Ensimmäisinä sairasviikkoina kävin läpi tuttua ajatusketjua: jokohan tää kohta olisi ohi, joko voisin mennä juoksemaan / pyöräilemään, onpa harmi kun ei pääse uimaan, kyllä tässä nyt leviää sekä pää että pepanderi.
Sairastamisen aikana yritin muutamaan kertaan varovasti kuntoilla. Taudin luonteeseen kuului, että se heitti väliin 24-48 tunnin jaksoja, jolloin luulin parantuneeni, kun oireita ei yhtäkkiä ollutkaan. Kyllä ne sieltä sitten aina palasivat, ja urheiluyritysten seurauksena lihaskivut olivat potenssiin jotakin aivan odottamatonta.
Lopulta annoin periksi ja suorastaan unohdin, että olen koskaan aktiivinen ollutkaan. Vaatteita alkoi kasautua kuntopyörän tankoihin enkä enää katsellut innokkaasti Instan juoksukuvia. Vähän pelottikin edes yrittää puskea liikaa, kun keho ei selvästikään tiennyt, minkä pöpön kanssa oltiin tekemisissä.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että koronatestiä ei koskaan tehty: en tarvinnut oireisiin lääketieteellistä apua ja meidän osavaltiossa lieville tapauksille ei vielä tässä kohtaa testejä riittänyt. Mutta taudinkuvaan kyllä kuului kaiken muun ohella keuhkokipua, hengenahdistusta ja yskää.
Kuuden viikon tienoilla oloni alkoi kohentua. Vointi ja kyvyt vielä vähän heilahtelivat: eräänä sunnuntaina kävimme perheen kesken metsäkävelyllä – vastuullisesti maskit päällä (koska niitä on täällä sakon uhalla käytettävä) ja pompaten aina pöpelikköön, jos joku tuli vastaan. Ulkoilu oli ihanaa ja jaksoin sen aivan mainiosti.
Seuraavaa keskiviikkoa koputeltaessa kävely olikin yhtäkkiä taas raskasta ja sykkeet hypähtelivät punaiselle, kun ulkoilutin meidän vanhaa, hidasta koiraa. Ymmärsin, että paluu entiseen kuntoon on kuukausien työn takana ja että kilpalappuja ei tänä vuonna tarvitse hankkia, vaikka joku jossakin jonkun tapahtuman järjestäisikin.
Täysin toipunut en siis ollut vieläkään, mutta ajatuksen tasolla kuntoilu oli alkanut jo taas kiinnostaa. Mutta kuinka tästä eteenpäin? Kaikki tiedämme, että flunssankaan jälkeen ei saa olla enää kipuja tai kuumetta – mielellään muutamaan vuorokauteen – ennen kuin lähtee taas lenkille. Sittenkin pitää ottaa varovasti ja palata hitaasti, tämä selvä. Pohdin, löytyisikö jostakin tarkempia ohjeita.
”Kuntoilu potentiaalisen Covid-19:n jälkeen” ei näytä olevan aihe, josta vielä laajalti kirjoitettaisiin sen paremmin tieteellisiä kuin mutu-artikkeleitakaan, joten tutkiskelin sen sijaan, mitä netissä sanotaan urheilusta sairastamisen jälkeen.
Ensimmäisenä löytämäni nettiohje kehotti välttämään hengästyttävää liikuntaa yhtä monta päivää kuin tauti kesti. Ei kiitos! Tässä tapauksessa se olisi reippaasti yli 40 päivää! Seuraava artikkeli kehotti lepäämään kaksi viikkoa, mikäli sairauteen liittyi hengitystieoireita. Oi voi. Vanhuushan tässä ehtii tulla, ennen kuin kaikesta lepäämisestä tulee loppu!
Lopulta löytyi jotakin konkreettista: lääkäri kukalie suositti kevyttä kardiota yhdistettynä kevyeen voimatreeniin – esimerkistä kävi rauhallinen jooga. Mutta sitten sama artikkeli alkoi puhua kahden mailin juoksemisesta, mikä suoraan sanottuna tuntui utopistiselta. Päätin googlettaa vähän vahvemmilla panoksilla: mitä jos tauti olisi ollut vaikkapa keuhkokuume?
Löysin nämä käytännölliset ohjeet:
- Lyhyitä kävelyitä (max 20 min kerrallaan). Jos hengästyttää, pitää pysähtyä tasaamaan hengitystä.
- Kun olet valmis palaamaan normaaliin liikuntaan, aloita 50 %:n tehoilla ja kestolla verrattuna entiseen. Lisää korkeintaan 10% viikossa, kunnes olet entisellä tasolla.
Tämä kuulosti vihdoin varsin rohkaisevalta. Laskeskelin jo harjoitusten pituuksia, kun vielä lopuksi eksyin keskustelufoorumille, jolla triathlonistit keskustelivat keuhkokuumeesta. He kertoilivat tarinoita kavereistaan, jotka ”olivat jo täysin toipuneet” ja löytyivät sitten polun varresta hengettöminä. Jestas! Ehkäpä se kahden viikon lepo tähän kohtaan ei olisikaan maailmanloppu.
The Running Trio - Juoksusiskot 