Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.

mieli, Muu elämä, sota

Askelista katosi kepeys

Kun olin vielä pikkutyttö, ukki ojensi kirjahyllystään yhden kirjan. Kehotti lukemaan todeten, että tiedät sitten, missä ukkisi oli. Kirja kertoi taisteluista, joita ukki kävi loppuikänsä yöllisissä painajaisissaan.

Ukin yölliset painajaiset ovat yhtäkkiä niin lähellä. Media välittää kuvia tiukkailmeisistä aikuisista, jotka juoksevat henkensä edestä. Katseet kauhua täynnä, sylit täynnä lapsia tai lemmikkielämiä. Hetki sitten heilläkin oli tavallinen arki.

Tavallisen arjen tylsyydet tuntuvat nyt tavallistakin arvokkaammilta. Töihin autoillessa mietin, millaista olisi, jos töihin ei voisi mennäkään. Jos ei voisi mennä kauppaan. Jos roskapussin vieminen olisi hengenvaarallista. Jos kotona ei voisi olla.

Kirjan ojentaessaan ukki totesi, että älkää te nuoret omalla vahtivuorollanne antako tämän toistua.

Vahtivuoroni on ollut tähän saakka varsin helppo. Olen tomeroitunut lähinnä silloin, kun äitinä hälytyskelloni ovat kilkattaneet. Kuten kerran, kun perheen uintireissulla seisoin topakkana lapsiani kohti vyöryneen aallon edessä – lapset hihkuivat, että meidän äiti pysäyttää vaikka meren. Tai kun hyppäsin paljain jaloin kyykäärmeen päälle, kun se luikerteli kohti peiton päällä köllötellyttä vauvaani. Rakkaittensa vuoksi tekee melkeinpä mitä vain.

Mitä vain tekisin nytkin, jos tämän hulluuden saisi loppumaan. Vahtivuorolaisena on tukalaa olla, kun lapset ja nuoret nyt kysyvät, tapahtuuko tuo kohta myös meille. Ajatuksissa käy, muuttuuko ukin kokema historia tulevaisuudeksemme.

Oma riittämättömyys riepoo – tuntuu karmaisevan etovalta, ettei voi tehdä mitään. Tsemppiviestit somessa ja vaatimattomat pikkulahjoitukset tuntuvat kovin vähäpätöisiltä.

Vähäpätöistä ei kuitenkaan ole se, ettemme anna pahuuden voittaa. On yritettävä uskoa huomiseen. Siihen, että olemme ihmiskuntana jotakin oppineet.

Kun pää, sydän ja kroppa käyvät kierroksilla, rauhaa löytää niistä asioista, jotka tuovat nautintoa. Ärräpäitä voi päräytellä intervalleja vedellessä. Höyryjä päästellessä olo usein helpottuu.

Tänään kävin juoksemassa pitkän lenkin, ja nautin siitä. Pari päivää sitten viiletin vanhalla potkukelkalla meren jäällä, ja nautin siitäkin. Ihan kaikki ei ole muuttunut, onneksi.

Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Vahvuuksia, heikkouksia ja lupauksia

Kaunistu ja laihdu, huuteli markettihyllyn trendilehti. Ja minä päätin kaunistua ja laihtua – ostin lehden.

Lehti mainosti myös oikotietä uuteen kukoistukseen – jos kilot eivät lähdekään, jokaiselle vartalotyypille löytyy keino, jolla piiloteltavat osiot voi kätkeä vaatetuksen alle. Heikkoudet piiloon ja vahvuudet framille.

Heikkouksiahan nimittäin riittää. Vahvuuksiakin lienee, mutta supisuomalaiseen tapaan niitä ei paljon tule pohdittua.

Pohtimisen paikka osui kohdalleni kuitenkin, kun tapasin viisautta uhkuvan johtamiskoulutuskonsultin. Välittömästi kadehdin hänen viisauttaan ja vaikeroin, mikseivät omat aivoni raksuta mitään tuon tapaistakaan. Kehnot aivot.

Aivoni ovat kuitenkin jotain asian eteen onnistuneet prosessoimaan, sillä konsultin viisaat sanat ovat vähitellen alkaneet tuottaa satoa: hän totesi nimittäin, että älä koskaan vertaa omia heikkouksiasi toisen vahvuuksiin. Taikka päinvastoin.

Päinvastoin on juurikin se mukavin tapa: omat vahvuudet näyttävät erityisen säkenöiviltä, jos niitä peilailee jonkun toisen heikkouksiin. Jos olisin parempi ihminen, ehkä tulisin ajatelleeksi, että jokaisella meillä on melkoinen kavalkaadi niitä molempia. Onnekkaimmat pääsevät elämässään operoimaan vain niillä vahvimmilla elementeillä, ja tavallisimmin rämmimme tilanteissa, joissa yritämme pärjätä niillä ei-niin-vahvoilla.

Miten tämä mitenkään liittyy juoksemiseen? No eipä hirveästi. Tai ehkä sittenkin. Huomaan nimittäin aika usein, että kateus iskee, kun joku postaa somepalstalla juosseensa tsiljoona kilometriä alle aikayksikön. Itse olen puksuttava diesel, jolle nopeutta ei kehity, vaikka kuinka spurttailisin. Kestävyyttä riittää vaikka muille jakaa, mutta sähäkästi raajani eivät liiku. Johtopäätökseni on siis, että kehno mikä kehno.

Kehnouteni saattaa kuitenkin olla jonkun toisen silmissä kadehtimisen arvoista – juoksemisesta haaveileva ehkä vertaa juoksukilometrejäni omiinsa ja pyörittelee ihaillen silmiään. Tai nopeudellaan kukoistava juoksukollega miettii, että hitaastihan tuo taapertaa, mutta huisia matkoja.

Marketin lehtihyllyn houkutukseen langetessani ajatuksissani kajasti säkenöivä tulevaisuus. Uusi uljaampi minä, täältä tullaan! Suloisia lupauksia.

Lupauksia tuntuvat tehneen lähipiirissä muutkin. Tammikuu on kärvistelty tipattomalla ja karkittomalla. Liikuntaa pusketaan joka päivä – koska tuli luvattua.

Minä en luvannut tänä vuonna mitään. Entisissäkin lupauksissa on pitämistä. Heikkouksia riittää, mutta niitä voin ainakin pikkuriikkisen trimmailla. Ja onneksi on vahvuuksiakin. Niihin nojautuen elämä näyttää varsin mukavalta, eikä oikeastaan taida suurempaa kaunistumisen tai laihtumisenkaan tarvetta olevan. Jos kelpaan itselleni, ehkä muutkin ottavat minut näine hyvineni. En kuitenkaan suostu jämähtämään heikkouksieni uumeniin, vaan sinnittelen, että olisin edes jotakuinkin sellainen ihminen, jonka seurassa itsekin viihtyisin, jos olisin joku muu. Siinä riittää haastetta myös tuleville vuosille.

juoksu, Muu elämä

Yhteisjuttu: Iloista joulua!

Uusi vuosi sarastaa, ja uudet haasteet häämöttävät. Mutta mitä jäi käteen vuodesta 2021? Itse on helppo tarinoida sitä mitä mieli tekee, mutta vastauksista tulee jännempiä, kun kysymyksiin ei voi itse vaikuttaa..!

Kuusi Texasissa. Enemmän on enemmän!

Anu kysyy Sirpalta:  

Joulu Texasissa – mitä teillä puuhaillaan jouluaattona?  

Vietämme joulua joustavasti joskus aattona ja joskus joulupäivänä, riippuen siitä miten vapaat paikallisittain osuvat. Tänä vuonna perjantai on puolisollakin vapaapäivä, joten luultavasti joulumme on silloin. Olemme kotona perheen kesken ja edellisvuosien tapaan kukin perheenjäsen saa nimetä ruoan, jonka haluavat tarjolle. Arvailen, että joulupöydästämme löytyy tällä kertaa ainakin pehmeitä tacoja ja sushia.

Mikä ja missä oli vuoden mieleenpainuvin liikuntahetkesi?

Pedernales Falls -luonnonpuiston poluilla juoksemani 10K oli ensimmäinen live-kisani sitten pandemian alun. Kisa nostatti paikallisissa juoksupiireissä valtavan innostuksen, myytiin nopeasti loppuun ja osoittautui huikean kivaksi kokemukseksi! Toisaalta myös se naisten maastopyöräilykurssi kilpailee tässä kategoriassa kärkisijoista.

Mitä olisi kannattanut jättää tekemättä?

Olisi kannattanut olla ilmoittautumatta valmentajaksi Girls on the Run -joukkueelle koulussa. Sain esimieheltä luvan valmentaa vain kerran viikossa. Sekin tuntui välillä liialta, kun työtä muutenkin riitti. Toisaalta oli hienoa seurata nuorten iloa ja kehitystä. Monelle heistä yhdessä liikkumisella oli valtavan suuri merkitys: kunnon kohotessa myös yhteistoimintataidot ja itsevarmuus lisääntyivät.

Mitä aiot tehdä tulevana vuonna – ja mitä et todellakaan?

Tjaa. Pitkät juoksumatkat ja -kisat jäävät mitä todennäköisimmin pois ohjelmasta toistaiseksi. Maastopyöräilyä jatkan sikäli kuin keho sen sallii, ja jos saisin ponnistauduttua takaisin uima-altaaseen, se olisi varmasti mitä mainioin laji juuri tähän kohtaan.

Joulutorttuja saa onneksi maailmallakin, hillon vain joutuu keittelemään itse.

Sirpa kysyy Katjalta: 

Mitkä olivat luottovarusteitasi lenkeillä tänä vuonna (kengät, vaatteet tms.)?                                   

Tänä vuonna tärkeimmäksi – tai käytetyimmäksi varusteeksi muodostuivat kaikeksi yllätykseksi Asicsin lenkkarit! Saimme niitä testikäyttöön ja kirjoittelimme siskojeni kanssa useammankin parin käyttökokemuksista. Yllättäin ne, joiden epäilin olevan sopimattomimmat osoittautuivat lempikengiksini!

Mikä oli jännin / erikoisin / eksoottisin paikka, jossa ulkoilit tai urheilit tänä vuonna?                                                               

Tänä vuonna tuli seikkailtua vain kotimaassa. Mieleenpainuvin ja ekoottisin kokemus oli paahtaa perustandemilla maastossa. Takana istuvana en näe edessä olevia mutkia ja juurakoita, mutta polun vieriltä havaitsee sivuilla olevan jyrkänteen. Piti vain luottaa toiseen. Se saikin pohtimaan, mahtaako maailmassa olla maastotandemeita?

Mieleenpainuvin juttu, joka ei liity juoksuun?                                                                     

Jaa-a. Tämä kysymys on ehdottomasti vaikein. Olisin mieluusti kertonut Sallan polkujuoksusta tai siskon kanssa yhdessä lenkkeilystä Kopparnäsissä. Mutta ehkä yksi mieleenpainvin tapahtuma oli purjelautailuviikonloppu Yyterissä. Tuli yövyttyä teltassa ensi kertaa sitten yli 40 vuoteen ja samaan reissuun mahtuu myös neljän vuorokauden purjehdus Turun saaristossa. Rakastan veneessä nukkumista ja nautin, jos pääsen päiväkausiksi merelle.

Mitä joulupöydästäsi on löydyttävä, tai muuten ei joulu tule?                                                

En ole joulun suhteen niin ehdoton kuin ennen. Aiemmassa elämässä jouluvalot sytytettiin ensimmäisenä adventtina, joulukuusi koristeltiin aattona ja lahjoja annettiin överiksi asti. Nykyisin riittää, kun saa vetää villasukat jalkaan ja kaivaitua läheisten viereen sohvalle. Kynttilät, muutama pala suklaata, lämpimät karjalanpiirakat ja siivu pari kinkkua tuovat joulun – etenkin se ensimmäinen, puolisalaa maisteltu siivu on paras!

Mitä juoksuhaaveita sinulla on ensi vuodelle?   

Tulevat juoksuhaaveet ovat vielä auki. Ehkä tässäkin, kuten koko elämässä, pakko ja suorittaminen ovat tiessään. En haaveile isoista saavutuksista, vaan riittää, että saan olla ulkona ja nauttia siitä, mitä kulloinkin teen. On kiva käydä juoksemassa uusia polkuja ja nähdä ja kokea uusia asioita – ehkäpä siskot houkuttelevat minut mukaan tapahtumaan, johon muutoin en lähtisi.

Katja kysyy Anulta:

Oletko tyytyväinen vuoden treeneihin vai olisitko halunnut tehdä jotain toisin?

Olen tosi tyytyväinen! En sairastellut lainkaan, eikä mitään vammojakaan tullut. Ehyt vuosi kaiken kaikkiaan.

Millä mielin lähdet seuraavaan vuoteen? Jatkatko tuttuja maraton- ja ultrajuoksuja vai kokeiletko jotain ihan uutta?

Tutuilla jutuilla mennään. Ensi vuodelle on suunnitteilla ainakin yksi ultrajuoksu. Toivottavasti syksyllä juostaan taas Hangossakin Itämeren puolesta – koronatilanteen vuoksi se peruttiin tänä vuonna, ja harmitti kovasti. Polkujuoksujakin olen alkanut katselemaan ”sillä silmällä”. Vaikken aiemmin ole niistä erityisesti intoillut, viime kesän Kopparnäs Coast Trail jäi jotenkin kivana kipinänä polttelemaan.

Jos vasta nyt pohtisit juoksun aloittamista uuden vuoden kynnyksellä, minkä neuvon antaisit itsellesi treeneihin?

Hyvät kengät ovat kaiken aa ja oo. Niiden pitää olla omaan askellukseen ja jalkaan sopivat. Itse juoksin aloittelevana maratoonarina jalkani hajalle väärillä popoilla. Ja ehkä opastaisin myös armollisuuteen itseään kohtaan – kehittyäkseen pitää edetä maltilla. Ekat juoksulenkit eivät ole välttämättä suuria nautintoja, jos kunto ei ole ihan parhaimmillaan. Mutta kehittymistä tapahtuu todella nopeasti, ja se jos mikä palkitsee.

Millä mielin laskeudut jouluun?

Joulu tuli taas tänäkin vuonna yllättäen. Lahjat ostamatta ja herkut leipomatta. Joka vuosi päätän, että seuraavaan jouluun valmistaudun ajoissa. Ja tässä sitä taas ollaan. Mutta tulee se joulu näinkin. Jos koronatilanne sallii, jouluun laskeudutaan joulukirkon kautta. Sitten vain ollaan leppoisasti kotosalla, hetkeksi pysähtyen ja hengähtäen.

Ei ehkä kaikkein tuuhein ja muhkein…
#ravinto, Arkiliikunta, Muu elämä, Terveys

Kilotko kuriin juoksemalla vai syömällä?

Olen sellainen pieni ja pyöreä. Toki joku sanoisi, että ihan normaalivartaloinen. En siis omaa gasellin koipia, vaan mennä töpsötän eteenpäin puolitoistametriä lyhyellä varrellani, jossa muutamankin kilon painonheilahdukset suuntaan jos toiseen näkyvät.

Vaikka elämäntapani ovat terveelliset ja ruokailutottumukset säännölliset, olen nähtävästi perinyt sellaiset geenit, että kaikki nauttimani ravinto varastoituu etenkin näin syksyllä vartalooni. Inhoankin sitä, kun housun nappi alkaa puristamaan ja olo on kaikin puolin epämukava.

Luen paljon painonhallintaan liittyviä kirjoituksia ja seuraan somessa aihepiiriin kuuluvia ryhmiä. Yleisin ohje, mikä kirjoitteluissa on, on että liiku enemmän ja syö vähemmän. Olenkin tänä vuonna päättänyt liikkua kaikkina kuukausina enemmän, kun edellisvuoden vastaavina kuukausina olen tehnyt. Silti paino uhkaa nousta.

Toki ymmärrän, että keski-ikäisenä aineenvaihduntani hidastuu ja en kuluta enää kaloreita siinä määrin kun nuorempana. Silti ärsyttää, ettei suhteellisen mukavallakaan liikuntamäärällä paino tahdo pysyä kurissa.

Siskokseni tietävät, että aiheen käsittely on itsellä lähes arkipäivää. Toinen siskoni pitää linjansa kurissa reippaalla juoksemisella ja pätkäpaastoilulla ja toinen puolestaan noudattaa hiilarittoman ruokavalion ja pätkäpaaston yhdistelmää. Itse taas syön normaalisti. Yrittäen toki vältellä hieman leipää.

Koska kuitenkin liikun, en sopeudu helposti ihmedietteihin ja kiukustun, jos verensokerini heilahtelee. Kun kuitenkin oma olemus ärsyttää, on pakko yrittää jotain. FB ryhmän innoittamana päätin testata kahden viikon sairaaladiettiä. Koska en etukäteen tiedä, miten sen läpivieminen onnistuu, kirjoittelen kokemuksistani näissä postauksissa seuraavan kahden viikon ajan. Aloitan dietin huomenna. Katsotaan kuinka minun käy!