Ämpärilistamaratonille: Big Sur International Marathon odottaa

Katja-siskon kanssa ollaan vuoden sisään sivuttu keskusteluissamme monta kertaa sitä, ettei unelmiaan pidä lykätä. Jos on seikkailu, jonka haluaa seikkailla, niin ei kalenteriin varmaan koskaan tule sellaista kohtaa, johon irtiotto selkeästi sopisi. ”Joskus sitteniä” voi jäädä odottelemaan, mutta eihän sitä välttämättä tule. Katja on kannustanut uskomaan siihen, että unelmiin on uskallettava heittäytyä – vaikka se sitten tarkoittaisi vapaapäivien ottamista huonoon kohtaan, ylimääräistä rahanmenoa ja monenmoista säätämistä.

Olen jo vuosia haaveillut, että juoksisin maratonin Big Surissa, Kaliforniassa. Haaveilin siitä, ennen kuin tiesin pystyväni maratonin mittaiseen juoksuun. Haaveilin siitä sittenkin, kun emme enää asuneet Kaliforniassa ja jo pelkkä etäisyys osavaltioiden välillä tuntui mahdottoman pitkältä. Ja onhan se. Vaikka periaatteessa ollaan samassa maassa, on Big Sur lentomatkojen ja etäisyyksien puolesta Austinista jokseenkin yhtä kaukana kuin vaikkapa Pariisi Helsingistä.

Kuvassa näkyvä Bixby Bridge oli yksi niistä syistä, joiden vuoksi alunperin innostuin Big Surin maratonista. Näin huikean valokuvan ja ajattelin, että tuon sillan haluaisin juosta – mutta eipä sitä valtatiellä noin vain pääsekään juoksemaan.
Kuva: 2019 Big Sur International Marathon Photo Gallery

Big Sur International Maratonin reittiä pidetään yhtenä maailman kauneimmista ja ennen kuin osallistujat alettiin arpoa, kisa myytiin vuosittain loppuun muutamissa minuuteissa. Juoksu sulkee Kalifornian rannikkoa myötäilevän valtatie 1:n, siksi reitillä on paitsi tiukka aikaraja (6 tuntia) että rajoitus osallistujien määrään (4500 juoksijaa). Tätä nykyä maratonille pääsee voittamalla arvonnassa tai maksamalla pitkän pennin – eli hyväntekeväisyys- tai VIP-juoksijana. Tällaisella amerikkalaisella opettajalla ei niitä pitkiä pennejä olekaan, venytettyjä vain, joten tänä vuonna heitin jossittelun ja joskus sittenit romukoppaan sekä lipukkeeni mukaan arvontaan.

Tuloksia odotellessani olin toista viikkoa kuin kissa pistoksissa. Toisinaan toivoin, että pääsisin maratonille mukaan ja toisinaan rukoilin, että en. Perheen kanssa keskustelin varasuunnitelmastani ilmoittautua 21 mailille – hassunmittainen matka, mutta nopeasormiset pääsevät mukaan arvonnoitta. Myös viidestä kilometristä alkavat lyhyemmät matkat myydään loppuun joka vuosi, usein parissa tunnissa. Varasuunnitelmaan ei kuitenkaan tarvinnut turvautua, sillä vihdoin keskiviikko-aamuna tuli sähköposti, joka alkoi onnitteluilla.

Reitin varrella Tyynimeri tyrskyää länsirannikon rantakiviin vain muutaman metrin päässä juoksijoista. Valtatie 1 on rakennettu maisemareitiksi, ja niitä maisemiahan tällä reitillä riittää! Big Sur International Marathonia pidetään yhtenä maailman kauneimmista maratoneista.
Kuva: 2017 Big Sur International Marathon Photo Gallery

Onneksi olin jo ehtinyt lähettää arvontalipukkeen ja arpajaisonnesta seuraavan sitovan ilmoittautumisen, ennen kuin näin artikkelin, jossa Big Sur laskettiin maailman kymmenen haastavimman maratonin joukkoon. Reitti tarjoaa monenlaisia haasteita, joista ensimmäinen on aikainen aamuherätys. Maratonjuoksijat lähtevät matkaan varttia vaille seitsemän aamulla, mutta sitä ennen heidät on kyyditty keskellä valtatietä sijaitsevalle lähtöviivalle läheisistä kaupungeista. Bussikuljetukset alkavat rullata aamuyöstä puoli neljän aikaan.

Kuuden tunnin aikaraja, päivästä ja säästä riippumaton kova vastatuuli sekä mäkinen maasto pitävät huolen siitä, että huikaisevista punapuumetsistä ja mahtavista merimaisemista huolimatta juoksijat tietävät matkaan lähdettyäänkin työskentelevänsä. Reitin korkeimmalle kohdalle, Hurricane Pointille, kuljetaan pitkin ylämäkeä, jota riittää yhtäjaksoisesti kahden mailin (n. 3,2 km) verran. Sen jälkeenkin on vielä tarjolla kumpuilevaa maastoa. Amerikkalaiset sanovat ”rolling hills”, mutta harvoinpa ne tuntuvat ihan itsestään rullaavan.

Matkan varrelle on perinteisesti tarjottu monenlaista viihdykettä. Juoksijat kertovat Taiko Drummers -rummuttajaryhmästä, joka kannustaa juoksijoita juuri Hurricane Pointin nousuun lähdettäessä. Puolimaratonin kohdalla reitillä kohtaa Grand Piano Manin, flyygelinsoittajan. 17 vuoden ajan tuo soittaja oli Jonathon Lee, ja hänen jälkeensä traditiota on kantanut eteenpäin Michael Martinez. Viimeisten mailien varrella juoksijat raportoivat saaneensa vapaaehtoisilta mansikoita, joiden suomin uusin voimin ovat jaksaneet maaliin.

Profiilikartasta selviää yhdellä vilkaisulla, miksi Big Surin reittiä pidetään vaativana. Hurricane Pointille johtava mäki sattuu silmiin ensimmäisenä, mutta 20 mailin tuolla puolen jalat varmasti huomaavat myös tässä vain nyppylinä näyttäytyvät nousut.

Ymmärrän, että Big Sur Maratonin reitillä juoksukunnon on oltava kovempi kuin viime keväänä Waxahachiessä – muuten on riskinä päätyä raatobussiin. Loppuajalla ei sinänsä ole merkitystä: tämä ei missään nimessä ole enkkareitti, vaan sellainen, jonka varrella nautiskellaan ja napsitaan kuvia. Mäkien ja vastatuulen asettamiin haasteiisin on kuitenkin syytä valmistautua. On upeaa, että tämän talven yli kantaa iso haave, jonka toteutumista voi odottaa ja johon saa valmistautua!

Tätä kirjoittaessani amerikkalaiset juoksijat pääsevät ensi vuoden maratonille enää VIP-paketin kautta, mutta kansainvälisillä juoksijoilla näyttää edelleen olevan mahdollisuus päästä mukaan. Edullisempi kolmen yön matkapaketti on jo myyty loppuun, mutta neljän yön VIP-kokemuksessa näyttää vielä olevan tilaa. Ehkä me nähdään punapuumetsässä?

Kohti Itämeri Maratonia

Nyt syksyllä minulla ja isosiskollani on ajatuksena juosta Itämeri Maraton Hangossa. Tulevan maratonitapahtuman valikoitumiseen vaikutti tapahtumaan liittyvä teema; Itämeren suojelu. Kaikista osallistumismaksuista lahjoitetaan 5% Itämeren suojelutyöhön Baltic Sea Action Groupille.

Meri on lähellä sydäntäni.

Hanko on myös mukavan päivämatkan päässä pääkaupunkiseudulta. Tapahtuman valintaa puolsi myös sen ajoittuminen syksyyn. Puissa lienee vielä ruskaa, mutta lämpötilat eivät enää kohoa turhan korkealle. Kokonaisella tasaiseksikin kehuttu reitti kierretään kahdesti. Oletuksena on, että juostessa saa ihailla meren kauneutta.

Tuleva juoksu mietityttää. Olen viime vuosina juossut lähinnä poluilla. Kisamatkat ovat olleet sileillä matkoilla puolikkaita ja niihinkin osallistuminen on ollut lähinnä päähänpisto, kun syvällisen treenaamisen tulos. Poluilla matkat ovat vaihdelleet Kopparnäsin lyhyemmältä matkalta KK Nutsin 55.n.

Tässä sitä hypätään Nuts bussiin.

Edellisestä maratonistani on vierähtänyt vuosia. Pari päivää ennen kolmatta Tukholman maratoniani jalkani murtui. Sitten, ennen seuraavaa maratonia kaaduin Julma Ölkyssä ja mursin käteni. Viime vuonna osallistumisen esti korona.

Kesällä nautin enemmän purjehtimisesta ja merellä liikkumisesta ja juostua on tullut lähinnä silloin, kun aikaa ja intoa muulta on tuntunut jäävän. Heinäkuussa juoksukilometrejä kertyi vain 90.

Treenaaminen ei ole ollut ihan tavoitteiden mukaista. Etenkin ne pitkät hitaat lenkit puuttuvat! Toisaalta, omana tavoitteenani ei ole kovan kisa-ajan tavoittelu, vaan kokonaisen maraton-juoksun kokeminen pitkästä aikaa. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten juoksu menee.

Juoksu delfiinien hyväksi.

Täällä Suomessa Juoksutapahtumilla ei ole niin paljon teemallisia painatuksia, kun vaikkapa Yhdysvalloissa, joissa tapahtumat useimmiten keräävät varoja erilaiseen hyväntekeväisyyteen. Kaliforniassa tuli juostua puolikas delfiinien hyväksi.

Itämeri on meille suomalaisille tärkeä. Siitäkin kannattaa pitää huolta. Siinä missä naispurjehtijoiden tuntema Ocean Ladies edistää Itämeren hyvinvointia yhteistyössä John Nurmisen säätiön sekä Suomen Ympäristökeskuksen (SYKE) kanssa keräämällä näytteitä Itämerestä, voi merta rakastava juoksia tukea Itämerta suojelevaa toimintaa osallistumismaksulla.

Itä-merimaratonilla kokonaisen juokseminen sen maksimiaika on kuusi, ja puolikkaan ja varttimaratonin aika viisi tuntia. Vaikka ei jaksaisi juosta, voi kisaan osallistua rennommallakin ajatuksella. Ehkäpä Hangossa nähdään!

Taviksen treeniviikko

Tuossa taannoin tulin maininneeksi, että syksymmällä on tarkoitus hölkytellä ainakin yksi täysipitkä maraton ja myöhemmin sitten halliultra. Jotkut ovat kyselleet, miten hirveästi tuollaisiin täytyy oikein treenata.

Treenitapoja lienee monia, ja itse menen aika rennolla otteella. Kun joskus kymmeniä vuosia sitten treenasin ensimmäiselle maratonilleni, seurasin tinkimättömästi harjoitteluohjelmaa. Olin paniikissa, jos joku harjoitus jäi välistä tai ei ollut ohjelman mukainen. Kokemus on opettanut olemaan panikoimatta, vaikka eihän tällaisista haasteista ihan treenamatta selviä.

Olennaisinta on tietenkin se, että peruskunto on kohdillaan. En ole oikeastaan koskaan pitänyt mitään vuosirytmiin liittyvää juoksutaukoa – lenkkeilen aina, ellei sitten joku vamma tai lentsu ole esteenä. Kuntoiluhuoneessa on juoksumatto, joka on ahkerassa käytössä. Rospuuttokeleillä se on korvaamaton, ja joskus myös tukalien kesähelteiden aikaan – ilmastointi tekee mattoilusta aika kivaa. 

Lihaskuntoharjoittelu on tullut mukaan kantapään kautta. Nuorempana asia ei paljon kiinnostanut, kunhan juoksentelin. Venytellytkään en ehkä ikinä. Mutta nykyisin teen myös salitreeniä kolmisen kertaa viikossa, huolehdin lihashuollosta ja saunon. Puusauna lämpenee monta kertaa viikossa. Sinne häviävät niin stressi kuin lihasjumitkin. 

Tässä vaiheessa kun maratoniin on vielä aikaa yli kaksi kuukautta ja ultraan yli kolme, treeniviikkoni ovat aika maltillisia. Lenkkien pituudet kasvavat ihan piakkoin, ja myöhemmin kuvioon tulee myös intervalleja ja mäkijuoksua. Todettakoon vielä, että tavisharrastelijana en tavoittele mitään ultimaattisia aikoja enkä revittele muutenkaan – kunhan hölkyttelen hyväkuntoisena ja nautiskellen lähdöstä maaliin. 

Mutta miten siis treenasin tällä viikolla: 

Sunnuntaina ”pitkis”, joka ei vielä mikään erityisen pitkä olekaan. Tapanani on iät ja ajat ollut, että pitkä lenkki ajoittuu viikonlopulle, joten jotain sellaista tässäkin on viritteillä. Nyt lenkin pituus jäi 13 kilometriin. 

Maanantaina aamujumppa kotikuntohuoneessa. Kymmenen minuuttia nyrkkeilysäkin mätkimistä, sitten hiit-kyykkäilyt ja päälle salitreeniä. Ihan lyhyt juoksulenkki matolla, neljä kilometriä.

Tiistaina oli väsy olo, enkä aamulla jaksanut mitään. Oli jo ajatus, että koko päivä menee urheiluitta, mutta iltapäivällä iski energiapiikki. Pinkaisin kymmenen kilometrin hölkyn ja nautin energisestä olosta. 

Keskiviikkona oli taas salitreenipäivä. Hölkyttelin matolla 20 minuuttia, annoin kyytiä nyrkkeilysäkille ja tein pitkiä salitreenisarjoja. Tällä kertaa houkutti erityisesti selkätreeni, joten sitä sitten.  

Torstaina oli kiireinen aikataulu, ja ennätin vain nopealle aamulenkille. Viisi kilometriä kelloa vahdaten, jotta ennätin käydä myös suihkussa ennen päivän ensimmäistä työkokousta. Vähän turhan kiire, mutta välillä näin. 

Perjantaina ei huvittanut mikään. Ei treeniä, ei yhtään mitään. Joskus olen tämmöisenä päivänä vetänyt edes jonkinlaisen treenin hampaat irvessä, mutta enää en. Mitäpä sitä suotta. Jos ei huvita, niin sitten ei. Päivä se on huomennakin. Tätä kirjoittaessani on juuri tämä ei mikään -päivä, joten nähtäväksi jää, mitä viikonloppu tuo tullessaan. 

Lauantaina oletan olevani taas treenifiiliksissä, tai viimeistään sunnuntaina. On taas pitkän lenkin vuoro, joka vieläkin saa jäädä alle 15 kilometrin. Jommallekummalle päivälle on tarkoitus sisällyttää myös lihaskuntotreeniä kotisalilla, ja jos oikein intoudun, ehkä sitä lihashuoltoakin. Pilates on ihan huikea siihen, joten eiköhän sillä mennä tälläkin kertaa.

Uutta päin ja rajoja rikkomaan

Kun pikkusisko Katja juoksi joitakin vuosia sitten ensimmäisen NUTS Karhunkierroksensa, maaliviivan jälkeen tuli väsynyt, itkua enteilevä puhelu. Ei ikinä enää, hän vannoi. Vannoa ei olisi kannattanut, sillä nutsailut eivät tietenkään jääneet siihen. Tänä keväänä Katja kipitteli aiempaa pitemmän matkan, ja oli jo ennen maaliviivaa into piukeana suuntaamassa ajatuksiaan seuraavalle. Innostus oli ilmeisen tarttuvaa, sillä varsin lyhyen houkuttelun jälkeen tajusin luvanneeni, että seuraavalle tulen minäkin.

Polkujuoksut ovat minulle ihan tuntematonta maaperää. Pisin polkurupeamani on Kopparnäsin upeilta rantakallioilta, eikä sekään ihan tyylipuhtaasti sujunut. Kaatuilin ja kompastelin juurakoissa, kun tekniikkani oli mitä oli. Vuoden päästä häämöttävä koitos on siis vähintäänkin oman mukavuusalueen rajojen kolkuttelemista. Ja niitä rajoja täytyy alkaa rikkomaan jo treenikaudella. Polkujuoksutekniikka kun ei taida kehittyä asfalttitietä hölkyttelemällä.

Pää huutelee, että onpas hankalaa ja ei pysty. Väsy iskee, kivikkoon kaatuminen tekee kipeää ja muutenkin on varmaan ihan kamalaa. Uusille aluevaltauksille suuntaaminen tarkoittaa sitäkin, että omia päänsisäisiä jarruja on alettava purkamaan. Parhaiten se onnistuu päivittämällä tutut treenirutiinit: viisaammat ovat kertoneet, että poluilla tarvitaan myös lihaskuntoa. Taannoiselta juoksuleiriltä tutuiksi tulleet bulgarialaiset kyykyt ja maastavedot pysyvät siis jatkossa aiempaa tiiviimmin mukana treenirepertuaarissa. Perusominaisuuksia on syytä vahvistaa ja suorituskuntoa täytyy viritellä pitkin matkaa.

Matkaetappeina siintelevät muutamat kivasti kutkuttelevat tapahtumat: syksyllä on tarkoitus juosta ainakin yksi maraton, ja vielä syksymmällä on vuorossa halliultra.

Halliultra tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että juostaan tuntikausia rataa ympäri ja vieläpä sisällä hallissa – varsin toisenlainen ääripää kuin tunturiultra. Ja kaikessa outoudessaan siinäkin on jotain koukuttavaa. Koukutusta piisaa niin paljon, että sain vastavuoroisesti houkuteltua Katjan mukaan seuraavaan ratahölkyttelyyn. Metsissä ja luontopoluilla kipittelevälle siskolle radan ramppaaminen tulee olemaan tylsyyden huipentuma – mutta tylsyyden voittaminen se vasta hienoa onkin.

Kun mukavuusalueeltaan uskaltautuu kurkottelemaan vähän tavallista kauemmas, onnistumisen mukanaan tuoma tunne on huikea. Tavoitteiden saavuttamisella endorfiinihurmos on taattu, ja arjessakin jaksaa taas paremmin. Siispä juoksutossut jalkaan ja uutta päin!

Miten treenasin tänään: aamulla leppoisa tasavauhtinen palauttava juoksulenkki, päälle vähän pilatesta. Iltapäivällä hanslankarin hommia terassiremontin äärellä.

Matkalla maratonille: Nyt se on juostu!

Makasin nurmikolla lämpimässä auringonpaisteessa. Tuonnempana kuuluttaja toivotti juoksijoita joko tervetulleeksi maaliin tai lähetteli heitä tsemppitoivotuksin seuraavalle kierrokselle. Ensimmäisen kierroksen lopuksi olin nauranut ääneen, kun samainen herra taisteli vieraskielisen nimeni kanssa – mutta samalla arvostin kovasti sitä, että hän silti sanoi sen. Ja katsojat kannustivat kiivaasti jokaista kisaajaa.

Mitali lepäsi rinnuksillani. Käänsin päätä ottaakseni hörpyn kolajuomasta, jonka perhe oli pyynnöstäni tuonut minulle maaliin. Jo viimeisten harjoituspitkisten aikana olimme huomanneet, että tätä minun kehoni hinkui palautusjuomaksi / palkinnoksi tehdystä työstä.

”Sörpha” saapuu maaliin. Hymyillen!

Napostelin banaania ja perhe odotteli kärsivällisesti ympärilläni. Tytär istui nurmikolla vieressäni ja kysyi: ”Saako nyt jo sanoa, että tämä on hullun hommaa?” Olin ehdottomasti kieltänyt heittämästä mitään huulta matkan päällä. ”Silloin kun olen oikeasti väsynyt, saatte ainoastaan kertoa, että menee hyvin ja näytän vahvalta, vaikka kumpikaan ei olisi totta”, olin opastanut. Niin perhe teki.

Vapaaehtoiset ja toiset juoksijat tekivät samaa läpi koko juoksun. ”Looking good!” ja ”You got this, keep going!” tuntuivat suoraan sanoen kettuilulta ensimmäisellä kierroksella. Sen jälkeen lakkasin välittämästä ja aloin itsekin huikata positiivisia sanoja vastaantulijoille. Aivot eivät tiedä, onko tämä totta, ajattelin.

Reitti oli tosi kaunis. Siltoja, puroja, vesiputouksia, viherkäytäviä ja hevosaitauksia riitti. Jonain toisena päivänä olisin ottanut paljon kuvia. Nyt tämä taisi jäädä ainoaksi.

”So why do you do this to yourself?” tiedusteli nuorimmaiseni siinä nurmikolla maatessani. Sitähän minäkin olin ajoittanut miettinyt viimeisen kuuden mailin aikana, kun tahti ja tahto olivat hiipuneet yhtä jalkaa ja välillä oli ollut pakko heittää kävelyksi. Miksi minä juoksin maratonin?

Treenikauden aikana tiesin jatkuvilla juoksujutuillani ärsyttäväni joitakin tuttuja ja työkavereita, joiden omaan maailmaan juoksu tai urheilu ylipäätään ei kuulu. Arvailin ajatuksia pienten piikkien perusteella. Joku arveli, että haluan näyttää timmiltä. Mutta se ei ole minun syyni juosta.

Mitali, cokista ja banaani. Ei sitä kauhean paljon ihminen tarvitse ollakseen onnellinen.

Noin vuonna 2012 istuin lääkärin vastaanotolla ja kuuntelin uutta diagnoosia seurannutta ohjeistusta hämmästyneenä: ”Sinun täytyy tavoitella huippu-urheilijan kuntoa.” En pistänyt vastaan, pääasiassa siksi, että tulehtunut leukanivel esti puhumisen. En saanut paitaa päälle ilman apua, kotityöt jäivät puolison harteille ja kävely lähikauppaan pisti minut petiin. Huippu-urheilu, no johan pomppasi.

Kun muutamaa vuotta myöhemmin Kaliforniassa aloin pikkuhiljaa voida paremmin, lääkärin sanat palasivat mieleen. Rakensin peruskuntoa todella varovaisesti, kävellen ja joogaten. Tästä meni vielä kaksi vuotta siihen, että juoksin.

Olen onnekas, sillä vaikka kipujaksoja on ollut teinivuosista saakka, tähän mennessä ne ovat tultuaan aina lopulta myös väistyneet. Niiden välissä teen kaikkeni sen eteen, etteivät lapset muistaisi äitiä, joka ei pysty eikä puolison tarvitsisi huolehtia kaikesta ilman vaimon tukea. Haluan olla niin terve ja vahva kuin mahdollista, niin pitkään kuin mahdollista. Se, olenko timmi tai hoikka ei todellakaan merkitse mitään. Tiedostan hyvin tarkkaan, että jokainen juoksumaili on lahja, eikä yksikään urheilusuoritus itsestäänselvyys.

Kisakatsomossa riemuittiin!

Mutta ei kai sitä silti maratonia tarvitsisi juosta? Ei. Mutta se nyt on vähän niin kuin juttu, jota meidän perheessä tehdään. Maratonia juostessani tiesin, että siskot ja äiti kaukana Suomessa seurasivat väliaikoja silmä kovana ja että he elivät suorituksessa täysin rinnoin mukana. Maalissa näin, että WhatsApp oli täynnä riemukkaita ja liikuttuneita viestejä. Nyt siitä pikkusiskosta vihdoin tuli maratoonari!

Itse kisa sitten – se meni hyvin, ja se olisi voinut mennä paremmin. Selkäkenkkuilun jälkeen päätavoitteeksi oli jäänyt ”hymyillen maaliin”, ja senhän minä tein. Jossain kahdenkymmenen mailin paikkeilla totesin jo tosin, että revanssiksihan tämä prkl menee. Ensi kerralla kun tiedän jo, mihin olen pääni pistämässä!