Olemme kolme aktiivisesti ja monipuolisesti liikkuvaa siskosta kahdelta mantereelta: Suomesta ja USA:sta. Tervetuloa tutustumaan elämäämme! Aktiiviliikunta on yhteinen intohimomme, elämäntapamme ja energianlähteemme.
Tavoitteellisuus on juoksuharrastuksen suola ja sokeri – sen lisäksi, että haasteet luonnollisestikin motivoivat liikkumaan, ne pitävät mielenkin kivassa vireessä. Nyt tavoitelistallamme on lokakuussa juostava Vantaan maraton.
Itsellä edellisestä maratonistani (Tukholmassa) on koronavuosien takia vierähtänyt tovi. Olen viimevuosina hölkännyt lähinnä ex tempore puolikkaita sekä osallistunut lyhyisiin polkujuoksutapahtumiin.
Lokakuusta huhtikuuhun olen hiihtänyt sekä kävellyt lenkkejä koiran kanssa. Säännöllisempää hölkkäämistä lisäsin viikkoihin vasta maaliskuussa teiden sulettua ja huhtikuun puolivälistä mukaan on tullut mukavasti vaihtelua tuova suunnistus.
Suunnistamassa.
Koska olen kuitenkin enimmäkseen hiihtänyt, huomaan juoksemisen tuntuvan lihaksissani. Kasvatankin viikottaista juoksukilometrimäärää maltilla ja lisään treeneihin myös pyöräilyä. Tandemilla polkiessa syke pysyy suhteellisen matalana ja kanssapyöräilijän kanssa on helppo jutella. Lisäksi ohjelmaan tulee myöhemmin mukaan intervalleja ja tempo-juoksuja.
Treeniohjelmani on melko kevyt. Jäljellä olevat viikot 1-6 jatkan kolmen juoksulenkin tahtia pitäen yllä peruskuntopohjaani. Viikoilla 7-9 pidennän lenkkejä ja viikolla 10-20 otan ohjelmaan mukaan vauhtileikittelyä, intervalleja, tempojuoksua sekä mäkitreeniä. Viimeisen pitkän juoksun teen kolme viikkoa ennen maratonia.
Mäkiä!
Moni treenaa minua kovemmin ja se näkyy varmasti myös loppuajoissa. Tavoitteenani ei ole juosta kovaa, vaan selvitä tästäkin koetoksesta läpi hyvillä mielin ja ehjänä. Enää ei kannata kuitenkaan tuudittautua ajatukseen, että aikaa on. Edessä oleva puoli vuotta menee äkkiä, joten matka kohti Vantaan maratonia on hyvä aloittaa nyt!
Valmistautumistamme Vantaan maratonille voi seurata Juoksusiskot blogissa sekä Instagramissa että Facebookissa. Nyt vuoden alusta liikuttuja kilometrejä on itselläni takana 859.
Tervetuloa seuraamaan minun ja sisareni treenimatkaa kohti Vantaata!
Olen viime viikot hieman kateellisena seurannut some-hehkutuksia juoksutapahtumista. Joku on tehnyt PB:n puolikkaalla, toinen pinkonut ensimmäisen vitosen alle puoleentuntiin, kolmas on pyyhältänyt puolikkaan ja kokonaisen maratonin putkeen ja voih, vanha työkaveri on taas kiitänyt Vaaroilla. Tietenkin!
Toisaalta toisten saavutusten näkeminen antaa buustia. Tulee fiilis, että sitä haluaa ensi kerralla olla itsekin mukana. Ja vaikkei sosiaalisen median kautta seuraamaa ihmistä aina varsinaisesti tunne, tulee moni vuosien varrella päivitystensä kautta hyvinkin tutuksi. Sieltä huomaa toisten saavutukset ja treenimetodit tai havaitsee ne, jotka ovat osallistuneet juoksutapahtumaan lähinnä päähänpiston ja treenaamattomuuden kautta.
Ex tempore puolikkaalla
Itse olen ollut tänä vuonna lähinnä jonkinlaisessa ”koronakoomassa” ja vältellyt kisasiirtämisten pelossa tapahtumiin ilmoittautumisia. Niinpä vuosia perinteenä olleet tapahtumat, mitkä ovat rytmittäneet treenaamista, ovat jääneet pois ja vuoteen on osunut vain kaksi, täysin suunnittelematonta lappujuoksua.
Toisaalta osin spontaanina, ja toisaalta taas hyvinkin suunnitelmallisena ihmisenä sopeudun suhteellisen hyvin maailmaan, missä juoksen ilman ohjelmaa ja silloin kun huvittaa. Kuitenkin välillä huomaan rimpuilevani nykyisen, menneen ja tulevaisuuden välillä. Haaveilen juoksemisesta ties missä aavikolla, muistelen parhaita juoksuvuosia ja ihmettelen, minne suuntaan pitäisi seuraavaksi mennä, vai pitäisikö minnekään.
Niinpä, jos siskoiltani tulee viestiä, että juostaisiinko seuraavaksi yhdessä siellä tai täällä, nostaa spontaani minä innoissaan päätään. Samoin jaksan intoutua kaikista jutuista, missä kerrotaan, kuinka joku on yksin taapertanut viikon kanjonissa tai juossut Suomen halki. Tai entäpä se nainen, joka päähänpistosta lähti pyörällä Espanjaan.
Syksyn ensimmäisiä hiihtoja
Toisaalta intoni ajaa usein myös järkeni ohi ja kuvittelen, että kykenen mihin tahansa, vaikka todellisuudessa tiedän, ettei höntsäilytreeneillä kannata lähteä pidemmille matkoille itseään rikkomaan. Siinä missä toinen siskoni on ultrajuoksija ja toinen duatlonisti, olen itse ehkä enemmänkin sellainen fiilispohjainen sunnuntaijuoksija. Nytkin lumentupruttaessa taivaalta en lähde liukastelemaan juoksulenkille, vaan suuntaan suosiolla vain hiihtämään.
Lokakuun päättyessä olin levoton. Kaipasin mieltä piristävää haastetta, joten päätin osallistua marraskuun putkulaan ja juosta päivittäin vähintään 25 minuutin ajan.
Haasteen suorittaminen sujui hyvin erilaisia lenkkejä vaihdellen. Tosin siinä missä toiset raportoivat juoksevansa puolimaratonin pituisia matkoja päivässä, pidin itse kilometrit maltillisina.
Kun puolivälissä monotoninen treeni tuntui reisien lihaskalvoissa kireytenä, sain niihin avaavaa hierontaa. Pidensin myös kahdesti juoksuväliä, lähtemällä edellisenä päivänä lenkille aamuvarhain ja seuraavana vasta iltamyöhään. Välillä löysin itseni polkujuoksemasta ja toisinaan juoksin vain lyhyen lenkin asfaltilla. Vaihtelin myös lenkkareita fiiliksen mukaan.
En kuitenkaan onnistunut haasteessa. Muutama päivää ennen kuun loppua sairastuin. Lapseni koulussa oli todettu koronaa ja perheenjäsenkin oireili. Kun kurkkuni kipeytyi, luovutin hammasta purren. Juoksu vaihtui kävelyyn.
Aktiivisuusmäärä kuukausittain tunneissa.
Olin ajatellut haasteen myötä lisääväni päivittäistä aktiivisuuttani, mutta toisin kävi. Reippailin noin 30 % edelliskuukautta vähemmän. Liikkumista kertyi putkulassa vain hieman enemmän kuin elokuussa, jolloin käteni oli murtumisen takia kipsissä, enkä voinut juosta lainkaan. Marraskuussa askelmäärä laski keskimäärin 3000 askeleella päivää kohden.
Aktiivisuusvertailua kuukausittain.
Lokakuun kaksi lepopäivää ja lajivaihtelu olivat kokonaisuuden valossa saaneet minut liikuimaan marraskuun putkulaa aktiivisemmin.
Ehkäpä minunlaiseni liikkujan fysiikka ja psyyke kaipaavat niin vaihtelevuutta kun lepopäiviäkin. Silti, hienoisena yllytyshulluna, kokeilen haastetta ehkä joskus uudelleen.
Runner’s World -lehti yllyttää yhteisöään muutaman kerran vuodessa liittymään juoksuputkelaisten joukkoon. Yksi putkista on joskus talvella, toinen kesän korvilla. Tällä kerralla liityin mukaan. Meillä ei täällä järjestetä vieläkään kisoja, joten kaikenlaiset haasteet ovat hyvä tapa pitää motivaatiota yllä. Juoksin siis Memorial Daystä (25.5.) itsenäisyyspäivään (4.7.), viisi viikkoa, yhteensä 41 päivää.
Aiemmista yrityksistä viisastuneena tiesin, että juoksuputken aikana jatkuvasti kertyvä rasitus pitää ottaa alusta alkaen huomioon. Kun lepopäivät puuttuvat, edellisestä rasituksesta on ehdittävä palautua joka päivä, jotta putken saa kunnialla ja vammautumatta päätökseen. Tarvittaessa väliin voi toki rakentaa ns. striikkarin välipäivän, eli juosta aamulla ja seuraavan kerran vasta seuraavan päivän illalla.
Tämä luuppi tuli viikkojen aikana varsin tutuksi.
Omat tavoitteeni olivat tällä kerralla vaatimattomat. Lähinnä halusin rakentaa kevään sairasteluissa rapistunutta peruskuntoa – ja päästä ulos talosta. Useimpina päivinä juoksin vain minimin, eli yhden mailin. Kun pidensin matkaa, pysyin aika uskollisesti siinä säännössä kiinni, että matka kasvaa vain 10 % viikon kokonaisrasitukseen nähden. Vauhtileikittelyt jätin näiden viikkojen aikana suosiolla sikseen – paitsi silloin, kun teini lähti mukaan juoksemaan ja ilmoitti, ettei ”ole mitenkään fyysisesti mahdollista edes juosta noin hitaasti”.
Tyypillisesti ponkaisin liikkeelle heti herättyäni. Suoraan aamujuoksun jälkeen hain koiran pitkälle kävelylle, sillä myöhemmin päivällä hänenkin ulkoilunsa rajoittuivat kuumuuden vuoksi lyhyihin piipahduksiin pihalla. Tunnustin alusta alkaen, että säännöllisen kävelyn merkitys sykkeen ja kunnon paranemiselle saattoi olla jopa merkittävämpi kuin lyhyen joka-aamuisen juoksun – mutta toisaalta juoksun merkitys pääkopalle oli suuri.
Juoksemisen ohessa myös uin, pyöräilin ja ulkoilin perheen kanssa, ja sykemittari uskollisesti raportoi aina seuraavana aamuna, oliko rouva ehtinyt palautua oheisharjoituksistaan. Pitkä uintiharjoitus illalla töiden jälkeen tyypillisesti pisti seuraavana aamuna sykkeet sekaisin.
Oheisharjoituksiin kuului mm. melontaa ja jousiammuntaa nuorison kanssa.
Juoksuputken välittömät hyödyt olivat ilmeiset: koira oppi muutamassa päivässä rakastamaan uutta aamurytmiämme, oma päivä lähti hienosti käyntiin, yöunet paranivat ja mieli virkistyi. Viiden viikon aikana myös keskisyke alkoi hiljalleen tulla alaspäin. Opin, mitä vauhtia on mentävä, että se pysyy aisoissa ja vähitellen saatoin sitten mennä vähän kovempaakin.
Jotkut suosittelevat virkistämään juoksuputkia reitin vaihteluilla. Itse hinkkasin sinnikkäästi asuinaluettamme kiertävää miltei mailin mittaista luuppia päivästä toiseen. Vaikka en siis useinkaan nähnyt mitään jännittävää, sain kasaan kivasti vertailukelpoista dataa. Aloin kierrellä muualla vasta, kun rupesivat juuri sen luupin varrella kunnostamaan katua ja jouduin reitillä pujottelemaan rakennusjätteen ja betoniporsaiden keskellä.
Villi luonto pyrkii joskus aamulenkeillä lähelle. Jälkikäteen mietin, miksi aikuinen peura hengasi noin lähellä korppikotkaa – ja mitä korppikotka oikein söi aamupalakseen.
Varsinaisia haasteita kohtasin tällä kerralla vähän. Alkupuolella putkea hankin jännitystä peliin potkaisemalla varpaan kipakasti takorautaiseen tuolinjalkaan. Muutaman päivän pohdin, murtuikohan se – mutta ei ainakaan pahasti, sillä se antoi juosta, vaikka olikin vähän arka ja turvoksissa. Jossain puolivälin kieppeillä sain pyöräilemällä pohkeet muikeasti jumiin ja ratkaisin tilanteen tilaamalla elämäni ensimmäisen foam rollerin. Ehkä kaikista tasaisimmin haasteena pysyi pyykkäys – jos meinaa putkeilla, ei haittaa jos kaapissa on tarjolla hulppea valikoima rekvisiittaa.
Juoksuputki päättyi 4. heinäkuuta. Leikittelin ajatuksella, että jatkaisin saman tien striikkaamista. Yllätyksekseni perhekin yhteen ääneen luetteli havaitsemiaan hyötyjä ja lämpimästi kannusti jatkamaan. Otin kuitenkin lopulta tauon, monestakin syystä – mutta etupäässä siksi, etten halua kokea painetta pitää putki hengissä, ja siksi juosta sellaisenakin päivänä, kun se ei ole hyväksi tai järkevää.
Mutta ehkä minusta tuli satunnainen striikkari, ja mielelläni jatkossakin heittäydyn mukaan Runner’s Worldin haasteisiin!
Koronakriisin aikana ruokapöydässämme virisi juoksua sivuava keskustelu, kun jälkikasvuni kyseenalaisti olenko enää lainkaan juoksija.
Huomasin takeltelevani. Jokakeväisten ja kesän alun tapahtumien peruuntuminen, kisavalmistautumisten puute ja hiipuneet kilometrimäärät oli noteerattu!
Fillaroimassa.
Pohdin pitäisikö selitellä alhaisia suoritusmääriä parin kuukauden sairastelulla, toipumisajan sykevaihteluilla tai uudelleen ilmaantuneella kuumeilulla. Vai sillä, että liikuntaa on hyvä viritellä kevyemmin.
Jälleen kuumeessa.
Vai pystyisinkö myöntämään, että oikeastaan jo ennen sairastumista minulle on riittänyt kevyt tavoitteeton lenkkeily. Että mieluummin haaveilen omatoimisesta suunnistamisesta, parin tunnin samoilusta tai rauhallisesta juoksusta meren äärellä enkä oikeastaan kaipaa kilpailuja.
Vai puolustaudunko? Kiistänkö asian ja väitänkö pian taas laativani uutta juoksuohjelmaa ja suunnittelevani syksyn tapahtumia. Kerron suuntaavani vuoden päästä KK Nutsille ja varaan sittenkin paikan syksyyn siirtyneelle HCR.lle.
Kaappeja siivotessa löysin jonkun menneen vuoden treenimuistiinpanot elokuusta kesäkuulle. Mäkitreenejä, tempoa, intervalleja. Tasaista. Pitkää. Tarkat merkinnät jokaiselta päivältä. 4.4 on mäessä mennyt 5 minuuttia tavoiteaikaa enemmän. Ja ai tuolloin oltiin juoksemassa Kaliforniassa!! Tuossa lienee lennot.
Vanhoja juoksumerkintöjä
Muistoista huolimatta tiivis ja säntillinen ohjelma hirvittää. Juoksutavoitteet, mitkä sopivat silloiseen elämään, eivät palkitse nyt.
Huijaanko siis itseäni vai myönnänkö, että tässä hetkessä on parasta ylläpitää kuntoa ja toipua flunssakierteestä maltilla. Tehdä asioita vain mahdollisimman monipuolisesti. Rakentaa pohjaa, jotta voi juosta tavoitteellisemmin, kun kipinä taas juoksutapahtumiin sairastelun jälkeen syttyy. Ja jotenkin muistaa kirjailija Karo Hämäläisen sanat: ”Kun lenkki kulkee, olen hyvällä tuulella. Se toimii myös päinvastoin: kun elämä on kunnossa, lenkki kulkee.”
The Running Trio - Juoksusiskot 