Sopivien juoksukenkien metsästystä (mikä ihmeen droppi..?)

Black Fridayn neonkeltaisten alelappujen sokaisemana tekee mieli tarttua jokaiseen kenkäpariin – olo on kuin karkkikaupassa.

Yritän olla riehaantumatta ja muistuttelen itseäni, että mihin tahansa ei pidä tarttua, ellei sitten halua kenkien päätyvän oikopäätä koiranpissatuskäyttöön. Siihenkään tarkoitukseen en kovin montaa paria tarvitse, joten koitan hillitä innostustani.

Innostusta on viime aikoina ollutkin riittämiin. Pikkusiskon yllyttämänä olen tullut ilmoittautuneeksi ties minkämoisiin polkujuoksukoitoksiin. Ja ne koitokset tarkoittavat sitä, että kepeät Merrelini eivät niissä seikkailuissa riitä, joten tarvitsen tömäkämmät maastojuokuskengät.

Kenkäkaupoilla olisi tärkeää tuntea jalkatyyppinsä salat suhteellisen tarkasti, muuten voi tulla huti. Hyllyjen kyltit kertovat, mikä kavalkaadi sopii neutraalisti askeltavalle, mikä ylipronatoivalle ja mikä alipronatoivalle. Vääränlaisella popoilla saa paikat jumiin ja kipuja outoihin kohtiin. Kokemusta on!

Kenkärivistöjen seassa olo tuntuu eksyneeltä – kunnes silmät osuvat testausasemaan. ”Testaa ilmaiseksi, millaiset juoksukengät sinulle sopivat” huutelee kyltti. Ja minähän testaan. Shoppailuseurana oleva pikkusiskokin testaa. Olemme saman kokoisia ja juoksenteluiltammekin samantapaisia, joten makummekin on usein osunut samoihin kenkäpareihin. Yhteisillä juoksureissuilla siitä on koitunut pientä lisähaastettakin, kun olemme pähkäilleet, mikä kenkä on kenenkin. Näillä spekseillä arvelimme siis, että kone pukkaa meille samanlaiset kenkäsuositukset. Vaan eipä pukannut!

Sisko kokeilee innoissaan koneälyn tarjoamaa kenkäparia ja pettyy. Kengät kopsahtelevat juostessa toisiaan vasten ja askellus näyttää hassulta. Kysyn, mikä droppi kengässä on – siihen ei osaa kohdalle sattuva myyjäkään sanoa mitään. Onneksi on google, joka tietää, että droppi on 12. Tosi paljon päkiällä juoksevalle. Ihmettelen ääneen, että miten se koneäly tuommoista ehdottelee. Myyjä kertoo, että laitteessa on ollut kyllä askellusanalytiikkaa, mutta nyt se ei enää toimi, joten harmi ja hupsista. Mutta muutenhan se lista näyttää ihan kivalta, eiköpä vain?

Sillä aikaa kun sisko harhailee droppimaailmassa, minä hivuttaudun maastojuoksukenkiä kohti. Takavasemmalla vilahtaa outlet-pöytä, jossa nastalenkkarit huutelevat nimeäni. Maastojuoksukenkähyllylle pääsee myös kiertotietä, ja koukkaan halpispöytään. Sieppaan Sarvat ja ilahdun: viimeinen pari, ja juuri minun kokoani. Siskoa odotellessani kurkistan Forecaan ja riemuitsen: pakkasta luvassa pitkäksi aikaa. Onnittelen itseäni hyvistä kaupoista ja sujautan kengät ostoskoriin.

Siskolla kestää, ja minä hipelöin maastojuoksukenkiä. ”Loistava pito haastavissakin olosuhteissa…erittäin pitävä pohja varmistaa sen, ettei vauhtisi hidastu…enemmän iskunvaimennusta, vähemmän painoa, suojaa jalkaasi koko kengän mitalta. Ota polut haltuusi, unohda nopeusrajoitukset!”. Vastustuskykyni murenee silmissä, ja huomaan toivovani, että kengät tuntuisivat myös jalassa yhtä ihanilta kuin nuo kauniit lupaukset. Ja tuntuvathan ne. Googlaan dropin ja manailen, miksei sitä kerrota esittelyteksteissä. Droppi on 4, joten kengät kainaloon ja kassalle.

Sisko poistuu kaupasta rahojaan menettämättä, minä raahaan neonkeltaisilla hintalapuilla varusteltua kasaani kaksin käsin. Juokseminen on harrastuksena niitä edullisimpia, mutta kenkiin saa hassattua paljonkin. Varsinkin, jos harrastaa hutihankintoja. Koiranpissatuskenkiä saa halvemmallakin, joten ominaisuuksien arviointi kannattaa. Omista ja muidenkin virheistä kannattaa ottaa opiksi, ja muistaa, että jalat ovat yksilölliset. Myös meillä siskoksilla, niin saman kokoisia kuin olemmekin.

Innostavia juoksupodcasteja

Olen kerran kuunnellut musiikkia juostessani. Päädyin juoksemaan aivan liian kovaa. En osannut kuunnella – tai kuullut – kehoani kuten yleensä. Lopulta kävelin puolivälistä kotiin karmean kylkikrampin kourissa. Päättelin, että olen juoksublondi: en osaa juosta ja kuunnella musiikkia samaan aikaan.

Niinpä kuuntelen äänikirjoja tai podcasteja. Olen kuunnellut pitkillä lenkeillä monta hyvää elämäkertaa ja useamman kevyen romaanin. Juoksuaiheiset teokset sopivat tietysti tilanteeseen kuin nenä päähän.

Englanninkieliset podcastit tuntuvat olevan minulle helpommin saatavilla kuin suomenkieliset. Se on ehkä hassu ajatus, sillä samoista palveluistahan ne kai löytyvät. Silti kuuntelen pääasiassa englanniksi.

Kuva kuuden mailin iltajuoksulta lokakuussa. Muistan, että kuulokkeissa pyöri Trailrunner Nation -podcast.

Ensimmäinen lempparijuoksupodcastini oli Another Mother Runner. Kahden juoksevan äidin (Sarah Bowen Shea and Dimity McDowell) perustama yritys on laajentunut monipuoliseksi palveluksi, jonka kautta voi hankkia juoksuvaatteita tai ostaa treenivalmennuksia ja -ohjelmia. Podcasteissa vastataan kuuntelijoiden kysymyksiin, haastatellaan asiantuntijoita, kerrotaan kokemuksista ja höpötellään elämästä. Tätä nykyä alkuperäiset juoksevat äidit taitavat olla viidenkympin hujakoilla ja heidän lapsensa lentelevät jo pesästä. Podcastissa puhutaan naiseudesta ja äitiydestä kuitenkin laajasti ja myös pikkulapsivaihetta elävää kiinnostavalla tavalla.

Löysin ehkä reilu vuosi sitten juoksupodcastien klassikon, Marathon Training Academyn. Juontajat Angie ja Trevor Spencer ovat – samoin kuin edellisen ohjelman pitäjät – luoneet kokonaisen juoksuyrityksen, jonka kautta voi ostaa valmennuspalveluita. Podcastit ovat hauskoja ja tiedontäyteisiä, joten Marathon Training Academystä tulikin nopeasti suosikkipodcastini.

Otteeltaan varsin toisenlainen on Morning Shakeout. Juoksuvalmentaja Mario Fraioli tykkää syvähaastatella vieraitaan. Jokainen episodi onkin siksi pitkä, usein pitkälti toista tuntia. Urheilijoiden, valmentajien ja kiinnostavien rivijuoksijoiden kanssa Fraioli puhuu paitsi urheilusta myös elämästä yleensä ja antaa kuuntelijoilleen ajattelemisen aihetta.

Suosin piuhakuulokkeita, sillä ne pysyvät minun korvissani paikoillaan parhaiten. Turvallisella ja hiljaisella reitillä korvissa on molemmat kuulokkeet. Jos haluan kuulla myös ympäristöäni, nappaan toisen kuulokkeen pois.

Nopeasti suosikkien joukkoon nousi alle vuosi sitten löytämäni Trailrunner Nation. Podcast on periaatteessa suunnattu polkujuoksijoille, mutta aiheet ovat laajoja ja keskustelut polveilevia. Pelkästään asvaltilla juokseva ei ollenkaan koe itseään ulkopuoliseksi tässä seurassa. Kaverukset Don ja Scott haastattelevat vieraitaan rennolla otteella ja rautaisella asiantuntemuksella. Heidän filosofiansa on: ”Kuinka voimme auttaa sinua kehittymään paremmaksi juoksijaksi?” Koen oppivani jokaisesta jaksosta jotakin uutta.

Aivan uusin podcast-tuttavuuksistani on Nobody Asked Us. Tämä on varsin tuore podcast, sillä amerikkalaisen juoksumaailman Grand Old Ladyt Kara Goucher ja Des Linden ovat julkaisseet vasta 22 jaksoa. Podcastissa on vielä paljon sellaista tuoreutta ja raikkautta, mikä ajan myötä saattaa hioutua rutinoitumisen ja ammattimaisemman otteen tieltä. Koska juontajilla on juoksuammattilaisina aivan valtavasti tietoa aiheestaan, heidän näkemyksiään on hauska kuunnella silloinkin, kun aihepiiri on kepeä.

Kunniamaininnan saavat seuraavat podcastit, joita kuuntelen satunnaisesti:

I’ll Have Another / Lindsey Hein

Run to the Top / RunnersConnect

The Strength Running / Jason Fitzgerald

Mitkä ovat sinun suosikkipodcastejasi? Puuttuuko listastani jokin podcast, jota kaikkien juoksijoiden pitäisi ehdottomasti kuunnella?

Kuinka äkkiä kunto laskee?

Me kaikki, jotka kuntoilemme ja urheilemme, nautimme siitä, miten liikkuminen ylläpitää ja kehittä kuntoamme. Välillä, syystä tai toisesta liikkumiseen tulee tauko. Joko mieli tekee stopin, saamme liikuntakieltoa, rasitusmurtumaa – tai kohtaamme vitsaukset, kuten covidin tai influenssan. Taukoja tulee kaikille, halusimmepa tai emme.

Kun liikkumista miettii, on helppo luetella kaikkia myönteisiä vaikutuksia, mitä se tuo tullessaan. Aineenvaihdunta hyrrää, uni on parempaa, paino pysyy hallinnassa. Jos taas emme liiku, huomattavaa kunnon laskua tapahtuu jo neljässä viikossa, mikäli harjoitusmäärät ja -tehot laskevat selvästi. Joidenkin tutkimusten mukaan nopeinta kunnon lasku on kolmannen ja neljännen taukoviikon aikana.

Kävelyllä.

Erityisesti juoksijalle kuukauden liikkumattomuus vaikuttaa. Kestävyyskunto kun laskee lihaskuntoa nopeammin. Samalla matkalla juoksulenkkiin kuluu tauon jälkeen enemmän aikaa. Syketaso on tuolloin rasituksen jälkeen korkeampi ja palautuminen hitaampaa.

Liikuntatauon aikana myös lihaskunto heikentyy. Kaikki, joilla on ollut raaja kipsattuna, ovat nähneet lihaksissa tapahtuvan eron. Laskua lihasmassaan voi reilussa kuukaudessa tulla lähes kymmenen prosenttia.

Myös se, paljonko olemme liikkuneet ennen taukoa, vaikuttaa kestävyyden ja voiman heikkenemisen suuruuteen. Keskitasoisen liikkujan kunto laskee hitaammin ja tasaisemmin, kuin huippu-urheilijan, jolla romahdus tapahtuu suuremmin ja nopeammin.

Lihaksiin voimaa pienilläkin keinoilla.

Mutta mitä asialle voi tehdä? Sairaana ei pidä lähteä kuntoilemaan, ja palautua kannattaa kunnolla. Mikäli tauon aikana voi kuitenkin ylläpitää kevyttäkin arkiliikkumista, vähentää se kunnon alenemaa ainakin lyhyemmän tauon aikana. Nyt covidinkin jyllätessä ei siis ole pahitteeksi jaloitella välillä pelkän nukkumisen sijaan. Rauhallinen koiran ulkoilutus voi olla hyväksi, kunhan vain kuuntelee vointiaan ja pahimmat kuumepäivät ovat takana. Lenkkitossut kannattaa toki kaivaa esille vasta, kun on toipunut. Nyrkkisääntö on, että flunssan jälkeen on hyvä jättää niin monta taukopäivää, kun mitä kuumepäiviä on sairauteen mahtunut.

Kunnon notkahdus kannattaa myös hyväksyä. Eihän kukaan meistä aina pysy huipulla. Lohdullista on, että kadonnut kunto myös kohenee, kun jaksaa taas maltilla treenata ja elimistö on taas valmis uurastukseen.

”Juoksijat ovat onnellista porukkaa”

Marraskuu ja räntäsade. Eilisaamuna oli kolme astetta pakkasta, tänään kahdeksan astetta lämmintä. Jahkailen juoksuvermeiden äärellä – tarvitsenko sormikkaat? Pipon? Mikään ei ole inhottavampaa lenkillä kuin se, että koko ajan palelee. Paitsi ehkä se, että koko ajan on yltiöpäinen hiki.

Aamu kuluu vatuloidessa. Mitäs söinkään aamupalaksi, jokohan se on sulanut? Sekin on inhottavaa, että aamupala hyppelee vatsalaukussa. Mutta jos odottelen liian pitkään, tulee jo uusi nälkä. Sitten ei jaksa ja lenkistä tulee takkuinen. Hmmm. Tarkoitus ei ole kuitenkaan mennä kovin pitkälle, joten ehkä selviän.

Auts, menenkö poluille vai hölkyttelenkö asfaltilla? Mitkäs kengät… jos laitan ne kevyet valkoiset, ne ovat tässä kelissä heti rapaiset. Siis ei valkoisia. Mustat, joo. Paitsi, että niissä on niin ohut kangas, että taatusti palaan kotiin sukat märkinä. Mutta ehkä en välitä siitä.

Koira katselee toiveikkaana, että tuleekohan tästä mitään. Se käy kolistelemassa merkitsevästi hihnalaatikkoa ja yrittää viestittää, että voitaisiin jo mennä. Minunkin mielestäni voitaisiin, mutta mietin, pitäisikö vielä odottaa hetki. Se iso kahvikupillinen nimittäin, ihan kohta voi olla pissahätä.

Lopulta olemme ulkona, ja näpelöin juoksukellosta statukset kohdilleen. Vähän hytisyttää, mutta tiedän, että kohta kroppa lämpenee.

Marraskuun jalkarättikelissä koira nauttii. Itselleni nautinto odotuttaa, mutta jotenkin oudosti mieli alkaa valaistumaan. Läsnäolon tunne on vahva, kun roiskuttelen läpi rapakoiden. Kovin meditatiiviseen tilaan en kuitenkaan vajoa, sillä koirakaverilla on keppostelut mielessä. Se haluaisi nuuskutella ja touhottaa, ja meinaan vähän ärsyyntyä. Lenkillehän tässä tultiin, nuuskuttelut sitten toisella kerralla. Vähitellen löydämme yhteisen sävelen.

Lenkin aikana mieli kiertelee siellä täällä. Ylämäessä ärhäkämmin, alamäessä letkeämmin. Kuuntelen juoksu-aiheista podcastia ja saan buustia kun kuulen, että juokseminen on mitä mainioin tapa kehittää oman kehon kuuntelua, itsensä hyväksymistä ja rauhoittumista. Nyökyttelen itsekseni ja tunnen kuuluvani juoksijoiden heimoon. Hengitys syvenee, askel tömpsyttää tasaisesti ja koirakin malttaa edetä ilman nuuskutaukoja.

Juoksun jälkeen kuuma suihku ja villasukat jalkaan. Onhan se tunteena sellainen, ettei paremmasta väliä. Itsensä ylittämisen fiilis – lähdin, vaikka mieli jarrutteli, eikä räntäsadekaan erityisesti vetänyt ovesta ulos. Eikä ollut liian kylmä – eikä hikikään. Mieleen pulpahtaa muistikuva professori Sharon Kayen toteamuksesta: koska meille ihmisille on kehittynyt suuret pakaralihakset, niiden käyttäminen tekee meidät onnelliseksi. Hihittelen, ja nautin kuplivan hyvästä tunteesta.

”Onnellisuus on korkeimmillaan itselle tärkeän asian ponnistelun jälkeisessä olotilassa. Jos haluaa olla pysyvästi onnellinen, täytyy ponnistella säännöllisesti”. -Jonkun viisaamman toteamus-