin luvannut näin vuoden vaihduttua palauttaa vatsa- ja selkälihastreenit mukaan ohjelmaan. Muutoin pidän mieleni vielä auki kevään ja tulevan vuoden koitosten osalta. Etenen päivä kerrallaan – kaikista mahdollisista mieltä piristävistä aktiviteeteistä nauttien.

Yhteisjuttu: 2019 peruutuspeilissä

Elämä ja urheilu vertautuvat toisiinsa monella tavalla. Sitä saa mitä tilaa; juuri sen verran saa kuin panostaa. Myös se totuus pätee, että usein paremmin näkee vasta jälkikäteen. Mikä toimi, mikä ei, mikä onnistui, missä ehkä mentiin harhapolulle?

Jouluna 2019 juoksu on meidän kaikkien siskosten elämässä erilaisessa asemassa kuin se oli vuosi sitten. Jos kuka on lukenut meidän juttujamme pidempään, on jo huomannut, että me kirjoitamme paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mielen ja kehon yhteydestä, urheilun sovittamisesta elämän vaihtuviin vaiheisiin. Ja mikä muu elämässä olisikaan yhtä pysyvää kuin muutos?

Jos juuri nyt katsoo eteenpäin, suhde juoksuun on meillä jokaisella pienemmässä tai isommassa murroksessa. Tavalla tai toisella juoksu hakee kaikkien meidän elämässä uutta paikkaansa osana kokonaisvaltaisesti hyvää arkea ja elämää.

Mutta mitä eväitä vuosi 2019 antoi?

Sirpa: Kaksi puolimaratonia ja eka duathlon – näin jälkiviisaana, ehkä se oli minulle tänä vuonna paljon. Keväällä, kun olin uusissa töissä Teksasissa ilman perhettä, urheilu oli arjessani hyvin keskeisessä roolissa ja varmasti auttoi pitämään päätä kasassa. Mutta duathlonin jälkeen olinkin sitten tosi väsynyt. Teksasissa elettiin vuoden kuumimpia aikoja. Viikkoihin ei tehnyt edes mieli juosta. Luulin, että annoin itselleni kunnolla aikaa toipua, mutta jälkikäteen näen, että jossakin näillä main jotain meni pieleen: kun sitten hiljalleen taas juoksin, melkein heti ajauduin ongelmiin hamstringin kanssa.

Syksyn ja talven ajan päälajini onkin ollut uinti, siis uinnin opetteleminen. Uinnin kaverina olen pyöräillyt, patikoinut, tehnyt voimatreeniä ja fysioterapiaharjoitteita, joita lapseni kutsuvat pepun suurennusharjoitteiksi. Ilokseni olen huomannut, että hyvinvointini ei tarvitse välttämättä juuri juoksua, sillä melkein saman fiiliksen löytää myös altaasta. Melkein. Kyllä silti odotan sitä, että reisi taas kestää juoksua, edes vähän – ja työskentelen tämän eteen ankarasti.

Jos jotain tänä vuonna syvemmin ymmärsin, niin sen, kuinka tärkeää on pitää rasitus ja lepo tasapainossa. Että ilman kovia pohjia ei voi tehdä kovia tuloksia. Ja että ne kovat pohjat rakennetaan ajan kanssa, kärsivällisyydellä, pieni askel kerrallaan. Toivottavasti muistan tämän, sillä niin helppoahan on harhautua innoissaan kaikenlaisten kivojen tapahtumien ja haasteiden viidakkoon ja tavoitella jotain sellaista, mihin ei vielä ole valmis.

Anu: Melkein loppumetreille saakka kausi oli onnistunut. Muutama vuosi on mennyt repaleisesti; on ollut olkapääleikkausta ja kaikenlaista. Tänä vuonna juoksu kulki kivasti ja sain harjoitella terveenä. Hienoin kokemus oli ilman muuta kevään ultrajuoksu. Mukavana muistona on myös alkukesän maraton Tukholmassa.

Hölmöys iski joulukuun alussa: intouduin lähtemään mukaan ’marrasputkeen’, eli juoksua joka päivä. Ei paha, jos sen tekee maltilla. En tehnyt. Itsenäisyyspäivänä iski armoton niskakipu ja niska turposi. Kuvaustutkimus kertoi, että kärsin spondylolyysistä ja oikoryhdistä. Tässä nyt sitten ihmettelen, mitä nuo termit tarkoittavat tulevien juoksujen kannalta. Itku pääsi, kun soitin lääkärikäynnin jälkeen miehelleni. Lääkärin sanat olivat lohduttomat: ei pitkiä juoksuja enää ikinä. Lempeä jooga voisi kuulemma toimia.

Katja: Peruutuspeiliin vilkaisu riittää. On ihan selvää, ettei 298:ssa täysin päämäärättömässä treenissä, ex-temporee juostussa HCR.ssä tai Länsiväyläjuoksussa sekä kasassa peruuntuneita juoksutavoitteita ole aihetta juhlaan.

Kun lyhyeen ajanjaksoon kasaantuu rajallisia voimavaroja liikaa kuormittavia asioita, on ollut viisautta hellittää juoksutavotteiden suhteen ja kuunnella kehoaan. Tehdyt valinnat ovat olleet jälkeenpäinkin katsottuna ainoat oikeat. Olisin varmasti selvinnyt luopumistani juoksutapahtumista, mutta olisin tehnyt ne jaksamiseni kustannuksella.

Vuoteen mahtuu myös uudenlaisesta itsetutkiskelua ja koko juoksupersoonan pohdintaa. Ennen lähes kaistapäisestä treenaajasta on tullut hiipuneita treenimääriä ja kadonneita kilpatavotteita ihmettelevä keski-ikäinen yh-mamma. Se mikä tuntui vielä vuosi sitten merkitykselliseltä ja antoi kiksejä elämään, ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Yht’äkkiä onkin hyvä olla näin. Juosta vain muuten vaan. Huvikseen. Ilman päämääriä.

Ja on ollut pakko myöntää, ettei tavoitteelliselle treenaamiselle ole ollut myöskään tilaa. Uusiin, liikuntamuotoihin panostaminen on tuonut vuoteen hiihtoa, luistelua, juoksua, polkujuoksuja, suunnistusta, patikointia, melontaa, pyöräilyä ja kävelyä. Rämpimistä siellä täällä hetkenkin mielijohteesta. Eli paljon hyviä, omaan persoonaan, aktiivisuustasoon ja elämään sopivia hetkiä.

Vuodestamme tuli meille kaikille sisaruksille täysin erilainen, kuin mistä uumoilimme. Tilanteet muuttuivat ja me muutuimme. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä tulevaa, jatkamme vakaasti liikkumiseen luottaen.