Virtuaalielämää

Virittelin kuulokkeita korville autoa ajaessani ja naps, olin kokouksessa. Puoli vuotta sitten moinen olisi ollut ennenkuulumatonta. Eräs tuttavani hämmästeli samaa ilmiötä; hänellä kokoukset osuvat usein yksiin työmatkapyöräilyn kanssa. Jos alkutalvesta joku olisi osallistunut kokouksiin etänä, sitä olisi pidetty outona. Saatikka, että etäyhteyden olisi ottanut pyörä- tai kävelylenkiltä käsin. Nyt siitä on tullut arkipäivää.

Uutta arkea on sekin, että taskusta pursuaa kuulokepiuhoja kännykkäkokoustamisten varalle, ja käsilaukku on täynnä kasvomaskeja. Työpäivä alkaa aamukahvittelun, aamulenkin, pyykkien nostelun ja koirien pissattamisen lomassa. Arki ja vapaa sulautuvat sutjakkaasti sekaisin. Joskus se kismittää, mutta enimmäkseen se on ihan jees.

Työkaveri päätti ottaa nokoset tässä ja nyt

Kun aikaisemmin whatsapp-videopuhelut olivat veikeä tapa mannerten väliselle yhteydenpidolle, nyt niistä on tullut melkeinpä ainoa tapaamisen muoto ainakin lähipiirin ikäihmisten kanssa. Onneksi seniorit ovat omaksuneet videopuheluiden soittelun näppärästi. Vaikka ihan oikeita tapaamisia todellakin jo kaipaa, nämä videopuhelut tuovat sentään jotain läsnäolon tuntua tähän omituiseen aikakauteen.

Virtuaaliläsnäolo ulottuu yhtäkkiä sellaisillekin elämän osa-alueille, mitä hetki sitten ei olisi osannut kuvitellakaan. Vaikkapa nyt juoksemiseen. Tuossa taannoin hehkuttelin lähipiirille, että osallistuin juuri virtuaalikympille. Luulin saavani peukutuksia, mutta sainkin kysymysten ryöpyn: siis juoksitko, vai olitko vain juoksevinasi? Joku avatar-juttuko, mitä ihmettä?

Ihan oikealle juoksulenkille lähdössä

Yhtäkkiä some on tulvillaan virtuaalijuoksuja. Siskojen kanssa viihdytimme toisiamme bongailemalla tapahtumia – niitä on todellakin joka lähtöön. Voi juosta vaikkapa ”New Yorkin maratonin” omalla pururadalla; ei tarvitse kuin lähettää gps-linkki todisteeksi omasta juoksusta osallistumismaksun kera ja siinäpä se. Ehkei kokemus ihan autenttinen ole, mutta mielenkiintoinen kuitenkin.

Näihin virtuaalitapahtumiin ei kannattane suhtautua kovinkaan ryppyotsaisesti, sillä vertailukelpoiseksihan tuloksia ei voi mitenkään väittää. Yksi juoksee juoksunsa juoksumatolla ja toinen lipsuttelee syksyisillä mutapoluilla. Jokainenhan sen tietää, että loppuajat ovat ihan omissa sfääreissään.

Siskojen kanssa innostuimme heti virtuaalijuoksujen maailmasta. Uudenlainen kokemus houkutti, vaikka tosiasiassa kyse on ihan vaan itsekseen juoksemisesta. Ja samalla kuitenkin kollektiivisesta kokemuksesta; ajatella, että voisimme osallistua seitsemän tunnin aikaerosta huolimatta samaan juoksutapahtumaan kaikki samaan aikaan kahdelta mantereelta!

Ei näistä kuitenkaan ihan live-tapahtumien korvaajaksi ole, mutta onpahan edes jotakin, jolla puskea itseensä liikkumisen motivaatiota. Seuraavia mahdollisuuksia etsiskelemään siis..!

Jännän äärellä – minustako maastopyöräilijä?

Onneksi oli tuollainen selkeä kevyen liikenteen väylä tarjolla, kun aurinko alkoi laskea ja pimeä nousta.

Heitin ajatuksen ilmaan jo ainakin kuukausi sitten, ellen aiemmin. Olimme puolison kanssa aamujuoksulla. Koska juoksun lomassa piti pystyä puhumaan eikä puoliso päässyt urheiluaiheista juttua karkuun, kuvailin seikkaperäisesti edellisiltana katsomaani dokumenttia The Hell of the North (County). Dokumentti kertoo Canyon Belgian Waffle Ride -maastopyöräilykisan vuodesta 2019. Naisten sarjan voitti eläväinen Sarah Sturm, jonka iloinen seikkailumieli teki minuun syvän vaikutuksen.

”Mitäs jos kuule hankkisin maastopyörän?” puuskutin siis ylämäessä miehelle. ”Voitais sitten yhdessä rymytä fillareilla pitkin metsiä.” Tähän astihan minä olen ajellut maantiepyörällä ja puoliso hybridillä. Aina kun tilaisuus aukenee, puoliso oikaisee hybridillään nurmikon, polun tai ojan kautta – ja minä joudun jatkamaan matkaa kiltisti tasaista tietä pitkin.

”No ethän sä tosiaan ole kokonaiseen vuoteen ostanutkaan uutta pyörää”, nauroi puoliso, ja keskustelu jäi sillä kertaa siihen.

Tässä pysähdyttiin soittamaan lapsille: ”Älkää hätäilkö, tulossa ollaan… eksyksissä vain vähäsen.”

Kunnes koitti viime perjantai. Ostimme tässä syksyn ratoksi talon ja viime viikonloppuna siirsimme uuteen kotiin viimeisiä tavaroita. Mies keksi, että matkaa ei ole niin pitkälti, siirretään meidän aikuisten pyörät ajamalla. Minuahan ei tarvinnut suostutella. Perjantaina töiden jälkeen ajelimme autolla entiselle asunnolle, pumppasimme pyöränkumit ja lähdimme matkaan.

Olimme tarkoituksella ajamassa 12 mailin eli noin 19 km matkan viikon viileimpänä päivänä. Päivälämpötilat olivat viikolla edelleen nousseet kolmenkympin tuntumaan ja ylikin. Matkaan lähtiessä lämpöä oli vain +22 C ja tiedostimme, että illasta voisi tulla viileä. Tarkoitus oli kuitenkin ehtiä perille hyvinkin ennen auringonlaskua, joten olin laskenut pärjääväni hihattomalla topilla ihan mainiosti.

Olimme ohimennen vilkaisseet mahdollisia reittejä etukäteen karttasovelluksesta, mutta kumpikaan ei ollut paneutunut asiaan sen syvemmin. Pihalta lähtiessä valitsimme summamutikassa yhden sovelluksen visioista. Reitin ensimmäinen pätkä ajettiin vilkkaan ison tien reunaa, jossa on kahden ja paikoitellen kolmen kaistan laidassa ihan hyvä ja leveä pyöräkaista – mutta autot huristavat ohi 60 mailia tunnissa eli miltei satasen vauhtia.

Sitä tietä ylittäessämme kohtasimme yhdet rikkinäiset liikennevalot, mutta pääsimme kuitenkin turvallisesti yli autojen mukana. Seurasi pitkä ylämäki, jonka laella aloin kysellä, että minnekä sitä seuraavaksi oltiin menossa. Karttaa tarkastellessa ilmeni, että käännös olisi ollut ylämäen puolivälissä. Siispä takaisin!

Tätä ”tietä” etsittiin hartaudella. Alku oli vielä melkein ajettavaa, sitten polku muuttui sakeaksi juurakoksi.

Päädyimme ajelemaan viehättävän asuinalueen pikkukatuja ristiin rastiin. Etsimäämme risteystä ei millään tahtonut löytyä. Lopulta mies hoksasi, että karttasovellus koetti ohjata meitä puskan takana pilkottavalle rosoiselle sorapolulle. Juurakkoa, kivikkoa ja terävää soraa riitti sen verran, että maantiepyörällä en siitä tohtinut ajaa.

Vaihtoehdot punnittuamme päätimme, ettemme kuitenkaan lähtisi kiertämään ylimääräistä neljää mailia, vaan kävelisin polun läpi, pyöräilykengillä. Lopulta pyörää ei renkaiden puhkeamisen pelossa voinut enää edes taluttaa. Sainpahan kiitävän hetken ajan tuntea olevani oman elämäni Sarah Sturm.

Tuolla polulla se tuuleen kylvetty ajatus sitten saavutti meidät. Paikalta löytyi tauluun kiinnitetty maastopyöräilykartta, josta selvisi, että taivalsimme parhaillaan vaikeustasoltaan hankalimmalla, mustaksi merkityllä maastopyöräreitillä. ”Nyt jos rouvallakin olisi maastopyörä, niin tätähän voitaisiin rytyyttää yhdessä…”

Aikaa oli tuhraantunut aika lailla ja aurinko alkoi laskea. Lyhyen sinisen hetken jälkeen tuli pimeä, ja kylmä. Lämpötila oli ehkä vain noin +15 C, mutta meille Texasiin tottuneille se oli jo sen verran vilakkaa kyytiä, että sormista meni tuota pikaa tunto.

Pyörissä oli heikot valot ja osa loppumatkasta ajettiin todella hitaasti. ”Varo töyssy! Mutka vasemmalle!” huuteli se, joka ajeli edellä ja toinen seurasi edellä menevää takarengasta. Yhdestä käännöksestä mentiin rojaalisti huti ja loppujen lopuksi matkaa kertyi 16 mailia (25,7 km). Aivan viimeisissä kortteleissa pari autoa meinasi kääntyä päälle, molemmat väistivät täpärästi. Ollaan muuten sittemmin hankittu pyöriin lisää valoja ja heijastimia.

Ja tällä viikolla minä olen sitten selaillut ilmoituksia myytävänä olevista maastopyöristä. Yhden varsin passelin jo löysinkin ja sovin hausta, mutta hätäinen myyjä meni myymään pyörän nenäni edestä! Koska pääasiallinen intohimoni kuitenkin (kai) on maanteillä, etsin vaatimattomasti vain hyväkuntoista käytettyä aloittelijan pyörää. Voihan sen sitten joskus uusia, jos siltä tuntuu. Vaikka ensi vuonna, kun on jälleen pyöränoston aika!

Oman elämäni Sarah Sturm

Vaihtelu virkistää

Miten ihana ja erilainen tunne olikin herätä vapaapäivään. En ollut kaivannut tai tuntenut tarvitsevani lomaa, mutta kun teinien syysloman kunniaksi sain kalenteriini mahdutettua yhden lomapäivän, olin myyty!

Aamulla normaalin etä-päivän rutiini rikkoontui. En avannut läppäriä, kännykän soittoääni oli vaimennettu. Jo edellisenä päivänä, torstaina, mieleni hihkui lomaa työpäivän päättyessä ja illalla tunsin oloni tavallista vapaammaksi.

En ollut suunnitellut lomapäivään mitään. En kerrassaan mitään.

Syksyiset polut vievät jo kohti talvea!

Mutta kun heräsin ihanaan auringonpaisteeseen tiesin, että haluan tänään ulos. Ehkäpä leikkaan pensaat, istutan viimein kukkasipulit, käyn merenrannalla juoksulenkillä ja herättelen sitten lomalla sängyissään viruvan nuorison ulos reippailemaan.

Rutiinien rikkominen kannattaa. Vaikka säännöllinen rytmi on hyväksi, saa kummasti energiaa pienestäkin muutoksista. Vaihtelu virkistää!

Villasukkia ja syksyisiä tuulahduksia

Suloinen villan lämpö ♡

Rakastan villasukkia. Lähipiirini tietää, että kaapeistani löytyy aina tuore sukkapari jos toinenkin uutta käyttäjäänsä varten. Neulonut olen aina, ja tänä poikkeuksellisena vuonna vielä tavallistakin enemmän. Neulominen rentouttaa, ja tutkitustikin on todettu, että se laskee myös verenpainetta. Leposykekin voi neuloessa pudota jopa parikymmentä prosenttia! Ei hullumpi harrastus siis, ja bonuksena lähipiiri saa lämpöiset varpaat.

Kun illat pimenevät ja lämpötilat laskevat, villasukat pääsevät oikeuksiinsa. Villasukkaintoilu on siirtynyt myös lapsilleni melkein kuin äidinmaidossa, ja kaikki kolme ovat enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi oppineet neulomaan niitä itsekin. Kun opiskelupaikkakunnan etäisyys pakottaa sukkatuotannossa omatoimisuuteen, hyvät neuvot ovat tarpeen:

Jälkikasvun etäopettamista: ”äiti, tää mun sukkaprojekti ei ihan näytä samalta kuin sulla…”

Syksyn tullen elämän rytmi muuttuu kuin taikaiskusta. Yhtäkkiä siirrytään oleilemaan vain sisätiloissa. Ulkona käydään vain kääntymässä. Hämäränhyssyssä on kiva käpertyä lueskelemaan sohvannurkkaan tai muuten vain vetäytyä kotoilemaan. Villasukat jalassa tietenkin.

Syömiseenkin tämä kaikki vaikuttaa: kesällä ruokailuni tapahtuu lähtökohtaisesti aina ulkona, veneen kannella tai rantakallioilla istuskellen. Veneillessä herkuttelen murukahvilla, jota en talvisin joisi vaikka pakotettaisiin. Kesällä intoilen valkoisesta kalakeitosta, nyt haaveilen tulisesta lihakeitosta. Uusin innostukseni ovat chilipavut. Rakastan sössöä, jonka pyöräytän parissa minuutissa: chilipapuja pannulle, sekaan iso satsi kasviksia. Artisokka kruunaa herkkuni! Kieltämättä vähän oudon kuuloinen ateria, mutta kuuluu ehdottomasti syksyyni. Mitä tulisempi, sitä parempi.

Hämärtyvät syksyiset illat merellä.

Syksyyn liittyy suurta haikeutta. On aika nostaa vene talviteloille ja luopua rakkaasta purjehdusharrastuksesta hetkeksi. Jälleen yksi ajanjakso päättyy. Haikeuden ja luopumisen rinnalla syksyyn liittyy myös uusia alkuja ja uuden odotusta. Kestää kuitenkin hetken, ennen kuin uusi rytmi löytyy. Vähitellen kaapista kaivetaan esille tuhdimmat töppöset ja paksummat villaneuleet. Juoksushortsit vaihtuvat pitkiin trikoisiin ja heijastimia etsitään kuumeisesti. Jos vuosikelloni aiempi rytmi pitää tänäkin vuonna paikkansa, tiedän, että pian löydän itseni patikoimasta sateisen kosteassa metsässä tai juoksemasta syksyisen usvaisessa aamussa. Asioita, joista todennäköisesti vain melankolinen suomalainen voi nauttia! Vähitellen purjehduskesän jättämä aukko täyttyy ja arki löytää uuden uomansa.

Syksyn utuisissa aamuissa on jotakin kiehtovaa!

Vuodenajanvaihtelut ovat suuri rikkaus, ja vanhemmiten olen oppinut nauttimaan niistä. Syksyssä on jotakin hyvin rauhoittavaa. Luonto valmistautuu talveen, ruska antaa lämpöä ja kansakunta kietoutuu villapuseroiden ja toppatakkien alle. Jos emme eläisi korona-aikaa, syksy tarkoittaisi myös palautumista kesän juoksutapahtumista, treeni- ja kisakauden jälkilämmittelyä, laskeutumista uuteen alkuun. Tänä vuonna vuosikello on heittänyt häränpyllyä. On täytynyt löytää uusia rutiineja, uusia tapoja toimia, uusia ilonaiheita ja toisenlaisia liikkumisen muotoja. Onneksi niitä on löytynytkin! Suomen luonto on upea, ja siitä kannattaa nauttia.

Nautinnollista syksyä kaikille, pysytään terveinä ♡ käyttäkää villasukkia!