Juoksumatto-ostoksilla

Niin kuin on monesti tullut mainittua, loppukesästä Texasissa paras juoksuaika on aikaisin aamulla. Silloin lämpötila on tyypillisesti himpan alle kolmekymmentä celsiusta, kadut rauhallisia ja aurinko hiljalleen nousemassa. Yleensä ainoa riesa on yli 80 % ilmankosteus. Hiki ei haihdu iholta, vaan alkaa valua norona kyynerpäistä.

Uusi työ heitti muutama viikko sitten elämäni aikataulut uusiksi, ja nyt lähden jo ajamaan työmatkaani parhaaseen juoksuaikaani aamukuudelta. Punnitsimme puolison kanssa vaihtoehtoja. Suostuisiko hän heräämään herätyskellooni kello neljältä muutaman kerran viikossa? Juoksisinko illalla ulkona kuumuudesta ja turvallisuushuolista piittaamatta? Tai olisiko aika laittaa koko harrastus tauolle? Mikään vaihtoehdoista ei kuulostanut hyvältä. Oivalsimme, että on aika taipua hankkimaan juoksumatto.

Aamujuoksulla auringon noustessa.

Anu-sisko on juossut matoilla ainakin vuosikymmenen ja varoitteli, että räpsyä ei pidä hankkia. Nappasin viestittelystämme kriteerikseni sanan ”kuntosalitasoinen” ja lähdin niillä eväillä sosiaalisen median markkinapaikoille. Todella paljon oli tarjolla juurikin niitä räpsyjä.

Opin nopeasti, että pitää tarkistaa moottorin tehot. Joku nettiartikkeli neuvoi, että numeron pitää siinä kohdassa kuvausta olla vähintään kolme (hevosjotain?), jotta kone jaksaa pyörittää juoksuvauhtia – muuten laite on tarkoitettu kävelyyn. Kuntosalien ja hotellien matoilla juosseena tiesin jo, että kokoontaittuvat juoksumatot ovat tyypillisesti huteria ja heiluvat ärsyttävästi, kun niillä juoksee. Kriteerini olivat siis: kuntosalitasoinen, moottori kolmejotain, ei saa heilua, alle viisisataa dollaria.

Onni potkaisi. Naapurikaupungissa leidi oli myynyt kotinsa ja muuttamassa pienempään asuntoon. Hänellä oli ollut talossaan kokonainen kuntosali moninaisine laitteineen, ja nyt siitä piti hankkiutua eroon. NordicTrackin juoksumatto oli useamman vuoden vanha, mutta edelleen täysin ehjä ja alkujaan varsin tyyris peli. Nyt siitä piti päästä eroon heti, joten hän myi laitteen budjettiini sopivalla hinnalla.

Matkalla sovittuun noutoon tulin pohtineeksi ääneen, että kuinkahan iso se matto oikein on. Mitat oli tietysti ilmoitettu myynti-ilmoituksessa, mutta tuumina ja incheinä. Nehän eivät sano minulle yhtään mitään. Vähän huolestuneena vilkaisin taakseni tarkistellakseni meidän hybridi-henkilöauton kuljetustilavuutta. On siinä joskus kuljetettu kolme patjaa ja muutama lapsi samanaikaisesti. Lapsista lähti silloin paljon häiriöääntä mutta kaikki mahtui. Toki jos se juoksumatto ei siis ollut kokoontaittuva…

Perillä meiltä kummaltakin pääsi pieni ohhoh. Laite on massiivinen. Korkeuttakin sillä on varmaan kaksi metriä.

Auton takaosa tupaten täynnä.

Vietimme työteliään ja hikisen iltapäivän. Myyjäleidiltä onneksi löytyi jotain työkaluja, joilla juoksumattoa lähdettiin pilkkomaan paloihin. Sieltä löytyi sisältä sähköjohtoa, mutta fiksua kyllä, ne voi vain nykiä irti. Suurin osa matonpalasista oli kevyitä kiikutella auton viereen, mutta itse se matto-osa olikin haastava. Se pohja ensinnäkin painoi sen verran, että kantamaan olisi tarvittu neljä rotevaa miestä. Toisekseen myyjäleidin vasta myydyssä kodissa oli kauniisti laitettu ja vahattu lattia, jota pyydettiin varjelemaan.

Matkaa ulko-ovelle ei ollut kuin puolentoista huoneen halki, mutta sen taittamiseen meni varmaan tunti. Heittelimme alle kuntosalin pohjana olleen vaahtomuovimaton palasia ja tuuppasimme painavaa pohjaa eteenpäin niiden päällä, kymmenen senttiä kerrallaan. Ihme kyllä rotisko lopulta sekä saatiin että mahtui autoon, joskin auton takaluukkua piti vähän suostutella sulkeutumaan. Joka puolelle kaareva kahva- ja näyttöosa ei sitten enää mahtunutkaan samaan kyytiin, joten lopulta ajelimme naapurikaupunkiin kaksi reissua.

Kotona juoksumatto löysi paikan tosi läheltä ulko-ovea, telkkarin edestä. Hilasimme sen sisälle pahvin päällä tietäen, että meidän olohuoneen lattia menee jossain vaiheessa joka tapauksessa uusiksi, eikä sitä tarvitse niin varjella.

Strateginen sijainti.

Pirpanat ovat käyttäneet juoksumattoa kävelyyn ja itse olen ehtinyt juosta siinä työpäivien jälkeen. Heikosta etukäteisharkinnasta huolimatta hankinta osoittautui hyväksi. Mäet nousevat ja jopa laskevat, ja vaikka pituudet ja vauhdit eivät mielestäni mittaudu oikein (eivät millään matolla ikinä), nyt voin juosta iltaisin kotona turvallisesti – viileässä ja valoisassa. Se lattiaremppa tosin alkoi vähän yllättäen jo saman tien, joten kohta maton on ehkä väistettävä autotalliin pois tieltä. Tällä kerralla en aio rakkineeseen koskea pitkällä tikullakaan, sen saa kantaa joku muu!

Sun juoksutrikoot on muuten väärinpäin!

Eilen juoksulenkeillä minua vastaan tuli nuori, teini-ikäinen tyttö. En voinut olla ajattelematta, mitä hän mahtaa ajatella juoksuasustani. Päälläni loistivat pinkki-mustat lenkkarit, tummansinivalkoturkoosikukalliset, hyvin kirjavat trikoot ja räikeä, syvän punainen urheilupaita. Ehkä Teksasissa asuva siskoni tykkäisi, kun on kerrankin väriä päällä!

Väriloistoa.

En ollut kamalasti kiinnittänyt huomiota siihen, mitä päälleni laitoin. Lähinnä kai tartuin vain ensimmäisiin vaatekaapista käteen sattuneisiin ja juuri silloiseen säähän sopineisiin vaatteisiin ja ajattelin, ettei värien sointumattomuudella ole väliä. Kukaan ei katso kuitenkaan. Nytkään vastaantullut tyttö ei vilkaissutkaan. Raahusti vain ohitseni pitkät, ohuet raajat roikkuen, katse tiukasti kiinni asfaltissa.

Samalla viikolla nuori miesjoukko odotteli bussipysäkillä kyytiään. Heidän ohitseen juostessa pohdin, arvostelisivatko he tyyliäni. Valkoista takkia, vihreitä lenkkareita ja ah, hieman mauttomia sinipunaoransseja juoksutrikoitani. Mutta ei, eivät vilkaisseetkaan.

Ja kun nuori, alakouluikäinen poika tuli alkuviikosta aamutuimaan lenkillä vastaan, ei hänkään huomioinut minua lainkaan. Levitti vain leveän, oikein sellaisen lämpimän italialaistyyppisen hymynsä – koiralleni.

Ja kun olin sunnuntaina suunnannut rennossa ja lämpimässä kotihupparissa treenaamaan avomerikroolausta päätyenkin yllättäin hiukset vielä kosteana istumaan vanhempien ihmisten kahvipöytään, koin asuvalintani jälleen vääräksi.

Pinkkejä sukkia tuskin huomaa.

Meitä kun katsotaan kumminkin! Sillä kun kisasin maltillisessa tummansinisessä paidassa mustien sortsien ja pitkien pinkkien sukkien voimin, sain pari viikkoa jälkikäteen kommentteja sukistani! Siitä, miten ikinä olin voinut valita juuri sen värin. Siis pinkit!!

Tai silloin, kun astelin Napa Valleyssa juoksukisan lähtöviivalle liilamustissa lempijuoksutrikoissani ja sain kuulla väkijoukon keskellä seistessäni isosiskoltani kommentin, ”sun juoksutrikoot on muuten väärin päin!”

Ja vaikka en huomannut teinitytön, nuorisojoukon tai nuoren pojan katsoneen minua, tai vanhempien ihmisten miettineen asuvalintani, noteerasivat he kaikki minut ihan yhtä varmasti kun minä heidät.

Emme vain tuo toisten katsomista herkästi esille. Harvoin edes huomautamme, jos jollakin on sepalus auki tai paidan saumat irvistelee päällä. Meihin on jo lapsena iskostettu, että vieraille ei puhuta. Tuntemattomia ei pidä katsoa silmiin. Pitää olla kohteliaasti huomaamatta tai ainakin kommentoimatta.

Mutta olisihan se aika mahtavaa, jos joskus hymyilisimme toisillemme leveästi. Tai että edes lähipiirissä vinkkaisimme läheisiämme vaihtamaan hieman asua ennen ulko-ovesta lenkille livahtamistaan, jos asuvalinta on kerrassaan mauton.

Ja voisinhan tietysti itse aloittaa olemaan avoimempi. Vaikka vaikeaahan se on, kun naapurinkin taapero parahtaa itkuun, jos erehdyn lenkin päätteeksi tervehtimään. Ja kai se olisi jo lähiseudulle ihme, jos lenkkeilisin sävy sävyyn asussa kaiket päivät. Kun sillä mennään varmaan tänäänkin, mitä käteen kaapista sattuu. Joten varmasti jatkossakin törmään tilanteisiin, joissa asuvalintani on auttamattomasti tilanteeseen väärä ja ohikulkija katsoo kohdallani kohteliaasti sivuun.

Juoksutapahtumakateutta ja fiilistreenejä

Olin hädin tuskin kotiutunut viimeisimmästä juoksukisasta, kun pikkusisko täräytti whatsapissa, että hän käväisi juoksemassa ihan vaan ex-tempore yhdessä juoksutapahtumassa. Hemmetti, että ärsytti.

Ärsytti siksi, että itsekin olisin voinut päätyä juoksemaan, enkä sitten kuitenkaan päätynyt.

Sisko oli aamupuuron aikoihin muina naisina kysellyt, olisiko minulla fiilistä lähteä noin niinkuin juuri nyt Hämeenlinnaan puolimaratonille. Fiilistä olisi toki ollut, mutta varpaita kivisteli vielä edellisenkin juoksun jäljiltä, joten kuuntelin kerrankin järjen ääntä. En siis lähtenyt, eikä lähtenyt siskokaan. Mutta siskopa päätyikin sitten toiseen tapahtumaan. Juuri tuohon whatsapissa hehkuttelemaansa. Ja silloin iski juoksutapahtumakateus. Hitsi, itsekin olisin voinut siellä hehkutella.

Juoksutapahtumat ovat harrastajalenkkeilijälle elämän suola ja sokeri. Niitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Niitä hamuaa kalenteriin hyvissä ajoin, ja järkevimmät rytmittävät treeninsäkin niitä silmällä pitäen. Tapahtumien jälkeen on aina hykerryttävä olo. On taas saanut kokea jotakin suurta, tavannut samanhenkisiä ihmisiä, ehkä vaihtanut muutaman lauseenparrenkin tuntemattoman kanssajuoksijan kanssa. Tuskin on euforia ennättänyt haihtumaan, kun mieli halajaa jo uutta.

Korona-aikana juoksutapahtumat ovat olleet kiikun kaakun. Juoksuja on siirretty moneen kertaan, ja juuri kun h-hetki on ollut hilkulla, ajankohtaa onkin jouduttu muuttamaan. Tuntuu, että jokainen kisa on kultaakin arvokkaampi – yhtään ei tiedä, milloin seuraava mahdollisuus tulee. Ja ehkä juuri siksi yhtäkään kivaa tapahtumaa ei haluaisi missata. Eikä ainakaan kuulla, että sisko on ollut juoksemassa, ja itse ei.

Kun tapahtumat ovat kortilla ja tavoitteiden asettaminen vinksallaan, treeni-intokin meinaa välillä hiipua. Onneksi siihenkin on vippaskonsteja! Luin nimittäin äskettäin, että omaa päätään voi huijata vaikkapa ihan vain värimaailman avulla. Tiedättehän, kun sanotaan, että värit vaikuttavat mielialaan. Tutkijat ovat kuulemma vastikään havainneet, että erityisesti pinkki pistää juoksijan jalat vipattamaan vauhdikkaammin. Asialla on jotakin yhteyttä hiilihydraatteihin ja sokereihin; aivot yhdistävät värin näihin koukuttaviin aineksiin. Vaaleanpunaista ylle siis, jos treenit kaipaavat buustia. Pinkistä juomapullosta vesihörppyjä ottaneilla juoksuteho kuulemma kasvaa useita prosentteja, kertoo tiedemaailma.

Pinkissä paidassa Kopparnäs Coast Traililla. Kuva: Poppis Suomela.

Vaikka kuinka pukeutuisi pinkkiin, joskus mieli on kuitenkin alavireinen ja olo väsähtänyt. Kannattaako silloin piiskata itseään ylämäkitreeneihin tai pakkopullajuoksulle? Jokainenhan sen ymmärtää, että arjen tiimellyksessä väsynyt kroppa kaipaa erilaista treeniä kuin kesäloman lempeillä viikoilla optimaalisesti levännyt.

Ymmärrys ei kuitenkaan aina ole yhtä tekojen kanssa, ainakaan itselläni. Tuossa päivänä muutamana viimeksi yllätin itseni raastamassa ylämäkeä, vaikka keho huuteli loikoilua. Juoksu oli puurtamista, ja onnittelin itseäni, että kylläpäs peruskuntoni on hyvä, kun väsyneenäkin tässä näin reippaasti kipittelen.

Hyvällä peruskunnolla on kieltämättä osuutensa siihen, että arki sujuu ja voimia riittää. Kun peruskunto on kohdillaan, yöunet ovat palauttavia ja immuunipuolustus porskuttaa. Sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei kuitenkaan aina tarvitsisi lähteä niitä ylämäkiä raastamaan, etenkään väsyneenä. Lempeämpikin liike on kotiin päin.

Lempeää liikkumista olen aina kaihtanut. Kodin arkiaskareet eivät tunnu liikunnalta. Vaikka hampaita pestessä voi toki tehdä päkiänousuja ja työpuheluiden aikana näpertää hauiskääntöjä, nuo touhut harvemmin tulevat rekisteröidyiksi liikuntasuorituksina. Ja silti ne kuitenkin ovat juuri niitä pieniä tekoja, jotka auttavat sen tuiki tarpeellisen peruskestävyyden ylläpitämisessä. Tiedättehän, hissimatkan vaihtaminen porraskävelyyn ja sitä rataa.

UKK-instituutti ohjeistaa, että aikuisten tulisi harrastaa reipasta liikuntaa parisen tuntia viikossa. Meitä on joka junaan, ja jonkun aktiiviharrastajan arkeen tunteja kertyy moninkertaisesti. Aloitteleva liikkuja saattaa vajota masennuksen syövereihin somen liikuntakeskusteluja plärätessään. Jos omia suorituksiaan lähtee suin päin vertailemaan aktiivihirmun saldoihin, suunta on väärä. Tärkeintä on liikkua omaa kroppaansa kuunnellen ja omalla tasollaan.

Oman tason tunnistaminen ja tunnustaminen onkin kyllä joskus vähän hakusessa. Varsinkin juoksukisoissa tulee höntyiltyä ja sännättyä jonkun parempikuntoisen vanaveteen – vain väsyäkseen. Maltti on valttia tässäkin lajissa, ja edetä kannattaa omalla kapasiteetilla.

Syksyn tullen monen juoksuharrastajan vuosikello kääntyy kauden lopetteluun. Hyvässä lykyssä menneitä tapahtumia saa muistella hymyssä suin. Eikä aikaakaan, kun katse alkaa tähyämään tulevaan; vähitellen kalenteriin ilmestyy merkintöjä uusista juoksuista. Etenkin niistä, jotka jäivät juoksematta. Niistä, jotka sisko juoksi, hemmetti.

Ahon laitaa ilman paitaa

Juoksin kesälomalla ensimmäistä kertaa urheilurintsikoissa. Jo vuosia sitten Kaliforniassa haaveilin jonain päivänä juoksevani hellesäässä ilman paitaa – mutta ajattelin aina, että ensin vatsan täytyy näyttää timmimmältä.

Nyt olimme Texasin rannikolla Galvestonissa. Seitsemän jälkeen aamulla ulkona oli +29 C ja ilmankosteus jotakuinkin ziljoona prosenttia. Suoraan sanoen aivan kaikki vaatteet olivat liikaa. Halusin silti rannalle juoksemaan.

Meksikonlahden rannikolla talot rakennetaan kestämään tulvia ja pyörremyrskyjä.

Kuuntelen aina välillä Another Mother Runner -podcastia. Vastikään podcastin aiheena oli, kuka saa ja uskaltaa juosta pelkissä urheilurintsikoissa. Täytyykö näyttää tietynlaiselta? Pitääkö olla hoikka tai lihaksikas? Täytyykö olla six pack? Entä jos ei ole enää nuori? Entäs jos on keski-ikäinen useamman lapsen äiti, täytyykö silloin juostessakin huolellisesti verhota itsensä?

Podcastin vieraat edustivat laajaa kehojen kirjoa. Joku oli saanut kommentteja siitä, että on liian laiha. Toinen taas arveli olevansa löysälihainen. Yksi oli useamman lapsen äiti, toinen raskaana ja kolmas reippaasti yli viisikymppinen. Kaikki olivat jossain vaiheessa oivaltaneet, että heidän kehossaan tärkeintä on sen voima ja kyky liikkua. Jos epätäydellisen kehon tai liiallisen ihon näkyminen loukkasi jotakuta toista, vika oli varmaankin katsojassa eikä kohteessa.

Rannalle juoksemaan! Kalastajat olivat ajaneet autojaan hiekalle ja vedenrajaan. Muutamaa siimaa sain väistää rantaviivaa pitkin juostessani.

Ehkä podcastin sanoma rohkaisi minua oivaltamaan, että vaikka tällaisen äiti-ihmisen vatsanseutu ei vieläkään näytä sixpackiltä, kosteankuumalla rannalla paidattomuus oli yksinkertaisesti järkevää. Kun ilma on niin kosteaa, että se kietoo kulkijan hetkessä tukahduttavaan vaippaansa, keho ei viilennä kuten sen pitäisi. Haihtumisen sijaan hiki jää iholle ja puolivälissä lenkkiä kyynärpäistä alkaa valua noro. Kaikki suoraan iholle osuva ilmavirta auttaa viilentämisessä.

Nautin rantajuoksusta kaikilla aisteillani. Rannan hiekka oli tiukkaan pakkautunutta ja askel kulki kevyesti. Moikkailin muita juoksijoita. Yksi pariskunta huikkasi kysymyksen: montako mailia juokset tänään? Sanoin meneväni vain kaksi, mutta olosuhteista innostuneena juoksinkin lopulta neljä (~ 6,4 km). Muistelin hiekkarantajuoksujani Kaliforniassa, katselin lokkiparvia jotka lähtivät edestä lentoon. Meri tuoksui ja maistui. Kaukana ulapalla kalastusalukset täplittivät horisonttia.

Ja katsoiko siis kukaan kolmen lapsen kantamisesta kurttuuntunutta vatsaani? Ei aavistustakaan. Minulla oli aivan täysi tekeminen siinä, kun itse katselin aaltoja, lokkeja, laivoja, hiekkaa ja kalastajia.

Aallot olivat kantaneet rannalle suuren puunkarahkan.

Myöhemmin päivällä jatkoimme matkaamme seuraavaan kaupunkiin. Kun perheet ja ystävykset virtasivat juoksurannalleni uimaan, rentoutumaan ja kylpemään auringossa, seassa epäilemättä oli sekä nuoria että vanhoja vartaloita; hoikkia, pyöreitä, kiinteitä ja löysiä kehoja. Eikä missään kulkenut bikinipoliisia kertomassa kenellekään, että paita pitäisi laittaa päälle.

Jokainen rantaelämästä nauttiva sai näyttää juuri sellaiselta kuin näytti, ja niin saa myös urheillessaan. Harva meistä on täydellinen, ja sehän on täysin ookoo.

Loma juoksuja ja ex tempore hieman muutakin

Tiedän, että joskus olen aika spontaani. Joskus jopa liiankin. Voin aamukahvia hörppiessä todeta päivän ohjelman näyttävän tyhjältä, ja etsiä netistä jotain vaihtelevaa tekemistä. Hieman tämänkaltaisesti kävi nytkin!

Alunperin minulla oli mahdollisuus lähteä viikonlopuksi Suomenmestaruuskisaturistiksi Kotkaan. Kun koin olevani rennon viikonlopun tarpeessa, päätin jäädä kotiin. Ajattelin hoitavani hieman rästiin jääneitä asioita, nukkua ja lukea kirjaa. Ottavani viikonlopun kerrankin ihan rennosti. Tuskin näkisin edes ystäviäni.

Lauantai aamuna pyörittelin hetken koiran lenkityksen jälkeen peukaloitani. Kotiarjen pyöritys ja passiivinen rentoutuminen ei sittenkään houkutellut. Kun yksi ystävistäni ei ehtinyt puutarhapuuhiltaan kävelylle, toinen viiletti lomamatkalla jossain päin Suomea ja kolmas suuntasi askeleita perhetuttunsa kanssa Linnanmäelle, ”en voi koko päivää vain lojua lukemassa kirjaa hysteria” alkoi jo hieman itää.

Hoidin kuitenkin askareitani. Kävin kaupassa ja täytin kaappeihin talouspaperia ja astianpesukoneainetta. Viikkasin pyykkejä ja kokkasin. Ruokailun jälkeen heittäydyin hetkeksi sohvalle ja seurasin puolella silmällä loppuosaa jostain jo aiemmin näkemästäni, sinänsä mutkattomasta elokuvasta, kuuntelin äänikirjaa ja roikuin netissä. Aloin totaalisesti turhautua olooni.

Olin jo aamuvarhain selaillut sekä juoksu- että polkujuoksutapahtumakalenterit läpi. Yksi mielenkiintoinen juoksu olisi Hämeenlinnassa ja Twilight Run juoksu Helsingissä.

Iltahan sujuisi mukavasti, jos juoksisinkin Twilight Runissa kympin! Samalla juoksulenkki tulisi tehtyä ja heinäkuun aktiivisuuskilometrit karttuisivat (yhtenä kuluvan vuoden tavoitteenani kun on liikkua joka kuukausi hieman edellisvuoden vastaavaa kuukautta enemmän). Hinta kuitenkin mietitytti. Tapahtuma oli entuudestaan tuttu ja kun olin saanut edellisen kerran juoksutapahtuman ilmaiseksi, ajattelin nyt (hieman naivisti) asian kompensoivan tilannetta.

Kun tytär kyseli koiran päivälenkityksen jälkeen, mitä tekisin juoksun suhteen, päätin lähteä. Ehtisin vielä ilmoittautumaan ja mukaan kisaan. Jälki-ilmoittautuessa muutin kuitenkin mieleni. Koska hinta-ero kympin ja puolikkaan välillä oli pieni, tuntui järkevämmältä pulittaa kympin sijaan maksu puolikkaasta ja juosta se, vaikka järjen ääni yritti hieman toppuutella. En ollut suunnitellut juoksevani puolikasta. En ollut miettinyt varusteitanikaan sitä silmällä pitäen. Viikolla juostu lenkki oli mennyt jostain käsittämättömästä syystä totaalisesti pieleen ja kolmen kilometrin jälkeen olin joutunut vaihtamaan kävelyyn. Myös aamulla otetun rautatabletin ja vatsan reagoiminen mietitytti.

• 

Kisassa.

Kisan ensimmäinen kymppi meni hyvin. Mieli rallatti ja askel kulki. Kun alun ruuhkista oli selvitty, juoksin mukavasti letkan mukana. Koska reittinä juostaan lähes identtiset kierrokset kahteen kertaan, odotin näkeväni mukaan lähtenyttä jälkikasvuani maalialueen läheisyydessä. Olin arvioinut heille minuutilleen oikein ensimmäisen kierroksen ohitusaikani. Mutta vaikka pälyilin ympärilleni, kisakatsomon edustajat olivat poissa.

Loppumatkan juoksin melko yksin. Letkassa olleet nuoret karkasivat menojaan juomapisteen kohdalla. Vain joku mies juoksi sitkeästi perässäni. Seitsemän kilometrin jälkeen päästin hänet ohi. Mutta kun hetkeä myöhemmin huomasin vauhtimme näin hidastuvan, ohitin hänet jälleen. 20 kilometrin kohdalla hänen askeleensa äänet katosivat. Itselläkin energiat olivat viimeisillä kilometreillä vähissä. Yritin vain säilyttää vauhtini. Reitin punaiset nauhat alkoivat erottumaan heikommin illan pimetessä ja muutamia kertoja jouduin kysymään suuntaa juoksijoita ohjaajilta vapaaehtoisilta, jotka paikoin syventyivät enemmän kännyköihinsä kun meihin juoksijoihin.

Twilight Run on luonteeltaan hieman kotikutoinen ja rento tapahtuma. Reitti on melko tasainen ja kaunis. Lähtö tapahtuu yhteislähtönä, eikä yksilöllisiä juoksuaikoja seurata chipin avulla, vaan aika lähtee kulkemaan, vaikkei lähtömerkkiä ole ylittänytkään.

Vaikka lopputulos ei ollut parhaitani, olin kuitenkin kohtuu tyytyväinen 6,41 km keski-aikaani. Ja mitä muuta voi odottaa, jos päättää juosta puolikkaan valmistautumatta – tunnin varoajalla!

• 

  Kopparnäsin poluilla.

• 

  Sallan polkukisassa

• 

  Joogaa poron seurassa.

• 

  Aamulenkki Yyterissä.

Mikä parasta, nämä toisinaan suunnitellut ja välillä nopeallakin temmolla esiin tulevat tekemiset kerryttävät mielen sopukoihin mukavia valopilkkuja. On ihana muistella vaikkapa pojan kanssa polkupyörällä kirjastoon tehtyä kirjanhakumatkaa (25 km), polkujuoksua siskon kanssa eksymisineen, samoilua saaressa ja eväsleipien jakoa rannalla miesystävän kanssa tai jonkun uuden asian kokeilua ja opettelua (myös niitä kertoja, kun mikään ei suju ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa ja marssia tiehensä). Sillä nämä hetket muodostavat yhdessä tämänkin kesän ja elämän.