Juoksusiskot puolikkaalla

Tavoitteenamme on juosta juoksukisoja yhdessä sisarten kesken, vaikka elämmekin eri mantereilla. Edellisen kerran meillä oli tarkoitus juosta yhteinen puolikas vuosi sitten Kaliforniassa. Silloin Sirpa sairastui, ja juoksu jäi häneltä väliin.

Nyt uusintajuoksu sovittiin Porvooseen, missä tarjolla oli puolikas sopivasti Sirpan käydessä Suomessa. Tällä kertaa Anu sairastui. Osallistuimme Sirpan kanssa puolikkaalle Anun räpsiessä kuvia juoksun varrelta.

Katjatherunner:

Juoksupäivä valkeni lämpimänä. Piipahdin aamusta koiran kanssa ulkona, ja päätin lähteä matkaan shortseissa. Ajellessa Porvoota kohden pilvet lisääntyivät ja aurinko meni piiloon. Sää oli kuitenkin juoksemiseen aika ihanteellinen. Sateisen yön jälkeen ilma oli hapekas.

Juoksijoita kisassa oli vain kourallinen. Mutta osallistujat olivat sitäkin kokeneempia. Jättäydyimme sisareni kanssa suosiolla jonon hännille. Totesimme heti alkuun, että tasainen 6.45 keskitahti sopi molemmille. Hieman arvuuttelin päivän kuntoani, mutta juoksu tuntui hyvältä ja matka taittui höpötellessä niitä näitä. Välillä tienvarrelle kerääntyneet kannustajat hukkasivat heija heijansa. Siskoni innokkaasti huuteli kannustajille kiitoksensa. Itse tyydyin vain nostamaan vaisusti peukaloa – tapana kun on säästellä energiaa kaikin keinoin.

Edellinen päivä oli mennyt kodin huonekalujen järjestelyissä, yöunet olivat jääneet lyhyeksi ja kesän harjoittelu tuntui rikkonaiselta. Epäilin, että juoksusta voisi pahimmassa tapauksessa tulla elämäni ensimmäinen DNF. Juoksu kuitenkin kulki.

Oli kiva taivaltaa matkaa yhdessä ja kerroinkin sisarelleni, että olen alkanut nauttimaan yhdessä juoksemisesta. Aiemmin olin juossut mieluummin yksin. Yhdessä juostessa ei keskity kuuntelemaan kengän hankaamista, vatsan kurnintaa tai pohdi jäljellä olevia kilometrejä, vaan voi huomaamattaan antaa ja saada toisiltaan lisävirtaa.

Ihan viimeiseen rutistukseen maalisuoralla paukut eivät itsellä kuitenkaan riittäneet, joten tyydyin vain huutamaan sisarelle kiristystsempit, ennen kuin hän pinkaisi tiehensä.

Upeaa, että sain jakaa sisareni ensimmäisen puolikkaan – ja että toinen sisar jaksoi tsempata meitä hyvällä vireellä.

Sirpaontherun:

Ihan mahtavaa, että eka puolikas tuli juostua juuri näin – ja Suomessa. Monta matkaa taittanut isosisko oli vieressä tukena, niin en lähtenyt alussakaan pahasti höntyilemään.

Toinen sisko ilmestyi reitin varrelle miehensä kanssa moneen otteeseen kuvaamaan ja kannustamaan. ”Hymy esiin, vatsa sisään!” huudahtin Katjalle aina, kuin näin Anun punaisen paidan. Vikalla kerralla ei enää kumpikaan huomattu.

Mentiin koko matka vahvasti, tasaisia 10-11 minuutin maileja. Välillä koetettiin vääntää maileja kilometreiksi ja päinvastoin, ja näin ennustella loppuaikaa – mutta etenkään toisella kierroksella numerot eivät enää toimineet siten kuin yleensä. ”Witchcraft!” kiljaisin, kun Katja koetti selittää, miksi 8 km kyltti oli muka oikeassa paikassa, vaikka matkaa maaliin oli enää kaksi mailia.

Missä tahansa isommassa tapahtumassa olisimme olleet ihan kelvollisia keskitason juoksijoita. Kuten etukäteen tiedettiin, Porvoossa kisaavat kuitenkin vain kovan tason menijät. Onneksi siihen osasi varautua, niin ei sitten niin harmittanut, kun heti kättelyssä kaikki painuivat näkymättömiin.

Reitti oli kaunis ja hyvin merkitty. Kaikki vapaaehtoiset olivat mukavia ja kannustavia. Silti pari ehdotusta: jos raatobussi (pyörä) ei ohittaisi tai virallinen valokuvaaja häipyisi paikalta ennen viimeisiä juoksijoita, sillä olisi valtava psykologinen merkitys…

Maaliin saapuessa jaksoin vielä ottaa loppukirin. Mielessäni kiidin kuin Mo Farah; Anun ottama video ei tosin tavoittanut aivan samaa tunnelmaa. Melkein meinasi tulla liikutus pintaan. Sisko ja miehensä olivat ostaneet meille omat Porvoon pokaalit, sillä jokainen juoksija on oman kisansa voittaja.

Iltapäivällä aloin ajatella, että vaikka siinä viimeisessä ylämäessä saattoi päästä ärräpäitä, niin eihän se matka loppujen lopuksi ollutkaan paha. Olisikohan mennyt kaksi kierrosta lisääkin?

Ja kun yhteiskisa ei vieläkään kolmisin onnistunut, ei auta muu kuin alkaa suunnittelemaan seuraavan yhteislenkin toteutusta. Olisikohan se Yosemite? Islanti? Vai mikä? Aika näyttää!

Kun juoksu menettää hetkeksi merkityksensä

Olen aina ajatellut, että minulle paras tapa unohtaa mieltä painavat asiat tai löytää uusia ratkaisuja tapahtuu lenkkarit jalassa. Hyvinkin lyhyt pyrähdys ulkoilmassa vuorokaudenajasta riippumatta on tehnyt minusta välittömästi kuin uudelleen syntyneen. Pahamieli, harmitus tai kiukku on ollut tipotiessään. Lenkkeily on tukenut hyvinvointiani ja jaksamistani ruuhkavuosien pyöritysten keskellä.

Olen luonteeltani suunnittelija ja suorittaja ja kalenteroin asiat pitkälle eteenpäin. Vaikka olen aina juossut vain itseni voittaakseni, on juokseminen ollut tavoitteellista. Ennen lappujuoksuja minulla on tapana rakennella juuri siihen juoksuun sopiva valmistautumisohjelma, mistä pitää kiinni. Suunnitelmallinen juokseminen on luonut viikkoihini ja elämääni raamit.

Tällainen on toiminut hyvin. Kilometrejä tossujen pohjaan on kertynyt ja kunto on kasvanut. Olen nauttinut erilaisista juoksutapahtumista ja matkoista suunnattomasti. Juoksu on ollut tärkeä osa elämää. Aikaa vain itselle.

Tämä on mun ”juoksijan raamattu”. Ihan loistava kirja!

Kun sitten joutuu tilanteeseen, jossa korttitalo ympärillä luhistuu ja josta kerroin viimeisimmässä postauksessani, suhde lenkkeihinkin yllättäen muuttuu. Aluksi unohdan lähteä lenkille. Kalenteroitu ohjelma menettää merkityksensä. Hiirenkorville selattu juoksukirja jää lojumaan koskemattomana pöydälle. Juoksupostaukset ja sosiaalisen median juoksuryhmät jää lukematta. Lähestyvä puolimaraton ei herätä ajatuksia. En selaile reittikarttaa tai suunnittele viimeisen viikon valmistautumista.

Teen muutamia yksittäisiä lenkkejä. Juoksu ei tunnu palauttavalta. Jalat vievät lenkin läpi mekaanisesti. Vaikka hiki virtaa naamalla, on lenkin jälkeen tyhjä olo. Suoritus on tehty, mutta ilo on poissa. Lyhennän lenkkien pituutta, juoksen harvemmin. En edes ajattele intervalli- ja tempolenkkejä.

Joskus on hyvä vain olla.

Lenkkien hoitava ja parantava vaikutus toimii, kun elimistön voimavarat ovat riittävät. Tilanteissa, joissa elimistö käy ylikierroksilla on syytä hidastaa. Unohdettava suunnitelmat ja suorittaminen. Ilo kyllä palaa, mutta siihen asti on hyvä olla itselleen hetken armollinen.

Antibiootteja ja juoksukielto!

Meillä juoksuun hurahtaneilla on sellainen kummallinen ominaisuus, että yritämme kaikin mahdollisin tavoin kieltää olevamme juoksukunnottomia, kun tauti iskee. Eipä taida olla pitkä aika, kun sisareni (maisteristason terveystieteilijä, sairaanhoitaja…) kysyi, voiko lähteä lenkille, kun flunssaa pukkaa ja kurkku on kipeä. Hirveä vimma päästä juoksemaan, vaikka järki sanoo, että olisi levon paikka.

Itselleni tämä kesä on ollut todellista hampaiden kiristelyä. HCR:n jälkeen kaikki tavoitteet ovat jääneet toteutumatta ja juoksuaskelten määrä on ihan ZERO.

Oikeastaan koko vuosi on mennyt juoksemisen kannalta penkin alle. Ensin leikattiin olkapää – ethän sitten ihan heti juokse, sanoi lääkäri. Hups, juoksin jo viikon päästä leikkauksesta. Mutta oikeasti koko alkukevät meni olkapäätä kuntouttaessa, hissukseen hölkytellen ja varovasti juoksemista hapikoiden.

Keväällä juoksin Länsiväylä-juoksun ja HCR:n. Sen jälkeen iski sitten epäonni. Ensin niksautin alaselkäni kotipihaa siivoillessani – ei mitään mahdollisuutta juoksemiseen, kun jalat hädin tuskin kantoivat kävellessäkään. Kun selkä antoi pikkuhiljaa myöten askelten nopeuttamiseen, iski kesäflunssa. Mitä ihmettä, enhän minä ole ikinä sairaana. Viimeisimmästä flunssastakin on aikaa jo puolitoista vuotta. Mutta tässä sitä vain ollaan, kahdeksatta viikkoa yskää rykien.

Joka aamu olen herännyt kuulostellen, josko tämä olisi se päivä, jolloin henki kulkee ja voisi lähteä lenkille. Ei ole ollut.

Eikö tosiaan? Eikö lenkille saakin mennä, jos flunssan oireet pysyttelevät kaulan yläpuolella? Nämähän pysyttelevät. Eivätkö pysyttelekin? No hemmetti, eivät pysyttele.

Tänään sitten lopulta raahauduin työterveyshuoltoon. Lääkärin diagnoosi oli armoton: antibiootteja, astmapiippu ja kuukauden juoksukielto. Blabla…lääkärin puheissa vilahtelivat termit ”tai muuten”… ”keuhkoputkentulehdus”, ”keuhkokuume”, ”sydänlihastulehdus”…

Vikisin hieman, että kuukaudenko..?? Lääkäri totesi, että ethän sinä siitä juoksemisesta mitenkään nauttisi, kun et pysty hengittämään juoksemattakaan.

Vaikka joku pieni järjen ääni sanookin, että kipeänä ei saa treenata ja että jälkitautien riski on melkomoinen, silti mieli panee vastaan. Jos edes vähän? Pieni kevyt lenkki? Kärsivällisyys on koetuksella, ja oikein joutuu pinnistelemään, ettei tule hölmöiltyä. Juokseminen on kuin huumetta, sitä on pakko saada. Tulee suorastaan vierotusoireita, kun ei pääse lenkille. Sitäpaitsi, kuntokin romahtaa ja sitten joutuu taas aloittamaan kaiken alusta.

Kun juokseminen on ollut osa elämää koko aikuisiän, tietää, että muutaman viikon täyslepo ei ole katastrofi ja että juoksukuntoon pääsee kyllä taas, kun pystyy treenaamaan. Ajatus on silti inhottava: ensimmäiset juoksutauon jälkeiset lenkit tulevat olevaan ikäviä. Kunto ei riitä, askel on raskas ja ketuttaa. Hemmetti, olin jo niin hyvässä kunnossa, ja tässä sitä rämmitään.

Mutta ei siis voi mitään. Ehkä voin sentään tehdä joitakin säälittäviä jalkakyykkyjä astmapiippuhönkäysten välissä. Tällä mennään, tämä oli tämmöinen kesä.

Tahdonvoimalla maaliin – Helsinki Twilight Run

Keväällä fb:n arvonnassa arpaonni oli suosiollinen ja voitimme ystäväni kanssa osallistumisen Helsinki Twilight Run & Walk -tapahtumaan. Saimme päättää juostavan matkan. Luonnollisesti valitsimme kisan pisimmän matkan, puolimaratonin – kympin tai vitosen sijaan.

Tämä puolikas oli ystäväni ensimmäinen ja se sai minutkin muistelemaan ensimmäistä, vuonna 2010 juoksemaani puolikasta. Lähdin tuolloin matkaan liian kovaa. Onneksi ymmärsin himmata vauhtia neljän kilometrin jälkeen.

Muistan vieläkin miten raastavalta ja loputtoman pitkiltä viimeiset mäet ja mutkat tuntuivat. Sisareni (anutherunner) tuli maalialueelle vastaan ja yritti kannustaa minua kiristämään tahtia, jotta 2.30 aika alittuisi. Tossuista ei kuitenkaan irronnut yhtään lisäpuhtia ja pääsin maaliin puolitoista minuuttia myöhemmin. Tuon jälkeen on toki tullut vastaan helpomminkin menneitä puolikkaita.

Valmistauduimme Helsinki Twilight -juoksuun keväällä ja alkukesästä juoksemalla ystäväni kanssa yhteisiä pidempiä lenkkejä. Osallistuimme myös erilaisiin ilmaisiin yhteisjuoksutapahtumiin. Osoittautui, että ystäväni on se, jota aina odoteltiin paikalle viimeisellä kellonlyömällä. Kerran koko muu porukka juoksi ystävääni vastaan, jotta saimme hänet lenkille mukaan! Muuten kumpikin treenaili omaan tahtiin.

Helsinki Twilight -tapahtuman tarkoituksena oli toimia minulle pitkänä harjoituslenkkinä ennen elokuun lopun Porvoon puolikasta (jonka juoksen yhdessä molempien sisarieni kanssa!). Tavoitteena oli nyt juosta matka rauhallisesti ja päästä hyväkuntoisena maaliin.

Kolme viikkoa ennen kisaa viestittelin viimeisen pitkän lenkin tekemisestä. Ystäväni oli silloin lomareissussa. Juoksukamat olivat toki mukana, mutta pitkän lenkin järjestäminen näytti vaikealta aikatauluttaa. Ystäväni kertoi suhtautuvansa hyvin rennosti tulevaan. Jos voimat loppuisivat, loppumatkanhan voisi aina kävellä.

Kun kisaviikko valkeni, perhoset vatsanpohjassa lisääntyivät. Lähes kisamatkan pituinen puuttuva lenkki vaivasi ystäväni mieltä. Suosittelin himmaamaan treenejä, nukkumaan hyvin ja syömään normaalisti sekä juomaan riittävästi. Hyvä valmistautuminen tukisi kyllä juoksun sujumista. Treenejä oli kuitenkin mukavasti takana.

Tapahtumapäivän koettaessa ensikertalainen oli kisakunnossa. Hän oli levännyt suhteellisen hyvin, malttanut olla pinkomatta liian pitkää matkaa liian lähellä kisaa. Elimistön hiilarivarat oli tankattu pastalla ja banaani oli varattu mukaan juoksua edeltäväksi evääksi.

Itselläni kisaviikko oli elämäni kaoottisin. Koko aikuiselämäni kestänyt avioliitto päättyi odottamatta. En ollut juoksua edeltävinä vuorokausina nukkunut kerralla tuntia enempää. Olin unohtanut syödä ja juoda. Keskiviikko-ilta oli jatkunut pitkälle yöhön viinin ja ystävien tuen voimin. Suoraan sanottuna en olisi ilmaantunut kisapaikalle, ellei kyseessä olisi ollut ystäväni ensimmäinen puolikas.

Olin aamulla syönyt jääkaapista pienen palan poikani tekemää pizzaa. Autoni oli huollossa, joten yleisillä liikkuessa lähdin kisapaikalle kolmisen tuntia ennen starttia. Juoksunumeroita jonottaessa huomasin nälän hiipineen vatsaan. Join pari mukillista järjestäjien tarjomaa mehua ja toivoin, että niistä virtaisi energiaa elimistööni. Kun ystäväni kertoi syöneensä kahta tuntia ennen juoksua, varoittelin ylitankkauksen vaaroista ja onnekseni jaoimme hänellä mukana olleen banaanin.

Ensimmäinen kymmenen kilometriä sujui leppoisasti jutellen. Tarkkailin kelloa. Vauhti oli tasainen. Juuri ennen kuin lähdimme toiselle kierrokselle, puolikkaan kovimman ajan juossut menijä pyyhälsi ohitsemme.

Toisen kierroksen alkaessa väsymys alkoi tuntua. Keskustelu harveni. Keskityin hengittämään ja sylkemään suuhun lentäneitä höntiäisiä. Ajattelin, että seuraavat viisi kilometriä vielä menisi samaa tahtia. Mielessä kuitenkin kummitteli, miten millään jaksaisin viimeiset viisi kilometriä.

Ilma oli kuuma. Olimme molemmat valinneet päällemme mahdollisimman kevyen vaatetuksen. Silti hiki virtasi ja kärsin lähdes jatkuvasta janosta. Juomapisteitä oli matkan varrella viisi. Kumosin kolmesti kurkkuuni urheilujuomaa ja muuten join 1-2 mukillista vettä joka pisteellä. Viimeisellä juomapisteellä urheilujuoman nieleminen tökki.

Viimeiset viisi kilometriä olivat tahtojen taistelua. Ensikertalaisen ystäväni juoksu kulki vielä hyvin. Kannustin häntä juoksemaan loppumatkan edeltä, mutta jatkoimme yhtä matkaa. Pätkin mielessäni loppureittiä. Vain kaksi 2,5 kilometrin matkaa edessä. Siitä selvittäisiin. Tossua vain toisen eteen.

Tuijottelin jatkuvasti kelloa. Viimeiset kaksi kilometriä olivat todella pitkiä. Metrit matelivat. Onneksi vastaan käveli juoksunsa jo suorittaneita, jotka jaksoivat hihkaista tsemppinsä. Varmasti menosta näkyi sen vaikeus. Silti olimme päättäneet edetä matkan loppuun saakka juosten.

Lopulta maalialueen kynttilävalaistus loisti edessämme. Enää loppuspurtti ja maaliin! Maali sijaitsi hiekkarannalla. Kenkä upposi joka askeleella eikä kiihdyttämisestä tullut mitään. Olimme varmaan kuin kaksi hidastetussa filmissä illan hämäryydessä etenevää ankkaa. Mutta sitten, ylävitoset ja hei, me ollaan maalissa!

Matka taittui sisulla ja periksiantamattomuudella. Se taittui ystävyyden tuella. Ajassa ei ollut hurraamista, mutta hymyt irtosivat molempien kasvoille ja hyvä olo valtasi kehon. Me tehtiin se. 21,1 km on takana!

Se oli siinä! Toisen ensimmäinen ja toisen ehkäpä vaikein puolikas.

Kohti Porvoota

Kun muutaman viikon päästä tulen lomalle Suomeen (ekaa kertaa neljään vuoteen!), Juoksusiskot kirmaisevat puolimaratonin Porvoossa. Anulle se on ties kuinka mones, Katja taitaa tätä kirjoittaessanikin olla juoksemassa yhtä puolikasta. Mulle tämä on aivan eka.

Ja niinpä olen koko ajan ajatellut, että kun ankarassa jet lagissa lopulta pääsen lähtöviivalle, otan ihan rauhassa. Treenaan aikuisten oikeasti marraskuun puolikkaalle, joka juostaan Joshua Tree -luonnonpuistossa. Porvoo on vain osa treeniä…

Anulla näitä riittää…

En olisi tullut edes ajatelleeksi, ellei Katja olisi muistuttanut varusteista puhuessamme, että pahimmassa tapauksessa Porvoossa sataa ja tuulee. Minun kalifornialaistunut kermapeppuni on ulkoillut sateessa viimeksi ehkä toissa talvena. Siitä puolimaratonista saattaa siis tulla hidas, pitkä ja ankara matka.

Kun olin näin siis vakuuttanut itseni siitä, että kelloa ei tällä juoksulla tarvitsisi ajatella, tulin vilkaisseeksi, millaiseen kyytiin olemme siskojen kanssa ilmoittautuneet. Kävi äkkiä selväksi, että kovaan.

…Ja Katjallakin on useampia.

Viime vuoden tuloslistan mukaan Porvoon mitalla -juoksussa on ollut mukana naisia kaiken kaikkiaan vain kourallinen. Kaikki – aivan kaikki – ovat juosseet tiukkoja aikoja. Maaliin viimeisenä tullut leidi on hänkin selvitellyt reitin alle 2 h 30 min. Ohhoh hups. Nyt saatan olla väärässä seurassa!

Mietin siinä tuloslistan äärellä, että vk-treeniä on muuten tullut tehtyä viime kuukausina ihan luvattoman vähän. Pitkillä lenkeillä kello tikuttaa mulle tällä hetkellä minuutin hitaampia mailiaikoja kuin vuosi sitten, vaikka juoksufiilis on sama.

Mulla on vasta treenipaita! 😄

Kävinkin sitten viikolla hädissäni vähän juoksemassa mäkiä, koska mäethän ovat sanonnan mukaan vauhtitreeniä tiiviissä paketissa. Siskoille joskus irvailen, että heidän ressukoiden pitää tehdä mäkitreeninsä tasamaalla – Etelä-Kaliforniassa kun kukkuloissa löytyy. Oli kiva huomata, että aikoinaan aivan järkyttäviltä tuntuneet ja kävelemäänkin pakottaneet nousut taipuivat. Vaikkakaan eivät vauhdilla.

Mutta vähän myöhäänhän nämä minun vauhtivirittelyni nyt tulevat. Hiljaa mielessäni toivon, että Porvoon tapahtumaan olisi tänä vuonna ilmoittautunut ennätysmäärä väkeä ja kanssani raahustaisi kokonainen jaosto etanantahtisia. Vielä ehtii hei ilmoittautua! Anyone?

Näistä meidät tunnistaa!

No, kävi miten kävi, 26. elokuuta ollaan Porvoossa pinkeissä juoksupaidoissamme. Jos sinäkin olet siellä, tule moikkaamaan! Nuorin siskoksista on ainakin sen verran kummaksi muuttunut maailmalla, että höpöttää hyvin mielellään vieraammallekin väelle – ja sen saa myös helposti juostua kiinni! 🙂