Yhteisjuttu: Mennyttä ja tulevaa

Anu:

Takana on ehyin juoksuvuosi pitkään aikaan. Ja siltikin lähes kaikki juoksutavoitteet jäivät toteutumatta – tiedättehän, korona. Mutta kuitenkin päällimmäisenä on ihan hyvä mieli.

Monet ovat valitelleet, että korona vei sen vähäisenkin arkiliikunnan. Itselleni kävi päinvastoin. Olen liikkunut todella paljon ja aiempaa monipuolisemmin. Etätyöt ovat mahdollistaneet senkin, että pitkiä kokousrupeamia on voinut käydä juoksumatolla kävellen. Kävely onkin itse asiassa tullut aiempaa vahvemmin arkeeni.

Tammikuussa havahduin huomaamaan, että lempivaatteet kiristivät. Päätin karistaa muutamat ylimääräiset kilot. Googlatessani törmäsin Leslie Sansonen walk-metodiin. Päällehän se jäi; nyt askellan koko ajan kahvia keitellessäni tai hampaita harjatessani. Tilastoni kertovat, että kävelyaskeleita tulee keskimäärin 13 000 per päivä – ja ne lempivaatteetkin sujahtavat taas ylle mukavasti. En tiedä, miten ikinä enää voin sopeutua entiseen normaaliin – on kauhea ajatus, että iltakokouksissa pitäisi istua tuntikausia ihan vain paikoillaan!

Kesällä oikeaan jalkaan jämähtänyt hermopinne muistutti konkreettisesti kropan huoltamisen tärkeydestä. Ei riitä, että vaan juoksentelee ja hikiliikkuu. Fyssarini opasti lempeästi googlaamaan myös hakusanalla ”bodybalance”. Löysin ihan uuden maailman; sen jälkeen olenkin ahkerasti tasapainoillut yhdellä jalalla.

Rentoutta ja kiireettömyyttä on tuonut myös käsityöharrastuksen elvyttäminen. Olen aina ollut kova neulomaan, ja koronavuoden myötä into on vain kasvanut. Vuoden mittaan on syntynyt kolme villamekkoa, kuusi islantilaispuseroa, kaksi villatakkia ja lukematon määrä villasukkia sekä lapasia. On tutkittu juttu, että neuloessa verenpaine laskee, syke tasaantuu ja mieli lepää. Bonuksena saa koko lähipiiri lämmintä ylleen!

Vaikka juoksutapahtumat jäivätkin olemattomiin, juoksukilometrejä kertyi kivasti. Kun koronakevään alkumetreillä mediassa läksytettiin juoksijoita pöpöpisaroiden levittelemisestä kanssakulkijoihin, ärsyynnyin ja aloin juoksemaan entistä enemmän juoksumatolla. Takaisin ulos siirryin siinä vaiheessa, kun Garminin app onnitteli sadannesta juoksumattojuoksusta. Herranen aika! Ulkoilmahan on ihan parasta – on hullua jämähtää hölkyttämään sisätiloihin.

Vuodelle 2021 mielessä siintää toive ainakin parista puoli- ja kokomaratonista sekä yhdestä ultrajuoksusta. Jospa niitä päästään taas kokemaan ihan livenä. Siihen saakka lohtua tuovat virtuaalikisat – hauskaa, että sellaisiakin järjestetään!

Sirpa:

Kuka muistaa Australian maastopalot? Niinpä. Tammikuun 19. päivä 2020 osallistuin virtuaaliseen Relief Run -tapahtumaan, jolla kerättiin varoja paloissa kaiken menettäneille. ”Tämä saattaa hyvinkin olla vuoden tärkein juoksu”, kirjoitin Instagramiin.

Virtuaaliset juoksut tulivat sittemmin tutuiksi: maaliskuun jälkeen tapahtumia ei suurimmassa osassa USAta enää järjestetty. Juoksin Helsinki10 -juoksun ja paikallisen kalkkunajuoksun (Turkey Trot) etänä. Kesällä palauttelin koronan runtelemaa peruskuntoani osallistumalla Runner’s World -lehden 41 päivän juoksuputkeen.

Syksyllä juoksu-kävelin nuoremman teinin kanssa. Hänen etäkoulun liikuntatuntinsa olivat lipsahtaneet matikkaharjoitusten puolelle: opettajan kontrollikysymyksiä varten hän siis nerokkaasti laski, kauanko punnerrusten tekemiseen olisi mennyt, jos olisi oikeasti punnertanut.

Vuoden päätapahtuma, ensimmäinen triathlonini, tietysti peruuntui. Ehdin kuitenkin maaliskuun alussa osallistua YMCAn minitriathloniin, jossa sisätiloissa uitiin, sisäpyöräiltiin ja juostiin tunnin maksimisuoritus. Pian sen jälkeen kaupungin kaikki altaat suljettiin ja uimisesta tuli muutamaksi kuukaudeksi lähes mahdotonta.

Ajatus maastopyöräilystä syttyi tässä hetkessä.

Uuttakin sai taas oppia. Keväällä suoritin onnistuneesti RRCAn juoksuvalmentajakoulutuksen, ja syksyllä hairahduin puolivahingossa kokeilemaan maastopyöräilyä. Siitä tuli saman tien puolison ja minun kiva yhteinen juttu. Onneksi asumme paikassa, jossa maastopyöräilyreittejä on runsaasti tarjolla!

Tulevaan katson mietteliäänä. Ainakaan isot kisat eivät aivan heti palaa, joten vähintäänkin tulevan vuoden alkupuoli mennee näillä tahdeilla: urheilen omaksi ilokseni, keksin milloin mitäkin kannustimeksi.

Katja:

Itselläni treenivuosi oli kaikkea muuta kuin ehyt. Alkutalvi alkoi treenaamisella sittemmin peruuntunutta KK Nutsia varten, mutta kevättä ja kesää väritti loputon sairasteluputki ja sen perään patikoidessa sattunut käden murtuma.

Patikoimassa KK Nuts reitillä Valtavaaralla. Edessä Konttainen.

Vuosi meni peruskunnon ylläpitämiseen. Kävelin yksin ja ystävien kanssa, hölkkäsin maanteillä ja poluilla, ajelin tandemilla sekä yritin opetella suppailua, melomista, purjehtimista ja sekä perinteistä että luisteluhiihtoa. Lisäksi patikoin niin Rukalla kun Sveitsin jylhissä maisemissa.

Liikuttuja kilometrejä kertyi katkonaisesta vuodesta johtuen vain hieman yli 1600, eikä koronavuosi kannustanut suurempiin tavoitteisiin. Hauskoina valopilkkuina olivat ex tempore -osallistuminen polkujuoksukisaan sekä virtuaali-10 siskosten kanssa.

Se, mitä uusi vuosi tuo tullessaan, on auki. Kisakalenterissa odottaa muutama aiemmin siirtynyt tapahtuma, mutta toteutuvatko ne vai jotkut muut – jää nähtäväksi.

Jatkamme kuitenkin liikunnallista elämäämme ja kirjoittelujamme. Kiitos, kun kuljet mukana!

Joulu tulla jolkottaa… jolkottelevatkos siskoksetkin?

Katja

Laskeuduin jo jouluun. Vuoden työt on paketoitu – kuten myös lahjatkin. Villasukat ovat löytäneet jalkaan ja piparit on leivottu pöydällä aina jouluisin olevaan punaiseen peltirasiaan.

Joulu saa mennä omalla painollaan. Pöytään loihditaan perinteiset kalat ja sillit ja uunissa kypsytetään kinkku ja karjalanpiirakat. Poroakin syödään jossain muodossa.

Illalla suksilla

Aattona laskettaneen mäkeä ja hiihdettäneen hiukan. Illalla sähkötön puusauna lämpenee ja rauhoittaa liikkujat. Loppuilta saattaa kulua läheisten kanssa sohvalla istuen, yhdessä lautapelejä pelaten tai jouluisia elokuvia katsoen.

Sitten suunnataankin katse jo ensi vuoteen. Luvassa lienee tätä vuotta useampia liikuntatapahtumia ja yhteisiä aktiviteetteja. Eikä tarvitse olla kummoinen ennustaja, jotta voi veikata seuraavasta vuodesta tulevan (luonnollisestikin) edellistä paremman.

Joskus pienet asiat riittävät. Tunnelmavalot.

Sirpa

Keittiön pöydällä nököttävä piparitalopaketti odottaa tekijöitään. Lapset jäivät joululomalle ennen aikuisia ja ehtivät sen vapaapäivinään rakentamaan. Paljon koristeita katoaa matkalla parempiin suihin.

Muut joulun suunnitelmat ovat rennosti kantimissaan, mutta onhan meillä päivä enemmän aikaakin kuin Suomessa. Saapa nähdä, syödäänkö tänä jouluna tacoja vai pitsaa.

Juoksuohjelmassa näyttäisi olevan aatolle kevyt lenkki ja joulupäivälle kevyt crosstraining. Se tarkoittanee perhekävelyä naapurustossa, jossa jouluvalot ovat viikkokausia räikyneet – siskon sanoin ”kuin sotatantereella” – ja valtava ilmapallojoulupukki rokannut seetripuun vierellä.

Joulu tulee Texasiinkin. Toisenlainen vain.

Naapurin jättijoulupukki twerkkaa

Anu

En ole tänä vuonna oikein ennättänyt mukaan mihinkään. Aika on valunut käsistä ja näköjään tajuan tilanteen olevan niin sanotusti päällä vasta sitten, kun se tosiaan on jo päällä. Etelä-Suomen rannikkopitäjässä ei lumesta ole tietoakaan, joten aivotkin ovat erehtyneet vuodenajasta. Kai ne raukat kesää vielä elelevät.

Joulu ei tunnu tänä vuonna joululta. Perinteiseen joulukirkkoon ei ole mitään asiaa, eikä kyläilijöitäkään taida juuri ilmaantua. Omat joulumuistamisemme kävimme viemässä läheisillemme pikapikaa hengityssuojainten takaa huhuillen ja turvavälit muistaen. Mutta samassa liemessä on koko maailma. Kummallista aikaa eletään.

Odotan joulun ympärille sijoittuvia vähäisiä vapaita enemmän kuin itse joulua. Vuosi on ollut työläs ja etätyöpäivien pituudet ovat lähteneet vähän lapasesta. Kesälomakin jäi olemattomaksi, joten alkaa olla jo kropan akkuvaraus aika lopuillaan. Mutta talvipäivänseisaus on sentään selätetty, ja suuntaamme kohti aurinkoisempia aikoja!

Meri velloo vielä sulana. Vaikka purjevene on lepäillyt jo jonkin aikaa talviteloillaan, puolison romuluinen moottoripaatti on vielä vesillä. Odotan kovasti, että pääsemme piipahtamaan pienellä päiväpyrähdyksellä saaristossa. Nuotiomakkarat tulille ja nokipannu porisemaan. Ei ehkä perinteisen jouluista, mutta meille ihan sitä parasta! Luonnossa mieli lepää ja sielu virkistyy.

Urheilullisia tavoitteita en ole joulunpyhiin suunnitellut. Liikun ja juoksentelen sen mikä milloinkin mukavalta tuntuu. Jos entiset merkit pitävät paikkansa, kilometrejä kyllä tulee kertymään. Muutama kirja odottaa lukijaansa ja koukuttava islantilaisneule neulojaansa. Piparit ostan kaupasta ja joulusiivoukseksi riittää imurointi. Takkoihin laitetaan tulet ja kynttilät tuovat tunnelmaa.

Stressitöntä joulua!

State Parks 2020 – osa 1

Tänä vuonna monet reissut ja lomailut jäivät haaveiksi. Texasissa eriasteiset sulut ja rajoitukset ovat olleet päällä yhtäjaksoisesti maaliskuusta saakka, eikä matkustelu ole tullut kyseeseen. Onneksi luonnonpuistot avattiin uudestaan päiväkäytölle jo huhti-toukokuussa, ja sittemmin myös telttailijat ovat päässeet puistoihin takaisin.

Edelleen päiväreissuillekin täytyy tehdä varaus etukäteen, eikä puistoja päästetä täyteen. Etenkin jos arkena pääsee käymään, monet upeat paikat ovat nyt tyhjempiä kuin koskaan – tavanomaisen väentungoksen sijaan ne saa hetkeksi aivan itselleen.

Marraskuussa 2020 kävimme Colorado Bend State Parkissa.

Colorado Bendissä meitä kohtasi sateinen ja paikallisittain kylmä päivä. Vesiputoukselle päästäkseen piti patikoida viisi kilometriä edestakaisin. Polku oli kivinen ja aika vaikeakulkuinen, sateisena päivänä lisäksi liukas ja mutainen. Vesi meni läpi vaatteista ja kengistä, ja koirakin alkoi jo etsiskellä suojapaikkoja kasvillisuuden alta. Gorman Falls -vesiputousalue oli silti kaiken vaivan arvoinen.

Texas State Parks -sivulla kerrotaan: ”Rising 65 feet above the river, Gorman Falls is a unique geologic formation that supports a sensitive ecosystem. The mineral-rich spring water deposits layers of calcite, slowly building formations called travertine.” Alueen herkkyyden vuoksi sitä saa ihailla vain kauempaa, itse vesiputoukseen ei pääse kiipeilemään ja ottamaan Insta-kuvia.

Marraskuussa pistäydyimme myös Bastrop State Parkissa.

Bastrop oli aivan erilainen kokemus. Kauniina, aurinkoisena päivänä pääsimme vaeltamaan mukavan kierroksen metsässä. Ihailimme mäntymetsää ja punaista maata.

Puiston alue on palanut pahoin vuonna 2011. Kyseessä oli osavaltion historian pahin (tiedetty) maastopalo. Jäljet näkyvät luonnossa edelleen.

Alueella on historiallisia pieniä mökkejä, joita vuokrataan yöpyjille, ja korkeimmalle kohdalle on rakennettu kivinen näköalamaja (jonka sisältä on napattu ensimmäinen kuva yllä). Molemmat on rakennettu 1930-luvulla, kun Roosevelt perusti Civilian Conservation Corps -ohjelman, jonka avulla torjuttiin vakavan laman aiheuttamaa korkeaa työttömyyttä. CCC-joukot työskentelivät USAn julkisilla mailla, ja mm. rakensivat useita kansallispuistoja.

Longhorn Cavern State Park, jossa vierailimme heinäkuussa 2020, on myös CCC-joukkojen aikaansaannos.

Longhorn Caverns -luolasto muodostui alunperin, kun maanalainen joki virtasi alueen halki ja vähitellen kaiversi itselleen uoman. Luolat olivat jossain määrin esillä ja jossain määrin täynnä maamateriaalia, kun CCC-joukot ryhtyivät niitä puhdistamaan. Nyt luolissa järjestetään opastettuja kiertokäyntejä.

Luolilla on takanaan värikäs historia. Niitä on käytetty suojapaikkana jo esihistoriallisina aikoina. Moderneina aikoina luolissa on pidetty muun muassa konsertteja ja tanssiaisia. Tätä nykyä niihin pääsee vain opastetuille kiertokäynneille. Koko luolasto on tänä päivänä noin 1.1 mailin mittainen – siis noin 1,7 km.

Me kävimme luolissa Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä. Liki neljänkymmenen asteen helteestä oli helpotus laskeutua luolastoon, jossa on tasainen parisenkymmentä celsiusta ympäri vuoden.

Texasissa on kaiken kaikkiaan yli 80 osavaltion luonnonpuistoa. Etäisyydet ovat pitkiä, mutta alle kahden tunnin matkan päästä meiltä löytyy jo monta vaihtoehtoa. Toivelistalla ovat mm. Inks Lake ja Enchanted Rock. Jo kahtena keväänä olen käynyt myös Pedernales Fallseilla uimassa ja patikoimassa – mutta se on jo oma tarinansa se!

Testissä Asics NovaBlast (Modern Tokyo)

Omalla tyhmyydellä oli varmasti osuutta asiaan. Polvi kuitenkin kipuili viikkokaupalla, joten varoituksen sana lienee paikallaan. Asics NovaBlast on maksikenkä, eikä ainakaan loukkaantumiseen taipuvaisen pidä sellaisilla mennä harkitsemattomasti juoksentelemaan.

Ensikosketus

Onneksi on juoksevat siskot. Olin pakkaamassa lautasia muuttolaatikoihin, kun Katja-sisko laittoi viestin: ”Asics tarjoaa meille kenkiä testiin, mitkä näistä haluat?” En siinä hetkessä ehtinyt ryhtyä tutkimustyöhön. Siskojen kysymyspatteristo sinkosi kuin ikänsä juoksukaupassa työskennelleiltä. Kun olimme selvitelleet dropit, askellukset, supinaatiot ja tyypillisen juoksumatkan pituuden, sain lopulta postitse kengät, joita innokkaasti halusin kokeilla, mutta joita en itse olisi tohtinut ostaa.

Olen varsin konservatiivinen kenkieni suhteen, ja Asics NovaBlast (Modern Tokyo) -juoksulenkkarit ovat hauskalla tavalla erikoisimmat juoksukengät, joita olen koskaan kokeillut. Ensijuoksun jälkeen olin hyvin hämmentyneissä tunnelmissa. Voisinko enää koskaan juosta millään muilla kengillä? Uskaltaisinko toisenkin kerran juosta näillä?

No millainen kenkä?

NovaBlast kuuluu muotoilultaan ja idealtaan samaan koulukuntaan kuin vaikkapa viime vuosien ultramodernit Niket ja Hoka One Onet. Kyseessä on paksupohjainen, runsaasti topattu neutraali kenkä, jossa on korkea 10 mm droppi, kapea lesti ja ilmavanviileä päällinen.

Kenkä istuu jalkaan kuin hansikas, pysyy napakasti paikallaan ja antaa kuitenkin varpaille mukavasti tilaa. Pituussuunnassa tuntuu, että kenkää riittää ehkä vähän pidemmälle kuin omankokoisissa lenkkareissa yleensä (mikä saattaisi pitkillä matkoilla säästää varpaiden päitä ja kynsiä). NovaBlastin merkittävin omintakeisuus piilee kuitenkin siinä, että kengässä on kantapään alla trampoliini. Valmistaja kutsuu tätä FLYTEFOAM Blast -teknologiaksi.

Flytefoamin ideana on keventää ja nostattaa askelta eteenpäin. Ekalla testilenkillä tuntui, että näissä kengissähän on jousitus! Laskeuduttuaan kantapää heti aivan vaivatta singahtaa takaisin ilmaan. Oli helppoa saavuttaa juoksuun tasainen rytmi, vauhtikin kohosi lenkillä aivan huomaamatta.

Itse askellan aika lailla tasajalalla, päkiällä juoksevalle siskolleni kengän teknologiasta tuskin olisi paljonkaan iloa. Tarkoituksella leikitellen kokeilin muutaman askeleen verran myös teennäisen pitkää kanta-astuntaa. Kenkä tuntui tällöin sivuttaissuunnassa suorastaan hiukan epävakaalta. Loppuverkkana kävelin hetken, ja vaihdoin pian kävelyn takaisin hitaaseen hölkkään. NovaBlastit tuntuvat huomattavasti paremmilta juostessa kuin kävellessä, ellei sitten tykkää kävellä melkein kuin muljuvilla hyppykengillä.

Nopea, kevyt, mukava – ja kaunis: olin esittänyt väritoiveeksi ärtsyn pinkkiä, mutta paketista kuoriutuivat upean tyylikkäät, kultakoristeiset, mustavalkoiset lenkkarit. Tokyo-malliston kuviointi kunnioittaa olympialaisia, joista emme vuonna 2020 päässeet nauttimaan. Kukapa näistä voisi olla haltioitumatta?

Mutta…

Jo muutaman ensimmäisen testimailin aikana tulin väkisinkin pohtineeksi, mitä näin suuriluonteinen kenkä tekee askellukselle ja juoksudynamiikalle? Lyhyen lenkinkin jälkeen pohkeet, sääret ja ulkoreidet kertoivat, että jotain oli tehty toisin. Huomasin, että Ameriikassa on jo tutkittu, kuinka maksikengät vaikuttavat askellukseen. Tutkimuksessa pääteltiin, että itse asiassa juoksija ei muuta eikä mukauta omaa juoksutyyliään. Samaan aikaan maksitopatun kengän muotoilu siirtää iskutuksen kovempana juoksijan jalkaan kuin kenkään.

Ja sitten pari päivää myöhemmin tein ison virheen: lähdin viikonlopun puolipitkikselle uusissa kengissä. Yhdeksän kilometrin ajan meno tuntui hyvältä ja vauhtia oli helppo pitää yllä. Toisen kengän nauhoitus oli hiukan kireällä ja jalkaan hiertyi pieni rakko. Varsinainen vamma syntyi kuitenkin vasempaan polveen, jonka alaosa oli seuraavaan aamuun mennessä niin kipeä, ettei jalalla oikein tohtinut edes kävellä. Viikkoon en juossut askeltakaan, kahta viikkoa myöhemmin kinesioteippasin polvea edelleen.

Loppupäätelmänä

NovaBlast on kertakaikkisen jännittävä tuttavuus. Se on moderni kenkä, joka omalla tyylillään kuvastaa viime vuosikymmenien juoksukenkäajattelun heilahtelua äärilaidasta toiseen: minimaalisesta paljasjalkajuoksusta mentiin muutamassa vuodessa maksimaalisen topattuihin avaruuslenkkareihin.

Paljasjalkakengillä juoksijat saivat (pohje)vammoja (joskin toiset juoksevat Vibramin Fivefingerseillä edelleen aivan onnellisina). Loogisesti ajatellen aivan päinvastaisen suunnan piti olla oikea: topataan niin maan perusteellisesti, ettei kukaan loukkaannu. Mutta vaikuttaa siltä, ettei mikään ääripää ole (ainakaan kaikille juoksijoille) lopullinen totuus – vammoja tulee edelleen, vain toisenlaisia. Jos siis siirryt NovaBlastin kaltaiseen maksimaalisesti topattuun vieterijuoksukenkään, siirry rauhassa ja maltilla totutellen.

NovaBlastia ei ole suunniteltu huippusuorituskengäksi. Itse ajattelen nyt, että juuri minun juoksutyylilläni sen liike-energiaa palauttavat ominaisuudet ovat silti ehkä parhaimmillaan lyhyissä retkissä ja ratapäivissä – silloin kun tavoitteena on vauhti. Jokapäiväisiksi juoksukavereiksi ja hitaille pitkiksille valitsen jatkossa toiset kengät.

Yllätyksien putkula!

Lokakuun päättyessä olin levoton. Kaipasin mieltä piristävää haastetta, joten päätin osallistua marraskuun putkulaan ja juosta päivittäin vähintään 25 minuutin ajan.

Haasteen suorittaminen sujui hyvin erilaisia lenkkejä vaihdellen. Tosin siinä missä toiset raportoivat juoksevansa puolimaratonin pituisia matkoja päivässä, pidin itse kilometrit maltillisina.

Kun puolivälissä monotoninen treeni tuntui reisien lihaskalvoissa kireytenä, sain niihin avaavaa hierontaa. Pidensin myös kahdesti juoksuväliä, lähtemällä edellisenä päivänä lenkille aamuvarhain ja seuraavana vasta iltamyöhään. Välillä löysin itseni polkujuoksemasta ja toisinaan juoksin vain lyhyen lenkin asfaltilla. Vaihtelin myös lenkkareita fiiliksen mukaan.

En kuitenkaan onnistunut haasteessa. Muutama päivää ennen kuun loppua sairastuin. Lapseni koulussa oli todettu koronaa ja perheenjäsenkin oireili. Kun kurkkuni kipeytyi, luovutin hammasta purren. Juoksu vaihtui kävelyyn.

Aktiivisuusmäärä kuukausittain tunneissa.

Olin ajatellut haasteen myötä lisääväni päivittäistä aktiivisuuttani, mutta toisin kävi. Reippailin noin 30 % edelliskuukautta vähemmän. Liikkumista kertyi putkulassa vain hieman enemmän kuin elokuussa, jolloin käteni oli murtumisen takia kipsissä, enkä voinut juosta lainkaan. Marraskuussa askelmäärä laski keskimäärin 3000 askeleella päivää kohden.

Aktiivisuusvertailua kuukausittain.

Lokakuun kaksi lepopäivää ja lajivaihtelu olivat kokonaisuuden valossa saaneet minut liikuimaan marraskuun putkulaa aktiivisemmin.

Ehkäpä minunlaiseni liikkujan fysiikka ja psyyke kaipaavat niin vaihtelevuutta kun lepopäiviäkin. Silti, hienoisena yllytyshulluna, kokeilen haastetta ehkä joskus uudelleen.

Liikuin kuukauden aikana 213 km.

.