Hyvinvointi, Kalifornia/ulkosuomalainen, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Remission jälkeen

Vielä lauantaina olin ollut polkujuoksemassa. Sunnuntaina maastossa pyöräilemässä. Tiistai-aamuna en meinannut päästä ylös sängystä.

Ensin ajattelin – suorastaan toivoin – että olin ehkä loukannut itseni pyöräillessä. Työkaverillekin sanoin, että se yksi raisu hyppy oli varmaan liikaa. Mutta kun pikkunivelet seurasivat alaselän ohjausta, loppuviikosta tiesin jo totuuden. Noin vain ja täysin varoittamatta vuosien mittainen remissio oli ohitse.

Sain vuosia sitten vähän epämääräiset diagnoosit jonkin sortin reumasairaudesta. Lämpimään Kaliforniaan muutettuamme oireet kuitenkin hiljalleen hellittivät ja lopulta katosivat kokonaan. Kun pystyin elämään lääkkeittä, aloin joogata ja kävellä, sitten juosta ja pyöräillä. Opettelin uimaan ja viimeiseksi annoin maastopyöräilyn huuman viedä mennessään.

Maastopyöräilystä on tullut puolisolle ja minulle tärkeä yhteinen harrastus.

Olen välillä soimannut itseäni siitä, etten jo perussairauteni aiemman jakson aikana liikkunut aktiivisemmin. Viime viikkoina olen hiukan hämmentyneenä aamuisin katsellut varpaitani, jotka näyttävät olevan kumman kaukana, kankean selän muodostaman esteen takana. Olen vähän tuskastuneena vilkuillut kädessäni olevia sukkia pohtien, kuinka nämä kappaleet yhdistäisin. Yksinkertaisen tehtävän mahdottomuus on opettanut perspektiiviä: tämän takia en siis silloin juossut!

Olen kaiken ikäni viihtynyt hyvin ulkona ja luonnossa, mutta vasta remission aikana tavoitteellisesta liikunnasta tuli keskeinen osa identiteettiäni. Amerikan-vuosiemme aikana olen tottunut olemaan aktiivinen, hyväkuntoinen ja vahva. Siinä missä lapset pieninä osasivat puhua äidin kipeästä selästä, teini-ikäisinä he ovat vitsailleet aamuvarhaisella pitkin katuja juoksentelevasta urheiluhullusta.

Mietityttää, kuinka sen kaiken nyt käy. En tietenkään tiedä yhtään, mitä on edessä. Entä jos en enää voikaan…?

Viime viikonloppuna päädyimme pyöräilemään tasamaalla Austinin keskustan tuntumassa. Se ainakin onnistui.

Eilen luin uutisista, että tämän toisen kotimaani presidentillä on jotakin samansukuista vaivaa, ja siksi hän toisinaan kävelee kankean oloisesti. Silti hän lehtitietojen mukaan treenaa viidesti viikossa. Luin sen uutisen varmaan toisin kuin moni muu: jos hänkin, ikämies, niin enkös sitten minäkin! Ehkä tosiasiallisesti on tyydyttävä siihen, että puolimaratonit saattoivat toistaiseksi olla tässä – mutta jokin keino pysyä aktiivisena ja urheilullisena löytyy. On löydyttävä.

Nöyränä muistan kyllä, että krooninen, jäytävä, ikuinen kipu on mahtava voima. Se kuluttaa ihmistä kuin pieni puro peruskalliota: lähes huomaamatta, hetkeksikään hellittämättä. On haasteellista pitää mentaalisesti sivuosassa vaiva, joka kaikessa fyysisessä on pakko ottaa huomioon. Tämän kierroksen lähtöviivalla vannon kuitenkin, että vaikka sopeutuminen on välttämätöntä, luopuminen ei ole edes vaihtoehto.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, mieli, mittaaminen

Yhteisjuttu: hikiliikuntaa vai aktiivista arkea?

Lenkille tulee kyllä lähdettyä, ja jumpissa käytyä. Mutta kauhistus – arkiaktiivisuus saattaa siitä huolimatta jäädä aika vähäiseksi. Näin ainakin me asian havaitsimme, kun tulimme whatsappailleeksi aiheesta. Kävi ilmi, että yksi kerryttää arjen askeleensa juosten, toinen hikiliikkuu maastopyöräillen ja kolmas kipittelee hyötyaskareissa enemmän kuin kaksi ensimmäistä.

UKK-instituutti muistuttelee, että useimmiten liikunta lisää hyvinvointia, ja hyvinvoiva puolestaan liikkuu enemmän. Masentunut tai mielialaltaan alavireinen liikkuu vähemmän. Positiviinen kierre siis kannattaa ja kannattelee.

Meillä kaikilla kolmella siskoksella on ajoittain selkävaivoja. Kaikenlaista muutakin kremppaa tietysti kertyy vuosien vieriessä, mutta tässä kohtaa nyt tuo selkäkenkkuilu nousi päällimmäiseksi keskusteluun. Kaikki kolme tarvitsemme viikoittaiset liikunta-annoksemme, jotta pysymme terveinä ja toimintakykyisinä. Jos liikuntatauko venyy liikaa, kroppa kyllä muistuttelee laiminlyönnistä.

Juttelimme aiheesta, ja Katja harmitteli, ettei hän tätä nykyä liiku oikeastaan yhtään. Outo kommentti sinänsä naiselta, jonka päivittäinen askelsaldo on keskimäärin 16 352 askelta. Mutta kun se hyötyliikunta ei tunnu liikunnalta – eihän silloin ole edes jumppavermeet yllä, eikä sykemittarikaan raksuta. Onko siis terveyden edistämiseksi ja kunnon ylläpitämiseksi lähdettävä hikilenkille, vai riittääkö hyötyliikunta? Mistä niitä askeleita kertyy?

Katja:

Tuntuu, etten juurikaan liiku. Todellisuudessa liikun kuitenkin lähes päivittäin. Vuoteen mahtuu vain muutama täysin passiivinen päivä. Kuitenkin tilastot kerovat melko karua asiaa. Tänä vuonna kertyneitä kilometrejä on vain hieman yli kaksi tuhatta. Toisinaan viikon jaksoon ei mahdu riittävästi teholiikuntaa.

Hybridityöskentelyssä askeleita ei myöskään juurikaan kerry, kun siirtymävälit ovat pienet ja työpäivät ovat melkoista istumista. Vaikka valitsen portaat hissin sijaan ja teen töitä myös seisten, niin niidenkin valintojen vaikutus on suuressa kuvassa melko olematon. Kotityöt on myös hetkessä hutaistu ja kauppareissut hoituvat häpeällisesti autolla liikkuen. Vaikka haravoin ja touhuan piha-askareita ja vietän aikaa kotisohvalla hyvin vähän, ei liikkumiseni ja päivittäinen askelmääräni riitä keski-ikääntyvän naisen kuosissa pitämiseen. Lihashuolto puuttuu myös täysin.

Sirpa:

Kun aamupalaveri alkaa varttia yli seitsemän, kelloni on tyypillisesti laskenut jo tuhat askelta. Koulun käytävät ovat pitkiä, joten pelkkä lounaskassin vieminen taukotilan jääkaappiin kerryttää saldoa mukavasti!

Palaveri jutustellaan seisten, ja oppitunnitkin seison ja kävelen. Seuraavan kerran ehdin istahtaa viisi ja puoli tuntia myöhemmin lyhyelle lounaalle. Iltapäivällä opetan vielä viimeiset tunnit ja kerran viikossa autan valmentamaan tyttöjen juoksukerhoa. Tyypillisesti kello nakuttaa vähintäänkin seitsemän tai kahdeksan tuhatta askelta työpäivän aikana.

Kotona nurmikonleikkuu on pääasiallinen hyötyliikuntani. Tämä homma on Texasissa lähes ympärivuotinen riesa, ja koska puoliso menee ruohopölystä tuhannen tukkoon, perheen naisväen kesken kinaamme siitä, kuka heinät kulloinkin kaataa. Useimmiten se olen minä – ellen sitten lahjo teinejä. Epätoivon asteesta riippuen lapsoset saattavat saada reippaasti minimipalkkaa suuremman korvauksen hommastaan.

Mutta siinäpä ne minun hyötyliikuntani sitten ovatkin, mitä nyt koiran kanssa toisinaan kierrämme korttelin ympäri.

Haaveilen siitä, että minulla olisi työmatka, jonka voisi taittaa juosten tai pyöräillen. Tällä hetkellä koti on kuitenkin kolmenkymmenen kilometrin päässä koululta, eikä välillä ole reittiä, jota voisi turvallisesti kulkea – etenkään pimeässä.

Tällainen kevyen liikenteen väylä kun kulkisikin meiltä keskustaan saakka!

Anu:

Öh, mitä hyötyliikuntaa..? Häpeäkseni on tunnustettava, että vähissä on. Valitsen kyllä useimmiten portaat hissin sijaan ja muutenkin liikun omin jaloin. Silti askeleita kertyy ihan naurettavan vähän, jos ei ole juoksupäivä. Olen huomannut, että etäpäivät ovat pahimpia. Silloin tulee istuttua aamusta iltaan. Työpaikalla aherran seisomapöydän äärellä, ja teamsien aikana heilun, keikun ja hyppelen. Kannan käsilaukussani vastuskuminauhaa – sekin on näppärä vimpain pitkittyvien teams-sessioiden tiimellyksessä.

Omakotitalossa ja sen pihalla on aina jotain puuhaa. Tuntuu, että nurmikkoa saa olla leikkaamassa koko ajan täällä Suomessakin – paitsi että viime kesänä siihenkin puuhaan löytyi ahkerampi ”työntekijä”; robottileikkuri. Eli se siitäkin hyötyliikunnasta sitten.

Eli ei, en hyötyliiku. Työmatkatkin huristelen autolla. Askeleet kertyvät lähes ainoastaan hikiliikunnasta: tämän vuoden aikana askelsaldo näyttää 3 573 878. Se tarkoittaa lähes 3 000 kilometrin kokonaismatkaa, ja noin 70 000 askelta viikossa. Juoksukilometrejä on toista tuhatta. Mutta leppoisia kävelylenkkejä ei ole kertynyt: kävelyä on tilastoitunut vaivaiset 167 kilometriä koko vuonna. Siis sellaisia, että olisi mittari raksuttanut.

Naisen käsilaukku on ihmeellinen – sieltä löytyy vaikka minikokoinen kuntosali!
Arkiliikunta, patikointijuttuja, perhe, Teksas/ulkosuomalainen

Perheenä puistoissa ja poluilla

Tällaisina viikonloppuina, kun kaikki ovat vähän väsyneitä ja hiukan nuhaisia, jätämme suosiolla väliin raskaat pyöräilyt ja pitkät juoksut. Joskus ulkoilu muuttuu nurmikonleikkuuksi, joskus lähdemme pitkälle, leppoisalle kävelylle puistoon tai poluille. Koirakin osaa jo kysellä onko suunnitteilla kenties patikkamatka, kun joku viikonloppuna puuhaa lähtöä.

Kalliot ovat täällä kalkkikiveä eivätkä graniittia.

Eilen suuntasimme naapurikaupunki Georgetowniin. Garey Parkin entinen omistaja oli iäkkääksi tultuaan lahjoittanut parisataa hehtaaria käsittäneen ranchinsa kaupungille. Tarina ei kerro, eivätkö jälkeläiset tahtoneet maata säilyttää, mutta puisto luotiin sillä ajatuksella, ettei maata koskaan saisi pilkkoa, myydä ja rakentaa täyteen.

Puistoon jäänyttä entisen omistajan varsin hulppeaa kotia vuokrataan tapahtumia varten – esimerkiksi hääpaikaksi. Piha-alueella sijaitsevassa lammessa voi kalastaa, poluilla kävellä, juosta ja ratsastaa. Alueelle on rakennettu niin lasten leikkipaikka kuin koirapuistokin.

Näkymä päätalolta lammelle

Ulkoilu on taas mukavaa nyt, kun Keski-Texasiin on tullut syksy. Viime viikolla pienet oppilaani juoksivat liikuntatunnilta sisälle hakemaan takkejaan: ”Siellä on niin kylmä, opettaja, et usko!” he hihkuivat. Tarkistin puhelimesta, että juu kylmä on, sillä kyllähän +24 celsiusta tuntuu neljäänkymppiin tottuneesta vilakalta. Eilen puistoillessamme oli asteita ehkä hiukan enemmän, mutta metsän varjossa oli viileää.

Suuntasimme Garey Parkin polkuja kohti pohjoista ja Colorado-joen uomaa. Mukaan raahattu nuorimmainen lapsi, pian teiniintyvä tapaus, istui joen rannalla ja kiipeili puissa. Erilaiset kauniit tammet (live oak) ovat Keski-Texasin alueelle hyvin tyypillisiä, ja ne kasvattavat jykevistä rungoistaan mukavasti polveilevia ja kaarteilevia oksia – siis täydellisiä kiipeilypuita. ”Saatan päästä vielä tuonne ylemmäs”, lapsi hihkui ja puolisoni arveli puun juurelta, että saattaa päästä myös ensiapuun. Mutta totta kai silti annoimme lapsen yrittää niin korkealle kuin hän uskalsi.

Puun haarassa

Meidän asuinalueellamme näkee lapsia, jotka ajelevat pyörillään ilman aikuista tai leikkivät pihoilla ilman välitöntä valvontaa. Sellaista kulttuuria, että lapset kulkisivat vapaasti itsekseen, hakisivat kavereitaan ulos ja leikkisivät puistoissa ja poluilla ei kuitenkaan ole. Lasten elämä on paljon rajatumpaa kuin Suomessa – viimeksi käydessämme tytöt ihmettelivät itsekseen kulkevia koululaisia. Suureksi osaksi kyse on turvallisuudesta – löytyyhän täältä jo luonnosta kaikenlaista myrkkyötökkää, ja sitten vielä paljon ihmisiä.

Paljon jää siis perheiden harteille. Me pidämme äärimmäisen tärkeänä sitä, että viemme lapsia poluille ja puistoihin, pyöräilemään ja patikoimaan. Vain siten he oppivat tietämään, miltä maailma näyttää kotien, koulujen ja kauppojen ulkopuolella. Uskon ja toivon, että vuosienkin päästä he tietävät vielä arvostaa ja hakeutua hetkiin, joina voi istahtaa hiljaiselle kalkkikivikalliolle katselemaan joessa vilkkaana virtaavaa vettä ja ihmetellä uomia, joita se muovaa hiomiinsa kiviin.

Metsän varjossa oli viileää.
mieli, muut lajit, Pyöräily, Teksas/ulkosuomalainen

Tasapolkimilla

Jonotin naisten maastopyöräilykurssille monta kuukautta. Vaikka naisia on maastopyöräilijöissä edelleen vähän, kiinnostus lajia kohtaan on tällä hetkellä suurta. Monet naiset eksyvät fillarilla metsään miehensä mukana, ja niinhän minullekin kävi. Innostuimme puolison kanssa maastopyöräilystä puolivahingossa reilu vuosi sitten, ja sen jälkeen Austinin kuumia metsiä on koluttu kahdella renkaalla aina, kun siihen on auennut mahdollisuus.

Harva se viikonloppu tosipyöräilijät surahtelevat autoja kalliimmilla ajokeillaan meidän ohitsemme. Itse tapaan katsella lempireittiemme jokaista juurta ja kalkkikiven palasta miettien, millä konstilla ne tänään juonivat katkaisevansa juuri minun luuni. Kun lopulta huomasin, että puolison taidot kehittyvät mutta minun eivät, tiesin uimakouluseikkailuistani oppineena tarvitsevani tuutoria.

Ensin harjoiteltiin nurmikentällä. Ehdin kuvata muita, kun lainapyörääni vaihdettiin ehjää rengasta. Kurssilla oli mukana myös REI:n mekaanikko, joka hoiteli moiset hommat käden käänteessä.

Onneksi maanlaajuinen ulkoilu- ja urheilutarvikekauppa REI järjestää monenlaisia koulutuksia ja kursseja ihmisille, jotka haluavat oppia uusia taitoja. Olemme käyneet REIn kanssa sekä vaeltamassa että melomassa, ja keskustelleet moneen kertaan kiipeilykurssista. Maastopyöräilykurssille halusin mennä nimenomaan naisseurassa.

Kokoonnuimme varhain viikonloppuaamuna Muleshoe Bend -puistoon Colorado-joen varrelle. Ennen kuin päästiin pyörän selkään, juteltiin pitkän aikaa turvallisuudesta ja varusteista. Amerikkalaiseen tapaan kaikki allekirjoittivat vastuuvapautuslomakkeen, sillä maastopyöräillessä voi sattua jotain. Kukaan ei päivän aikana kuitenkaan murtanut luitaan, vaikka joku hiukan nurin humpsahtikin.

Aikoinaan kansallisella tasolla kilpailleenkin leidin opastuksella harjoittelimme ensin perustaitoja nurmikentällä: reitin hakemista, pysähtymistä, tasapolkimia sekä nousuun ja laskuun tarvittavia asentoja. Kokeilimme, kuinka maaston epätasaisuuden voi antaa vapaasti vaikuttaa alla liikkuvaan pyörään, kun itse nousee satulasta. Lopulta lähdimme polulle kokeilemaan juuri opittuja taitoja.

Tiukan ylämäen viimeisessä notkelmassa, pienimmällä vaihteella sotkiessa piti hakea reitti tuosta kivien välistä. Kivi nousi sen verran korkealle, että polkaisun piti ajoittua juuri oikein. Kiven reunaan hakkautuneet valkoiset jäljet kertovat epäonnistuneista yrityksistä.

Pyöräilyreittimme oli todella kiinnostava. Olin olettanut, että meitä vietäisiin suunnilleen hiekkateille, mutta pääsimme ihan oikeasti maastoon ja hyvin tekniselle reitille. Ennen ensimmäistä hyppyä jalkauduimme tarkastelemaan polkua, sen tarjoamia reittejä ja hypyn jälkeen välittömästi seuraavaa juurakkoista nousua. Kurssin vetäjä otti kuvia ja huuteli ohjeita, kun me yksi kerrallaan menimme ensimmäisestä esteestä. Tämän jälkeenkin pysähdyttiin vielä monta kertaa pohtimaan strategiaa, jolla taltutettiin niin ankarat nousut kuin jyrkät laskutkin.

Keski-Texasin pyöräilypolut eivät ole helppoja. Täällä saa äärimmäisen harvoin ajella tasaista multapolkua tai sileää kiveä pitkin. Maasto ei kestä kulutusta märkänä, ja kun jotkut silti malttamattomina ajelevat sateiden jälkeen, suosituimmat polut ovat yhtä terävää kalkkikivipeltoa. Kurssireitillä ajeltiin myös juurakkoa, hietikkoa ja vanhaa joenvartta, jossa kivet olivat suuria ja pyöreitä, veden vuosisatojen aikana hiomia. Siinä sai aika lailla sotkea kevyellä vaihteella, kun joka polkaisulla syvä kivikko vain vajosi alta.

Hyppy! Nojaa taakse, pidä tasapolkimet, yksi sormi kummallakin jarrulla, katse kohti seuraavaa estettä. Pieni vaihde valmiina, sillä heti kun rengas osuu maahan, on edessä juurakkoinen nousu.

Rakastan maastopyöräilyä samalla tavalla kuin rakastan uimista: levottomalle ihmiselle molemmat ovat liikemeditaatiota. Kun kiitää pitkin esteisiä polkuja, mitään muita ajatuksia ei siihen hetkeen mahdu. On vain polku, pyörä, luonto, reaktio – ja ne tärkeääkin tärkeämmät tasapolkimet.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, juoksu, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen, Uncategorized

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.