Juoksetko lomalla?

Pitääkö lomalla urheilla? Ehkä ei, sillä useinhan lomalla tulee liikuttua paljon muutenkin. Itse kuitenkin pakkaan lenkkarit matkalaukkuun, suuntautuupa reissu minne hyvänsä. Joskus päädyn hölköttelemään juoksumatolla hotellin kuntosalilla, toisinaan saan mahdollisuuden tutustua uuteen kaupunkiin juoksuturistina.

Olen pienikokoinen nainen ja juoksen yksin. En halua päästä iltapäivälehtien otsikoihin, joten vieraassa paikassa juoksun valmistelu alkaa siitä, että tutustun ympäristööni karttasovelluksen ja rikostilastojen valossa. Usein alueesta voi toki päätellä kaikenlaista ihan ikkunasta vilkaisemalla. Jos ei vaikuta siltä, että kannattaisi vain lähteä ovesta, ajan autolla suositulta vaikuttavaan puistoon tai pyydän perheenjäsenen ulkoilulle mukaan.

Aamujuoksulla suuressa puistossa Charlottessa, Pohjois-Carolinassa.

Turvallisuuden vuoksi mietin myös, mihin aikaan juoksen: en aamu- enkä iltapimeällä. Silloin, kun ulkolämpötila rajoittaa liikkumista keskellä päivää, teen kompromisseja. Esimerkiksi viikonloppuaamuna muutkin ulkoilijat ovat liikkeellä aamukahdeksaan mennessä. Arkiaamuna työmatkaliikennettä alkaa olla hyvin jo seitsemältä.

Lähtiessäni kerron kanssamatkustajilleni, minne aion suunnata ja kuinka pitkän lenkin suunnittelen tekeväni. Perheenjäsenet voivat kurkata puhelimen paikantamissovelluksesta, missä olen ja soitella perään, mikäli lenkki venyy.

Juoksumaisemia Savannahissa, Etelä-Carolinassa.

Vieraassa paikassa liikkuessani vältän käyttämästä kuulokkeita ja tarkkailen ympäristöäni valppaasti. Jos pohjatyö on tullut tehtyä kunnolla, sitä huomaa kuitenkin pian voivansa rentoutua ja nauttia maisemista. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin kaikkialla ystävällisiä ja hyväntahtoisia!

Ellei menossa ole treenikausi tulevaa kisaa varten, jätän kuitenkin tavoitteet ja ohjelmat kotiin. On rentouttavaa juoksennella juuri sitä vauhtia kuin keho kulkee ja pysähdellä napsimaan kuvia. Kelikin saattaa olla toisenlainen kuin mihin on tottunut: esimerkiksi kuuma, kostea tai molempia. Joskus tulee siksikin juostua lyhyesti ja toisinaan taas vähän pidemmästi. On hauskaa, että urheilukin tapahtuu ihan inspiksen mukaan – kuten lomalla ikään!

Juoksu(kirja)kesä

Tytär tökki minua tiukasti olkapäähän: ”Mamaaaa! Herää! Mennään juoksemaan!” Kello oli 6.22. Keski-Texasissa on taas kesä ja juoksut on juostava aamulla. Sen tietää myös 15-vuotias, joka treenaa elämänsä ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti juoksukisaan. Hän pyysi minua laatimaan harjoitusohjelman ja opettelee nyt naapuruston turvallisimpia reittejä.

Itse olen maratonin jälkeen ollut hiukan väsynyt tavoitteelliseen treenaamiseen. Löyhät juoksusuunnitelmani tiivistyvät ajatuksiin kepeästä polkujuoksukesästä. Jääkaapin ovessa on lista subtrooppisissa metsissä juostavista yökisoista, joihin saatan mennä – tai sitten en. Mahdollisesti vain juoksentelen aamuisin jälkikasvun kanssa ja käperryn sitten viileäksi ilmastoidun olohuoneen nurkassa keinuvaan korituoliin juoksukirjan kanssa.

Aamujuoksulla. Julmilta näyttäneet pilvet eivät ripsauttaneet pisaraakaan. Kaukana edessä näkyy teinin selkä.

Luvun alla minulla on parhaillaan Christopher McDougallin muutama vuosi sitten julkaistu teos ”Running with Sherman”. Sen löysin huhtikuussa, kun olimme kotimatkalla Waxahachiesta maratonini jälkeen. Dallasin ja Austinin välissä sijaitsevassa Wacon pikkukaupungissa on maailman hurmaavin kirjakauppa, Fabled Bookshop & Café. Harhailimme sinne lähes sattumalta muutama vuosi sitten ja nyt käymme tässä kaupassa aina, kun se osuu matkan varrelle.

”Running with Sherman” kertoo hilpeästi ja polveillen siitä, kuinka Dougallin perhe adoptoi lähes tulkoon puolikuolleen aasiparan ja ryhtyi juoksemaan sen kanssa. Totta kai aasin piti päästä Leadvilleen, jonka kanjoneissa järjestetään Burro Races, eli juoksukisoja aasin kanssa.

Kirjaa lukiessani opin, että pitkin maata on myös erimittaisia kisoja, joissa juostaan vuohen kanssa. McDougall kertaa kirjassaan tarinaa siitä, kuinka yhtä niistä alettiin järjestää Coloradossa: Kaverukset olivat päättäneet järjestää ystävälleen jekun. Tämän ollessa poissa kotoa he olivat liimailleet ympäri kaupunkia mainoksia vuohijuoksusta. Lisätietoja saisi soittamalla ystävän kotinumeroon. Kun ystävä palasi kotiin, häntä odotti kiukkuinen perhe. He olivat koko viikonlopun hiki päässä vastailleet puhelimeen, sillä mitä ilmeisimmin lähitienoilta löytyi kasapäin ihmisiä, jotka halusivat juosta vuohiensa kanssa! ”No annetaan heille mitä he haluavat”, pilan keksijä tuumi.

Vuohia kuvaillaan teoksessa niin sympaattisesti, että tuota pikaa jo tutkailin, olisiko meidänkin kulmillamme vuohikisoja. Ainakin Dallasista löytyisi! Valitettavan nopeasti selvisi sitten sekin, että asuinaluettamme hallinnoivan asukasyhdistyksen (HOA) säännöt kieltävät vuohien pitämisen takapihalla. Austinissa kuitenkin on ainakin yksi yritys, joka vuokraa vuohia…

Samaisesta kirjakaupasta – joka, vannon, ei maksa minulle mainonnasta eikä mitenkään keskity juoksukirjallisuuteen, vaan tarjoaa monipuolisesti monenlaista luettavaa – löysin myös edellisen juoksukirjani. Se oli Rob Popen ”Becoming Forrest”. Pope halusi kokeilla, voisiko ihminen oikeasti juosta niin pitkän matkan kuin Forrest Gump -elokuvassa päähenkilön esitetään juoksevan. Niinpä Pope juoksi Amerikan mantereen halki, viisi kertaa. Yhteensä matkaa kertyi 15 621 mailia (~ 25 140 km).

Brittinä Pope joutui kikkailemaan viisumirajoitusten kanssa, joten läpijuoksujen välissä hän käväisi muutaman kerran kotimaassaan. Tähän ratkaisuun vaikuttivat myös taloudelliset seikat, joita Pope avaa kirjassa melko avoimesti. Pope juoksi kerätäkseen varoja WWF:lle, mutta joutui vastatusten myös sen kanssa, että seinähulluihin harrastuksiin voi olla hämmästyttävän hankalaa löytää ulkopuolista rahoitusta. Lisäksi Pope tietysti kamppaili muutaman rasitusvamman, säätilojen, kiukkuisten koirien, valtavan maastopalon ja muiden seikkailua värittäneiden seikkojen kanssa. Hänen kohtaamansa ihmiset olivat kuitenkin pääosin ystävällisiä, mielenkiintoisia ja kohtuullisen täyspäisiä.

Joen rannalla viltillä lukemisessa on puolensa. Kirjan sivuja rullalle kiertävä kuumuus ja ilmankosteus ovat yksi, odottamatta paikalle ilmaantuvat seuralaiset toinen…

Lukulistallani tälle kesälle on myös kaksi uutuusteosta – Kara Goucherin ”The Longest Run” ja Des Lindenin ”Choosing to Run”. Jos ketään juoksijaa fanitan, niin Des Lindeniä. Hänellä on jalat maassa ja tavoitteet pilvissä, ja hänen työmoraalinsa on aivan huikea. Goucherin teoksen odotan herättävän ajatuksia. Työkaveri huikkasi ohimennen koulun urheilupäivää ohjatessamme kuuntelevansa sitä äänikirjana. ”Suosittelen ehdottomasti”, hän sanoi, ”mutta en koskaan enää osta mitään Niken tuotteita tämän luettuani.” Omalla riskillä siis.

Seuraavana juoksuaamuna tytär käy ensin katsomassa, nukkuuko äiti vielä. Kun vastaus on myönteinen, hän laittaa ensin hiljaa itsensä ja molempien vesipullot valmiiksi ja tulee vasta sitten lempeästi herättämään: ”No niin, mama, sinulla on nyt viisi minuuttia aikaa saada ankkasi riviin!” Kello on peräti 6.44. Olemme lähipuistossa jo ennen kuin ehdin kunnolla herätä. Vasta noussut aurinko lämmittää vielä leppeästi ja linnut livertelevät. Tuntuu kesäaamulta.

”Siis juokseeko kaikki suomalaiset?”

Twitterissä kävivät epätieteellistä, anekdootteihin ja vahvoihin mielipiteisiin perustuvaa keskustelua siitä, miksi eurooppalaiset vaikuttavat olevan hoikempia ja ehkä myös terveempiä kuin amerikkalaiset. Siinä missä yksi keskustelija arveli syyksi ruoan perimmäistä laatua ja laadunvalvontaa, toinen puhui ”eurooppalaisen elämäntavan” vaikutuksesta.

Perheeni sai Suomen-lomallamme havainnoida tätä eurooppalaista elämäntapaa. ”Siis juokseeko ja pyöräileekö ihan kaikki suomalaiset?” kyselivät perheen teinit minulta hämmästyneinä. Minä puolestani kyselin siskoiltani, että liikkuuko ihmiset nykyään jotenkin enemmän kuin ennen. ”Ei kai”, siskot arvelivat hämmentyneinä.

Ero Texasiin oli kuitenkin niin silmiinpistävä, että tutkailin asiaa vähän netistäkin. Toden totta, sekä Polarin että Garminin käyttäjäkunta näyttää korona-aikana lisänneen liikuntamääriään. Toki kun urheilukellon käyttäjistä puhutaan, kyseinen väestönosa lienee ollut aktiivinen alunpitäenkin.

Lomakodin vieressä oli upeita lenkkimaastoja.

Suomessa ulkoillessamme ulkoilureitit ja kävelytiet tuntuivat paikoitellen suorastaan ruuhkaisilta. Kolme metriä lomakodin ovelta ehdittyämme vastaan tuli jo niin kävelijöitä, juoksijoita kuin pyöräilijöitäkin. Ensimmäisenä loma-aamuna olin muutamassa minuutissa nähnyt ulkoilevia ja asioitaan hoitavia kansalaisia enemmän kuin kotikadullani Texasissa näen koko kesänä! Ihmiset menivät kauppaan kävellen ja töihin pyörällä. Töiden jälkeen he näyttivät taas rentoutuvan hiekka- ja metsäreiteillä kävellen, juosten tai pyöräillen. Siellä piti ihan pysytellä oikeanpuoleisessa liikenteessä, ettei tupeksinut toisten tielle!

Jo vuonna 2017 yhdysvaltalaiset tutkijat selvittivät kännykkädataan pohjautuen, kuinka paljon ihmiset eri maissa keskimäärin kävelevät. Suomalaiset kävelivät globaalisti katsoen keskimääräistä enemmän. Lomalla huomasimmekin, että suomalaiset ystävämme hahmottivat etäisyyksiä jotenkin erikoisesti. Heidän puheissaan esiintynyt ”lyhyt kävelymatka” oli useammankin kerran meidän teinien käsityksen mukaan ”puolen päivän haikki”. Meillä Texasissahan mennään koko ajan autolla ovelta ovelle, eikä hyötyliikuntaa kerry kuin se, mikä kauppakeskuksessa kävellään.

Meidän perheen keskusteluihin vilahti nopeasti käsite ”walkable city”, eli kaupunki jossa voi liikkua kävellen paikasta toiseen. Ne kännykkädataa tutkineet yhdysvaltalaistutkijatkin olivat todenneet, että loogista kyllä, ihmiset kävelevät enemmän, mikäli siitä on tehty mahdollista. Helsingissä kävelytiet eivät esimerkiksi yhtäkkiä vain lopu kesken matkan – toisin kuin meillä Texasissa.

Helsingissä on helppo kävellä.

Toisaalta kyse on myös siitä, miten kaupungit ja taajamat on rakennettu. Helsingin Herttoniemessä sijainneesta lomakodistamme pääsi kävellen sekä kauppaan, kouluun, kirkkoon että kirjastoon eivätkä julkisen liikenteen yhteydetkään olleet kaukana. Mahtavat ulkoilureitit odottivat käytännöllisesti katsoen takapihalla. Texasin-kodistamme voi kävellä ainoastaan alakoululle ja apteekkiin. Jälkimmäinen edellyttää tosin jo hurjaa tienylitystä. Metsään päästäkseen on ensin ajettava autoa.

Päiväsaikaan ulkona liikkuessamme mikään katu tai kulma ei Helsingissä tuntunut myöskään epämääräiseltä tai pelottavalta – tai no, ehkä Itä-Helsingissä yksi metropysäkki vähän erottui joukosta. Emme kuitenkaan nähneet ainuttakaan selvästi vaarallista tai edes koditonta ihmistä. Koimme, että ulos oli siis turvallista mennä ja kävellen kulkeminen melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa hahmottui käytännöllisenä.

Tässä kävellään järvelle uimaan!

Lopulta, Texasin ja Helsingin välillä on toki myös huikea ilmastollinen ero. Kesällä suomalaiset tuttavamme eivät tuntuneet löytävän oikein mitään tekosyytä sisälle jäämiseen. Viileään tai sateiseen säähän vain pukeuduttiin järkevästi, lämpimänä kesäpäivänä oli suorastaan synti jäädä sisälle. Texasilaiset puolestaan hakeutuvat kesäksi ilmastoituihin sisätiloihin. Tänä kesänä lämpötilat ovat kesäkuun alusta saakka aivan tauotta pyörineet neljänkymmenen celsiuksen molemmin puolin. Sellaisessa kelissä ei kukaan mielellään ulkoile. Ehkä Helsingissäkin on talvisin hiljaisempaa?

Eurooppalaisittain elellessämme kymmenen tuhatta askelta kilahti kellotauluun päivä toisensa jälkeen aivan sen kummemmin yrittämättä, ja joskus kertyi reippaasti enemmänkin. Olimme loman alussa sopineet, että Suomi-lomalla kukin saa syödä mitä haluaa milloin haluaa. Jos tekee mieli lakritsajäätelöä aamupala-aikaan, niin siitä vaan. Puolivälissä lomaa puoliso huokaisi, että hän kun luuli, että tämä sääntö oli sellaista lomaluksusta. Sitten hänelle valkeni, että kysehän olikin ihan vain hengissä selviytymisestä, kun Suomessa kerran koko ajan liikuttiin niin tolkuttoman paljon!

Loma-bootcamp

Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme. 

Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi  voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön. 

Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.  

Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui. 

Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa,  kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.

Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.

Mutta se laiturijumppa.  

Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.

Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä. 

Kesälenkillä – eli kuinka juosta kuumalla

Suomessa kuulemma helteet ovat tältä erää pian helpottamassa, mutta ehtiihän sieltä vielä tulla lämpimiä jaksoja tälle kesälle. On siis hyvinkin aikaa oppia ja kerrata, kuinka kuumalla urheillaan.

Ihmiskeho on sikäli ihmeellinen, että se sopeutuu niihin lämpötiloihin, joissa sitä pidetään. Texasissa on kesällä tuon tuosta +40 C, ja silti juoksijat juoksevat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisen pitäisi näin tehdä, eikä varsinkaan tuosta vain. Kuumaan — tai kylmään — sopeutumisessa kestää nyrkkisäännön mukaan noin kaksi viikkoa.

Jos lämpötilat nousevat hiljalleen, kehokin sopeutuu hiljalleen. Mutta jos päälle yhtäkkiä pamahtavat oikein hikiset seksihelteet tai lentokone kuljettaa juoksijan Torremolinokseen, siihen kroppa on täysin valmistautumaton. Sopeutumisjakson aikana keho mm. opettelee tehokkaampaa hikoilua: hikoileminen alkaa aiemmin, hikeä tuotetaan enemmän ja se on laimeampaa, jotta elektrolyyttitasapaino pysyy paremmin hallinnassa. Muutoksia tapahtuu myös verenkiertoelimistössä ja keho pyrkii esimerkiksi lisäämään verenkiertoa pintaverisuonistossa.

Tältä nämä ennusteet näyttävät meidän kulmillamme pitkin kesää. Tuo päivän alin lämpötila on tyypillisesti tarjolla aamukuuden aikaan.

Fysiologiset muutokset ovat jossain määrin yksilöllisiä, eivätkä kaikki sopeudu kuumaan yhtä hyvin kuin toiset. Perusterve, hyväkuntoinen, normaalipainoinen ja nuorehko henkilö sopeutuu kuumaan paremmin kuin lapsi, iäkäs, ylipainoinen tai perussairauden vaivaama ihminen. Myös lääkitys saattaa vaikuttaa siihen, miten hyvin keho pystyy sopeutumaan lämpötilan muutoksiin.

Melkein yhtä olennaisia kuin kehossa tapahtuvat fysiologiset muutokset ovat mielessä tapahtuvat psykologiset muutokset, jotka mahdollistavat turvallisen ulkoilun ja urheilun kuumissa oloissa. Psykologisiin muutoksiin voi onneksi itse vaikuttaa. On hyvä tiedostaa, että sensuuntaiset mietteet kuin ”sisulla vaan” ovat vaarallisia ajatuksia. Kuuman kanssa on oltava nöyrä.

Kesäkuumalla urheillaan aikaisin aamulla tai, mikäli lämpötilat laskevat yötä kohden, auringon jo laskettua. Esimerkiksi Texasissa tiedän olevani myöhässä, jos lähden juoksulenkille vasta aamukahdeksalta. Ellei aamu-urheilu syystä tai toisesta onnistu, on mietittävä vaihtoehtoja. Voiko liikkua sisällä ilmastoidussa tilassa? Voiko juoksun vaihtaa uintiin tai kevyeen pyöräilyyn? Minulle uinnista on muodostunut kesäkuukausien päälaji.

Muutama päivä sitten maastopyöräillessä sanoin puolisolle, että nuo pilvet näyttävät sykkivän. Se oli erinomainen varoitus siitä, että oli aika hakeutua varjoon, levätä ja juoda urkkajuomaa. Lämpöä ulkona oli +35 C.

Lenkille otetaan mukaan riittävästi juomaa, myös elektrolyyttejä sisältävää urheilujuomaa. Juoksulle ei lähdetä valmiiksi nestehukkaisena. Jos on tarkoitus kisata kuumassa kelissä, oikeasta ja riittävästä nesteytyksestä huolehtiminen aloitetaan 2-3 päivää etukäteen. Pilviverhoisenakin päivänä laitetaan aurinkorasvaa, sillä kyllähän se aurinko sieltä aina esiin putkahtaa, kun on päässyt kipittämään riittävän kauas kotoa. Reitti mietitään varjoisaksi — hellepäivä ei ole se päivä, jona tehdään kovia vetoja avoimella, varjottomalla radalla. Pää suojataan lippalakilla tai bandanalla, tarvittaessa kastellaan vaatteet.

Psykologisiin muutoksiin kuuluu sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että kuumalla kelillä juoksuvauhti hidastuu ja sen on annettava hidastua. Tämä ei tarkoita, että juoksijan kunto olisi yhtäkkiä romahtanut. Kuumuus ja etenkin kostea kuumuus (joka estää tehokkaan jäähdyttämisen, kun hiki ei haihdu iholta), lisäävät fyysistä stressiä, jonka juoksu keholle aiheuttaa. Kun kroppa koettaa kiivaasti jäähdyttää itseään suojellakseen soluja ja sisäelimiä, sykkeet nousevat. Pelkkä lämmin ja kostea sää nostaa sykettä helposti 20 bpm normaaliin verrattuna. Jos silti koettaa väkisin pitää yllä tavallista vauhtiaan tai jopa hiukan revitellä, päätyy tekemään erittäin rasittavan lenkin.

Hyvä puoli kuumassa on se, että kun lämpötilat sitten taas laskevat, sitä huomaakin, että juoksu kulkee paljon kevyemmin kuin helteiden aikana, ja vauhtikin saattaa nousta ihan yrittämättä. Hitaat hellepäivät eivät siis vie harjoittelua taaksepäin, päinvastoin!

Kuumuuden aiheuttamalla oireistolla on monta tasoa, ja viisas urheilija reagoi heti ensimmäisiin varoitusmerkkeihin. Niitä ovat esimerkiksi lihaskrampit ja poikkeuksellisen runsas hikoilu. Näistä edetään tilaan, jossa olo alkaa tuntua vähän pöpperöiseltä ja näkö hiukan kummalliselta. Iho on yhtäkkiä kylmä tai nihkeä, huimaa hiukan, ehkä päätä alkaa särkeä. Tässä kohdassa olen itse kaikista varotoimista huolimatta muutaman kerran ollut ja onneksi tajunnut, että nyt on muuten kiire viheltää peli poikki, hakeutua varjoon istumaan ja huuhdella päätä viileällä vedellä.

Tällä rannalla Kaliforniassa juoksin itseni kerran aika pökerryksiin. Vaikka meri ja tuuli viilensivät, ei juoksureitti tarjonnut varjon varjoa ja aurinko porotti armotta.

Ellei rasitusta ymmärrä lopettaa, seurauksena on lämpöhalvaus. Hikoilu loppuu, henkilö on sekava ja voi menettää tajuntansa. Ruumiinlämpö on noussut liian korkeaksi ja sisäelimet alkavat vaurioitua — herkimpiä ovat aivot ja maksa. Tässä vaiheessa tarvitaan ambulanssi ja välitöntä sairaalahoitoa. Lämpöhalvaus voi pahimmillaan johtaa kuolemaan, ja siksi kuuman kanssa ei leikitä.