Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.

#korona, Hyvinvointi, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

5 x 5 – 2: Uusiksi meni

Vaikka mielestämme olimme kovin varovaisia, toimme New Orleansista kotiin tuliaisina Covidin. Tälle viikonlopulle ohjelmassa ollut 5K-kisa saa nyt siirtyä eteenpäin, sillä vielä en ole juoksu- enkä oikeastaan edes kävelykunnossa.

Kun viimeksi varmuudella sairastimme koronaa keväällä 2020, ei ollut vielä saatavilla tietoa tai suosituksia siitä, kuinka urheilun pariin pitäisi taudin jälkeen palata. Yrityksen ja erehdyksen kautta huomasin, että vielä pitkän aikaa akuutin vaiheen jälkeen urheilu aina vain uudelleen pahensi oloa. Kun kävin juoksemassa, sain illalla päänsäryn tai heräsin keskellä yötä tukkoisiin hengitysteihin.

New Orleansista tuotiin tuliaisina muutakin kuin vain hyviä muistoja.

Tätä nykyä tilanne on jo toinen. Sekä yksittäiset lääkärit että lääkäriliitot ovat laatineet tutkimuksia ja suosituksia myös kuntourheilijoille. Esimerkiksi UCLAn kyselypalstalla nettilääkäri neuvoo terveelle ja hyväkuntoiselle kyselijälle, että sairauden jälkeen levätään kaksi viikkoa ja sittenkin liikunnan pariin palataan vähitellen, omaa vointia kuulostellen. Lääkäri kertoo monen aktiivisen liikkujan havainneen, että paluu treenien pariin tuntuu hyvinkin haasteelliselta. Itsekin muistan, että juoksut olivat raskaita kuukausikaupalla ja askel hidas.

Washington Postissa haastateltu new yorkilainen urheilulääkäri kertoo nähneensä saman vastaanotollaan. Covidin sairastaneet urheilijat kertovat hänelle yksi toisensa jälkeen, että heidän suorituskykynsä on sairastamisen jälkeen huonontunut ja palautuminen hidastunut. On hyvin turhauttavaa, kun ajat huonontuvat ja matkat lyhenevät pitkäksi aikaa – mutta väkisin puskemalla tilannetta ei saa kuin huonommaksi.

Kevät on Austinissa jo pitkällä ja juoksukelit parhaimmillaan. Kevyet puutarhahommat saavat kuitenkin toistaiseksi korvata liikuntasuoritukset.

Paikallinen sydäntautilääkärien liitto (American College of Cardiology) menee niin pitkälle, että suosittaa pientä taukoa urheilusta jopa heille, jotka sairastavat Covidin täysin oireettomana. Lievän taudin sairastaneita opastetaan noudattamaan 50/30/20/10-ohjetta.

Tämän mallin mukaan liikunta aloitetaan korkeintaan tasolla, joka vastaa puolta aiemmasta. Seuraavalla viikolla määrä on 30 % vähemmän kuin ennen sairautta – jos keho tuntuu sen hyväksyvän, ja niin edelleen. Jos kroppa pistää vastaan, otetaan edelleen hitaammin ja kevyemmin. Mikäli ilmenee huolestuttavia oireita, kuten hengenahdistusta, rintakipuja, huimausta tai sykkeet ovat poikkeuksellisen korkeita, pitäisi urheilusta uudelleen ottaa taukoa, kunnes on saanut juteltua lääkärin kanssa.

5K-kisan skippaaminen harmitti ja tuskastutti. Podin kotona kaksi viikkoa, mutta oltuani nyt jo viikon takaisin töissä tuntui jo siltä, että kyllähän tässä jo pitäisi. Viisaampien ohjeita lueskeltuani olen taas rauhallisella mielellä. Vielä eilen kahden porrasvälin kipuaminen puhallutti niin, että eiköhän ole ihan hyvä mennä vielä se toinenkin viikko ihan hissukseen. Voihan tässä odotellessaan vaikka vähän venytellä.

juoksu, juoksukilpailu, lomalla, Teksas/ulkosuomalainen

5 x 5 – 1: New Orleans

Keksin motivaation kohokkeeksi itselleni uuden projektin: 5 x 5. Tämä tarkoittaa, että juoksen viiden kuukauden aikana viisi 5K-kisaa, virtuaalisesti tai livenä.

Ensimmäinen juoksu osui kevätlomaan, jota olimme lähteneet perheen kanssa viettämään New Orleansiin, Louisianaan. Alueelta ei löytynyt juoksukisaa näihin päiviin, joten osallistuin St. Patrickin päivän kunniaksi järjestettyyn virtuaalijuoksuun. Ajattelin, että saisinpahan ainakin itse päättää, missä ja milloin juoksen.

Olimme viettäneet ensimmäisen kokonaisen matkapäivän French Quarter -alueella ja risteillen Mississippi-joella. French Quarter on alue, jonka rakennuksista suurin osa ajoittuu aikaan ennen Louisiana Purchase -nimellä kulkevia maakauppoja (1803). New Orleans kuului siis ensin Ranskalle, sitten Espanjalle ja lyhyen aikaa uudelleen Ranskalle, ennen kuin se myytiin Yhdysvalloille.

French Quarter -aluetta, kulkee myös ranskalaisella nimellään Vieux Carré.

Tätä nykyä French Quarter on turistirysä. Siellä tarjoillaan alueen omintakeista ruokaa monissa ravintoloissa, mutta myös tanssitaan ja lauletaan kaduilla sekä biletetään aamunkoittoon. Lapsiperheen on parasta tutustua alueeseen päivänvalolla ja silti vastaan tulee epämääräistä väkeä. Päivän kuljeskelun jälkeen nuorin teineistäni summasi osuvasti kokemuksiaan alueen rapistuneesta loistosta: ”Tämä kaupunki haisee pilveltä ja pissalta.

Hotellissamme on kuntosali, ja kuntosalilla kaksi juoksumattoa. Pohdinkin pitkään, olisiko turvallisinta vain juosta siellä. Tutkailin netistä muiden juoksijoiden arvioita ja löysin vahvistusta epäilyilleni: tässä kaupungissa juoksukulttuuri ei ole vahva, joten autoilijat eivät ole tottuneet juoksijoihin – ja on alueita, joissa yksinäisen naisen ei tosiaankaan kannata juoksennella. Juttelin vakavasti puolisonkin kanssa, mutta lopulta päädyimme siihen, että osaanhan minä katsoa ympärilleni ja ottaa tarvittaessa jalat alleni. Sitä paitsi tiesin jo suunnilleen, minne ei ainakaan kannattanut suunnata.

Vanhat, viehättävät raitiovaunut (street cars) kuljettavat ihmisiä uutterasti edelleen.

Juoksuni oli lopulta aika rauhallinen. Väistin muutamaa koditonta ja yhtä puhelimeensa reuhaavaa kaveria. Aamuyhdeksältä kauppiaat availivat kauppojaan, ihmiset kulkivat töihin ja turistit ostivat kahvia. Mississippin varteen ehdittyäni näin vihdoin muitakin juoksijoita. Hämmästelin liikennevaloja, joissa ei jalankulkijoille omaa valoa olekaan ja pysähdyin tuon tuosta napsimaan kuvia.

Vieraassa kaupungissa eksyin tietysti hiukan ja löysin itseni työmaa-alueen laitamilta – hurrikaanien vuoksi New Orleansia rakennetaan koko ajan uudestaan. Juoksu oli hidas turistikierros, ei tosiaankaan kisareissu. Hotellille palattuani olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että uskaltauduin ulos: juoksu on niin mahtava tapa nähdä kaupunkia, uuttakin.

Hyvinvointi, juoksu, mieli, Teksas/ulkosuomalainen

Kun ei sitten yhtään nappaa

Ulkona on kylmä. Tähän aikaan vuodesta säät saattavat Texasissa heittelehtiä rajusti, ja heittelehtineet ne ovat. Tiistaina meillä oli lämmintä kolmisenkymmentä astetta ja torstai-aamuna raaputettiin jäätä auton tuulilasista.

Ilma ei siis houkuttele ulos. Kylmyys tuo epävakaaseen kehoonikin kaikenlaisia kolotuksia ja jomotuksia. Töitäkin riittää, eikä aikaa, energiaa tai oikeita olosuhteita näin ollen tunnu löytyvän sille, että urheilisi. Hetkittäin tämä maailmakin tuntuu niin hullulta, että treenien ajattelemistakin voi pitää suorastaan hupakkomaisena. Helposti sitä jää sohvan nurkkaan rullaamaan somesta tuomiopäivän uutisia.

Joskus urheilutaival tuntuu kivikkoiselta!

Kuinka kadonneen juoksu- ja urheiluinnon siis saisi takaisin? Tätä olen nyt pohtinut ainakin viikon päivät. Onneksi en selvästikään ole pulman kanssa yksin, netti on pullollaan vinkkejä ja mietteitä. Eihän tässä tarvitse kuin poimia niistä parhaat. Tällaisia löysin pikaisella etsimisellä:

  1. Juokse jonkun toisen kanssa tai liity juoksuklubiin. Varmasti toimiva ajatus ja innostaa uudelleen lajin pariin. Työaikojen takia ei toimi mulle.
  2. Juokse uudessa, kiinnostavassa paikassa tai ainakin eri reittiä kuin yleensä. Ooh, tämähän on hyvä idea. Mielikuvitus alkaa heti lentää. Kaikki ne polutkin, joita en ole vielä kokeillut… Toki sitten olisi hankalampi toteuttaa, jos asuisi jossain, josta on vain yksi tie mökkiin ja takaisin. Pitäisikö autoilla ensin jonnekin?
  3. Keksi itsellesi uusi tavoite, ehkä erilainen kuin ennen. Matkan pituutta voisi vaihtaa, nopeuden sijaan keskittyä matkaan tai päinvastoin, tai jospa etsisi jonkun jännittävän kisan vaikka jostain kauempaa. Pelkästä juoksusta voisi hypätä monilajien maailmaan! Realistisesti ottaen omat tavoitteeni pyörivät tällä hetkellä 5K-matkoissa, mutta onhan niitäkin monenlaisia ja monissa paikoissa.
  4. Ohjaa ajatukset tietoisesti omaan lajiin. Kun lukee juoksublogeja (kuten tätä!), kuuntelee podcasteja, katselee meemejä tai selailee somesta juoksijoiden julkaisuja, saattaa huomaamattaan innostua lähtemään lenkille. Samalla tulee otettua terveellinen tauko siitä uutisenluvusta tai työnteosta.
  5. Noudata viiden minuutin sääntöä. Tämän säännön ideana on, että treenipäivänä ryhdytään treenaamaan, olipa fiilis mikä hyvänsä. Jos viiden minuutin kohdalla keho ja mieli edelleen huutavat, että ei tätä, niin sitten saa hyvillä mielin lopettaa. Ei ne nimittäin joka päivä huuda – tai jos huutaa, sitten pitääkin kuunnella sitä viestiä vähän tarkemmin.
  6. Tiedosta liikkumisen tärkeys. Tosiasia on, että tämä nykymaailma tarjoaa ihan roppakaupalla mahdollisuuksia kiireeseen ja ahdistukseenkin. Toisin kuin muinoin, on myös täysin mahdollista elää sellaista arkea, jossa liikkumista kertyy vain nimeksi. Omasta fyysisestä ja henkisestä terveydestä on tietoisesti pidettävä huolta. Meitä ei ole tarkoitettu paikoillaan jököttäviksi olennoiksi, emmekä sellaisina voi hyvin!
Maailmassa on niin paljon huikeita paikkoja, joissa juosta! Mihinkähän sitä menisi seuraavaksi?

Vinkit luettuani ulkona on edelleen kylmä, töitä pöydällä vino pino ja uutisetkin ovat varmaan ehtineet päivittyä. Päätän, että oma seuraava askeleeni on kuitenkin puolituntinen juoksumatolla. Minun hyvinvointini on tärkeää – ja niin on muuten sinunkin.

#ravinto, Hyvinvointi, painonhallinta, Teksas/ulkosuomalainen, Terveys

Sokerikoukussa

Tammikuun alussa Anu-sisko haastoi meitä siskoksia karkkilakkoon – perinteinen tipaton kun ei meistä kenellekään mitään muutosta merkitsisi. Katja oli kaukaa viisas ja ilmoitti suoriltaan, ettei aio talven pimeimpänä aikana riistää itseltään harvojen karkkipäiviensä tuomaa iloa. Minäpä sen sijaan lähdin höyrypäänä moiseen mukaan!

Intoilin vielä perheelle, että ehkä lopetan sokerin vallan kokonaan. Se kun ylläpitää tulehdustiloja elimistössä ja nyt näitä tulehduksia olisi riittävästi kotitarpeiksi muutenkin. Puoliso katsoi vähän hitaasti, mutta katsoi parhaaksi todeta vain, että selvä sitten. Vähän vokaaleja venyttäen kylläkin: seeelvä.

Ulkosuomalaiselle kotoisat karkit ovat kirjaimellisesti harvinaista herkkua.

Hyvin nopeasti selvisi, että sokerittomuuteen tarvitsisin paljon muutakin kuin vain kuivahedelmiä kaapin hyllylle. Lakkopäätöstä seuraavaan päivään mennessä olin nimittäin jo pyörtänyt pyhät puheeni ja arvellut, että totta puhuen nyt on kyllä kyse vain rehellisestä, raa’asti observoitavissa olevasta sokerista – ei mistään piilosemmoisesta. Ja varmaan alta kahden vuorokauden olin tullut siihen tulokseen, että jospa nyt oltaisiin ihan vain tässä karkkilakossa ensin.

Mikäs siinä sitten oli niin hankalaa? No tämä minun tämänhetkinen ruokavalioni ja ruokarytmini. Kun lähden töihin aamukuudelta, ei aamupalaan ole aikaa eikä se oikein vielä maitakaan. Usein nappaan vain mukaan jogurtin. Kymmenen minuutin lounastauollani pistelen amerikkalaiseen tapaan hyvinkin usein voileivän. Tai siis, krhm, peanut butter jelly -leivän. Kotimatkalla olen nääntymäisilläni nälkään ja natustan autossa välipalapatukan. Nyt ollaan jo reippaasti yli päivän sokerisuosituksista. Ja vaikka päivällinen yleensä onkin ihan järkevää ruokaa, ruokajuomaksi valikoituu limppari, joskus useammankin kerran viikossa. Sokerikello se vain kilahtelee!

Stevialla maustettua kokista, gluteenitonta leipää ja pussi karkkia – tasapainoisen ruokavalion perusainekset?

Puolivälissä tammikuuta tuttava jakoi somessa artikkelin, jossa puhuttiin tipattoman kuukauden hyödyistä ja hyödyttömyyksistä. Artikkelissa arveltiin, että jossain vaiheessa päihderiippuvuuden kehittymistä tipaton kuukausi kyllä vielä onnistuu, mutta vain sen ajatuksen voimalla, että helmikuun ensimmäisenä korkki napsahtaa. Artikkelin äärellä pohdiskelin, että samalla vimmallahan minäkin karkkilakkoani vedin – karkkipäivää odottaen. Jaa, tämäkö siis on se sokerikoukku?

Helmikuun ensimmäisenä päivänä laitoinkin siskoille viestin, että JIPPII, nyt saa muuten taas mässätä. Tunnustin kyllä samaan hengenvetoon kerran repsahtaneeni. Kotona oli ollut saatavilla Sirkusaakkosia – joita ei siis myydä tässä maassa. Anu vastasi viestiini, että hänelle ei muuten tehnyt ollenkaan tiukkaa olla paitsi karkeitta, myös lainkaan herkuitta. Tjaaa…

Välipalapatukat tulee miellettyä terveelliseksi vaihtoehdoksi, mutta totaalisokereitahan näissäkin on.

Karkkilakko ei sinänsä ole ratkaisu eikä yksistään tee ruokavaliosta sen terveellisempää. Minulle se oli hyvä herätys siihen havaintoon, ettei ruokailurytmini ole tasapainossa. Iltapainotteinen ravinnonsaanti ajaa kehoni huutamaan nopeaa energiaa, ja nälkäisenä tulee sitten napsittua mitä vain! Tässä on pienen elämäntaparemontin paikka. Aloinkin jo pakata töihin mukaan lämmintä ruokaa niiden hilloleipien sijaan.