juoksu, maraton, Puolimaraton, Teksas/ulkosuomalainen

Virtuaalipuolikkaalle Austiniin

Tavallisesti helmikuussa järjestettävä Austinin marathon olisi viettänyt tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan. Helmikuu on Texasissa tyypillisesti mainio juoksukuukausi: ei ole vielä kuuma, eikä ole vielä kevätsateiden aika. Ei ole kammottavan kosteaa, mutta saattaa olla jo mukavan lämmin. Tänä vuonna kisa olisi tosin tainnut osua juurikin snowmageddonin liepeille, joten kisa olisi epäilemättä peruttu joka tapauksessa.

Tämän mantereen mittakaavassa Austinin marathon on näpsäkänkokoinen tapahtuma. Se kerää kyllä juoksijoita kaikista osavaltioista ja ulkomailta, mutta osallistujia on tyypillisesti noin seitsemäntoista tuhatta – kun taas esimerkiksi Boston, NYC ja LA Marathon juoksuttavat noin 30 0000 osallistujaa. Silti Austinkin on suuri yleisötapahtuma ja kaikkihan me tiedämme, ettei sillä alalla näinä päivinä juhlita.

Austin on osavaltion pääkaupunki, joten täällä on myös Texas State Capitol.

Yhteistyössä paikallisten terveysviranomaisten kanssa maraton laati tälle vuodelle poikkeussuunnitelman. Juoksu siirrettiin helmikuusta huhtikuulle siinä toivossa, että silloin tartuntatautitilanne olisi parempi, ja matka lyhennettiin kokomaratonista puolikkaaksi. Samalla julkistettiin laaja patteristo ohjeita siitä, kuinka tilaisuus järjestetään terveysturvallisesti. Niille, jotka olivat ilmoittautuneet ennen muutosta, annettiin mahdollisuus siirtää juoksunsa tuleville vuosille. Lisäksi järjestettiin virtuaalinen sarja.

Meille on toisteltu, että suuret yleisötapahtumat palaavat viimeisinä. Toisin on Texasissa, jossa kuvernööri suuressa viisaudessaan julisti juurikään poistavansa sekä maskipakon että rajoitukset. Periaattessa maraton kymmenine tuhansine osallistujineen saisi nyt siis täysin vapaasti taapertaa pitkin kaupungin katuja, kunhan osallistujat vain muistaisivat pitää turvavälit toisiinsa. Kaupungin pormestari ja paikalliset terveysviranomaiset tekisivät tosin kaikkensa estääkseen tämän – ja huhtikuuhun mennessähän kaikki saattaa säädöstenkin osalta olla jo toisin. Poliittista hullunmyllyä siis täälläkin.

Austin hauska ja rento kaupunki, joka tunnetaan mm. katutaiteesta ja musiikista.

Vaikka juoksu- ja urheilutapahtumia kaipaankin, itselläni ei ole mitään hinkua suuriin yleisötapahtumiin vielä hyvään toviin. Päädyinkin ilmoittautumaan Austinin virtuaaliselle puolikkaalle, ja onnistuin houkuttelemaan mukaan myös Anu-siskon. Juoksemme sitten taas yhdessä mutta erillämme, yhdessä mutta omia aikojamme, yhdessä mutta tuhansien kilometrien päässä toisistamme. Ja onhan se nyt tavallaan aika hauskaa, että muistoksi jää mitali siitä maratonista, josta tuli puolimaraton, ja virtuaalinen. Tilaisuus on kuitenkin historiallisen ainutlaatuinen, toivottavasti.

Ilmoittautuminen on muuten edelleen auki myös kansainvälisille juoksijoille. 🙂

Suosittu ulkoilualue Lady Bird Lake kaupungin keskustan tuntumassa on osa Colorado-jokea. Järvi on nimetty presidentti Lyndon B. Johnsonin vaimon mukaan.
Juoksuhaaste, maraton, Muu elämä, Puolimaraton, Tapahtumat, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: 2019 peruutuspeilissä

Elämä ja urheilu vertautuvat toisiinsa monella tavalla. Sitä saa mitä tilaa; juuri sen verran saa kuin panostaa. Myös se totuus pätee, että usein paremmin näkee vasta jälkikäteen. Mikä toimi, mikä ei, mikä onnistui, missä ehkä mentiin harhapolulle?

Jouluna 2019 juoksu on meidän kaikkien siskosten elämässä erilaisessa asemassa kuin se oli vuosi sitten. Jos kuka on lukenut meidän juttujamme pidempään, on jo huomannut, että me kirjoitamme paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mielen ja kehon yhteydestä, urheilun sovittamisesta elämän vaihtuviin vaiheisiin. Ja mikä muu elämässä olisikaan yhtä pysyvää kuin muutos?

Jos juuri nyt katsoo eteenpäin, suhde juoksuun on meillä jokaisella pienemmässä tai isommassa murroksessa. Tavalla tai toisella juoksu hakee kaikkien meidän elämässä uutta paikkaansa osana kokonaisvaltaisesti hyvää arkea ja elämää.

Mutta mitä eväitä vuosi 2019 antoi?

Sirpa: Kaksi puolimaratonia ja eka duathlon – näin jälkiviisaana, ehkä se oli minulle tänä vuonna paljon. Keväällä, kun olin uusissa töissä Teksasissa ilman perhettä, urheilu oli arjessani hyvin keskeisessä roolissa ja varmasti auttoi pitämään päätä kasassa. Mutta duathlonin jälkeen olinkin sitten tosi väsynyt. Teksasissa elettiin vuoden kuumimpia aikoja. Viikkoihin ei tehnyt edes mieli juosta. Luulin, että annoin itselleni kunnolla aikaa toipua, mutta jälkikäteen näen, että jossakin näillä main jotain meni pieleen: kun sitten hiljalleen taas juoksin, melkein heti ajauduin ongelmiin hamstringin kanssa.

Syksyn ja talven ajan päälajini onkin ollut uinti, siis uinnin opetteleminen. Uinnin kaverina olen pyöräillyt, patikoinut, tehnyt voimatreeniä ja fysioterapiaharjoitteita, joita lapseni kutsuvat pepun suurennusharjoitteiksi. Ilokseni olen huomannut, että hyvinvointini ei tarvitse välttämättä juuri juoksua, sillä melkein saman fiiliksen löytää myös altaasta. Melkein. Kyllä silti odotan sitä, että reisi taas kestää juoksua, edes vähän – ja työskentelen tämän eteen ankarasti.

Jos jotain tänä vuonna syvemmin ymmärsin, niin sen, kuinka tärkeää on pitää rasitus ja lepo tasapainossa. Että ilman kovia pohjia ei voi tehdä kovia tuloksia. Ja että ne kovat pohjat rakennetaan ajan kanssa, kärsivällisyydellä, pieni askel kerrallaan. Toivottavasti muistan tämän, sillä niin helppoahan on harhautua innoissaan kaikenlaisten kivojen tapahtumien ja haasteiden viidakkoon ja tavoitella jotain sellaista, mihin ei vielä ole valmis.

Anu: Melkein loppumetreille saakka kausi oli onnistunut. Muutama vuosi on mennyt repaleisesti; on ollut olkapääleikkausta ja kaikenlaista. Tänä vuonna juoksu kulki kivasti ja sain harjoitella terveenä. Hienoin kokemus oli ilman muuta kevään ultrajuoksu. Mukavana muistona on myös alkukesän maraton Tukholmassa.

Hölmöys iski joulukuun alussa: intouduin lähtemään mukaan ’marrasputkeen’, eli juoksua joka päivä. Ei paha, jos sen tekee maltilla. En tehnyt. Itsenäisyyspäivänä iski armoton niskakipu ja niska turposi. Kuvaustutkimus kertoi, että kärsin spondylolyysistä ja oikoryhdistä. Tässä nyt sitten ihmettelen, mitä nuo termit tarkoittavat tulevien juoksujen kannalta. Itku pääsi, kun soitin lääkärikäynnin jälkeen miehelleni. Lääkärin sanat olivat lohduttomat: ei pitkiä juoksuja enää ikinä. Lempeä jooga voisi kuulemma toimia.

Katja: Peruutuspeiliin vilkaisu riittää. On ihan selvää, ettei 298:ssa täysin päämäärättömässä treenissä, ex-temporee juostussa HCR.ssä tai Länsiväyläjuoksussa sekä kasassa peruuntuneita juoksutavoitteita ole aihetta juhlaan.

Kun lyhyeen ajanjaksoon kasaantuu rajallisia voimavaroja liikaa kuormittavia asioita, on ollut viisautta hellittää juoksutavotteiden suhteen ja kuunnella kehoaan. Tehdyt valinnat ovat olleet jälkeenpäinkin katsottuna ainoat oikeat. Olisin varmasti selvinnyt luopumistani juoksutapahtumista, mutta olisin tehnyt ne jaksamiseni kustannuksella.

Vuoteen mahtuu myös uudenlaisesta itsetutkiskelua ja koko juoksupersoonan pohdintaa. Ennen lähes kaistapäisestä treenaajasta on tullut hiipuneita treenimääriä ja kadonneita kilpatavotteita ihmettelevä keski-ikäinen yh-mamma. Se mikä tuntui vielä vuosi sitten merkitykselliseltä ja antoi kiksejä elämään, ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Yht’äkkiä onkin hyvä olla näin. Juosta vain muuten vaan. Huvikseen. Ilman päämääriä.

Ja on ollut pakko myöntää, ettei tavoitteelliselle treenaamiselle ole ollut myöskään tilaa. Uusiin, liikuntamuotoihin panostaminen on tuonut vuoteen hiihtoa, luistelua, juoksua, polkujuoksuja, suunnistusta, patikointia, melontaa, pyöräilyä ja kävelyä. Rämpimistä siellä täällä hetkenkin mielijohteesta. Eli paljon hyviä, omaan persoonaan, aktiivisuustasoon ja elämään sopivia hetkiä.

Vuodestamme tuli meille kaikille sisaruksille täysin erilainen, kuin mistä uumoilimme. Tilanteet muuttuivat ja me muutuimme. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä tulevaa, jatkamme vakaasti liikkumiseen luottaen.

maraton, polkujuoksu, Puolimaraton, Teksas/ulkosuomalainen, Treenit, Triathlon, Tukholman maraton, Ultra-ajatuksia

Virtaa menneistä ja tulevista haasteista

Me juoksusiskokset olemme ihan oikeassakin elämässä sisaruksia. Juoksemisen olemme löytäneet kukin omaan tahtiimme. Pikkuhiljaa siitä on kehkeytynyt meille jokaiselle oman näköinen juttu: yksi kipittelee poluilla, toinen pitkää matkaa maanteillä ja kolmas on ottanut omakseen duathlon-triathlon -maailman.

Meistä nuorin, Sirpatherunner, asuu (miltei) ikuisessa kesässä Texasissa. Siellä juoksukelit ovat suuren osan vuodesta lämpöiset – välillä ehkä liiankin, näin suomalaisesta näkökulmasta. Me kaksi muuta, Katjatherunner ja Anutherunner, olemme tottuneet siihen, että kesä kestää vain hetken. Suurin osa juoksuvuotta on kaikkea muuta kuin shortsikeliä. Nyt kun rapakelit ovat taas alkaneet, on ehkä aika vilkaista mennyttä juoksukautta ja miettiä, kuinka monta ilmoittautumista on jo tullut tehtyä ensi vuodelle…

Sirpatherunner:

Juoksin tänä vuonna kaksi puolimaratonia. San Diegon oli tarkoitus olla eka puolikas ikinä jo vuonna 2018, mutta kun kotona tapahtui laaja vesi- ja homevahinko, suunnitelmat muuttuivat ja SD Half siirtyi vuodella. San Diego on ihana kaupunki ja vähän riskillä flunssatoipilaana juostussa matkasta jäi hyvä mieli.

San Diegon jälkeen juoksin samoilla treeneillä suunnittelemattoman puolikkaan Wacossa, kun työkaveri yllytti hullua ja houkutteli mukaansa. Wacon juoksu oli kolmesta puolikkaastani ehjin, ja paransinkin siellä PR:ää noin kymmenellä minuutilla.

Kisakauden kohokohta oli kuitenkin kesäkuinen duathlon San Marcosissa. Kahden lajin taktiikka tuntui sopivan mun psyykelle loistavasti (miksi olla surkea vain yhdessä lajissa kerrallaan?!) ja monipuolisuus piti treenin kiinnostavana. Tutustuin pyörän selässä uuteen asuinalueeseemme ja hyödynsin taloyhtiön kuntosalipalveluja ahkerasti: juoksin paljon matolla ja kävin spinning- ja joogatunneilla.

Duathlonin kaksi kiivastahtista 5K:ta teksasilaiseen tapaan lämpimänä kesäpäivänä (n. +30 C) saivat minut kuitenkin lupaamaan itselleni, että ennen seuraavaa moniottelua opettelen uimaan. Ainakin pääsen aloittamaan kahakan vaatteet märkinä! Jos vain olisin tiennyt, kuinka ison urakan siinä otin itselleni…

Seuraava tavoite on siis ehkä sprintti-triathlon joskus kevään korvilla. Ensin tarvitaan kuitenkin vielä monta uintitekniikkatuntia, ja jostakin hermostunut hamstring-aluekin pitää saada fysioterapeutin avulla hyvään hallintaan.

Ikäryhmäpalkittu ensikertalainen duathlonisti

Katjatherunner:

Kulunut juoksuvuoteni on näin jälkeenpäinkin katsottuna varsin onneton! Juoksin keväällä yhden puolimaratonin suunnittelematta ja kipsuttelin sisareni Anutherunnerin kanssa Länsiväyläjuoksun.

Vaikka juoksut kulkivat, stressaava elämäntilanne ja sahaavat syketasot hillitsivät menoa ja veivät fiiliksen pidempien matkojen juoksemiselta. Päätavoitteena olleet Karu ja KK Nuts 55 siirtyivät ensi vuoteen.

Muuten vuoteen on mahtunut hiihdon harjoittelua ja laskettelua, suunnistusta, purjehdusta sekä melontaa. Lisäksi kesällä kävelin ja ajelin työpaikan kilometrikisan innoittamana pidempiä pyörälenkkejä tandemilla ja juoksin hitaita pk-lenkkejä. Yksi kesän kohokohtia oli ehdottomasti pyörällä viilettäminen pitkin Tallinnaa!

Kun fb-uutisvirtaan pamahti tieto Karun ensi kevään ajankohdasta, tuli olo, että pitäisi jälleen systemaattisemmin alkaa treenata – vaikkei tuo Karua itselle ehkä se sopivin juttu olekaan. Mieluiten tarvon ajatuksineni metsässä ja hipsuttelen eteenpäin pitkospuilla tai rämmin Pohjois-Suomen poluilla.

Jossain ihan metsässä.
Jossain niin metsässä.

Tärkeintä itselle juoksemisessa ei ole enää ne ajat ja elämää suuremmat saavutukset, vaan kunnosta ja itsestä huolehtiminen, ulkona liikkuminen sekä onnellisuus, minkä kuljetut lenkit ja sen myötä nousevat endorfiinihuiput antavat.

Anutherunner:

Taakse jäävän juoksukauden ehdottomin huippu oli osallistuminen ultrajuoksuun. En tiennyt siitä mitään, kunhan lähdin. Vuosien varrella on tullut juostua lähes 30 kokopitkää maratonia, joten kuvittelin, että siinä se menee samoilla treeneillä. Olin kuitenkin kuin Liisa Ihmemaassa; silmäkulmista vilkuilin kanssajuoksijoiden maneereita ja tajusin, että kyse on ihan eri lajista. Mutta tietenkin ensi vuonna uudestaan, ilman muuta…!

Tukholman maraton jäi myös mieleen, sillä se oli kokemuksena erityisen hankala ja työläs. Olin satuttanut jalkani kevään muissa juoksuissa, ja se toi omat haasteensa. Vaan tulipa tehtyä sekin.

Lappujuoksujen lisäksi ja jalkahankaluuksien kompensaatioksi kesään mahtui onneksi myös leppoisia kokemuksia. Vietimme ison osan kesästä veneillen, ja kolusimme ihania Saaristomeren saarikohteita. Niissä oli kiva viipotella pitkin polkuja ja pikkuteitä ilman mitään päämäärää.

Jotenkin olen vähän kyllästynyt isoiksi paisuneisiin juoksutapahtumiin, joihin on tullut osallistuttua vuosien varrella. Luulen, että katselen ”sillä silmällä” ensi kaudelle pienempiä ja kotikutoisempia. On hienoa, että löytyy uutteria vapaaehtoisia, jotka organisoivat tapahtumia hartiavoimin. Pienissä juoksutapahtumissa tunnelma on ihan erilainen. Niissä sananmukaisesti toteutuu takavuosina jossain juoksupaidassani ollut slogan: from runners to runners.

Juoksulenkin jälkeen

 

maraton, Tapahtumat, Tukholman maraton

Ja tulihan se tehtyä: Tukholman maraton 2019

Jos olisi ollut kyseessä ihan vain tavallinen maraton, en ehkä olisi lähtenyt. Jalkani kipeytyi kevään muista juoksuista siinä määrin, että olisi saattanut olla viisasta antaa sen toipua kaikessa rauhassa. Mutta kun kyseessä oli maratonmatka, jonka olin hankkinut miehelleni 50-v. lahjaksi ja hänen ensimmäiseksi maratonjuoksukseen, en voinut mitenkään jäädä itse kisakatsomoon. Kävin juttelemassa lääkärille ja kuvauttamassa jalkani. Popsin viikon lääkekuurin, ja kun mitään vakavampaa ei ilmennyt, uskaltauduin lähtöviivalle.

Juoksu jännitti enemmän kuin mikään muu pitkään aikaan. Pelkäsin, että parin viikon takainen puolimaratonilla kokemani tuska toistuu. Ja niinhän se toistui, onneksi kuitenkin moninverroin lievempänä.

En ollut juossut Tukholmassa pariin vuoteen, joten uusittu reittikin oli uusi kokemus. Olin tutustunut reittikarttaan ja profiiliin ennakolta, ja tiesin, että kolmenkympin tietämissä alkavat uuvuttavat ylämäet. Säästelin voimiani niihin. Ensimmäiset kymmenen kilometriä sutkuttelin kevyesti ja meno tuntui helpolta. Ohitin ensimmäisen juomapisteen pysähtymättä. Toisen kohdalla ihmettelin, miksi se oli sijoitettu ylämäen puoliväliin. Juomapaussin jälkeen todella moni jatkoi mäen loppuun kävellen. Itsellänikin oli vaikeuksia päästä juoksurytmiin.

Juomapisteitä oli kiitettävän paljon. Tuntui, että niitä tuli kohdalle ihan koko ajan. Valikoin tarkasti, mitä suuhuni pistin. Join vain pieniä kulauksia urheilujuomaa, ja aina päälle vettä. Muutamilla juomapisteillä otin vain vettä. Tarjoilu oli kaiken kaikkiaan runsas; oli suolakurkkuja, banaania, kasvislientä ja kokista. Loppumatkasta hörpäisin jopa kahvit Oatlyllä höystettynä!

Kaikki sääennusteet olivat lupailleet, että reitin varrella sataa. Olin kietonut kertakäyttösadetakin vyötäisilleni. Se alkoi ahdistaa puolimatkan kohdalla. Kun aurinkokin ilmestyi hetkeksi esiin, nykäisin sadetakin pois ja heitin roskikseen. Ja eipä aikaakaan, kun sade sitten alkoi. Sitä riitti sen verran, että kengät ja kaikki vaatteet olivat hetkessä läpimärät. Hien sekainen vesi valui silmiin, ja yritin hinkuttaa niitä kuiviksi paidan reunuksella.

Mutta se jalka, se kipeä. Se kesti hyvin 18 kilometriin saakka. Sitten alkoi puolimaratonilta tutuksi tullut kipu. Ensin nilkassa, sitten polvessa. Varoin askelta, jonka seurauksena reisi kramppasi. Kaiken huipuksi juoksin asfaltissa olleeseen rakoon ja astuin tyhjän päälle. Kun tiesin, että jalassa ei ole kivusta huolimatta mitään isompaa vikaa, päätin räpiköidä maaliin. Viisasta tai ei, näin kuitenkin päätin.

Kipu tuli ja meni. Kun se meni, juoksin lähes normaalia vauhtia. Kun se tuli, hölkyttelin hissutellen. Terävimmissä ylämäissä jouduin ottamaan kävelyaskeleitakin. 23 kilometrin kohdalla näytin ilmeisesti aika ankealta, sillä joku kanssajuoksija lohdutti, että hänestäkin on joskus maratonilla tuntunut pahalta. Laitoin lempparibiisin soimaan, ja kelasin sitä uudelleen ja uudelleen ainakin viisi kertaa. Vaivuin rytmiin, ja melkein huomaamatta olin lähestymässä viimeisen kymmenen kilometrin ylämäkiä. Ne ottivatkin koville. En muista aiemmilta Tukholman maratoneilta, että niin moni kovakuntoisen oloinen juoksija olisi kävellyt. Ylämäkiä tuntui olevan muutoinkin loputtomasti. Kun yhdestä selvisi, edessä oli toinen.

Neljänkympin rajapyykkiä lähestyttäessä tarjolla oli suklaata ja omenalohkoja. Kumpikin äklötti, joten ohitin ne tyynesti. Pelkkä ajatuskin sai voimaan pahoin!

Viimeiset kolme kilometriä olivat loputtoman pitkiä. Todella moni oli vaihtanut juoksemisen kävelyyn, ja itseänikin se houkutti. Tiesin kuitenkin, että jälkeenpäin ärsyttäisi suuresti, jos antaisin näin lähellä maalia periksi. Hoin itselleni, että hidaskin hölkyttely vie nopeammin maaliin kuin kävely. Jalkaa poltteli ja joka askel sattui, mutta päätin olla välittämättä siitä. Ohitseni juoksi nuorukainen avojaloin. Pohdin, että kuinkahan hellinä hänen jalkapohjansa mahtavat olla. Hetkeä aiemmin olin ohittanut miehen, joka paineli sukkasillaan kengät käsissään. Ajattelin, että kestän kyllä omat harmini, kun nuokin kerran kengittä selviävät.

Maaliviivan ylitin ajassa 4:52. Se ei ole ollenkaan parhaimmistoani, mutta mitäpä tuosta. Tuntui huikealta päästä maaliin!

Mitalin saatuani kävin hakemassa pussukkani tavarasäilytyksestä ja vaihdoin kuivaa päälle. Aurinkokin ilmestyi taas sateen jälkeen esiin. Soitin miehelleni, joka oli tullut hieman aiemmin maaliin elämänsä ensimmäisellä maratonillaan. Skoolasimme alkoholittomalla oluella ja nautiskelimme hetken urheilukentän ilmapiiristä. Sen jälkeen lähdimme vaappumaan kohti laivaa. Muutama muukin taapertaja oli liikenteessä samaan suuntaan. Kaikkien askelluksesta näki, että kilometrejä oli tullut kerättyä.

Laivalla meitä odottivat kylmä skumppa ja privaattisauna. Ensimmäisen maratoninsa upeasti taivaltanut mieheni totesi, että ei pöllömpi lahja, vaikka tuo Tukholman sightseeing taisikin olla joku omatoimiversio..!

maraton, Tapahtumat, Treenit

Kohti Tukholmaa; osa 1

Kaksi kuukautta h-hetkeen. Tällä kertaa tapahtumasta tekee erityisen se, että puolisoni juoksee elämänsä ensimmäisen maratonin. Minulle tämä taitaa olla jo 26. maraton kaiken kaikkiaan, kuudes tai seitsemäs Tukholmassa. Ennen Tukholmaa on kuitenkin vielä muutama pienempi etappi: ainakin Länsiväyläjuoksu ja HCR.

Tukholman maratonilla on erityinen paikka sieluni sopukoissa. Siellä juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Olin kimppahytissä kolmen muun naisen kanssa, heillä maratoneja oli jo kunnioitettava määrä jokaisella. Tuskin nukuin yhtään edeltävänä yönä, jännitti niin paljon. Startissa saatoin olla pienen pienessä hiprakassa; konkarit olivat opastaneet, että muutama Branca Menta -hörppy on ihan välttämätön, jottei vatsa mene sekaisin. Maalissa daamit odottivat tulipunaisen ruusun kanssa. Taapersin reitin 4:42 ajassa, kiitos ikimuistoisesta kannustuksesta!

Monilla juoksevilla ystävilläni on tapana lorvailla talvikausi ja sitten taas tsempata itsensä juoksukuntoon kevään ja kesän koitoksiin. Minä juoksen ympäri vuoden. Niin sanotulla ylimenokaudella kilometrit putoavat radikaalisti; juoksua kertyy ehkä 20-25 km per viikko, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Lisäksi teen kaikenlaista muuta: melontaa, patikointia, pitkiä kävelylenkkejä. Nautiskelen ja teen mitä huvittaa.

Tukholmaa ajatellen helmi-maaliskuu on se kohta, jolloin lenkkien luonne muuttuu. Kun treeniaikaa on jäljellä vain kaksi kuukautta, mieleen putkahtavat ne raastavat kohdat, joissa tekisi mieli repäistä numerolappu irti ja siirtyä yleisön joukkoon. IIks, lisää kilometrejä, vauhdikkaampia treenejä, useammin… painopiste on kuitenkin edelleen peekoossa, mutta kilometrejä kertyy enemmän ja matkat pitenevät.

Kun maratoneja on takana jo useita, niille valmistautumisetkin ovat olleet monenkirjavia. Ensikertalaiselle suosittelen valmiita ohjelmia, niistä saa sopivasti itsevarmuutta jännittävään koetokseen. Itsekin juoksin ensimmäiseni tarkasti ohjelmaa noudattaen. Toisessa ääripäässä on se maraton, johon valmistauduin juoksemalla överit. Vedin monena peräkkäisenä viikonloppuna kolmenkympin lenkkejä. Starttiviivalla olin jo valmiiksi puhki.

Tällä kertaa harjoitteluni sai ihan uutta buustia, kun ostimme juoksumaton. Ihana, ihana juoksumatto! Räntäkelit eivät kerta kaikkiaan houkuttaneet, vaikka yleensä säällä ei ole mitään väliä. Nyt ei vaan huvittanut. Juoksumaton myötä kilometrimäärät ovat tuplaantuneet. Se ei tosiaankaan korvaa ulkona juoksemista, mutta täydentää kokonaisuutta kivasti! Kevätauringon myötä ulkolenkkien osuus alkaa taas olla kohdillaan, mutta juoksumatollakin on kiva tempaista pienet täydennykset.

Tutkiskelin maraton-reitin karttaa ja korkeuskäppyröitä. Olen viimeksi juossut Tukholmassa pari vuotta sitten. Silloin uutta reittiä testailtiin, sen jälkeen siihen on nähdäkseni tehty vielä joitakin uudistuksia. Kammottaa hieman tuo kolmenkympin kohta; useampi kilometri nousua ja sitten vielä se silta. The Bridge. Hymyilyttää vieläkin kyltit, joita edellisellä kerralla siellä näin: ”Fuck the Bridge!”. Niin se on ajateltava, sehän on vaan yksi silta. Yli mennään vaikka kontaten.Viimeisten kolmen viikon treenit:

  • arkiaamuisin rapiat 5 km juoksumatolla peekoota, silloin tällöin vähän vauhdeilla leikitellen
  • viikonloppuisin pitkä (tähän mennessä pisin on 21,1 km)
  • monen monta useamman tunnin patikkavaellusta poluilla, viime sunnuntaina esimerkiksi 4,5 tuntia (välissä makkaranpaistoa ja kahvihömpsyt)
  • koiranpissatuskävelyä lähes joka päivä á 3-5 km