Kun elämä on kunnossa, lenkkikin kulkee

Koronakriisin aikana ruokapöydässämme virisi juoksua sivuava keskustelu, kun jälkikasvuni kyseenalaisti olenko enää lainkaan juoksija.

Huomasin takeltelevani. Jokakeväisten ja kesän alun tapahtumien peruuntuminen, kisavalmistautumisten puute ja hiipuneet kilometrimäärät oli noteerattu!

• 

Fillaroimassa.

Pohdin pitäisikö selitellä alhaisia suoritusmääriä parin kuukauden sairastelulla, toipumisajan sykevaihteluilla tai uudelleen ilmaantuneella kuumeilulla. Vai sillä, että liikuntaa on hyvä viritellä kevyemmin.

• 

Jälleen kuumeessa.

Vai pystyisinkö myöntämään, että oikeastaan jo ennen sairastumista minulle on riittänyt kevyt tavoitteeton lenkkeily. Että mieluummin haaveilen omatoimisesta suunnistamisesta, parin tunnin samoilusta tai rauhallisesta juoksusta meren äärellä enkä oikeastaan kaipaa kilpailuja.

Vai puolustaudunko? Kiistänkö asian ja väitänkö pian taas laativani uutta juoksuohjelmaa ja suunnittelevani syksyn tapahtumia. Kerron suuntaavani vuoden päästä KK Nutsille ja varaan sittenkin paikan syksyyn siirtyneelle HCR.lle.

Kaappeja siivotessa löysin jonkun menneen vuoden treenimuistiinpanot elokuusta kesäkuulle. Mäkitreenejä, tempoa, intervalleja. Tasaista. Pitkää. Tarkat merkinnät jokaiselta päivältä. 4.4 on mäessä mennyt 5 minuuttia tavoiteaikaa enemmän. Ja ai tuolloin oltiin juoksemassa Kaliforniassa!! Tuossa lienee lennot.

• 

Vanhoja juoksumerkintöjä

Muistoista huolimatta tiivis ja säntillinen ohjelma hirvittää. Juoksutavoitteet, mitkä sopivat silloiseen elämään, eivät palkitse nyt.

Huijaanko siis itseäni vai myönnänkö, että tässä hetkessä on parasta ylläpitää kuntoa ja toipua flunssakierteestä maltilla. Tehdä asioita vain mahdollisimman monipuolisesti. Rakentaa pohjaa, jotta voi juosta tavoitteellisemmin, kun kipinä taas juoksutapahtumiin sairastelun jälkeen syttyy. Ja jotenkin muistaa kirjailija Karo Hämäläisen sanat: ”Kun lenkki kulkee, olen hyvällä tuulella. Se toimii myös päinvastoin: kun elämä on kunnossa, lenkki kulkee.”

Ulkosuomalaisen juhannus

Some täyttyy juhannuskuvista: mökkirannoista, saunoista, vastoista/vihdoista, kesäkukista ja grillailuista. Joku kirmaa pitkää lenkkiään kansallismaisemassa, vanha partiokaveri on lähtenyt järvien rannoille vaeltelemaan. Tänä vuonna Suomessa ei näytä satavan juhannuksena lunta. Näyttää olevan aika ihanan idyllinen keskikesän juhla.

Juoksusiskoni ovat kumpikin näköjään löytäneet veneet alleen ja karanneet jonnekin saaristoon. ”Sinun vuorosi kirjoittaa”, huikkaavat ja sulkevat sitten puhelimensa. Taitavat aloitella lomiaankin, sellaisia käsittämättömiä monen viikon mittaisia, joita vain eurooppalaiset pitävät.

Juoksusisko on jossakin Suomen saaristossa juhannusta juhlimassa.

Ulkosuomalaiseen iskee kaiho, totta kai. Lapsi tulee viereen, näytän hänelle muutaman kuvan ja kerron, että Suomessa vietetään nyt juhannusta. ”Looks nice”, hän sanoo ja kysyy sitten, miten sitä juhlitaan.

Niin, miten sitä nyt sitten juhlittaisiin maassa, jossa juhannusta ei juhlita, osavaltiossa jossa ei kasva koivuja ja paikassa jossa järvien rannat näyttävät aivan toisenlaisilta? Täällä ei sytytellä kokkoja eikä villikukkapelloille parane lähteä pomppimaan. Jos sieltä ei löydä kalkkarokäärmettä, niin myrkyllisen brown recluse -hämähäkin kyllä löytää.

Kesä se on toki täälläkin, vähän lämpimämpi vain, eikä vielä puolessavälissäkään. Iltapäivällä lämpötilat kohoavat yli kolmenkymmenen, ja kuukauden päästä neljäänkymmeneen. Koko perheen haikkireissut unohdetaan nyt muutamaksi kuukaudeksi, ja juoksuille on lähdettävä aniharvain. Terävässä kuumuudessa ei jaksa olla eikä urheilla. Elo-syyskuussa on triathlon-treeneissäkin parasta ottaa pitkä uimakausi.

Kesä se on Texasissakin, kuumempi vain.

Tänään kai on juhannusaatto (tarkistan suomalaisesta kalenterista ollakseni varma), ja ehkä me olisimme jostakin löytäneet mökin ja järven, jos olisimme yrittäneet. Yhdessä airbnb-mökissä näyttäisi olleen tarjolla ”sauna”. Sellainen kaappi, jossa ei saa heittää vettä sähkölaitteille ja johon mennään urheiluvaatteet päällä istumaan. Mutta eipä meillä ole lomaakaan, tavallinen työpäivä vain. Ensimmäinen palaverini toiselle puolelle maailmaa on alkanut aamuseitsemältä.

Palaverin jälkeen olen sentään irrottautunut koneen äärestä hetkeksi ja lähtenyt ulos, ensin itsekseni juoksemaan ja sitten kävelemään koiran kanssa. Tänään on juoksuputkeni 26. päivä, jolkottelin jälleen hitaan etanamailin ja metsästin matalia sykkeitä. Koira pyysi kävelemään lempireittiään läheiselle lammelle, jonka polut saavat minut aina miettimään lapsuuteni mökkitietä. Korvissa vain surisee eri tavalla: kaskaat pitävät pusikoissa meteliään.

Järven sijasta meillä pulahdetaan altaaseen, kun ilta on pimentynyt ja päivä viilentynyt.

Monesti ruoat auttavat tekemään suomalaisen juhlan tänne kauaskin, vaikka juuri samoja aineksia ei helpolla löydykään. Enkä ole, tunnustan heti, niitä ulkosuomalaisia, jotka itse tekisivät maltaista mämmin, lantusta laatikon ja parvekeporsaasta HK:n sinistä. Vappuna saimme ensi kerran moneen vuoteen aikaiseksi siman ja munkkeja – ihan vain siksi, että koronakeväänä kerkesi enemmän. Mutta mitä juhannuksena edes syödään?

”Voisimme grillata viikonloppuna?” ehdotan perheelle. ”Ja mennään yhdessä uima-altaalle? Tuntuisi vähän edes oikealta, kun Suomessa on nyt juhannus.”

Koronakiloja ja loman odotusta

Kesä tuli tänä vuonna jotenkin varkain. Vaikka nimenomaan luulisi, että juuri tänä keväänä olisi ollut aikaa seurata sen saapumista. Villasukista luopuminen on kuitenkin käynyt hitaasti, vaikka aurinko kuumottaa. Kalenterin tyhjeneminen perinteisistä kevään ja alkukesän juoksuista vei terän vuodenajan vaihtumiselta, eikä pää ole pysynyt muutoksessa mukana.

Heräsin huomaamaan kesän saapumisen, kun työkaveri toisensa jälkeen alkoi ilmoittelemaan lomille lompsuttelemisestaan. Mitä, nytkö jo! Etätöihin siirtyminen maaliskuussa tapahtui sähäkästi, ja sillä tiellä ollaan. Kun sosiaaliset kontaktit ovat olleet Teamsin ja Zoomin varassa, ei normielämän kahvipöytärupatteluja ole ollut. Kesälomasuunnitelmat ovat jääneet toteamatta ja lomille lähtijät ovat häipyneet etäyhteyksien päästä aivan vaivihkaa, ilman lomapullatarjoiluja.

Arvailla sopii, minkälaisiin puitteisiin lomien jälkeen työpaikoille palaillaan. Toiveikkaimmat tuumailevat, että se oli tässä, kohti normielämää vaan. Skeptikot muistuttelevat, että kyllä se toinen aalto sieltä vielä tulee. Kävi miten kävi, tavallaan kyllä vähän harmittaa, jos paluu entiseen tapahtuu ihan sellaisenaan. Poikkeuskuukausina on omaksuttu monia uusia toimintamalleja, ja joidenkin niistä soisi jäävän työkalupakkiin jatkossakin. Kuten vaikkapa etäkokousten.

Etäilevälle toimistohiirelle työpäivien alut ovat olleet suorastaan nautinnollisia. Kun työmatkan pituus on ollut mitattavissa askeleina kahvinkeittimeltä olohuoneessa odottavan tietokoneen äärelle, matkan on voinut taivaltaa tukka pörröllään ja unisukat kurtussa. Ja vaikka monesti työpäivä on alkanut kuin vahingossa anivarhain, vastapainoksi on voinut hyvällä omalla tunnolla nostella pyykit koneesta kesken päivän tai nauttia päiväkahvit pihakeinussa.

Tuossa taannoin osui kohdalle ensimmäinen live-kokous pitkään aikaan. Omassa työssäni iltakokouksia on todella paljon. Live-istunnon jälkeen olin aivan nuutunut ja puutunut. Miten ihmeessä kukaan voi istua neljä tuntia liikkumatta? Teamsin äärellä kokoustaessa olen hypellyt ja venytellyt, pyöritellyt olkapäitä tai muuten vaan touhunnut. Eikä jumituksia missään. Rennoimmissa palavereissa puhetta on pidetty kävelylenkkien lomassa ja webinaareja olen kuunnellut juoksumatolla hölkytellessä. Paluu toimistoon tuntuu ylipääsemättömältä asialta.

Yhden naisen otantana väitän, että etäily on tuonut muutenkin paljon hyvää. Toki sosiaalisia kontakteja jo vähitellen kaipaa, ja eleettömälle koneelle puhuminen tuntuu vieläkin vähän oudolta. Moni on itkeskellyt, että kevät meni mässyttäen ja yritä tässä nyt sitten mahtua kesämekkoon. Hemmetin korona. Itselleni koronakilot ovat tarkoittaneet kovaa kyytiä alaspäin; seitsemän kiloa on häipynyt kuin itsestään. Iso osa putosi varmaan ihan siitä ilosta, että jatkuva istuminen vaihtui aktiivisemmaksi touhuiluksi. Ja syöminen oman näköiseksi ruokailemiseksi; ei ole ollut pakko tyytyä lähikuppilan rasvaiseen tarjontaan, vaan on voinut syödä juuri siten kuin oma mieli haluaa.

Juhannus häämöttää, ja sen jälkeen ihan nurkan takana heinäkuu. Lomakuu. Veneilykuu. Aion nauttia hyvästä olostani, toivottavasti loputtomasta auringonpaisteesta, meren kimalluksesta ja kiireettömistä päivistä. Kesän jälkeen sitten uusin voimin arkea päin, mitä se sitten ”uudessa normaalissa” tarkoittaakaan.

Reippailua KK Nuts hengessä – tai ainakin melkein!

Jostain syystä tuntuu, että odotan yhä kesää. En tunnu ymmärtävän, että se on jo. Tässä ja nyt.

• 

Lähellä yötöntä yötä.

Yhtenä syynä alkaneen kesän sisäistämättömyyteen lienee kahdeksanviikkoisessa sairastelussa. Kokemus keväästä leskenlehtineen piirtyi aivokuoreen lähinnä puhelimen välityksellä. Liikkuminen rajoittui koiran kanssa tehtyihin lyhkäisiin kävelyihin ja viikot kuluivat sohvalla.

Myös kevään juoksutapahtumien peruuntumiset vaikuttavat. Ei ollut perinteistä kauden kunnosta kertovaa Länsiväyläjuoksua, iloista HCR.ää ja KK Nutsia. Kaikki tuntuu olevan vasta ”sitten joskus”. Nyt ei tunnu tapahtuvan mitään.

Toki innokkaimmat kirmaavat kisareittejä itsekseen. Nytkin viikonloppuna kymmenen omatoimiultraajaa juoksee KK Nutsin reitillä. Sateessa. Kantaen itse kaikki energiatarpeet ja juomansa. Itse en siihen pystyisi. Voisin korkeintaan olla hengessä mukana ja kivuta reitinvarrelle kannustamaan.

Kesäkuu!

Toisaalta omalle – ja toisinaan hyvinkin kärsimättömälle luonteelleni on ollut raastavaa hyväksyä miten pohjalukemiin kunto voi laskea. On ollut aloitettava lähes alusta.

Olen kävellyt rauhallisia lenkkejä. Muutaman kerran olen tehnyt kävelyn ja juoksun yhdistelyä ja ylämäissä olen suosiolla hidastanut. Liikuttua kilometrejä on kertynyt vähän (140 kuukaudessa).

Eilen KK Nuts reitillä jokainen nousu ja lasku tuntuivat kamalilta. Jalat olivat tönköt. Hengästyin. Jouduin pysähtelemään. Elimistö huusi tarvitsevansa lisää energiaa. Mieleni vinkui, ettei jaksa, että olisi parempi kääntyä takaisin. Luovuttaa. KK Nutsin viimeisen 7 km:n reitti, jota olen pitänyt lähinnä hauskana tuntuikin nyt lähes ylivoimaiselta.

Ei pitäisi vaatia itseltä vielä samaa kuin ennen. Eikä pitäisi sätkyillä vaikka lihakset jomotelevat vähästä, kuin huonosti valmistauduttun maratonin jälkeen ja hengitys on raskasta. Pitää vain malttaa. Antaa elimistölle ja sykkeille aikaa palautua. Tehdä rennompaa treenejä ja levätä.

• 

Rauhallisen kävelyn sykkeet.

On myös jotenkin lohduttavaa, kun tieto koronan jälkioireista lisääntyy. Seuraamassani infossa HUSin infektiotautien ylilääkäri kertoi toipumisen vievän toisilta kuukausia, jopa puolikin vuotta. Vaurioiden ja tulehdusten lopullinen korjautuminen keuhkoissa ja verisuonissa vie aikansa. Outoja oireita tai jälkimaininkeja voi siis riittää. Liian vaativa liikkuminen liian aikaisin voi olla jopa haitaksi, kuten siskonikin omaa toipumistaan pohtiessa kirjoitti.

• 

Valtavastaan huiputus. Taas.

Jos KK Nuts olisi tänä vuonna pidetty, olisin lähtenyt matkaan. En olisi suostunut luovuttamaan tai siirtämään osallistumista seuraavaan vuoteen. Älyni ei olisi riittänyt nujertamaan tahtovaa mieltä – vaikka tajuan, että puolikuntoisena ja liian lyhyellä toipumisella olisin tehnyt itselleni vain hallaa.

Miksi kiirehtiä ja pilata kuntoaan? Polut kuitenkin pysyvät. Odottaen ”sitten kun” aikaa. Siihen asti minun on parasta nauttia KK Nuts reitistä vain paloina ja antaa mielessäni tukea niille kunnon puolesta voimissaan oleville sisseille, jotka omaa juoksua nyt sitkeästi KK Nuts tapahtuman hengessä taivaltavat.