Yhteisjuttu: 2019 peruutuspeilissä

Elämä ja urheilu vertautuvat toisiinsa monella tavalla. Sitä saa mitä tilaa; juuri sen verran saa kuin panostaa. Myös se totuus pätee, että usein paremmin näkee vasta jälkikäteen. Mikä toimi, mikä ei, mikä onnistui, missä ehkä mentiin harhapolulle?

Jouluna 2019 juoksu on meidän kaikkien siskosten elämässä erilaisessa asemassa kuin se oli vuosi sitten. Jos kuka on lukenut meidän juttujamme pidempään, on jo huomannut, että me kirjoitamme paljon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, mielen ja kehon yhteydestä, urheilun sovittamisesta elämän vaihtuviin vaiheisiin. Ja mikä muu elämässä olisikaan yhtä pysyvää kuin muutos?

Jos juuri nyt katsoo eteenpäin, suhde juoksuun on meillä jokaisella pienemmässä tai isommassa murroksessa. Tavalla tai toisella juoksu hakee kaikkien meidän elämässä uutta paikkaansa osana kokonaisvaltaisesti hyvää arkea ja elämää.

Mutta mitä eväitä vuosi 2019 antoi?

Sirpa: Kaksi puolimaratonia ja eka duathlon – näin jälkiviisaana, ehkä se oli minulle tänä vuonna paljon. Keväällä, kun olin uusissa töissä Teksasissa ilman perhettä, urheilu oli arjessani hyvin keskeisessä roolissa ja varmasti auttoi pitämään päätä kasassa. Mutta duathlonin jälkeen olinkin sitten tosi väsynyt. Teksasissa elettiin vuoden kuumimpia aikoja. Viikkoihin ei tehnyt edes mieli juosta. Luulin, että annoin itselleni kunnolla aikaa toipua, mutta jälkikäteen näen, että jossakin näillä main jotain meni pieleen: kun sitten hiljalleen taas juoksin, melkein heti ajauduin ongelmiin hamstringin kanssa.

Syksyn ja talven ajan päälajini onkin ollut uinti, siis uinnin opetteleminen. Uinnin kaverina olen pyöräillyt, patikoinut, tehnyt voimatreeniä ja fysioterapiaharjoitteita, joita lapseni kutsuvat pepun suurennusharjoitteiksi. Ilokseni olen huomannut, että hyvinvointini ei tarvitse välttämättä juuri juoksua, sillä melkein saman fiiliksen löytää myös altaasta. Melkein. Kyllä silti odotan sitä, että reisi taas kestää juoksua, edes vähän – ja työskentelen tämän eteen ankarasti.

Jos jotain tänä vuonna syvemmin ymmärsin, niin sen, kuinka tärkeää on pitää rasitus ja lepo tasapainossa. Että ilman kovia pohjia ei voi tehdä kovia tuloksia. Ja että ne kovat pohjat rakennetaan ajan kanssa, kärsivällisyydellä, pieni askel kerrallaan. Toivottavasti muistan tämän, sillä niin helppoahan on harhautua innoissaan kaikenlaisten kivojen tapahtumien ja haasteiden viidakkoon ja tavoitella jotain sellaista, mihin ei vielä ole valmis.

Anu: Melkein loppumetreille saakka kausi oli onnistunut. Muutama vuosi on mennyt repaleisesti; on ollut olkapääleikkausta ja kaikenlaista. Tänä vuonna juoksu kulki kivasti ja sain harjoitella terveenä. Hienoin kokemus oli ilman muuta kevään ultrajuoksu. Mukavana muistona on myös alkukesän maraton Tukholmassa.

Hölmöys iski joulukuun alussa: intouduin lähtemään mukaan ‘marrasputkeen’, eli juoksua joka päivä. Ei paha, jos sen tekee maltilla. En tehnyt. Itsenäisyyspäivänä iski armoton niskakipu ja niska turposi. Kuvaustutkimus kertoi, että kärsin spondylolyysistä ja oikoryhdistä. Tässä nyt sitten ihmettelen, mitä nuo termit tarkoittavat tulevien juoksujen kannalta. Itku pääsi, kun soitin lääkärikäynnin jälkeen miehelleni. Lääkärin sanat olivat lohduttomat: ei pitkiä juoksuja enää ikinä. Lempeä jooga voisi kuulemma toimia.

Katja: Peruutuspeiliin vilkaisu riittää. On ihan selvää, ettei 298:ssa täysin päämäärättömässä treenissä, ex-temporee juostussa HCR.ssä tai Länsiväyläjuoksussa sekä kasassa peruuntuneita juoksutavoitteita ole aihetta juhlaan.

Kun lyhyeen ajanjaksoon kasaantuu rajallisia voimavaroja liikaa kuormittavia asioita, on ollut viisautta hellittää juoksutavotteiden suhteen ja kuunnella kehoaan. Tehdyt valinnat ovat olleet jälkeenpäinkin katsottuna ainoat oikeat. Olisin varmasti selvinnyt luopumistani juoksutapahtumista, mutta olisin tehnyt ne jaksamiseni kustannuksella.

Vuoteen mahtuu myös uudenlaisesta itsetutkiskelua ja koko juoksupersoonan pohdintaa. Ennen lähes kaistapäisestä treenaajasta on tullut hiipuneita treenimääriä ja kadonneita kilpatavotteita ihmettelevä keski-ikäinen yh-mamma. Se mikä tuntui vielä vuosi sitten merkitykselliseltä ja antoi kiksejä elämään, ei tunnu enää tavoittelemisen arvoiselta. Yht’äkkiä onkin hyvä olla näin. Juosta vain muuten vaan. Huvikseen. Ilman päämääriä.

Ja on ollut pakko myöntää, ettei tavoitteelliselle treenaamiselle ole ollut myöskään tilaa. Uusiin, liikuntamuotoihin panostaminen on tuonut vuoteen hiihtoa, luistelua, juoksua, polkujuoksuja, suunnistusta, patikointia, melontaa, pyöräilyä ja kävelyä. Rämpimistä siellä täällä hetkenkin mielijohteesta. Eli paljon hyviä, omaan persoonaan, aktiivisuustasoon ja elämään sopivia hetkiä.

Vuodestamme tuli meille kaikille sisaruksille täysin erilainen, kuin mistä uumoilimme. Tilanteet muuttuivat ja me muutuimme. Ja vaikkei kukaan meistä tiedä tulevaa, jatkamme vakaasti liikkumiseen luottaen.

Haaveita harmoniasta

Unelmaelämässäni istuisin nyt pienen saaren kalliolla katselemassa ulapalle. Näkymä avomerelle olisi esteetön, tuijottelisin meren pintaa ja kuuntelisin aaltojen huminaa. Tuuli tuivertaisi hiuksiani, minulla olisi sininen sadetakki ja hörppäisin nautinnollisesti teetä. Kevyt tihkusade ropisisi emalimukin pintaan.

Todellisessa elämässä kiire vie paikasta toiseen. Istumatyö tuntuu alaselässä ja pitkät työpäivät kivistävät päätä. Virkanimikkeeni kohdalla lukee, että tavoitettavissa 24/7, ei työaikalain piirissä. Se on vähän kuin palomiehellä, jonka saappaat ovat lähtövalmiudessa koko ajan. Vaikka siis olenkin valkokaulusbyrokraatti ja toimistohiiri.

Kun tarpeeksi ääripäähän mennään, väsymys muuttuu normaaliksi olotilaksi. Kroppa käy ylikierroksilla ja energiaa virtaa enemmän itsestä ulos kuin sisään. Tämän ajan hektisessä maailmassa arki ja vapaa sekoittuvat iloisesti. Pitäisi olla energinen ja aikaansaava koko ajan.

Väsymykseenkin turtuu ja sen kanssa oppii elämään. Vaikka elämäntavat olisivat hyvät ja liikkuisi ahkerasti, oravanpyörässä voi tulla stoppi. Huomaakin, ettei tässä nyt niin hyvin voidakaan. Itselläni hälytyskellot  alkavat kilkattamaan siinä kohtaa, kun huomaan, että juokseminen ei maistu. Rakas harrastus, joka yleensä tuo sitä hyvää energiaa, ei yhtäkkiä enää houkutakaan.

Kun energiat ovat vähissä ja arki painaa, harmoniaa tulee haettua hätäpäisistä hetkistä.  Nopea kahvikupillinen taivaallisen hyvää kahvia, ja taas samaa vauhtia eteenpäin. Pikainen rentoutuminen keinutuolissa 13 tunnin työpäivän jälkeen, sitten äkkiä pää tyynyyn ja huomenna sama rumba uudestaan. Hyvinvointiblogien pikaselaamista, elämäntapaohjeiden kahlaamista ja ruokavalion säätelemistä.

Ehkä suurin oivallukseni on ollut se, että tahtia täytyy tietoisesti hiljentää. En enää mene seitsemäksi töihin, jos voin mennä yhdeksäksi – päivä venyy iltakokouksineen joka tapauksessa iltamyöhäiseen. Käyn kävelemässä tai juoksemassa kesken työpäivän, vaikka lounastauolla. Kaikille se ei onnistu, mutta minulle onnistuu.

Uskon vahvasti siihen, että liikunta muokkaa kehon lisäksi myös mieltä. Itse muutun sietämättömäksi riivinraudaksi, jos en pääse hikiliikkumaan. Vaikka arjen kiireessä useinkin tuntuu siltä, että aikaa ei ole, kyllä sitä oikeasti on. Eilen juoksin aamulla puoli tuntia juoksumatolla. Illalla teki mieli lähteä koiran kanssa ulos lenkille, joten juoksimme leppoisan vitosen. Ihan vaan, koska tuntui hyvältä!

Koko maailma tuntuu nyt kohkaavan Robin Sharmanin opeista: herää aamulla anivarhain, jos haluat olla muuta ihmiskuntaa parempi. No, satun olemaan aamuvirkku, mutta en kyllä koe olevani kovinkaan erityinen. On aamuja, jolloin hölkytän juoksumatolla jo kuuden pintaan. On myös aamuja, jolloin vaivalloisesti herään seitsemältä huutelevan herätyskellon ääneen.

Itselleni aamuheräilyt sopivat. Koska en kuitenkaan ole Sharmanin oppien mukainen “parempi ihminen”, käytän aamuni miten huvittaa. Joskus hölkytän hetken juoksumatolla, joskus jätän hölkyttämättä. Näin syyshämärissä nautin siitä, kun voin heti herättyäni sytyttää kynttilän. Katselen sen kajossa merelle ja kuulostelen tyhjän talon äänettömyyttä.

Ehkä olen jollain tapaa oppinut kuuntelemaan, mitä keho ja mieli kaipaavat. Se on jo hyvä se!

Juoksijan kompromissielämää

Itselle loma kuin loma tarkoittaa aikaa liikkumiselle. Aina lomakumppaneille loma ei kuitenkaan tarkoita samaa. Milloin joku haluaa viettää aikaa altaalla, milloin sohvan nurkassa, kun itse mieluiten painelisin pitkin lavedoja tai lumisia metsäpolkuja hiki otsalla.

Välillä – tai oikeastaan päivittäin teen kompromisseja. Aamupuuroa lusikoidessa suunnittelen viilettäväni kolmetuntisen päivälenkin Kuusamon pienellä karhunkierroksella, mutta loppupeleissä huomaan, että syystä tai toisesta ajattelemani lenkki kutistuu tunnin kävelyyn räntäsateessa.

Milloin kuvittelen kanssaihmisten intoutuvan läskipyöräretkestä, sivakoinnista tai islanninhevosratsastuksesta – ja huomaan olevani yksin ajatusteni kanssa.

Voisin toki toteuttaa itseäni piirulleen suunnitelmien mukaan. Juosta kuin kaistapäinen. Mutta ei. Minut on kasvatettu aina tulemaan puolitiehen vastaan. Tekemään kompromisseja. Hakemaan ratkaisuja. Niinpä sopeutan ja sopeudun.

Mutta välillä yllätyn. Kun olen valmiina luovuttamaan, kanssaihmiset yllättävät. He ovat oppineet, että joskus on hyvä siirtyä omalta mukavuusalueelta toisen mukavuusalueelle. Ja niinpä taaperramme kohta yhdessä pitkin hankista metsää. Se ei ehkä tuo samaa nautintoa kaikille, mutta se tuo yhteistä hyvää oloa. Tasapuolisuutta ja kompromisseja. Puolin ja toisin.

Ätsuuh, ja äkkiä treenaamaan!

Kestää minkä kestää, niinhän me kaikki asiasta ajattelemme silloin, kun se ei osu omalle kohdalle. Flunssa nimittäin.

Mutta silloin kun osuu, on siitä päästävä äkkiä eroon. Hätääntyneitä puheluita kaikkialle, keksikää nyt hyvät ihmiset joku kikkakonsti. Yksi kehottaa rouskuttamaan valkosipulinkynsiä, toinen käskee keittämään inkiväärijuomaa.

Töissä joka toinen on kröhinyt ja pärskinyt jo muutaman viikon. Luulin olevani koskematon, onhan edellisestä pikkunuhastakin jo aikaa. Silloin se ottikin vähän kovemmin, joten luulisi, että jotain olisi tullut oppineeksi. Kipeänä ei kannata höntyillä, ettei käy hullusti.

Toissailtana se sitten kuitenkin yllätti. Iltahämärissä kähisin puolisolle, että ääni taitaa mennä ja kurkku on kuin santapaperia. Suhautin suun täyteen sinkkiä ja arvelin, että aamulla olen taas eho itseni.

Aamulla ääni kulkikin ja paukuttelin tyytyväisenä henkseleitäni. Ja sain kuningasidean: hölkytänpä ihan pienen kevyen tuossa juoksumatolla. Päätin olla maltillinen; vain kolme kilometriä ja sekin ihan hissutellen. Ajattelin, että ennenkin on alkava flunssa karissut lenkkipolulle.

Jos olisinkin malttanut, mutta eihän se jäänyt kolmeen kilometriin. Nyt sitten näyttää siltä, että lenkkitossut saavat rauhassa tuulettua jokusen päivän. Ääni on kuin variksella ja kuumettakin pukkaa.

Flunssaa murehtivalle ystävälle sanoisin, että mene hyvä ihminen peittojen alle. Ota torkut, lueskele ja mieti syntyjä syviä päivä, pari. Ei se kunto mihinkään häviä, ja liikkumaan ehtii. Vaan teenkö niin itse? No, arvatenkaan en. Sen sijaan rohmuan apteekin hyllyiltä pillereitä ja suihkeita. Keittelen inkivääriä ja popsin valkosipulia. Vielä tujaus c-vitamiinia – kyllä tämä jo huomenna helpottaa ja ihan varmasti voin lähteä lenkille. Ai niin, karpalokin auttaa. Ja höyryhengitys. Ja oliko se suolapiippu jossain…

Jospa osaisikin ottaa yhtä rennosti!

Elämän uusia pärskeitä!

Tuntuu, että aikaa juoksemiseen on välillä vähän. Silti tätäkin tekstiä kirjoittaessa vilkuilen kelloa varmistellen, että ennättäisin lenkille ennen seuraavaa rientoa!

Kesä – ja oikeastaan koko vuosi on ollut varsinaista vuoristorataa! Siihen mahtuu ikimuistoisia ja onnistuneita juoksutapahtumia, pettymyksiä, osallistumisten siirtoja sekä totaalista, juoksuharrastuksen merkityksen pohtimista. Laajaa elämänkirjoa, eroja, uusia aktiivisia harrastuksia ja paljon hyvää!

Olen päässyt kokeilemaan valtavan määrän uusia asioita ja tuntenut meren pärskeet kasvoillani. Olen harjoitellut melontaa yksin, kaksin sekä nelin istuttavassa kajakissa ja osallistunut täysin noviisina pariin kilpailuun.

Kesään on kuulunut melonnan opettelua!
Kesään on kuulunut melonnan opettelua!

Olen myös uuden edessä asettanut itseni välillä epämukavuusalueelle, mutta huomannut hetken päästä nauttivani itseni voittamisesta roikkuessani tornadon trapetsilla, hengaillessani viklan laidalla tai keikkuessani korkeanpaikankammoisena veneen mastossa.

Pärskeitä!
Pärskeitä!

Toisinaan meri on kastellut minut läpimäräksi ja olen palellut vilusta. Välillä tottumattomuuttani olen ollut fyysisesti aivan poikki, kun onnettomat käsi- ja vatsalihakseni ovat joutuneet töihin. Mutta samalla olen päässyt nauttimaan merestä ja samoilemaan saariin ja paikkoihin, joista olen aiemmin voinut vain uneksia.

Stora Brändö
Stora Brändö

Olen myös pyöräillyt. Kesän kohokohtana toteutui kauan haaveenani ollut purjehtiminen Tallinnaan ja viilettäminen kilometrikaupalla veneeseen pakatulla tandemilla pitkin vanhan kaupungin mukulakiviä.

Meri, tandem ja aurinko!
Meri, tandem ja aurinko!

Vaikka juoksu on siis ollut epäsuunnitelmallista ja satunnaista, en voi kuin olla kiitollinen, että elämässäni on ihmisiä, jotka rikastuttavat kokemusmaailmaani, pitävät elämänrytmini ja aktiivisuustasoni korkealla ja kestävät sen, ettei uuden oppiminen tapahdu yhtä joutuisasti kuin teinivuosina.

Osaan välillä myös rentoutua!
Osaan välillä myös rentoutua!

Enkä sätkyile, vaikka juoksuja on siirtynyt. Ensi keväälle on luvassa ultrajuoksuja radalla ja poluilla ja eiköhän kalenteriin ilmesty joku ex tempore tapahtuma myös syksyyn, kunhan juoksulta aikaa vieneet uudet harrasteet taas sen sallivat!