#ravinto, Arkiliikunta, Muu elämä, Terveys

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!

Arkiliikunta, Hyvinvointi, juoksu, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen, Uncategorized

Kun tavoitteet heittävät häränpyllyä

Kesällä luulin tietäväni, miltä juoksu- ja urheilutavoitteeni tälle syksylle, ehkä jopa vuodelle, näyttävät. Marraskuussa naapurikaupungissa järjestetään kaupungin ensimmäinen puolimaraton. Sinne aioin. Marraskuusta maaliskuuhun olisi tarjonnut sopivan treenipätkän Austinin maratontapahtumaan, jossa arvelin juoksevani varmaan toisen puolikkaan – rehellisesti sanoen pyörittelin myös ajatusta kokomaratonista. Keväällä aioin juosta Tejas Trailin 30K -tapahtumassa yöpoluilla.

Sitten alkoivat uudet työt ja kaikki tavoitteet heittivät häränpyllyä.

Pitkästä aikaa aamujuoksulla!

Olin Suomessa opettajana vuosikausia, mutta USAssa en ennen tätä vuotta ole luokkahuoneeseen astunut kuin vanhemman roolissa. Nyt palasin koulumaailmaan, takaisin kutsumusammattiini. Ja huh sentään, kuinka ottaakin tiukille. Päivät ovat pitkiä, oppilaiden haasteet moninaisia, itsellä paljon opittavaa ja onhan tässä tämä maailmanlaajuinen pandemiakin heittämässä kapuloita rattaisiin.

Onneksi ostimme sen juoksumaton. Tänä aamuna kävin ulkona juoksemassa ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Ilman mattoa ei juoksuista olisi tällä välin tullut mitään, ja vähiin ne ovat nytkin jääneet. Viikonloppuaamuisin olemme puolison kanssa pyrähtäneet kuumaan metsään maastopyöräilemään ja viime viikolla raahasimme lapsetkin haikille, kun lämpötila ei enää ylittänyt kolmeakymmentä. Oli siis paikallisittain ihan viileää!

Työkaveri, liikunnanopettaja, kertoili treenaavansa puolikkaalle. Ihastelin, että kylläpä hän jaksaa ja ehtii. No liikunnanopettaja kuulemma asuu lähempänä koulua kuin minä, ja kun hän siis herää aamulla viideltä juoksemaan, hän ehtii koululle seitsemäksi kuten pitääkin. Minun pitäisi nousta juoksulle neljältä, ja se jää kyllä tekemättä.

Haaveilimme kuitenkin, että jospa kevätlukukauden puolella meillä olisi homma paremmin hanskassa ja sitten ehtisimme vaikka koulun jälkeen treenata joskus yhdessä.

Perheen kanssa patikoimassa.

Tällä hetkellä syksyn suurimmaksi tavoitteeksi näyttää muodostuvan koulussa alkavan tyttöjen juoksukerhon valmentaminen. Aloittelemme noin kuukauden päästä, harjoittelemme kahdesti viikossa ja joulun nurkilla tyttöjen olisi tarkoitus olla 5K-kelpoisia. Odotan tätä innolla! Ehkäpä siinä lasten treenatessa pääsee itsekin vähän juoksentelemaan pitkin kenttää.

Omat juoksukisat saavat nyt hetkeksi kuitenkin jäädä. Toistaiseksi täytyy riittää, että pääsen tavalla tai toisella liikkumaan ainakin sen pari kolme kertaa viikossa. Kun elämä heittää kierrepalloa, ei auta kuin kieriä mukana.

Asioita joista ei kerrota, juoksukilpailu, Muu elämä, Tapahtumat

Palopuheita – Miksi juoksen?

Poikani valmisteli äidinkielen tunnille, kymmenminuuttista, vaikuttavaa puhetta. Sellaisena hieman konservatiivisena naisten oikeuksien kannattajana aloin heti heittelemään ilmaan ajatuksia hyvistä aiheista. Mitäs jos paasaisit Texasin uudesta aborttilaista. Tai tasa-arvoisesta maailmasta? Siitä, miten edelleen miehet tuntuvat hallitsevan maailmaa, vaikka meidän kuuluisi jo olla tasaveroisia.

Poikani nosti katseensa koneen ruudusta hieman innottomana. Taas tuo mutsi vauhkoo. Eikä se edes tajua, että aihe piti valita opettajalla jo varmaan vuosia käytössä olleesta, hieman yleismaailmallisesta ja ei niin intoilevasta listasta. Ei siis mitään ajankohtaista. Ei mitään omaa.

En siis hänenä voisi paasata naisten oikeudesta liikkua vapaasti. Oikeudesta juosta. Tai terveydestä. Siitä miten kaikkien lasten olisi hyvä liikkua päivittäin. Tai siitä, miten staattisen vanhainkotien sijaan meillä voisikin tulevaisuudessa olla ikäihmisten mobilisointikeskuksia. Haluanko minä vanhana makaamaan viimeisiksi vuosiksi kiinni sairaalasänkyyn lääkittynä, vai haluanko mieluummin liikkua. Ulkoilla. Nauttia. Elää. Tehdä päivälenkin, vaikka sitten lyhyenkin, edes juoksumatolla?

Tahdon. Koska tahdon liikkua. Kuten tänäänkin oli tarkoitus.

Päivän ohjelmana piti olla Oittaa Trail Day. Kisa, missä olisi vaihtoehtoja maastojuoksusta duatlonin kautta triatloniin.

Olin ajatellut kokeilla maastotriatlonisprinttiä lähes kylmiltään. Vaikka en ole treenannut uintia pikkusiskoni lailla, olen pulikoinut kesällä enemmän meressä kuin koskaan. Lähinnä olen tosin tippunut mereen purjelaudalta, mutta olen myös tehnyt joitakin lyhyitä uintimatkoja. Ja sprintti ei olisi ollut niin vakavamielinen. Joten olisin niin mielelläni uinut vaikka kisan viimeisenä märkäpuvussani, kiiruhtanut vaihtamaan päälle pyöräilyasua ja viilettänyt loppukisan juosten metsäpolulla. Tapahtuma on kuitenkin peruttu.

En siis selvästikään pääse testaamaan melko onnetonta avovesi uimataitoani ja purkamaan kisaliikkumiseen energiaani. Intoani papattaa ajankohtaisten aiheiden palopuheita ei myöskään selvästikään sytytä kotona ketään. Puen lenkki vaatteet päälle ja lähden koiran kanssa metsään.

Juoksen, koska haluan. Juoksen, koska se tekee minulle hyvää. Juoksen, koska voin.

mieli, Muu elämä

No mitä siitä nyt sitten ihmisetkin ajattelee…

Kun pikkusisko Sirpa tuossa taannoin kirjoitti ulkosuomalaisen silmin suomalaisten tervehtimiskulttuurista, pysähdyin miettimään, miten paljon meidän itse kunkin tekemisiä rajoittaa se, mitä toiset meistä ajattelevat. Tai mitä arvelemme toisten meistä ajattelevan.

Häpeileviä hiekkahemmoja Barcelonan hiekkarannalla – silloin kun vielä matkusteltiin…

Minulla on melko vakiintunut tapa juosta tietty lenkki sunnuntaisin. Eräällä ikääntyneemmällä setäihmisellä näyttää olevan sama tapa; kohtaamme lähes joka sunnuntai ensin yhdessä kohtaa ja sitten vielä lenkin loppuvaiheella toistamiseen. Tervehdimme nykyisin maltillisella kädenheilautuksella. Mutta kun osumme lähikauppaan samaan aikaan, kummankin katse kääntyy pälyilemään seinänvierustoja. Olemme lenkkituttuja, emme kauppatuttuja. Eihän sitä nyt kaikkia moikata. Mitä siitä ihmisetkin ajattelisivat.

Tosi kauan sitten luin Sarah Knightin teoksen, jossa opastettiin vähät välittämään asioista, jotka eivät tuota itselle iloa. En oikein tiedä, tykkäsinkö kirjasta. Aina ei voi olla välittämättä. Eikä se ole aina kohteliastakaan. Ajatellaan nyt vaikkapa tilannetta, että jonkun kanssakulkijan jokin ominaisuus ärsyttää. Et voi mennä sanomaan, että ärsytät. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Kirja muistui mieleen, kun pohdin, jaksanko lähteä lenkille. Ei huvittanut. Aurinko paistoi, oli vapaapäivä. Mitä parhain lenkkisää. Tuntui kuitenkin, että tänään askel olisi tahmea. Laahustaisin hitaasti ja työläästi. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat?

Lähdin kuitenkin, sillä ajatus juoksun jälkeisestä endorfiinihuumasta voitti. Ja hyvä niin, sillä askel ei sitten kuitenkaan ollut tahmea. En laahustanut, eikä tarvinnut miettiä, mitä ihmiset siitä olisivat ajatelleet. Lenkillä vastaantulijoita moikkaillessa tuli kuitenkin mieleen, että mitähän nuokin minusta ajattelevat?

Ajattelevatkohan, että kylläpäs tytöllä askel lentää. Tai että onpas mukavaa, että joku on lähtenyt juoksemaan. Tai että mitäs me ulkoilijat. Vai ajattelevatko, että tuokin ikääntyvä leidi tuossa, vielä viitsiikin.

Äidin kanssa jutellessa tuossa taannoin heitin puolivillaisesti ilmaan, että pitäisiköhän vaihtaa työpaikkaa. Todettakoon, että siihen ei ole mitään erityistä syytä, kunhan nyt tuli tuollainenkin lausahdus ääneen heitettyä. Äiti totesi, että mitä sinä hyvä ihminen tuollaista, tuossa iässä. Mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

ARGH! Ärsytät!

Filosofi Esa Saarinen jäi ihan vastikään eläkkeelle professorin virastaan. Hänen jäähyväisluentonsa tuli suorana lähetyksenä netissä – se kesti kolme tuntia, enkä liikahtanut hetkeksikään. Saarinen puhui ajattelusta, tai ajattelun ajattelusta, tai ajattelun ajattelun ajattelusta. Filosofit, tiedättehän. Mutta oli siinä ihan ajatuksentynkääkin, näin tavallisen taapertajankin näkövinkkelistä. Ajattele, mitä ajattelet.

Perjantaisin tulee helposti ostettua kotiin jotain hyvää. Palkkioksi raskasta arjesta. Kun Saarisen innoittamana pysähdyin ajattelemaan ajatteluani, huomasin, että piilotan ostoskassiin alimmaiseksi ne viikonlopun hyvät – päällimmäiseksi asettelen lehtisalaatit ja parsakaalit, jotta ne näkyvät kanssaihmisille. Terveellisiä ostoksia tässä vain. Sipsipussi piiloon – mitä siitä nyt ihmisetkin ajattelisivat.

Mutta siitä tervehtimisestä, josta siskokin kirjoitti. Entä jos mokaa – tervehtii ensin, ja sitten toinen ei tervehdikään? Tai jos hätäpäissään tekee virhetulkinnan – luulee, että toinen tervehtii, mutta tämä nostaakin vain kättään kohentaakseen pipoaan? Ja itse olet jo innokkaana heilauttanut moikat. Voi itku, mitä ihmisetkin tästä nyt ajattelevat.

Sarah Knight kehottaa antamaan piupaut tuntemattomien tyyppien ajatuksille. Loppujen lopuksihan ei voi tietää, ajattelevatko ihmiset siten miten itse luulee heidän ajattelevan. Saattaahan olla niinkin, että itse vain ajattelee muiden ajattelevan.

Tänäänkin on upea aurinkoinen päivä. Mitä parhaimmat puitteet hyvän tuulen juoksulenkille. Juoksuvaatekoppaa penkoessani käsiin osuvat huikean punaiset juoksutrikoot, joiden olemassaoloa en muistanutkaan. Vetäisen ne jalkaani ja porhallan ovesta ulos. Viime hetkillä käännyn takaisin ja vaihdan jalkoihin ne tutut mustat. Mitä ihmisetkin nyt ajattelisivat.

juoksu, Kalifornia/ulkosuomalainen, Muu elämä, Teksas/ulkosuomalainen

Moikataanko?

Helsingin Sanomissa (25.3.) kirjoiteltiin siitä, kuinka helsinkiläinen lenkkeilijä päätti ryhtyä morjestamaan kaikkia vastaantulijoita totuttuaan moiseen tapaan Yhdysvaltojen länsirannikolla matkaillessaan. Sosiaalisen kokeilun tulokset olivat vaihtelevia, jotkut vastasivat tervehdykseen, toiset katsoivat kuin kajahtanutta.

Artikkelista virisi välittömästi keskustelua sosiaalisen median juoksupalstoilla, ja sielläkin mielipiteet vaihtelivat. Joku kaipasikin lenkillä hiljaisuutta ja rauhaa, toisen mielestä moin sanominen ei sitä rauhaa pahasti rikkonut. Puhuttiin käytöstavoista ja toisten huomioimisesta. Monet olivat retkillään tehneet sosiokulttuurisia havaintoja siitä, kuinka moikkailu oli erilaista pienillä ja suurilla paikkakunnilla, vilkkailla retkialueilla ja kauempana erämaassa sekä lajin vaihtuessa pyöräilyyn, veneilyyn tai melontaan. Jotkut olivat saaneet ikäviä, loukkaavia ja törkeitäkin vastauksia, mutta useimmiten tervehtinyttä tervehdittiin ystävällisesti takaisin.

Moooiii! Anna hali!!

Ikävää rikkoa myytti, mutta totuus on, etteivät USAssakaan kaikki toisiaan tervehdi. Huomattavasti yleisempää se toki on kuin Suomessa ja kuuluu hyviin käytöstapoihin. Suomessa se, joka antaa toiselle tilaa olemalla hiljaa, käyttäytyy hyvin. USAssa toiselle osoitetaan ystävällisellä tervehdyksellä, ettei minusta ole sinulle vaaraa. Se, joka ei rupattele tai edes tervehdi, on epäystävällinen, juntti tai arvaamaton. Lapsia opetetaan tervehtimään toisia siitä alkaen, kun nämä ovat vasta pienen pieniä vauvoja eivätkä mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän käsiään heilutellaan.

Kun muutimme Suomesta Yhdysvaltain länsirannikolle, tervehdyskulttuuriin oli totuttava. Naapurit sanovat moi ja heille sanotaan moi. Tiettyyn maahanmuuttajaryhmään kuuluvat ihmiset eivät tyypillisesti vastaa – luultavasti tapa ei kuulu heidän lähtökulttuuriinsa -, minkä seurauksena koko maahanmuuttajaryhmää pidetään töykeinä ihmisinä. Työkavereita tervehditään mennen tullen, vaikka monta kertaa päivässä. Eikä riitä ”hi”, vaan pitää kysyä myös ”how are you”, ja siihen kuuluu aina vastata ”good” tai ellei silminnähden ole hyvä päivä, niin sitten ”fine” tai asteikon alimpana ”okay”. Vastauksen pitää aina olla jokin näistä, koska kuulumisten kyseleminen ei ole aito kysymys.

Eräänä talvena äitini tuli meille Suomesta vierailulle. Äiti on ahkera kävelijä ja lähti usein lenkille aamulla, kun me lähdimme töihin. Eräänä päivänä hän selosti tohkeissaan, että joku täysin tuntematon naapuri oli häntä siellä Kalifornian kadulla tervehtinyt. Koetin selittää, että niin ne tekevät, hymyilet vain ja sanot vain hello takaisin. Seuraavana päivänä tarina jatkui sillä, että äiti oli jo kaukaa nähnyt saman naapurin taas kävelylenkillään ja varmuuden vuoksi vaihtanut kadunpuolta, jottei tuntematon ihminen taas olisi intoutunut hänelle juttelemaan. Kauhistellen äiti sitten totesi, ettei sekään ollut auttanut. ”Sehän vaan huuteli hyvää huomenta sieltä toiselta puolen katua!”

Juoksu on sosiaalinen harrastus. Tässä on alkamassa pieni kyläpinkaisu länsirannikolla (ennen pandemiaa).

Pyöräilijät ja juoksijat tervehtivät toisiaan Texasissakin. Maastopyöräilijät ovat tässä aivan omaa luokkaansa. Useinhan maastopyörä saavuttaa toisen pyörän takaa tullessaan, ja silloin täytyy puhua, jotta saa tietä. Jotkut ripustavat pyöräänsä kilisevän kulkusen tai lehmänkellon tapaisen kolkuttimen, jotta kuuluisivat jo kaukaa ja toinen antaisi tietä pyytämättä. Silloinkin he kiittävät väistänyttä ohi mennessään ja ilmoittavat, onko takana vielä tulossa joku toinen: ”Thanks, just me!” tai ”Thank you, two more guys coming!” Kun itse pyörällä lähestyy kävelijöitä tai juoksijoita, tulee huudella ”On your left!” ja ohittaa sitten vasemmalta. Joillakin on tietysti kuulokkeet korvissa, ja he säikähtävät silti.

Juoksijoiden mainetta rasittaa se, että muutamat (nuoret) juoksijat painelevat menemään keskittyneesti, kovaa ja kuulokkeet korvissa, eivätkä edes vastaa, jos toinen heilauttaa kättään. Täällä päin maailmaa sellaisesta pahastutaan. Itsekin jo vuosia näillä mannuilla asuneena mutisen itsekseni, että siinäpä vasta jerk, eli varsinainen törppö.

Rannalla sai joskus aamuvarhain juosta melko rauhassa – yksin siellä ei ollut koskaan.

Jutustelu ihmisten kanssa kuuluu toki tapakulttuuriin muutenkin. Haikkireissulla kohdattujen kanssa puhellaan polusta, koirista tai säästä. Kassaneidin kanssa tietysti keskustellaan ja naapuriin tutustutaan. Parhaillaan omat ja naapurin lapset, jotka pandemian vuoksi eivät ole koskaan toisiaan livenä tavanneet, koettavat tutustua etänä. Naapurin lapset teippasivat ikkunaansa viestin: ”Hello neighbor!” ja meidän lapset väsäsivät siihen vastauslappusen. Naapurin vanhempien kanssa ollaan kyllä juteltu pari kertaa, mm. silloin kun ollaan noloina haettu heille karannutta hoitokoiraa.

Aina ne sosiaaliset kohtaamiset eivät Amerikassakaan ole miellyttäviä ja vaivattomia. Muutama kuukausi sitten pikkupoika seisoi kotinsa pihamaalla, selvästi odotellen äitiään ja jonnekin menossa. Juoksin ohi ja nostin kättä, jotta lapsi näkisi minun huomanneen hänet. Maskin takaa lapsi ei olisi välttämättä kuullut tervehdystä, ja lapset tervehtivät muita ihmisiä aina. Poika yllättäen vastasikin: ”Boing, boing, boing!” ja seurasi ääntä päänsä liikkeillä. Tulipunainen äiti ponkaisi toiselta puolelta pihaa ilmoittamaan, että pojan piti nyt kiireen vilkkaa toimittaa itsensä autoon. Kunhan naurultani toivuin, päättelin, että ne senpäiväiset urheilurintsikat alkavat olla tiensä päässä.