Juoksuputkessa

Runner’s World -lehti yllyttää yhteisöään muutaman kerran vuodessa liittymään juoksuputkelaisten joukkoon. Yksi putkista on joskus talvella, toinen kesän korvilla. Tällä kerralla liityin mukaan. Meillä ei täällä järjestetä vieläkään kisoja, joten kaikenlaiset haasteet ovat hyvä tapa pitää motivaatiota yllä. Juoksin siis Memorial Daystä (25.5.) itsenäisyyspäivään (4.7.), viisi viikkoa, yhteensä 41 päivää.

Aiemmista yrityksistä viisastuneena tiesin, että juoksuputken aikana jatkuvasti kertyvä rasitus pitää ottaa alusta alkaen huomioon. Kun lepopäivät puuttuvat, edellisestä rasituksesta on ehdittävä palautua joka päivä, jotta putken saa kunnialla ja vammautumatta päätökseen. Tarvittaessa väliin voi toki rakentaa ns. striikkarin välipäivän, eli juosta aamulla ja seuraavan kerran vasta seuraavan päivän illalla.

Tämä luuppi tuli viikkojen aikana varsin tutuksi.

Omat tavoitteeni olivat tällä kerralla vaatimattomat. Lähinnä halusin rakentaa kevään sairasteluissa rapistunutta peruskuntoa – ja päästä ulos talosta. Useimpina päivinä juoksin vain minimin, eli yhden mailin. Kun pidensin matkaa, pysyin aika uskollisesti siinä säännössä kiinni, että matka kasvaa vain 10 % viikon kokonaisrasitukseen nähden. Vauhtileikittelyt jätin näiden viikkojen aikana suosiolla sikseen – paitsi silloin, kun teini lähti mukaan juoksemaan ja ilmoitti, ettei “ole mitenkään fyysisesti mahdollista edes juosta noin hitaasti”.

Tyypillisesti ponkaisin liikkeelle heti herättyäni. Suoraan aamujuoksun jälkeen hain koiran pitkälle kävelylle, sillä myöhemmin päivällä hänenkin ulkoilunsa rajoittuivat kuumuuden vuoksi lyhyihin piipahduksiin pihalla. Tunnustin alusta alkaen, että säännöllisen kävelyn merkitys sykkeen ja kunnon paranemiselle saattoi olla jopa merkittävämpi kuin lyhyen joka-aamuisen juoksun – mutta toisaalta juoksun merkitys pääkopalle oli suuri.

Juoksemisen ohessa myös uin, pyöräilin ja ulkoilin perheen kanssa, ja sykemittari uskollisesti raportoi aina seuraavana aamuna, oliko rouva ehtinyt palautua oheisharjoituksistaan. Pitkä uintiharjoitus illalla töiden jälkeen tyypillisesti pisti seuraavana aamuna sykkeet sekaisin.

Oheisharjoituksiin kuului mm. melontaa ja jousiammuntaa nuorison kanssa.

Juoksuputken välittömät hyödyt olivat ilmeiset: koira oppi muutamassa päivässä rakastamaan uutta aamurytmiämme, oma päivä lähti hienosti käyntiin, yöunet paranivat ja mieli virkistyi. Viiden viikon aikana myös keskisyke alkoi hiljalleen tulla alaspäin. Opin, mitä vauhtia on mentävä, että se pysyy aisoissa ja vähitellen saatoin sitten mennä vähän kovempaakin.

Jotkut suosittelevat virkistämään juoksuputkia reitin vaihteluilla. Itse hinkkasin sinnikkäästi asuinaluettamme kiertävää miltei mailin mittaista luuppia päivästä toiseen. Vaikka en siis useinkaan nähnyt mitään jännittävää, sain kasaan kivasti vertailukelpoista dataa. Aloin kierrellä muualla vasta, kun rupesivat juuri sen luupin varrella kunnostamaan katua ja jouduin reitillä pujottelemaan rakennusjätteen ja betoniporsaiden keskellä.

Villi luonto pyrkii joskus aamulenkeillä lähelle. Jälkikäteen mietin, miksi aikuinen peura hengasi noin lähellä korppikotkaa – ja mitä korppikotka oikein söi aamupalakseen.

Varsinaisia haasteita kohtasin tällä kerralla vähän. Alkupuolella putkea hankin jännitystä peliin potkaisemalla varpaan kipakasti takorautaiseen tuolinjalkaan. Muutaman päivän pohdin, murtuikohan se – mutta ei ainakaan pahasti, sillä se antoi juosta, vaikka olikin vähän arka ja turvoksissa. Jossain puolivälin kieppeillä sain pyöräilemällä pohkeet muikeasti jumiin ja ratkaisin tilanteen tilaamalla elämäni ensimmäisen foam rollerin. Ehkä kaikista tasaisimmin haasteena pysyi pyykkäys – jos meinaa putkeilla, ei haittaa jos kaapissa on tarjolla hulppea valikoima rekvisiittaa.

Juoksuputki päättyi 4. heinäkuuta. Leikittelin ajatuksella, että jatkaisin saman tien striikkaamista. Yllätyksekseni perhekin yhteen ääneen luetteli havaitsemiaan hyötyjä ja lämpimästi kannusti jatkamaan. Otin kuitenkin lopulta tauon, monestakin syystä – mutta etupäässä siksi, etten halua kokea painetta pitää putki hengissä, ja siksi juosta sellaisenakin päivänä, kun se ei ole hyväksi tai järkevää.

Mutta ehkä minusta tuli satunnainen striikkari, ja mielelläni jatkossakin heittäydyn mukaan Runner’s Worldin haasteisiin!

Kun elämä on kunnossa, lenkkikin kulkee

Koronakriisin aikana ruokapöydässämme virisi juoksua sivuava keskustelu, kun jälkikasvuni kyseenalaisti olenko enää lainkaan juoksija.

Huomasin takeltelevani. Jokakeväisten ja kesän alun tapahtumien peruuntuminen, kisavalmistautumisten puute ja hiipuneet kilometrimäärät oli noteerattu!

Pohdin pitäisikö selitellä alhaisia suoritusmääriä parin kuukauden sairastelulla, toipumisajan sykevaihteluilla tai uudelleen ilmaantuneella kuumeilulla. Vai sillä, että liikuntaa on hyvä viritellä kevyemmin.

Vai pystyisinkö myöntämään, että oikeastaan jo ennen sairastumista minulle on riittänyt kevyt tavoitteeton lenkkeily. Että mieluummin haaveilen omatoimisesta suunnistamisesta, parin tunnin samoilusta tai rauhallisesta juoksusta meren äärellä enkä oikeastaan kaipaa kilpailuja.

Vai puolustaudunko? Kiistänkö asian ja väitänkö pian taas laativani uutta juoksuohjelmaa ja suunnittelevani syksyn tapahtumia. Kerron suuntaavani vuoden päästä KK Nutsille ja varaan sittenkin paikan syksyyn siirtyneelle HCR.lle.

Kaappeja siivotessa löysin jonkun menneen vuoden treenimuistiinpanot elokuusta kesäkuulle. Mäkitreenejä, tempoa, intervalleja. Tasaista. Pitkää. Tarkat merkinnät jokaiselta päivältä. 4.4 on mäessä mennyt 5 minuuttia tavoiteaikaa enemmän. Ja ai tuolloin oltiin juoksemassa Kaliforniassa!! Tuossa lienee lennot.

Muistoista huolimatta tiivis ja säntillinen ohjelma hirvittää. Juoksutavoitteet, mitkä sopivat silloiseen elämään, eivät palkitse nyt.

Huijaanko siis itseäni vai myönnänkö, että tässä hetkessä on parasta ylläpitää kuntoa ja toipua flunssakierteestä maltilla. Tehdä asioita vain mahdollisimman monipuolisesti. Rakentaa pohjaa, jotta voi juosta tavoitteellisemmin, kun kipinä taas juoksutapahtumiin sairastelun jälkeen syttyy. Ja jotenkin muistaa kirjailija Karo Hämäläisen sanat: “Kun lenkki kulkee, olen hyvällä tuulella. Se toimii myös päinvastoin: kun elämä on kunnossa, lenkki kulkee.”

Sysäys kohti kevään KK Nutsia

Vaikka liikkuminen ja juoksu ovat itselle kaikki kaikessa, on systemaattinen ja tavoitteeseen tähtäävä juoksumotivaatio ollut kateissa ja kevään kisakalenteri on henkisellä tasolla ammottanut tyhjyyttään.

Viime vuodelta tähän vuoteen sykevaihteluiden takia siirtyneet Karua ja KK Nuts eivät ole herättäneet intoa ja olen pitkin talvea kehittänyt itselleni mitä huvittavimpia selityksiä, miksi noihin kisoihin ei kannattaisi mennä;

  • Enää ei ehtisi treenata.
  • Yh-äitinä matkat vaatisivat organisointia.
  • En varmaan pääsisi maaliin tavoiteajassa.
  • En selviäisi.
  • Olen vanha.
  • En ole treenannut…

Kun olen jo ollut heittämässä pyyhettä kehään, puuttuva sysäys kisaosallistumispäätökseen löytyykin yllättävän läheltä.

Olemme pitkään suunnitelleet ystävieni kanssa reissua pohjoiseen. Kun aivan sattumalta matkamme näyttää ajoittuvan Kuusamoon juuri silloin, kun siellä kisataan, mitä teen?

Joskus on hyvä ottaa härkää — tai vaikka poroa sarvista.

Ei mennyt kuin hetki, kun olin saanut ravistettua usvaiset ajatukset pois mielestäni. Totta kai juoksisin Rukalla, jos sinne kerta mentäisiin! Ja eiköhän muitakin hengenheimolaisia matkaseurueestamme löytyisi! Kannustusjoukot olisivat ainakin kohdillaan!

Kiitos ystäväni! Vaikka päätös vaikuttaa hieman hullulta – täältä tullaan KK Nuts 55!

Yhteisjuttu: 2019 peruutuspeilissä

Elämä ja urheilu vertautuvat toisiinsa monella tavalla. Sitä saa mitä tilaa; juuri sen verran saa kuin panostaa. Myös se totuus pätee, että usein paremmin näkee vasta jälkikäteen. Mikä toimi, mikä ei, mikä onnistui, missä ehkä mentiin harhapolulle?

Jouluna 2019 juoksu on meidän kaikkien siskosten elämässä erilaisessa asemassa kuin se oli vuosi sitten. Jos kuka on lukenut meidän juttujamme pidempään, on jo huomannut, että me kirjoitamme paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mielen ja kehon yhteydestä, urheilun sovittamisesta elämän vaihtuviin vaiheisiin. Ja mikä muu elämässä olisikaan yhtä pysyvää kuin muutos?

Jos juuri nyt katsoo eteenpäin, suhde juoksuun on meillä jokaisella pienemmässä tai isommassa murroksessa. Tavalla tai toisella juoksu hakee kaikkien meidän elämässä uutta paikkaansa osana kokonaisvaltaisesti hyvää arkea ja elämää.

Mutta mitä eväitä vuosi 2019 antoi?

Sirpa: Kaksi puolimaratonia ja eka duathlon – näin jälkiviisaana, ehkä se oli minulle tänä vuonna paljon. Keväällä, kun olin uusissa töissä Teksasissa ilman perhettä, urheilu oli arjessani hyvin keskeisessä roolissa ja varmasti auttoi pitämään päätä kasassa. Mutta duathlonin jälkeen olinkin sitten tosi väsynyt. Teksasissa elettiin vuoden kuumimpia aikoja. Viikkoihin ei tehnyt edes mieli juosta. Luulin, että annoin itselleni kunnolla aikaa toipua, mutta jälkikäteen näen, että jossakin näillä main jotain meni pieleen: kun sitten hiljalleen taas juoksin, melkein heti ajauduin ongelmiin hamstringin kanssa.

Syksyn ja talven ajan päälajini onkin ollut uinti, siis uinnin opetteleminen. Uinnin kaverina olen pyöräillyt, patikoinut, tehnyt voimatreeniä ja fysioterapiaharjoitteita, joita lapseni kutsuvat pepun suurennusharjoitteiksi. Ilokseni olen huomannut, että hyvinvointini ei tarvitse välttämättä juuri juoksua, sillä melkein saman fiiliksen löytää myös altaasta. Melkein. Kyllä silti odotan sitä, että reisi taas kestää juoksua, edes vähän – ja työskentelen tämän eteen ankarasti.

Jos jotain tänä vuonna syvemmin ymmärsin, niin sen, kuinka tärkeää on pitää rasitus ja lepo tasapainossa. Että ilman kovia pohjia ei voi tehdä kovia tuloksia. Ja että ne kovat pohjat rakennetaan ajan kanssa, kärsivällisyydellä, pieni askel kerrallaan. Toivottavasti muistan tämän, sillä niin helppoahan on harhautua innoissaan kaikenlaisten kivojen tapahtumien ja haasteiden viidakkoon ja tavoitella jotain sellaista, mihin ei vielä ole valmis.

Anu: Melkein loppumetreille saakka kausi oli onnistunut. Muutama vuosi on mennyt repaleisesti; on ollut olkapääleikkausta ja kaikenlaista. Tänä vuonna juoksu kulki kivasti ja sain harjoitella terveenä. Hienoin kokemus oli ilman muuta kevään ultrajuoksu. Mukavana muistona on myös alkukesän maraton Tukholmassa.

Hölmöys iski joulukuun alussa: intouduin lähtemään mukaan ‘marrasputkeen’, eli juoksua joka päivä. Ei paha, jos sen tekee maltilla. En tehnyt. Itsenäisyyspäivänä iski armoton niskakipu ja niska turposi. Kuvaustutkimus kertoi, että kärsin spondylolyysistä ja oikoryhdistä. Tässä nyt sitten ihmettelen, mitä nuo termit tarkoittavat tulevien juoksujen kannalta. Itku pääsi, kun soitin lääkärikäynnin jälkeen miehelleni. Lääkärin sanat olivat lohduttomat: ei pitkiä juoksuja enää ikinä. Lempeä jooga voisi kuulemma toimia.

Katja: Peruutuspeiliin vilkaisu riittää. On ihan selvää, ettei 298:ssa täysin päämäärättömässä treenissä, ex-temporee juostussa HCR.ssä tai Länsiväyläjuoksussa sekä kasassa peruuntuneita juoksutavoitteita ole aihetta juhlaan.

Kun lyhyeen ajanjaksoon kasaantuu rajallisia voimavaroja liikaa kuormittavia asioita, on ollut viisautta hellittää juoksutavotteiden suhteen ja kuunnella kehoaan. Tehdyt valinnat ovat olleet jälkeenpäinkin katsottuna ainoat oikeat. Olisin varmasti selvinnyt luopumistani juoksutapahtumista, mutta olisin tehnyt ne jaksamiseni kustannuksella.

Vuoteen mahtuu myös uudenlaisesta itsetutkiskelua ja koko juoksupersoonan pohdintaa. Ennen lähes kaistapäisestä treenaajasta on tullut hiipuneita treenimääriä ja kadonneita kilpatavotteita ihmettelevä keski-ikäinen yh-mamma. Se mikä tuntui vielä vuosi sitten merkitykselliseltä ja antoi kiksejä elämään, ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Yht’äkkiä onkin hyvä olla näin. Juosta vain muuten vaan. Huvikseen. Ilman päämääriä.

Ja on ollut pakko myöntää, ettei tavoitteelliselle treenaamiselle ole ollut myöskään tilaa. Uusiin, liikuntamuotoihin panostaminen on tuonut vuoteen hiihtoa, luistelua, juoksua, polkujuoksuja, suunnistusta, patikointia, melontaa, pyöräilyä ja kävelyä. Rämpimistä siellä täällä hetkenkin mielijohteesta. Eli paljon hyviä, omaan persoonaan, aktiivisuustasoon ja elämään sopivia hetkiä.

Vuodestamme tuli meille kaikille sisaruksille täysin erilainen, kuin mistä uumoilimme. Tilanteet muuttuivat ja me muutuimme. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä tulevaa, jatkamme vakaasti liikkumiseen luottaen.

Sankarijuoksuja vai itsensä voittamista?

Heittelimme hiljattain siskojeni (sirpaontherun ja anutherunner) kanssa ilmaan ajatuksia siitä, missä tapahtumassa kukin meistä juoksisi, jos voisi valita minkä tahansa tapahtuman.

Yllätyksekseni en osannut heti vastata. Olisihan se unohtumaton elämys juosta Saharan poikki tai saavuttaa maratonmetrit täyteen Anarktiksen Ice Maratonissa tai suoriutua läpi Tor des Géantin 330 km:n juoksusta Aostanlaaksossa. Vai olisiko sittenkään?

Ehdin ajatella asiaa, kun vietin rentouttavaa lomaa Kreikassa. En ollut ohjelmoinut lomaviikkoon etukäteisiä tavoitteita juoksukilometreille. Toki matkalaukkuun olin pakannut aurinkorasvan ja kirjojen lisäksi lenkkarit juoksutykötarpeineen.

Loputtoman pitkällä rantakaistaleella juostessa tossut upposivat santaan. Olo oli sama, kun olisin tehnyt treeniä hangessa tarpoen. Aurinko porotti ja janontunne nousi pintaan nopeasti. Ajatuskin Saharasta tuntui hetkessä järjettömältä.

Vilukissana totesin myös Anarktiksen huonoksi vaihtoehdoksi. Ehkä minulle riittäisi, että juoksisin kotimetsän polkuja ja kotimaan lapputapahtumia. Tai korkeintaan poikkeaisin joissain yksittäisillä maratonpituisilla matkoilla ulkomailla. Jos sitäkään.

Eri juoksuryhmistä saamme kuitenkin herätteitä. Luemme huikeita tarinoita siitä, miten toiset juoksevat halki Euroopan, tai valloittavat jotain muuta suurta. Se tavallinen ja keskinkertainen ei tunnukaan enää miltään.

Minun kaltaiselleni kuntoilijalle riittää vähempikin. Voisimme iloita omista sankaritarinoista, olipa kyseessä juoksun aloittaminen, kunnon parantaminen tai mikä tahansa. Elämyksellisiä kiksejä voi tulla vaikka superaikaisin aamulla tehdystä lenkistä tai hetkestä hiljaisella metsäpolulla.