Postauksia hyvästä elämästä

Olen ihan hirveän huono haasteketjuiluissa – niissä kiertävissä fb-jutuissa, joita somessa jaetaan. Kun pikkusiskot alkoivat postailemaan ”10 kuvaa hyvästä elämästä” -julkaisujaan, odotin kauhulla, milloin vuoro napsahtaa omalle kohdalle. En ärsyynny siitä, että minut haastetaan – saan näppylöitä ennemminkin siitä, että minunkin pitäisi haastaa joku muu. Tuntuu, kuin haasteineni tunkeutuisin toisen yksityisalueelle.

Kun tuo haaste sitten napsahti, yllätyin itsekin siitä, että se sai minut todella hyvälle tuulelle. Sotimisten, ilkeyksien ja loputtomien kriisien keskellä tuntui yhtäkkiä erityisen mahtavalta kiinnittää ajatukset elämän hyviin hetkiin.

Ja varsin mukavaa oli miettiä, kuka kavereistani voisi olla sellainen, joka niin ikään ilahtuisi hyvän elämän postauksista.

Hyvä mieli kumpuaa pienistä asioista. Tai toki isoistakin, mutta useimmiten pienikin riittää. Kuten vaikkapa juuri oikealla tavalla tehty aamukahvi; sopivan vahvaa ja vaahdotettua kauramaitoa kyytipoikana. Tai kirkas tähtitaivas loppusyksyn ensimmäisinä pakkasöinä.

Työpäivää lopetellessani sain puhelun työystävältäni. Puhelu oli lämminhenkinen ja siitä jäi hyvä mieli. Puhelun aikana ystävä kertoi kurvailevansa juuri mökille. Ennakkoajatus hetken päästä lämpenevästä saunasta ja takkatulesta saivat ystäväni äänen kuplimaan iloa. Ja mikä huikeinta, hän tahtoi jakaa tätä hyvää mieltään muillekin – sanoi lähettävänsä kuvia, kun on saanut paikan kauniiksi ja kynttilät viriteltyä.

Yksi rakkaimpia rentoutumisen keinojani on neulominen. Käsillä tekeminen rauhoittaa ja on melkeinpä meditatiivista. Sain juuri valmiiksi kauniin villatakin, jossa oli monta vaikeaa työvaihetta. Lopputulos miellytti, ja laitoin valmiin villatakin kaappiin. Siellä se voisi odottaa sopivaa käyttöhetkeä. Kaapin ovea sulkiessani tajusin, että se sopiva hetki on juuri nyt. Miksi en käyttäisi kaunista takkiani ihan vain omaksi ilokseni, miksi sulkisin sen kaappiin. Jos takki kerran tuottaa iloa, tuottakoot sitä sitten vaikka joka päivä.

Lähikaupassa käväistessäni panin merkille, että tuttu kassarouva oli erityisen kaunis. Ajattelin, että hänen täytyy olla rakastunut. Niin rohkea en ollut, että olisin kertonut hänelle mietteistäni – eikö se olisi ollut vähän liian iholle menemistä. Nyt vähän kaduttaa – ehkä hän olisi siitä ilahtunut. Mutta voi olla, että rohkaistun ja kerron – ehkäpä se tuntuisi hänestä yhtä mukavalta kuin ne kauniit mökkikuvat, jotka välittivät hyvää mieltä monelle.

Istuminen tappaa tai vie ainakin hengen

Toimistotyöläisenä vietän suurimman osan päivästäni istuen. Istun niin paljon, että ikääntymisen myötä alan tuntea jo saavani fyysisiä vaivoja pelkästä istumisesta. Ja sitä istumista ainakin minä olen tehnyt koko ikäni. Olen istunut päiväkerhon piirissä, koulun penkissä ja työssäni. Vanhuksena en varmaan sitten voi muuta kuin istua, vaikka aikaa olisi muuhun. Irvokasta sinänsä.

Mutta miten vaarallista se istuminen sitten on ja mikä on liikaa istumista? Liika istuminen kun on yhdistetty ainakin veritulppiin, rasvamaksaan, sydänsairauksiin ja syöpään ja sen on todettu lisäksi altistavan muistisairauksille. Diabeteksenkin riski kasvaa ja luusto heikkenee passiivisesta elämäntyylistä – minkä jokainen, jolla on ollut raaja kipsattuna, on joutunut huomaamaan.

Liiallisen istumisen seurauksena myös päätä särkee ja niska- ja hartiaseudun ongelmat vaivaavat ja lonkankoukistajaa voi kiristää. Kävin joitakin viikkoja sitten keppijumpassa ja paks vain. Alkulämmittelyn aikana lonkankoukistajassa revähti. Sen jälkeen kymmentuntiset istumiset työpäivän aikana ovat vihoitelleet lonkkaa. Istuminen voi aiheuttaa myös kuolleen takapuolen syndrooman, missä osa lihaksista passivoituu ja työn tekevät toiset lihakset.

Vietätkö kahvitauot istuen?

Passiivinen istuminen vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja painonhallintaan. Seuraankin Facebookissa palstaa, missä me jäsenet tuskailemme painon, syömisen ja liikkumisen suhdetta. Olen iloinen joka kerta, kun joku on pystynyt muuttamaan elämäänsä terveellisempään suuntaan lisäämällä arkista aktiivisuuttaan. Instassa en jaksa olla ihailematta Jenny Belitz-Henrikssonia, joka jaksaa kannustaa meitä taukojumppaamaan.

Mutta vaikka itsekin yritän kompensoida päivän passiivisuutta jokailtaisella liikkumisella, se ei riitä. Istumisen tuomat riskit kun näkyvät syntyvän jo muutamien tuntien jälkeen.

Värikäs pallo on merkki päivästä, jolloin olen liikkunut.

Kun googlettaa asiaa, huomaa että istuminen ja liikkumattomuus todella tappaa. On siis väliä, miten päiväämme vietämme. Istummeko tuntikausia tv:n ääressä vai teemmekö taukojumppaa. Kävely työpuhelujen aikana, happihyppely tai liikkuminen lounaan aikana tekisi ihmeitä.

Ehkäpä valveutuneimmat työnantajat jo ovatkin oivaltaneet, että rakentamalla houkuttelevia työtiloja huomaamatta myös liikutellaan istumatyöläisiä työpisteeltä toiselle. Pienetkin tauot istumisen keskeyttämiseksi auttavat ja pitävät meidät kunnossa myös työpäivän jälkeisiä treenejä varten. Silloin lonkkakaan ei ylikireänä revähdä jumpassa ja saanemme lisävuosia elämäämme. Liikkuminen työpäivän aikana siis kannattaa.

Ensi vuonna juoksen maratonin

Katselin olohuoneen telkkarin kautta YouTuben Kona-videoita, kun jälkikasvu käveli ohitseni. ”Mitä sä oikein katsot, taas jotain juoksudokumenttia?” Lapsi jumittui sohvalle viereeni, vaikkei dokkari häntä kuulemma yhtään kiinnostanutkaan.

Kyseisessä jaksossa koko matkan triathlonia suoritti kaveri, jonka jalat olivat nuorena tapahtuneen onnettomuuden seurauksena halvaantuneet. Sekä teiniä että minua kylmäsi, kun kaksi miestä vain tyynesti heitti paraurheilijan villeinä kuohuviin meren aaltoihin ja lähetti uimaan 3,8 kilometriä. ”Äiti oletko sä tehnyt tollaisen kisan”, kyseli lapsi. ”No en, mutta ois kyllä aika huikeeta”, vastasin. ”No mikset sitten tee? Oletko sä edes juossut sitä maratonia? Eikös sulla kuitenkin ole kaksi toimivaa jalkaa”, tivasi teini. Piti myöntää, että onhan minulla.

Samoihin aikoihin työkaveri kertoi ohimennen ilmoittautuneensa puolimaratonille. Vastasin, että sepäs upeaa ja kyllä minäkin haluaisin taas sellaisen juosta, mutta kun aina on niin kiire. No työkaverihan tietysti tekee saman määrän työtunteja kuin minäkin – ja on lisäksi pienen vauvan äiti. Esimerkkien voima, josta Katja-siskokin jokin aika sitten kirjoitti, sai minut pohtimaan, että mitkä ne minun omat tekosyyni ovatkaan.

Viikonloppuisin, jos on aikaa, ajan jonnekin vähän kauemmas juoksemaan kauniiseen ympäristöön. Uusi puisto tai uusi polku antaa kummasti iloa ja energiaa sekä itse juoksuun että koko päivään. Kuin lahja itselle!

Kevään 2020 jälkeen kaikki on ollut yhtä vellomista niin minun kuin monen muunkin urheiluelämässä. Olen ilmoittautunut tapahtumiin, jotka on peruttu. Olen tehnyt virtuaalikisoja itsekseni, keksinyt projekteja ja toteuttanut ne puoleenväliin. Monen monta juttua on kaatunut sairasteluun ja joidenkin kanssa olen vain antanut periksi. Tuntuu että monilla meistä arkiurheilijoista on ollut kateissa vuoroin aivan kaikki: kisatapahtumat, terveys, motivaatio, aika ja kunto.

Tyttären kanssa käydyn keskustelun jälkeen ajattelin, että jospa sen vellomisen aika olisi nyt ohi. Ennen kuin ehdin tarkemmin harkita tai katua, napsuttelin menemään ilmoittautumisen naapurikaupungin puolimaratonille. Sitten sovin perheen kanssa, että vuonna 2023 juoksen ensimmäisen kokomaratonini.

YouTubesta on paljon helpompaa löytää hurjia ultra- ja triathlon-videoita kuin maraton-dokumentteja. Jotenkin tuntuu, että maratonista on monen mielessä tullut ”vain maraton” ja puolimaratonista jotain jonka voi kuvitella huitaisevansa treenaamatta milloin vain. Ennen pandemiaa tehtyjen tilastojen valossa ainakin silloin juoksuharrastus sinänsä oli laskussa ja maratonien kokonaisajat nousussa. Keski-iän kuohuissa kamppailevat tyyppi A:t näyttivät siirtyneen triathlonien, ultrien ja mantereiden läpi juoksemisen pariin. Mietin, että onkohan se kokomaraton enää edes mikään mainitsemisen arvoinen tavoite.

Radalla on kiva käydä tekemässä kevyttä vauhtileikittelyä, vaikken mitään tiettyä aikaa sinänsä ekalla kokomaratonilla tavoittelekaan. Kunhan pääsen ehjänä sekä lähtö- että maaliviivalle!

Nettitiedot kuitenkin väittävät, että kaiken kaikkiaan vain noin yksi prosentti maailman väestöstä on juossut maratonin. Yhdysvaltojen väestöä tarkastelevat arviot heittelehtivät lähteestä riippuen aina puolesta prosentista himpan alle kokonaiseen prosenttiin. Että eipä se maratonin juokseminen sittenkään ihan niin jokapäiväistä kauraa ole kuin YouTubea katselemalla voisi luulla. Ehkä nykyisen tiedonvälityksen aikana me kaikki aihepiiristä kiinnostuneet vain tiedämme niistä muutamasta promillesta, jotka tekevät jotain vielä kovempia juttuja. Neljäkymmentäkaksi ja risat on silti ihan yhtä pitkä matka kuin ennenkin.

Muutaman lupaavan ja riemukkaan viikon jälkeen puolimaratontreenini ottivat heti takapakkia, kun työpaikalta tarttui mukaan sitkeä, pieneksi paikalliseksi epidemiaksi villiintynyt A-tyypin influenssa. Hetken itseäni surkutellen pohdin, että tähänkö tämä taas kaatuu. Mutta toisaalta, juuri jatkuvaa joustamista ja uudelleensuunnittelemistahan tässä on koko maailman voimin muutama vuosi harjoiteltu.

Maratontreenissäkin hyvin todennäköisesti tulee eteen jokin takapakki. Sitä silmällä pitäen teen jo valmiiksi suunnitelmat A, B, ja C. Joustan vain, enkä luovuta ollenkaan, sillä nyt on tämän aika.

Terveys edellä (hemmetti, miten vaikeaa!)

Kroppa huutelee kyllä, kun se alkaa olla finaalissa. Niitä huuteluja tosin mieluusti väistelee – tuttu juttu monille.

Viime kuukaudet ovat olleet omassa arjessani melkoisen stressaavia. Tiedossa on, että liiallinen stressi vie ilon ja aiheuttaa huonounisuutta ja pinnan kiristymistä. Ja vaikka itsekin tajuaa, mistä on kyse, miten sitä onkin niin tollo, että sitten vielä itse omalla toiminnallaan lisää kehon stressikuormaa. Vaikkapa treenaamalla maratonille, kun tuli luvattua.

Meri – loputon energianlähde!

Koronatestin kaksi viivaa ovat sallittu selitys maratonin väliin jättämiselle, mutta ehkä pitäisi ymmärtää vähemmästäkin. Jos pelkästä tavanomaisesta työpäivästä palautuminen tuntuu vaikealta, ehkä voisi olla itselleen vähän armollisempi. Liikkua siten, että se toisi iloa ja uutta energiaa – eikä siten, että ne viimeisetkin energiarippeet ovat tiessään.

Minä ja siskoni Katja olemme pitkin vuotta hehkutelleet, että syksyllä on Vantaan maraton. Niin onkin – mutta ilman meitä. Vielä viime hetkeen saakka aprikoimme molemmat, eikö tässä sittenkin voisi lähteä radalle. On ihan hirveän vaikea myöntää, että ei voi.

Myöntää se kuitenkin nyt täytyi. Tulin katsoneeksi aivan sattumalta Yle Areenasta dokumentin sydänkuolemista (nyt menee dramaattiseksi…). Dokumentti oli pysäyttävä: on ihan oikeasti järkevää sanoa ei, kun terveydentila sitä edellyttää. Maraton, puolimaraton ja lyhyempikin rypistys on kisamielessä kova rasitus terveellekin ihmiselle. Puolikuntoiselle se voi olla kohtalokasta.

Tässä kohtaa joutuu tsemppaamaan itseään ihan tosissaan. Sitä vain odottaa hetkeä, että tuntee taas askeleen lentävän. Mutta onneksi on paljon muitakin ilon aiheita; rauhallinen metsäpatikointi nuotiokahveineen tai hetki meren äärellä aaltoja katsellen. Kun tekee asioita, joista nauttii, psyykkeen ja kropan kuormittuminen tasaantuvat. Muutaman päivän pieni himmailu ei kuntoa kaada, ja terveenä on sitten taas kiva kirmailla.

Täysikuu keskellä merenselkää – ja täysi hiljaisuus.

Päivälehtien lööpit huutelevat, että edessä on kova influenssasyksy. Koronalukematkin ovat taas koholla. Taitaa olla aika kaivaa käsidesit esiin. Nautitaan silti elämän mukavista antimista; tähän aikaan vuodesta on ihanaa katsella tähtitaivasta, kuunnella iltatuulen huminaa ja sytytellä kynttilöitä. Elämä on kivaa – vaikka maraton nyt tältä erää jäikin juoksematta.

Niemenkärjessä viritellään nuotiokahvihetkeä – nautinnollista!

Kellonhuoltosotku

Suunto-kello (Peak 5) sai hermoromahduksen elokuussa erään allasuintireissun päätteeksi. Ensin se alkoi vähän surahdella omia aikojaan, sitten surina hirtti päälle. Arvelin, että vesitiiviiksi luvattu kello olisi ehkä kostunut. Heitin sen riisipussiin muutamaksi päiväksi kuivattelemaan.

Riisipussihoidon jälkeen käynnistin kellon uudelleen. Se surisi edelleen. Tehtiin päivitykset sekä pehmeät ja kovat resetoinnit, eivät auttaneet. Aloin jutella huollon kanssa Suunto-sovelluksen välityksellä. Päädyttiin siihen, että kello pitää toimittaa heille katsottavaksi.

Lähin – olisiko ollut peräti ainoa – huoltopiste Texasissa sijaitsee College Stationilla. Meiltä on sinne matkaa noin 150 kilometriä. Kello laitettiin siis postipakettiin, ja sillä tiellään se on edelleen. Kun kyselin perään, sanoivat, että hoidetaan kunhan keretään. Nettipalvelusta näkyvän statuksen mukaan näin lokakuun alkaessa kiirettä on pitänyt sen verran, että vielä ei ole edes sitä pakettia avattu.

Vielä kesällä Peak 5 ui kanssani Meksikonlahdella.

Amerikkalaisittain Suunnon asiakaspalvelu on huoltoprosessin aikana ollut luvattoman huonoa. Kenellekään ei voi soittaa – täällä täytyy aina saada puhua ihmisen kanssa. Chatti ei vastaa viikonloppuisin – oletus olisi 24/7. Mitään luotettavia arvioita kestosta tai hinnoista ei ole annettu, eikä prosessia voi mitenkään kiirehtiä. Ja mikäli kello päätetään korjata, minulle saatetaan kuulemma jopa lähettää siitä lasku – pöyristyttävää.

Amerikkalainen kuluttaja on tottunut olemaan kuningas. Kuninkaalle kellofirma olisi lähettänyt saman tien upouuden laitteen ja liittänyt oheen vilpittömät pahoittelut tämän kokemasta vaivasta ja mielipahasta. Sen jälkeen kuluttaja olisi hykerrellyt tyytyväisyyttään ja kertonut kavereilleenkin siitä, kuinka näpsäkästi kaikki hoitui.

Kellofirma puolestaan olisi korjannut alkuperäisen laitteen ja myynyt sen uudestaan vain hiukan halvemmalla hinnalla. Miksi? Koska he olisivat pitäneet yhden uskollisen asiakkaan ja saaneet toisen uuden. Pitkällä tähtäimellä tämä olisi maksanut itsensä moninkertaisesti takaisin – ja näinhän täällä yleensä toimitaan.

Tässä ollaan jännän äärellä: uuden kumppanuuden alkutaipaleella.

Lähetettyäni Peak 5:n huoltoon ostin välikelloksi maailman halvimman räpsyn. Se osoittautui juuri niin huonoksi kuin saattoi odottaa. Puoliälyisestä räpsystä ei ole ollut urheilukelloksi alun alkaenkaan, mutta eihän sen ollut tarkoituskaan palvella kuin viikko tai kaksi. Kahden kuukauden nurkamilla räpsy alkoikin jo tulla elinkaarensa päähän.

Vaikka mainio Suunto-sovellus uskollisesti mittasi kännykän kautta puolimaratonharjoittelua koko tämän ajan, altaaseen siitä ei ollut kaveriksi. Aloin menettää uskoni siihen, että Suunto-kello enää edes palaakaan kotiin. Odottavan aika kerta kaikkiaan kävi siis liian pitkäksi, ja oli aika ottaa uusi askel.

Lähdin tutkimustyöhön tietäen, että tarvitsen monilajeihin soveltuvan perusjuhdan, jota kehtaa pitää kädessään myös töissä. Ammatinvalinnasta johtuen kellon hinnallekin piti asettaa ankara katto. Päätin heittäytyä aivan uusille suunnille ja kokeilla, millainen urheilukumppani olisi Coros Pace 2. Alkuhuuma tuntuu ihanalta. Sen hiukan laannuttua kertoilen tuonnempana lisää siitä, kuinka tulemme uuden kaverin kanssa juttuun.