juoksu, Muu elämä, perhe, talvi, talvijuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: Joulujuoksuja

Voiko jouluna urheilla? Saako sukulaisilta karata juoksulenkin ajaksi? Ehtiikö sitä edes, kaikelta kinkunpaistolta ja suklaansyönniltä?

Katja

Rakastan jouluja. Siskoni nauravat minulle, kun viimeistään heinäkuussa alan hössöttämään lähestyvää juhlaa. Ostan lahjoja pitkin vuotta ja marraskuun lopussa käärin ne paketteihin. Kirjoitan vanhanaikaiset kortit, ihailen joulukadunavajaiset, sytyttelen jouluvalot ja leivon piparit.

Joulut ovat kuitenkin kaikista valmisteluista ja perinteistä huolimatta erilaisia. Milloin ne ovat olleet lapsuuden jouluja, missä huijariksi osoitettu joulupukkikin on tuntunut mukavalta, milloin ydinperheen tai sukulaisten kesken järjestettyjä kohtaamisia tai rikkonaisemmista paloista kokoon kyhättyjä kudelmia. Kaikki kulloiseenkin hetkeen mahdollisia.

Tämä joulu on jälleen erilainen. Siihen ei kuulu saunaa, villasukkia tai rauhaa. Eikä itsekkäästi toteutettavia juoksulenkkejä. Jouluviikko täyttyy joulunlaittoriennoista kinkunpaistoineen työpäivien jälkeen. Lenkit ja hiihtämiset ajoittuvat välipäiviin. Joulupöytään on varattu monta paikkaa, ja sinne löytää itselle tai läheisille tärkeät. Ne, jotka ymmärtävät joulun merkityksen. Ne, jotka tekevät tämän joulun.

Sirpa

Muistan kuinka Kaliforniassa asuessa päätin ensimmäistä kertaa, että jouluaattona on juoksupäivä. Oli kaunista ja aurinkoista, kun painelin menemään pitkin ankaraa ylämäkeä. Kaikkialla oli hiljaista – ei siksi, että ihmiset olisivat juhlineet, vaan siksi, että amerikkalaiseen tapaan he vielä valmistautuivat hiki hatussa seuraavaan päivään. Tai olivat töissä. Silloin jouluna juokseminen tuntui kapinalliselta, mutta tätä nykyä tavalliselta. Perheestäkin on parempi, että äiti lähtee hetkeksi tuulettamaan päätään juhlakiireiden keskeltä.

Tänä vuonna maratontreenit ovat jo näin ennen joulua alkaneet, joten talvilomaviikkoihin kuuluu neljä juoksupäivää, voimatreenit ja uinti – ellen nyt sitten sairastu, kuten kuuliaisesti tapaan lomilla tehdä. Ensimmäisen lomaviikon aikana juoksentelen texasilaisella farmilla longhorn-lehmien suureksi kummastukseksi. Toisen viikon juoksut tapahtuvat sitten ihan omassa naapurustossa, tai todennäköisemmin juoksumatolla, sillä täälläkin on ajoittain aika viileää.

Suuntaamme lomalla muutamaksi päiväksi samalle farmille, jonka longhorn-lehmiin tutustuimme jo viime vuonna.

Viileä keli on tehnyt ulkoallasuinnista jännittävää. Huomasin, että uintiseuran porukka pitää päällään tarkoitukseen suunniteltuja pitkiä toppaponchoja. Googlasin, ne ovat aika tyyriitä. Altaasta noustessani sprinttaan siis pikaisesti kohti penkille odottamaan asettelemaani kylpytakkia, ja sitten pikakävelyä autolle. Suihkuun menen vasta kotona, koska altaan suihkurakennuksessa ei ole lämmitystä.

Joulu itsessään tulee omalla painollaan. Mamban joululevy soi meillä ahkerasti, eikä näin riittävän monen ulkosuomalaisvuoden jälkeen enää edes itketä. Suomalaisten jouluherkkujen sijaan jatkamme monivuotista perinnettämme siitä, että kukin esittää toiveensa siitä, mitä tahtoisi joulupöytään. Niillä sitten mennään – onpa se sitten pizzaa, tacoja tai kotitekoisia pinaattilettuja. Vuodet ovat opettaneet, että joulu voi tulla monella tavalla.

Anu

Joulun suhteen olen hätäpäinen; kaikki jää viimetippaan. Joulukuusen sen sijaan pystytän jo joulukuun alussa. Nautin hämärähyssystä ja kynttilöiden hämystä. Sydäntalven tunnelma on parhaimmillaan, kun takassa on tuli ja varpaat pysyvät lämpiminä kotikutoisissa villasukissa.

Tänä vuonna joulu on varsin lyhyt, vain viikonlopun mittainen. Työasiat ovat varmasti mielessä, sillä valtakunnallisestikin mittava sote-uudistus saa h-hetkensä hetimmiten joulun jälkeen. Oma arkeni osuu juuri tähän uudistukseen, joten tekemistä varmasti riittää. Mutta toki on tarkoitus rauhoittuakin ja henkäistä hetkinen.

Jouluaattoon kuuluu muutamia ehdottomia perinteitä, joista ei mielellään jousteta; joulukirkossa täytyy käydä, ja aamu alkaa joulupuurolla. Näidenkin perinteiden toteuttamisen muodot sen sijaan vaihtelevat paljonkin. Tänä vuonna joulupuuro nautitaan pojan ja miniän kattamana, ja joulukirkossa piipahdetaan yhdessä rakkaiden kanssa naapurikunnassa. Varsinaisen synttärisankarin, eli Seimen Lapsen, lisäksi jouluaatto on monen muunkin tärkeän henkilön syntymäpäivä – ei vähiten oman tyttären. Aattoomme kuuluu siis myös synttärijuhlintaa, mikä tuo perinteisiimme uniikin sävynsä.

Mutta lenkkeilystä ja kuntoilusta, sallittua vai ei – kyllä. Tyttärien kanssa joskus ihmettelimme, miten joulun ympärillä hössötetään kauheasti joulukiloista. Tai niiden laihduttamisesta heti tapaninpäivästä eteenpäin. Meillä joulu on kaikkine herkkuineen ihan maltillinen – syömme hyvin, nautimme toistemme seurasta ja käymme lenkilläkin, jos siltä tuntuu. Koskaan ei ole kertynyt lisäpainoa. Jonakin vuonna käväisin aattoaamuna pikaisella juoksulenkillä lähes täysin punaisissa vaatteissa. Pienen lapsen kanssa aamu-ulkoilulla ollut äiti sai hyvät naurut, kun lapsi hihkaisi: ”Katso äiti, tuolla juoksee tonttu!”

Asioita joista ei kerrota, juoksu, lenkkikengät, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Postauksia hyvästä elämästä

Olen ihan hirveän huono haasteketjuiluissa – niissä kiertävissä fb-jutuissa, joita somessa jaetaan. Kun pikkusiskot alkoivat postailemaan ”10 kuvaa hyvästä elämästä” -julkaisujaan, odotin kauhulla, milloin vuoro napsahtaa omalle kohdalle. En ärsyynny siitä, että minut haastetaan – saan näppylöitä ennemminkin siitä, että minunkin pitäisi haastaa joku muu. Tuntuu, kuin haasteineni tunkeutuisin toisen yksityisalueelle.

Kun tuo haaste sitten napsahti, yllätyin itsekin siitä, että se sai minut todella hyvälle tuulelle. Sotimisten, ilkeyksien ja loputtomien kriisien keskellä tuntui yhtäkkiä erityisen mahtavalta kiinnittää ajatukset elämän hyviin hetkiin.

Ja varsin mukavaa oli miettiä, kuka kavereistani voisi olla sellainen, joka niin ikään ilahtuisi hyvän elämän postauksista.

Hyvä mieli kumpuaa pienistä asioista. Tai toki isoistakin, mutta useimmiten pienikin riittää. Kuten vaikkapa juuri oikealla tavalla tehty aamukahvi; sopivan vahvaa ja vaahdotettua kauramaitoa kyytipoikana. Tai kirkas tähtitaivas loppusyksyn ensimmäisinä pakkasöinä.

Työpäivää lopetellessani sain puhelun työystävältäni. Puhelu oli lämminhenkinen ja siitä jäi hyvä mieli. Puhelun aikana ystävä kertoi kurvailevansa juuri mökille. Ennakkoajatus hetken päästä lämpenevästä saunasta ja takkatulesta saivat ystäväni äänen kuplimaan iloa. Ja mikä huikeinta, hän tahtoi jakaa tätä hyvää mieltään muillekin – sanoi lähettävänsä kuvia, kun on saanut paikan kauniiksi ja kynttilät viriteltyä.

Yksi rakkaimpia rentoutumisen keinojani on neulominen. Käsillä tekeminen rauhoittaa ja on melkeinpä meditatiivista. Sain juuri valmiiksi kauniin villatakin, jossa oli monta vaikeaa työvaihetta. Lopputulos miellytti, ja laitoin valmiin villatakin kaappiin. Siellä se voisi odottaa sopivaa käyttöhetkeä. Kaapin ovea sulkiessani tajusin, että se sopiva hetki on juuri nyt. Miksi en käyttäisi kaunista takkiani ihan vain omaksi ilokseni, miksi sulkisin sen kaappiin. Jos takki kerran tuottaa iloa, tuottakoot sitä sitten vaikka joka päivä.

Lähikaupassa käväistessäni panin merkille, että tuttu kassarouva oli erityisen kaunis. Ajattelin, että hänen täytyy olla rakastunut. Niin rohkea en ollut, että olisin kertonut hänelle mietteistäni – eikö se olisi ollut vähän liian iholle menemistä. Nyt vähän kaduttaa – ehkä hän olisi siitä ilahtunut. Mutta voi olla, että rohkaistun ja kerron – ehkäpä se tuntuisi hänestä yhtä mukavalta kuin ne kauniit mökkikuvat, jotka välittivät hyvää mieltä monelle.

Hyvinvointi, juoksu, mieli, Muu elämä

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.

Hyvinvointi, juoksu, kesä, lomalla, mieli, Muu elämä, muut lajit

Loma-bootcamp

Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme. 

Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi  voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön. 

Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.  

Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui. 

Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa,  kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.

Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.

Mutta se laiturijumppa.  

Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.

Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä.