Ensikosketukseni ratajuoksuun

Olen jotenkin ajatellut, että isosiskoni on hieman hassu hurahdettuaan ultrajuoksuihin, joissa monotonisesti kierretään tuntikaudet juoksurataa ympäri. Mutta kuinkas ollakaan, päädyin itsekin nauttimaan ratajuoksun kisatunnelmista muutama viikko sitten.

Kuten moni blogiamme tiiviimmin seuraava tietää, olemme sisaruksina hieman painottaneet erilaisia juoksuja. Siinä missä nuorimmainen osallistuu duathloniin tai triathloniin, minä olen rämpinyt mieluiten poluilla ja isosiskolle ovat kelvanneet niin maantiemaratonit kuin radatkin.

Vaikka juoksua ja lenkkeilyä harrastaneena itsekin ehkä ajattelen, että on sama, missä ja miten juoksee, eroakin on. Lähtiessäni ex tempore mukaan ratajuoksuun, hyppäsin syvään päätyyn täysin kylmiltäni ja valmistautumatta.

Ennen juoksun alkua.

Ratajuoksu yllätti positiivisuudellaan. Olin ajatellut, että radan kiertäminen on niin yksitoikkoista, että hölkkäilen vain tapahtuman alun, ja siirryn sitten kisakatsomoon. Mutta juostessa mieli muuttui. Kun tunti oli takana, ajattelin, että hölkkään vielä toisenkin. Sen jälkeen ajattelin, että jatkan puoliväliin. Sitten sain päähäni, että juoksen sataan kierrokseen saakka. Vikaan tuntiin. Ja hei sisko, nyt enää kymmenen minuuttia! Ne vielä mennään.

Vaikka kokemattomuuteni näkyi tuloksessa, ei tavoitteesta muutamalla sadalla metrillä jääminen lopulta juurikaan harmittanut. Ymmärsin, että olin lähtenyt tapahtumaan täysin valmistautumatta. Takana oli juuri podettu influenssa. En ollut tankannut. En ollut perehtynyt siihen, miten omatoimisesti tällaisessa kisassa olisi tankattava energiaa. Siinä, kun itse poimin satunnaisesti suuhuni mitä milloinkin teki mieli, maamme huiput kisa-avustajineen nauttivat milligramman tarkasti kisavaiheen edellyttämät energiat ja elektrolyytit.

Oman pöydän antimia.

Ja vaikka en osannut valita oikeanlaisia kenkiä kovalla pinnalla juoksemiseen, sähläsin wc-käyntien kanssa ja en ymmärtänyt seurata matkan kertymistä näyttötaululta, olin kokemukseen tyytyväinen. Miten mukavalta juostessa tuntuikaan, kun juomaa ja suolaa sai napata silloin, kun mieli teki. Ja miten hupaisaa oli tajuta, että energiaa ei kannata hukata turhaan koipien ylettömään nostamiseen, kun tasaisellahan tässä juostaan. Tai miten psykologisesti vaikuttava puolivälin suunnavaihdos oli. Ja kuinka merkittäviä konkareiden antamat kommentit kisan aikana olivat.

Ensikokemus ratajuoksuun sai siis minutkin innostumaan aiheesta. Ehkäpä juoksen radalla toistekin – ihan suunnitellusti ja harjoittelemalla. Suositan kaikkia, joita hiukankaan ratajuoksutapahtumat kiinnostaa, testaamaan lajia, sillä ehkäpä ratajuoksun syvimmän olemuksen voi ymmärtää vain kokeilemalla sitä.

Kaamosta ja motivaation etsiskelyä

Syyssateet piiskaavat ikkunaa, eikä ulos huvita lähteä. Lähipiirin kesähölkyttelijät alkavat hiippailla kohti kuntosaleja ja sisäjumppia – keväällä sitten nähdään taas juoksubaanoilla, kuulemma.

Ensimmäinen pakkasaamu

Itse juoksen ympäri vuoden. Ehkä siksi, että hiihtäminen ällöttää (kiitos koululiikunnan ja pakkohiihdon), enkä koe saavani kiksejä muistakaan talvilajeista. Laskettelurinteessä piipahtelen satunnaisesti, ja siinäpä se sitten.

Kahvikupposten äärellä pohdittiin, miten kukaan saa näissä olosuhteissa mitenkään pidettyä lenkkeilymotivaatiota yllä – on aina vaan pimeämpää, märempää ja kylmempää.

Sanoisin, että rutiineja luomalla se onnistuu. Kun jo aamulla tekee tietoisen päätöksen iltahämärissä juostavasta lenkistä, se alkaa tuntua houkuttelevalta. Ja onhan siinä oikeastikin jotain oudolla tavalla houkuttelevaa – aika ihanaakin. Hämärässä on helppo vajota omaan meditatiiviseen kuplaansa.

Lenkkimaisema hämärähyssyssä

Sekin edesauttaa, että varusteet ovat hyvät ja mukavat, säähän sopivat. Itselläni on tietyt vermeet tiettyihin lämpötiloihin: on eri paksuisia trikoita ja pitempää ja lyhyempää takinhelmaa. Juoksuhanskojakin on moneen tarpeeseen, ja niistä parhaimmat löytöni olen tehnyt Lidlin alelaareista: ohuimmat ihan vaan viileneviin syysiltoihin ja järeimmät niihin hetkiin, kun pakkanen kirpaisee kunnolla.

Treenipaikan ja -alustan vaihtelukin antaa harrastukseen uutta buustia. Välillä tekee mieli pinkaista kuntoportaita ja revitellä napit kaakossa, ja sitten on niitä päiviä, jolloin mäen nyppylöistä haluaa pysyä mahdollisimman kaukana. Joskus riittää ihan vaan se, että laittaa juoksumaton hyrräämään.

Kotikunnan juoksuportaat

Ympäri vuoden on kivoja juoksutapahtumia, ja niihinkin ilmoittautumalla saa puskettua itseensä lenkkeilyintoa – ehkä. Tuossa taannoin pohdimme siskojen kanssa, että syksyn tapahtumien aikaan tuntuu aina olevan kimpussa lentsu jos toinenkin. Osallistumisen kanssa on enemmän epävarmuustekijöitä kuin keväällä ja kesällä. Tätä kirjoittaessani olen ollut kahden perättäisen flunssa-aallon kourissa. Niiden välissä ennätin käydä kolme kertaa lenkillä, ja taas on huilin aika. Kismittää ja ärsyttää – varsinkin kun omaan vuosikelloon alleviivaten merkitty syksyn ”the tapahtuma” on koittamassa ihan kohtsillään.

Kivaa vipinää tuo kuitenkin se, että keväällekin on jo tullut buukattua kaikenlaista. Ja niin kuin edellisen flunssakierteen melskeissä ja juoksutapahtumien jäädessä väliin vannoin, että ikinä en enää etukäteen ilmoittaudu mihinkään. Mutta joihinkin on vaan ilmoittauduttava, jos niihin mielii, sillä nehän viedään käsistä. Horisontissa siintää nyt kivasti vatsanpohjaa kutkuttava KK Nuts 55 km. Pikkusisko selvästikin vähätteli reitin rankkuutta, kun houkutteli sinne mukaan. Totuus on alkanut valkenemaan YouTube-videoita vilkuilemalla: ei taida olla ihan tasamaan lenkki luvassa.

Tossua toisen eteen siis, ja tavoitteita kohti! Aina tavoitteiden ei tarvitse olla ihan noin suurisuuntaisia, ja jokainen määrittää ne ihan omista lähtökohdistaan. Joskus riittää ihan vaan, että harrastuksestaan saa lisää virtaa ja eväitä arjen pyöritykseen. Ja jos asiaa oikein pysähtyy pohtimaan, juuri tuossa kohtaa ei tosiaankaan ole kyseessä mistään ”ihan vaan” -jutusta – sehän onkin itse asiassa koko homman ydin ja juonen juuri. Lyhytkään lenkki ei ole turha, ja jokaisella askelella mieli elpyy. Ja vaikka taivaalta tulisi räntää vaakatasossa, lenkin jälkeistä voittajaoloa ei peittoa mikään.

p.s Ehkä pieni motivaatiobuusti löytyy tästäkin: KK Nutsille ilmoittauduttuani huomasin, ettei minulla ole mitään hajua gaiterseista tai avaruuslakanoista, saatikka juoksutakkien vesipilariarvoista. Kun nämä varusteet ovat reitillä pakollisia, saan hyvän syyn palkita itseäni aika ajoin uusilla juoksuvermeillä. 🙂

Hanskoille ja tuubihuiville alkaa olla taas käyttöä.

Uutta päin ja rajoja rikkomaan

Kun pikkusisko Katja juoksi joitakin vuosia sitten ensimmäisen NUTS Karhunkierroksensa, maaliviivan jälkeen tuli väsynyt, itkua enteilevä puhelu. Ei ikinä enää, hän vannoi. Vannoa ei olisi kannattanut, sillä nutsailut eivät tietenkään jääneet siihen. Tänä keväänä Katja kipitteli aiempaa pitemmän matkan, ja oli jo ennen maaliviivaa into piukeana suuntaamassa ajatuksiaan seuraavalle. Innostus oli ilmeisen tarttuvaa, sillä varsin lyhyen houkuttelun jälkeen tajusin luvanneeni, että seuraavalle tulen minäkin.

Polkujuoksut ovat minulle ihan tuntematonta maaperää. Pisin polkurupeamani on Kopparnäsin upeilta rantakallioilta, eikä sekään ihan tyylipuhtaasti sujunut. Kaatuilin ja kompastelin juurakoissa, kun tekniikkani oli mitä oli. Vuoden päästä häämöttävä koitos on siis vähintäänkin oman mukavuusalueen rajojen kolkuttelemista. Ja niitä rajoja täytyy alkaa rikkomaan jo treenikaudella. Polkujuoksutekniikka kun ei taida kehittyä asfalttitietä hölkyttelemällä.

Pää huutelee, että onpas hankalaa ja ei pysty. Väsy iskee, kivikkoon kaatuminen tekee kipeää ja muutenkin on varmaan ihan kamalaa. Uusille aluevaltauksille suuntaaminen tarkoittaa sitäkin, että omia päänsisäisiä jarruja on alettava purkamaan. Parhaiten se onnistuu päivittämällä tutut treenirutiinit: viisaammat ovat kertoneet, että poluilla tarvitaan myös lihaskuntoa. Taannoiselta juoksuleiriltä tutuiksi tulleet bulgarialaiset kyykyt ja maastavedot pysyvät siis jatkossa aiempaa tiiviimmin mukana treenirepertuaarissa. Perusominaisuuksia on syytä vahvistaa ja suorituskuntoa täytyy viritellä pitkin matkaa.

Matkaetappeina siintelevät muutamat kivasti kutkuttelevat tapahtumat: syksyllä on tarkoitus juosta ainakin yksi maraton, ja vielä syksymmällä on vuorossa halliultra.

Halliultra tarkoittaa sananmukaisesti sitä, että juostaan tuntikausia rataa ympäri ja vieläpä sisällä hallissa – varsin toisenlainen ääripää kuin tunturiultra. Ja kaikessa outoudessaan siinäkin on jotain koukuttavaa. Koukutusta piisaa niin paljon, että sain vastavuoroisesti houkuteltua Katjan mukaan seuraavaan ratahölkyttelyyn. Metsissä ja luontopoluilla kipittelevälle siskolle radan ramppaaminen tulee olemaan tylsyyden huipentuma – mutta tylsyyden voittaminen se vasta hienoa onkin.

Kun mukavuusalueeltaan uskaltautuu kurkottelemaan vähän tavallista kauemmas, onnistumisen mukanaan tuoma tunne on huikea. Tavoitteiden saavuttamisella endorfiinihurmos on taattu, ja arjessakin jaksaa taas paremmin. Siispä juoksutossut jalkaan ja uutta päin!

Miten treenasin tänään: aamulla leppoisa tasavauhtinen palauttava juoksulenkki, päälle vähän pilatesta. Iltapäivällä hanslankarin hommia terassiremontin äärellä.

Matkalla Vantaan maratonille

Tavoitteellisuus on juoksuharrastuksen suola ja sokeri – sen lisäksi, että haasteet luonnollisestikin motivoivat liikkumaan, ne pitävät mielenkin kivassa vireessä. Nyt tavoitelistallamme on lokakuussa juostava Vantaan maraton.

Itsellä edellisestä maratonistani (Tukholmassa) on koronavuosien takia vierähtänyt tovi. Olen viimevuosina hölkännyt lähinnä ex tempore puolikkaita sekä osallistunut lyhyisiin polkujuoksutapahtumiin.

Lokakuusta huhtikuuhun olen hiihtänyt sekä kävellyt lenkkejä koiran kanssa. Säännöllisempää hölkkäämistä lisäsin viikkoihin vasta maaliskuussa teiden sulettua ja huhtikuun puolivälistä mukaan on tullut mukavasti vaihtelua tuova suunnistus.

Suunnistamassa.

Koska olen kuitenkin enimmäkseen hiihtänyt, huomaan juoksemisen tuntuvan lihaksissani. Kasvatankin viikottaista juoksukilometrimäärää maltilla ja lisään treeneihin myös pyöräilyä. Tandemilla polkiessa syke pysyy suhteellisen matalana ja kanssapyöräilijän kanssa on helppo jutella. Lisäksi ohjelmaan tulee myöhemmin mukaan intervalleja ja tempo-juoksuja.

Treeniohjelmani on melko kevyt. Jäljellä olevat viikot 1-6 jatkan kolmen juoksulenkin tahtia pitäen yllä peruskuntopohjaani. Viikoilla 7-9 pidennän lenkkejä ja viikolla 10-20 otan ohjelmaan mukaan vauhtileikittelyä, intervalleja, tempojuoksua sekä mäkitreeniä. Viimeisen pitkän juoksun teen kolme viikkoa ennen maratonia.

Mäkiä!

Moni treenaa minua kovemmin ja se näkyy varmasti myös loppuajoissa. Tavoitteenani ei ole juosta kovaa, vaan selvitä tästäkin koetoksesta läpi hyvillä mielin ja ehjänä. Enää ei kannata kuitenkaan tuudittautua ajatukseen, että aikaa on. Edessä oleva puoli vuotta menee äkkiä, joten matka kohti Vantaan maratonia on hyvä aloittaa nyt!

Valmistautumistamme Vantaan maratonille voi seurata Juoksusiskot blogissa sekä Instagramissa että Facebookissa. Nyt vuoden alusta liikuttuja kilometrejä on itselläni takana 859.

Tervetuloa seuraamaan minun ja sisareni treenimatkaa kohti Vantaata!

Juoksutavoitteita vai sunnuntaihölkkää?

Olen viime viikot hieman kateellisena seurannut some-hehkutuksia juoksutapahtumista. Joku on tehnyt PB:n puolikkaalla, toinen pinkonut ensimmäisen vitosen alle puoleentuntiin, kolmas on pyyhältänyt puolikkaan ja kokonaisen maratonin putkeen ja voih, vanha työkaveri on taas kiitänyt Vaaroilla. Tietenkin!

Toisaalta toisten saavutusten näkeminen antaa buustia. Tulee fiilis, että sitä haluaa ensi kerralla olla itsekin mukana. Ja vaikkei sosiaalisen median kautta seuraamaa ihmistä aina varsinaisesti tunne, tulee moni vuosien varrella päivitystensä kautta hyvinkin tutuksi. Sieltä huomaa toisten saavutukset ja treenimetodit tai havaitsee ne, jotka ovat osallistuneet juoksutapahtumaan lähinnä päähänpiston ja treenaamattomuuden kautta.

• 

Ex tempore puolikkaalla

Itse olen ollut tänä vuonna lähinnä jonkinlaisessa ”koronakoomassa” ja vältellyt kisasiirtämisten pelossa tapahtumiin ilmoittautumisia. Niinpä vuosia perinteenä olleet tapahtumat, mitkä ovat rytmittäneet treenaamista, ovat jääneet pois ja vuoteen on osunut vain kaksi, täysin suunnittelematonta lappujuoksua.

Toisaalta osin spontaanina, ja toisaalta taas hyvinkin suunnitelmallisena ihmisenä sopeudun suhteellisen hyvin maailmaan, missä juoksen ilman ohjelmaa ja silloin kun huvittaa. Kuitenkin välillä huomaan rimpuilevani nykyisen, menneen ja tulevaisuuden välillä. Haaveilen juoksemisesta ties missä aavikolla, muistelen parhaita juoksuvuosia ja ihmettelen, minne suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä, vai pitäisikö minnekään.

Niinpä, jos siskoiltani tulee viestiä, että juostaisiinko seuraavaksi yhdessä siellä tai täällä, nostaa spontaani minä innoissaan päätään. Samoin jaksan intoutua kaikista jutuista, missä kerrotaan, kuinka joku on yksin taapertanut viikon kanjonissa tai juossut Suomen halki. Tai entäpä se nainen, joka päähänpistosta lähti pyörällä Espanjaan.

• 

Syksyn ensimmäisiä hiihtoja

Toisaalta intoni ajaa usein myös järkeni ohi ja kuvittelen, että kykenen mihin tahansa, vaikka todellisuudessa tiedän, ettei höntsäilytreeneillä kannata lähteä pidemmille matkoille itseään rikkomaan. Siinä missä toinen siskoni on ultrajuoksija ja toinen duatlonisti, olen itse ehkä enemmänkin sellainen fiilispohjainen sunnuntaijuoksija. Nytkin lumentupruttaessa taivaalta en lähde liukastelemaan juoksulenkille, vaan suuntaan suosiolla vain hiihtämään.