Testissä Asics GlideRide -kengät: unenomaista askellusta

Ensimmäinen reaktioni oli hämmästys. Ei pelkästään siksi, että mustiksi ilmoitetut testikengät olivatkin vitivalkoiset, vaan myös siksi, että kengät olivat kertakaikkisen kauniit.

Kengät ovat niin kauniit, että niitä hädin tuskin raskii käyttää!

Juoksukenkien valinta on kammottavan vaikeaa. Kengät ovat myös jokseenkin hintavia, joten harhaostokset kismittävät pitkään. Pelkkä kengän kauneus ei kauaksi kanna, vaan muitakin ominaisuuksia on tarpeen tutkiskella. Aloittelevana juoksijana vuosia sitten en tiennyt kengistä mitään. Ostin ne summamutikassa ja lähinnä sillä perusteella, että olin nähnyt jollakulla samanlaiset. Ensimmäisen puolimaratonini juoksin tietämättäni maastolenkkareilla – eipä ihme, että jalkani olivat jatkuvasti kipeät. Ostelin kenkiä milloin mistäkin – pitkään juoksin pronaatiotuetuillakin. Vasta paljon myöhemmin opin, että askellukseni on neutraali. Ominaisuuksia kannattaa todellakin tutkia ja pohtia, mikä sopii juuri omaan jalkaan.

Tätä nykyä droppi on ensimmäinen tieto, jonka kaivan esiin. Juoksen täysin päkiällä, joten dropin on oltava pieni. Ihmettelen, miksi droppia ei juurikaan mainita, kun kenkien ominaisuuksia esitellään. Jos tietoa ei löydy, kengät saavat jäädä suosiolla kauppaan.

Luonnollisesti siis tutkailin myös testikenkieni droppitiedon. Valmistajan ilmoituksen mukaan se on 5 mm, joten päättelin, että kyllä ne kaltaiselleni päkiäaskeltajalle sopivat. Hämmästykseni oli suuri, kun netistä tulvi vastaan sekä kanta-askeltajien että päkiäjuoksijoiden ylistäviä kommentteja kengistä. Voiko olla, että sama kenkä sopii kaikenlaisille kulkijoille?

Droppi on 5 mm. Kenkä kaartuu kohti taivasta enemmän kuin mikään muu käytössäni ollut.

Ensituntuma kenkiin oli pumpulinen. Uusiin kenkiin totuttelu vie yleensä aikaa, ja aina on jossain joku kohta, joka hiertää ja hankaa. Pumpulisissa kengissä mikään ei hinkannut eikä painanut. Kengät tuntuivat taivaallisen pehmeiltä.

Paksu pohja tuntui aluksi hassulta. Kävely oli ankkamaista vaappumista. Mutta jalat nauttivat pehmeydestä!

Pohjassa on pitkittäin jonkinlainen pehmeä pötkylä, joka pakottaa keskikropan tekemään töitä tasapainon kanssa. Hyvä sinällään, sillä tuo kohta tahtoo jäädä treeneissä vähemmälle huomiolle. Ensimmäiset kävelyaskeleet tuntuivat omituisilta. Vaapuin ja hain asentoa, pelkäsin humpsahtavani nurin. Mutta eihän tässä kävelemään ole tarkoituskaan mennä, vaan juoksemaan.

Matikainen tutkii pöydälle ilmestynyttä laatikkoa uteliaana.

Matikaisen mielestä kengät ovat yliarvostettu juttu – laatikko sen sijaan on ihana!

Testin alkuhetket osuivat syyssateisiin, enkä voinut kuvitellakaan vieväni näin kauniita kenkiä rapaisille teille. Siksipä siis ensimmäinen kokeileva tutustuminen tapahtui juoksumatolla. Vaikka askel tuntui pehmeältä, tasapainon hakemiseen meni aikaa. Huojuin ja horjahtelin. Kymmenen minuutin jälkeen aloin luottaa siihen, että pysyn pystyssä. Viiden kilometrin kohdalla tuntui, että voisin juosta ikuisesti. Askel oli uneliaan utuinen; melkein olisi voinut unohtaa juoksevansa. Kokeilin askeltaa kantapäällä, mikä on itselleni epäluonteva tapa juosta. Ymmärsin nopeasti kanta-askeltajien hehkutukset: rullaus on äärettömän pehmeä ja sujuva. Vaikka päkiäjuoksijallekin kenkä on nautinto, kanta-askeltajille se on sitä vieläkin enemmän.

Valmistaja mainostaa Gliderideä ”kenkänä, jolla väsyminen on vaikeaa”. Pitänee paikkansa, sillä ensijuoksun jälkeen tuntui siltä, kuin ei olisi käynyt juoksemassa laisinkaan. Pidemmälläkin lenkillä huomasin vaipuvani jonnekin utuisen pehmeyden uumeniin.

Testaaja: maratoneja ja ultrajuoksuja harrastava naishenkilö. Testikengän koko 4 1/2. Askellus neutraali, ei pronaatiotuen tarvetta.

Vuosikausia lähes vaimentamattomilla ja luonnonmukaisemmilla kengillä hölkytelleelle Glideridet ovat hämmentävä tuttavuus. Pehmeys on ihan omaa luokkaansa. Kesästä saakka kipullut hermopinnekin unohtui näillä hölkytellessä. Luonnehtisin kenkiä pitkän matkan treenikengiksi. Nopeiksi en niitä omalla kokemuksella väittäisi, sillä ainakin omat vauhtini laskivat näillä kengillä juostessani. Pumpulinen pehmeys korvaa kuitenkin nopeuden, ja etunsa on silläkin, että pitkän juoksulenkin jälkeen jalat tuntuvat energisiltä ja kivuttomilta.

Sattumoisin juoksukenkäkaapistani löytyvät myös näiden kenkien ”sisarkengät”, Asicsin Evoridet. Ne ovat selvästi testikenkiäni kevyemmät ja vauhdikkaammat. Myös Evorideissä on FlyteFoam -vaahto ja kovasti hehkutetut Guidesole-teknologiset ominaisuudet. Välipohjan rakenne on niissäkin suunniteltu siten, että jalkojen kuormitus olisi vähäinen.

Asicsin Glideride-kenkien jälkeen Evoridet tuntuivat selvästi vauhdikkaammilta – mutta myös kovemmilta ja ohuemmilta. Arvelisin, että optimaalisinta olisi käyttää kenkäsisaruksia vuorotellen; Evoridet ovat omimmillaan vauhdikkailla lenkeillä, ja Glideridet näyttävät parhaat puolensa palauttavilla ja pitkillä harjoittelulenkeillä.

Virtuaalinen Helsinki10 – Texasissa

Siskot olivat houkutelleet juoksemaan virtuaalisen kympin. Olimme ajatelleet, että juoksemme sen samana päivänä, suunnilleen samaan aikaan, otamme kuvia, ehkä soitamme WhatsApp-puhelun. Sitten yhdelle jos toiselle tuli esteitä. Pientä flunssaa, arjen kiireitä. Päädyimme juoksemaan Helsinki10-juoksumme omine aikoinemme.

Itse en vielä juoksulle lähtiessäni oikeastaan tiennyt, että nyt sen tekisin. USAn presidentinvaalit oli juuri käyty, ääniä laskettiin kolmatta päivää. Hermot olivat pinnassa vähän jokaisella ja töissä hiljaista – epäilemättä kaikki muutkin seurasivat tuloslaskentaa, eikä kokouksia juuri pidetty. Lounastunnilla lähdin juoksulle ihan sillä ajatuksella, että liikemeditaatio auttaa hetkeksi irtautumaan. ”Ehkä juoksen koko tunnin”, ajattelin.

Edellisellä viikolla olin tyttären kanssa löytänyt uudelta asuinalueeltamme reitin läheiseen puistoon. Kesällä siellä on julkinen uima-allas, jonka lasten puolelle on rakennettu hulppeita vesiliukumäkiä. Vieressä on suuri koirapuisto, koirilla on puistossa oma pieni lampikin. Lammen ja uima-altaan välissä komeilee veteraanien kunniaksi pystytetty patsas ja kasvien reunustama sankarikuja. USAn ja Texasin liput liehuivat tuulessa.

Tyttären kanssa puistossa käydessäni olin huomannut, että patsasrakennelman takaa lähtee hiekkatie. ”Minnehän tuo menee?” olin pohtinut ääneen. Tutkailin kartasta myöhemmin, mutta hiekkatie ei näkynyt siinä. Tällä kerralla juoksin hiekkatielle ja lähdin reippaasti seuraamaan sitä, tietämättä minne päätyisin. Muutamaa mailia myöhemmin kävi selväksi, että uusi naapurustomme on täynnä tällaisia ”salaisia” ulkoilureittejä. Juoksin niitä ristiin rastiin, seuraten päähänpiston omaisesti milloin mitäkin.

Kolmen mailin (5 km) tietämillä oivalsin, että kotiin oli nyt sen verran matkaa, että tästä lenkistä tulisi helposti se kymppi kasaan. Ainoa ongelmani oli se, että päivä oli yllättävän lämmin. Mittari huiteli jossakin +25 C:n nurkamilla – enkä ollut lainkaan varannut vettä mukaan. Aina puiston nähdessäni kiertelin ja kaartelin katselemassa, olisiko siellä juoma-automaatti, sillä usein julkisissa puistoissa on. No meidän kulmilla puistot ovat näköjään pääasiassa yksityisiä: ne kuuluvat asukastoimikunnille ja niitä saa periaatteessa käyttää vain, jos asuu juuri tietyllä alueella. Koska puisto näin ollen on oletettavasti aivan kodin vieressä, ei niissä ollut vettäkään tarjolla.

Viiden mailin (n. 8 km) kohdalla olin aika lähellä kotia. Päätin pitää juomatauon omassa keittiössä. Sammutin kellon, join vettä, vastustin kiusausta tarkistaa puhelin ja painelin vielä uudestaan ulos kiertelemään lähikortteleita, kunnes kello 6,2 mailin kohdalla antoi luvan pysähtyä. Loppuverkkana kävelin kotiin venyttelemään ja pääsin vastailemaan hämmästyneen perheen kysymyksiin: ”Minne sä oikein yhtäkkiä hävisit?” Kymppiin oli hujahtanut aikaa ihan liian kanssa. Olin juossut kaikessa rauhassa, pysähdellyt katsomaan karttaa, tutkimaan puistoja ja ottamaan kuvia. Ei tosiaan mikään kisasuoritus tämä.

Jossakin matkan varrella mietin kiitävän hetken Helsinkiä. Siellä reittini olisi kulkenut pitkin kaunista merenrantaa, pitkin tuttuja katuja, kaartanut Töölönlahdelle – samoille teille, joita Suomessa viimeksi käydessämme tytärten kanssa kuljin. Olisiko päivä ollut lämmin, vai olisiko pieni tihkusade siivittänyt juoksijoiden matkaa? Olisimmekohan me siskojen kanssa juosseet samaa matkaa, höpötelleet kympin verran niitä näitä? Olisivatko ystävät ja tutut tulleet meitä kannustamaan?

Jonain päivänä tapahtumiin taas pääsee paikan päälle. Sitä odotellessa virtuaaliset vaihtoehdot ovat vallan mainio korvike. Odottelen mitaliani saapuvaksi postista ja katselen puolella silmällä uusia virtuaalijuoksuvaihtoehtoja. Yksi firma näköjään järjestää virtuaalijuoksuja halki USAn, karttasovelluksineen. Toinen kierrättää ympäri Islannin. Kuka järjestäisi virtuaalijuoksun Suomen päästä päähän?

Ne parhaat lenkkarini

Facebookissa pyörivä matkakuvahaaste sai minut selailemaan valokuvia menneiltä vuosilta. Lähes jokaiselta matkalta nousi mieleen joku juuri siellä juostu lenkki.

Se aamuauringon kuumuus iholla Kreikassa. Mäkinen maasto keski-Euroopassa. Vanhaan kuivuneeseen jokeen rakennettu juoksubaana Espanjassa. Tai se varovainen lenkki siskon kanssa Kroatiassa (missä poluilta harhautuvia varoiteltiin yhä jalkamiinoista).

Ja sitten ne maratonreissut! Muistan vieläkin millä tossuilla juoksin ensimmäistä kertaa Tukholmassa. Miten myyjä oli niitä minulle nopeudella sekä keveydellä kaupitellut ja miten ylpeä olin niiden räikeän kirjavasta kuosista. Ja miten kammottavan kovat pohjat niissä olikaan! Mutta millä juoksin pitkään – kalliitkin kun olivat!

Lenkkeilyä ja Tour de Francen seurailua.

Muistan hyvin muutkin hutiostokset! Neutraaliin jalkaan alelaarista napatut pronaatiotuetut popot. Tai ne väärän droppiset. Tai ne kooltaan numeroa liian isot. Tai ne painavat. Tai ne, jotka hankasivat jalkaa ensimmäisistä kilometreistä alkaen.

• 

Tässä muutamat.

Ja vaikka voin kipsutella lenkkiä mökkitiellä kimmoisuutensa jo menettäneillä lenkkareillani tai hätäpäissäni juosta vain kävelyyn tarkoitetuilla kengillä, vakiolenkeille tai tapahtumiin valitsen ne omat suosikit. Ne, mitkä tuntuvat kun jalkaan valituilta. Ne, joiden kanssa olen jo seikkaillut jonkin matkaa.

Metsäpoluille on kiva laittaa polkujuoksuun soveltuvat kengät, liukkaalle jäälle nastat. Puolikkaalla tai pidemmällä jalkaan sujahtaa kevyempää kenkää ja lyhyillä matkoilla kuluvat vuorotellen vanhimmat lenkkarit.

Mutta mistä voi tunnistaa ne omaan jalkaan parhaiten sopivat popot? Ja uskaltaako niitä toiselle suosittaa?

Ne, mitkä sopivat minulle voivat olla piinaa toiselle. Juoksukenkien valinta on yksilöllistä. Juoksemme ehkä erilaisia matkoja ja alustoja. Siinä missä toinen astuu kantapäällä, toinen vipeltää päkiöillä. Jalan rakenne, leveys ja tuen tarve vaihtelee. En siis uskaltaisi huudella, että Sauconyt ovat ehdottomasti parhaat, tai että Hoka One Oneja en kenellekään suosittelisi. Ne itselle parhaat löytyvät vain kokeilemalla – niiden lukemattomien väärien valintojen ja onnistuneiden löydösten kautta.

Jouluvalolenkki Lontoossa.

Parhaimmat kenkäni olen ostanut silloin, kun olen malttanut testata niitä riittävästi kaupassa. Myös ensituntuma on ollut tärkeä. Jos toisen hehkuttamat tossut ovat tuntuneet haastavilta heti jalkaan laitettaessa, ne ovat useimmiten olleet itselle väärät. En myöskään tee ratkaisuja pelkän hintalapun perusteella. Kallis kun ei aina tarkoita hyvää.

Mutta kun onnistun löytämään itselle toimivan parin, yritän ostaa heti perään toiset samanlaiset. Mikään ei ole ikävämpää, kuin lopulta eteentuleva lempitossujen hyvästeleminen. Silloin on etsittävä tilalle nopeasti uudet, eikä ole pahitteeksi, jos kaapista löytyy jo ne toiset!

(Tätä kirjoittaessa lempitossujen kangas irvistelee rikkinäisenä tossuista. Uudet, täysin kokeilumielessä kotiin matkaavat testikengät ovat vielä Lontoossa! Toivottavasti niistä tulee seuraavat lempitossut, jotka kuljettavat mukavasti kilometreistä toiseen.)

Tukka hyvin, näkyykö kello..?

Juoksuharrastushan ei ole välineurheilua. Mutta todettava on, että kovasti mieli kirkastuu, kun kaappiin ilmestyvät uudet juoksukengät. Tai kun posti tuo uuden juoksukellon…

Garmin Venu sq ♡

Kaikki sai alkunsa virtuaalijuoksutapahtumasta. Juoksusiskotriollemme virtuaalimaailma on vasta avautumassa, ja uteliaan innostuneina syöksähdimme niistä ensimmäiseen. Suorituksen todentamista pähkäillessämme ihmettelimme, miten gps-linkki on tarkoitus jakaa:

Kuten kaikki tietävät, riittää, että ajatuksen heittää ilmaan. Sinnehän se sitten jää muhimaan ja polte kasvaa. Yhtäkkiä näin ihania juoksukelloja kaikkialla. Vaivihkaa vilkuilin ystävien ranteita; tuollakin on noin nätti. Omani tuntui rumalta ja kolkolta. Iltaisin kurkistelin, mitä vaihtoehtoja netti ehdottelee. Ja ehdottelihan se. Olin kerrasta myyty, kun ruudulle napsahti Garminin uutuus: Garmin Venu sq music. Ruusukultainen. Hiekan värinen ranneke.

Kauneuden lisäksi kellossa on toki tekniikkaakin, josta en vielä paljoakaan ymmärrä. Pulssioksimetri on toistaiseksi tuntematon käsite, mutta aion asian selvittää. Body batteryn hahmotan; se kertoo, onko naisessa virtaa, vai onko jo aika hakeutua latautumaan. Hengityksen seuranta lienee kaltaiselleni blondille vähintäänkin välttämätön – jospa vaikka jännityksissäni unohdan hengittää. Stressinseuranta ja rentoutumisharjoitukset lupaavat viedä kohti henkistä tasapainoa. Kaupan kassalla riittää, että vilauttaa kelloa. Urheilusovelluksia on ainakin 20 ja jossain kellon uumenissa lymyää myös Garmin-valmentaja. 25 maratonia juosseen ja ultramatkoille vastikään sujahtaneen kotikuntoilijan tarpeisiin ominaisuudet lienevät riittäviä.

Mutta oliko kellon uusimiselle todellista tarvetta? Rehellisesti sanoen ei. Uskollinen Garmin Forerunner 35 on palvellut vuosikaudet. Jokaisen juoksuni se on tallentanut, eikä koskaan ole oikutellut eikä temppuillut. Kelpo kaveri siis, vaikkakin vähän ruma.

Tunsin haikeutta riisuessani vanhan kelloni ja tunkiessani sen kaapin perälle. Vielä oli virtaakin jäljellä. Mutta uusi on kaunis ja sen muoto hivelee silmiä. Ja jos ei muuta, ensimmäinen testilenkki sujahti kevein askelin ja hymy korvissa.