#ravinto, juoksu, mieli, Muu elämä, Terveys

Laiskan kokin bravuurit

Joitakin vuosia sitten innostuin ostamaan erityisen laadukkaan tehosekoittimen. Haavekuvissani olin se aamupirteä energiapakkaus, jonka päivät alkavat tasokkailla vihersmoothieilla, spiruliinajauheilla ja avocadoilla.

Avocadot puputan sellaisenaan – smoothieen saakka ne ovat harvemmin päätyneet. Trendi ei ole ottanut kierroksia keittiössäni, enkä ole tullut ostaneeksi spiruliinaakaan.

Tiedän, että ruokailutottumukseni kaipaisivat terävöittämistä. Ruoka on minulle polttoainetta, jotta jaksan liikkua ja taapertaa päivän touhuissa. Toki ymmärrän hyvien tuotteiden päälle, mutta pärjään hyvin sillä, mitä milloinkin on ulottuvillani. En ole moksiskaan, vaikka tankkaisin vatsani täyteen samaa sapuskaa joka päivä.

Välillä epäilen, että syön todellisuudessa liian vähän. Lähipiirissä oleva henkilö karisti hurjan määrän liikakiloja seuraamalla syömisiään appin kautta – kirjaamalla tunnollisesti kaiken, mitä suuhunsa pisti. Mielenkiinnosta kokeilin sitä itsekin ja havahduin, kun päivän päätteeksi sain vakiopalautteen: syö enemmän.

Jos syön enemmän, väsähdän. Ja toisaalta jos syön liian vähän, alhainen energiatasoni saa kädet tärisemään ja mielen kiristymään.

Niukahko syöminen kostautuu kyllä. Jos liikkuu paljon, pitäisi ravinnonkin olla riittävän energiapitoista ja laadukasta. Väsymys pukkaa, jos ravintoaineista syntyy vajetta. Ja onhan sillä varmasti vaikutusta myös immuunijärjestelmään. Tiedän hyvin, että rikkipitoiset ruoat tekevät hyvää iholle ja hapatetut ruoat probiootteineen tukevat limakalvojen kunnossa pysymistä. Teoriassa paketti on siis koossa, mutta käytännössä lipsun.

Tunnistan ongelman ytimen – sen, että inhoan kokkaamista. Olen huono keksimään, mitä milloinkin syödään. Jos joku toinen laittaa aterian, sen syöminen on nautinto. Omat pöperöni ovat mitä ovat.

Paljon liikkuvana energiavaje iskee välillä kuin salama. Silloin on tehtävä nopeasti jotain, tai nuupahdan hetkessä. Pikaisena hätävarana pähkinät auttavat. Cashewien kylläisyyshormonit saavat pysymään tolpillaan siihen saakka, että ehtii loihtimaan jotain oikeasti ruokaisaa. Äärimmäisessä hätätilassa kippaan kiehuvaan veteen linssipastaa, jonka höystän parilla pestolusikallisella.

Viime aikoina olen intoillut kotimaisista juureksista, linsseistä, pavuista ja parsakaaleista. Ehkä elimistössäni on niiden sisältämistä ravintoaineista vajetta, kun ne niin kovasti nyt koukuttavat. Laiskan kokin bravuurini on heitellä lohkotut juurekset uunipellille. Päälle lorautan sitruuna-oliiviöljyä, sekaan tipautan valkosipulin kynsiä ja päälle ripottelen mustapippuria. Katan komeuden vöner-lastuilla tai lohifileellä. Helppoa ja onnistuu, vaikka keittiöhommia vieroksuisikin.

Bataatteja, punajuurta, palsternakkaa ja raitajuurta. Uunipellille ja uuniin, helppoa ja hyvää!

Kun tytär vuosia sitten palasi vaihto-oppilasvuottaan viettämästä Englannista, hän oli päässyt papujen makuun. Inhosin ajatustakin ja sain puistatuksia, kun keittiöön ilmestyi papupurkkeja. Enpä olisi arvannut, että niistä on muodostunut keittiöni kantava perusta! Pavut ovat ravintosisällöltään käsittämättömän monipuolisia. Niissä on proteiinia, kuituja sekä antioksidantteja – kaikkea sitä, mitä aineenvaihdunta tarvitsee, ja mitä huolimattomasti syövän ihmisen elimistö huutelee. Estävät vieläpä diabetesta, syöpää ja liikalihavuuttakin.

Kiireisen (laiskan) kokin papuateria syntyy kädenkäänteessä. Heittelen pannulle sipulia ja hämmentelen niitä hetken. Oikea kokki puhuisi ehkä kuullottamisesta, mutta minulla ne välillä vähän kärvähtävät, joten ei siitä sen enempää. Kyytipojaksi laitan valkosipulia, tomaattilohkoja, varsiparsan palasia ja mitä milloinkin jääkaapin hyllyiltä satun löytämään. Sitten lisään pavut – niitäkin käytän rennolla otteella ja kaikissa muodoissaan. Lopuksi kippaan pannulle kaiken sekaan kaurajauhista. Ja vot, ateria on valmis. Jos pavut ovat päässeet loppumaan, punaiset linssit käyvät yhtä mainiosti.

Kidneypapuja, vöneriä ja varsiparsakaalia. Hätäisen kokin pikaherkku!

Rennon keittiöni uunissa valmistuu perjantaisin pizza. Pyöräytän pohjan kananmunista ja psylliumista. Paistan pohjaa pari minuuttia ja nakkaan päälle täytteet. Nopeaa ja näppärää.

Perjantaipizza: surautan viisi kananmunaa tehosekoittimella ja sekoitan sekaan psylliumia.
Täytteeksi merellisiä aineksia kaapin antimien mukaan.

Mutta ihan kaikkein parhainta on kesäinen kalakeitto. Vaikka kotikeittiöhengetärtä minusta ei saa tekemälläkään, retkioloissa yllätän välillä itsenikin. Veneessä keittiöolot ovat rajalliset, ja silti siellä hääräily on rentouttavaa. Veneilijän kalakeittoni syntyy sekin rennolla otteella: keitän kuoritut ja lohkotut perunat. Kun ne ovat hieman pehmenneet, korvaan keitinveden kookosmaidolla. Lisään pakasteena ostamani kalakuutiot, silppuan sekaan ruohosipulia ja maustan sopan. Valmiin keiton päälle ripottelen tilliä, jotta kokonaisuus näyttää nätiltä.

Tämä versio syntyi lohisuikaleista.
Veneillessä ainekset ovat juuri niitä, mitä mukaan on sattunut tulemaan.

Jälkiruokia ei laiskan hääräilijän keittiöstäni juurikaan löydy. Tyhjiä kaloreita en kaipaa. Siis karkkeja, keksejä tai muita höttöpöperöitä. Alkoholikin on jäänyt, sillä haluan pysyä juoksukuntoisena. Mutta koska paheiden summa on kuulemma aina vakio – näin sanoi kerran eräs viisas ystäväni – lankeamuksiakin riittää. Mutta eikö tiukkapipoisuutta pidäkin välttää – tutkimustenkin mukaan joustava suhtautuminen ruokaan on kaiken a ja o.

Kyläreissun ihana jälkkäriylläri: vegejugurttijäädyke marjoilla.

Höyryävä kuppi kahvia sen sijaan maistuu kyllä. Vetoan siihen, että kahvin tiedetään hidastavan monia sairauksia, kuten vaikkapa Parkinsonin tautia, jolle sukurasite näyttäisi minuakin altistavan. Ehkäisee se kuulemma myös muistin heikkenemistä – kunhan vain malttaa pysyä kohtuudessa. Liika on liikaa ja nostaa sekä verenpainetta että kolesterolia. Mutta kruunaahan se aterian, epäilemättä.

Ja kun nyt tulivat ne paheet mainittua, niin onhan nekin paljastettava. Jäätelöt.

Ravintolan jälkkäriannos yllätti: tilasin sitruunaisen jäätelöpallon!

Arkiliikunta, juoksu, mieli, Muu elämä

Ehkei siesta Pohjolassakaan olisi hullumpi ajatus

Olen tänään istunut koko päivän. Istuin myös eilisen. Tuntuu, että edellisestä, alkuviikon lenkistä on jo niin kauan, ettei sitä tahdo muistaa. Ei auta, että kävelin lyhyesti koiran kanssa aamulla ja illalla. Tuntuu, että se varsinainen liikkuminen puuttuu.

Olen tehnyt pari viikkoa sitten juoksuohjelman itselleni kevääksi. En sillä, että tavoittelisin mitään sen suurempaa, mutta ainahan se on miellyttävämpää juosta puolikas jos toinenkin, kun on tullut säännöllisesti juostua. Tänä vuonna leuto talvi on myös ollut ihanteellinen juoksemiseen, joten en voi syyttää olosuhteita, kun olen jo ohjelman ensimmäisellä viikolla lipsunut. Pitkälenkki puuttui.

Yhden viikon kömmähdys ei kuitenkaan kaada ohjelmaa, sillä olen vanhetessa ymmärtänyt mitoittaa treeniohjelmaan joustoviikkoja. Silti treeniviikon pieleen meno jo alkumetreillä harmitti niin, että kyseenalaistin koko ohjelman. Niinpä kevensin sitä ja päätin, että seuraavalla viikolla jatkaisin vähemmän aikaa vaativalla ohjelmalla ja puolikas hoituisi edelleen ongelmitta.

Toisen viikon lopussa olin kuitenkin jälleen lipsunut. Tempolenkki puuttui, pitkälenkki oli tekemättä ja se kolmas…en viitsi edes ajatella. En myöskään ollut pitänyt kiinni viikottaisesta joogaamisesta. Uinnistakaan ei ollut tullut mitään. Kiireessä koko ajatus lenkistä oli unohtunut.

Ja vaikka voisin hakea syitä muualta, voin vain katsoa peiliin. Olen antanut työ- ja elämänrytmin vaikuttaa. Näin ystävää ja kävin teatterissa. Olin myös priorisoinut työni ja tehnyt luvattoman pitkiä päiviä, joiden jälkeen lenkki ei ollut enää irronnut. Väsyneenä oli tuntunut muutenkin siltä, että flunssakin taitaa yllättää. Olin jättänyt lenkit väliin ja laiminlyönyt itseäni, vaikka tiedän kyllä, ettei pitäisi. Pitkässä juoksussa kun ei ole kenenkään etu, että annan muiden asioiden ohittaa liikkumiseni.

Korviini oli jäänyt myös soimaan ystävältäni kuultu lause siitä, miten hänen tuttavansa saa käyttää työaikaa liikkumiseen. Ja miten kyseinen yritys oli ostanut kaikille työntekijöilleen aktiivisuutta mittaavat rannekkeet ja määrännyt, että työpäivän aikana, ja etenkin etäpäivinä askeleita tulee kertyä ainakin 6 000. Työnantaja oli ymmärtänyt, että liikkumattomuus maksaa. Niinpä kyseinen työnantaja kannusti kaikkia päivän aikaan ulos. Liikkumaan. Työajalla!

Monessa työpaikassa ajatellaan kuitenkin vielä toisin. Ylipitkiä kokouksia sijoitellaan kalentereihin niin, ettei niiden takia ehdi askeleita kerryttämään. Päiviä venytetään helposti aamusta ja illasta. Koneen ääressä istumista ja työntekoa seurataan monin tavoin, toivoen ruudun ääressä vietetyn ajan lisäävän työn tuottavuutta.

Liikkumattomuudella on hintansa. Passiivisuudesta on haittaa meille työntekijöille ja koko yhteiskunnalle. Meitä työntekijöitä kun tarvitaan ja työelämässä pitäisi kaikkien jaksaa entistä pidempään. Tuottava voi olla myös muualla, kuin ruudun ääressä. Kokouksia voisi hyvin lyhentää, osan asioista hoitaa puhelimitse. Työtä voisi jakaa uudella tavalla. Aivot toimisivat paremmin ja tuottavuus voisi olla korkeampaa, jos työpäivän voisi aidosti katkaista. Ehkei välimeren siesta myös Pohjolassa olisi sittenkään hullumpi ajatus.

Työpaikassa, missä askeleiden keräily nähdään positivisena ja missä työtä voi rytmittää niin, ettei nivelet ja mieli kitise illalla pelkästä istumisesta, työntekijät voivat hyvin. Itsekin arvostaisin suuresti, jos ohjelmaan merkityn lenkin saisi kirmata jo työpäivän lomassa!

juoksu, Muu elämä, perhe, talvi, talvijuoksu, Teksas/ulkosuomalainen

Yhteisjuttu: Joulujuoksuja

Voiko jouluna urheilla? Saako sukulaisilta karata juoksulenkin ajaksi? Ehtiikö sitä edes, kaikelta kinkunpaistolta ja suklaansyönniltä?

Katja

Rakastan jouluja. Siskoni nauravat minulle, kun viimeistään heinäkuussa alan hössöttämään lähestyvää juhlaa. Ostan lahjoja pitkin vuotta ja marraskuun lopussa käärin ne paketteihin. Kirjoitan vanhanaikaiset kortit, ihailen joulukadunavajaiset, sytyttelen jouluvalot ja leivon piparit.

Joulut ovat kuitenkin kaikista valmisteluista ja perinteistä huolimatta erilaisia. Milloin ne ovat olleet lapsuuden jouluja, missä huijariksi osoitettu joulupukkikin on tuntunut mukavalta, milloin ydinperheen tai sukulaisten kesken järjestettyjä kohtaamisia tai rikkonaisemmista paloista kokoon kyhättyjä kudelmia. Kaikki kulloiseenkin hetkeen mahdollisia.

Tämä joulu on jälleen erilainen. Siihen ei kuulu saunaa, villasukkia tai rauhaa. Eikä itsekkäästi toteutettavia juoksulenkkejä. Jouluviikko täyttyy joulunlaittoriennoista kinkunpaistoineen työpäivien jälkeen. Lenkit ja hiihtämiset ajoittuvat välipäiviin. Joulupöytään on varattu monta paikkaa, ja sinne löytää itselle tai läheisille tärkeät. Ne, jotka ymmärtävät joulun merkityksen. Ne, jotka tekevät tämän joulun.

Sirpa

Muistan kuinka Kaliforniassa asuessa päätin ensimmäistä kertaa, että jouluaattona on juoksupäivä. Oli kaunista ja aurinkoista, kun painelin menemään pitkin ankaraa ylämäkeä. Kaikkialla oli hiljaista – ei siksi, että ihmiset olisivat juhlineet, vaan siksi, että amerikkalaiseen tapaan he vielä valmistautuivat hiki hatussa seuraavaan päivään. Tai olivat töissä. Silloin jouluna juokseminen tuntui kapinalliselta, mutta tätä nykyä tavalliselta. Perheestäkin on parempi, että äiti lähtee hetkeksi tuulettamaan päätään juhlakiireiden keskeltä.

Tänä vuonna maratontreenit ovat jo näin ennen joulua alkaneet, joten talvilomaviikkoihin kuuluu neljä juoksupäivää, voimatreenit ja uinti – ellen nyt sitten sairastu, kuten kuuliaisesti tapaan lomilla tehdä. Ensimmäisen lomaviikon aikana juoksentelen texasilaisella farmilla longhorn-lehmien suureksi kummastukseksi. Toisen viikon juoksut tapahtuvat sitten ihan omassa naapurustossa, tai todennäköisemmin juoksumatolla, sillä täälläkin on ajoittain aika viileää.

Suuntaamme lomalla muutamaksi päiväksi samalle farmille, jonka longhorn-lehmiin tutustuimme jo viime vuonna.

Viileä keli on tehnyt ulkoallasuinnista jännittävää. Huomasin, että uintiseuran porukka pitää päällään tarkoitukseen suunniteltuja pitkiä toppaponchoja. Googlasin, ne ovat aika tyyriitä. Altaasta noustessani sprinttaan siis pikaisesti kohti penkille odottamaan asettelemaani kylpytakkia, ja sitten pikakävelyä autolle. Suihkuun menen vasta kotona, koska altaan suihkurakennuksessa ei ole lämmitystä.

Joulu itsessään tulee omalla painollaan. Mamban joululevy soi meillä ahkerasti, eikä näin riittävän monen ulkosuomalaisvuoden jälkeen enää edes itketä. Suomalaisten jouluherkkujen sijaan jatkamme monivuotista perinnettämme siitä, että kukin esittää toiveensa siitä, mitä tahtoisi joulupöytään. Niillä sitten mennään – onpa se sitten pizzaa, tacoja tai kotitekoisia pinaattilettuja. Vuodet ovat opettaneet, että joulu voi tulla monella tavalla.

Anu

Joulun suhteen olen hätäpäinen; kaikki jää viimetippaan. Joulukuusen sen sijaan pystytän jo joulukuun alussa. Nautin hämärähyssystä ja kynttilöiden hämystä. Sydäntalven tunnelma on parhaimmillaan, kun takassa on tuli ja varpaat pysyvät lämpiminä kotikutoisissa villasukissa.

Tänä vuonna joulu on varsin lyhyt, vain viikonlopun mittainen. Työasiat ovat varmasti mielessä, sillä valtakunnallisestikin mittava sote-uudistus saa h-hetkensä hetimmiten joulun jälkeen. Oma arkeni osuu juuri tähän uudistukseen, joten tekemistä varmasti riittää. Mutta toki on tarkoitus rauhoittuakin ja henkäistä hetkinen.

Jouluaattoon kuuluu muutamia ehdottomia perinteitä, joista ei mielellään jousteta; joulukirkossa täytyy käydä, ja aamu alkaa joulupuurolla. Näidenkin perinteiden toteuttamisen muodot sen sijaan vaihtelevat paljonkin. Tänä vuonna joulupuuro nautitaan pojan ja miniän kattamana, ja joulukirkossa piipahdetaan yhdessä rakkaiden kanssa naapurikunnassa. Varsinaisen synttärisankarin, eli Seimen Lapsen, lisäksi jouluaatto on monen muunkin tärkeän henkilön syntymäpäivä – ei vähiten oman tyttären. Aattoomme kuuluu siis myös synttärijuhlintaa, mikä tuo perinteisiimme uniikin sävynsä.

Mutta lenkkeilystä ja kuntoilusta, sallittua vai ei – kyllä. Tyttärien kanssa joskus ihmettelimme, miten joulun ympärillä hössötetään kauheasti joulukiloista. Tai niiden laihduttamisesta heti tapaninpäivästä eteenpäin. Meillä joulu on kaikkine herkkuineen ihan maltillinen – syömme hyvin, nautimme toistemme seurasta ja käymme lenkilläkin, jos siltä tuntuu. Koskaan ei ole kertynyt lisäpainoa. Jonakin vuonna käväisin aattoaamuna pikaisella juoksulenkillä lähes täysin punaisissa vaatteissa. Pienen lapsen kanssa aamu-ulkoilulla ollut äiti sai hyvät naurut, kun lapsi hihkaisi: ”Katso äiti, tuolla juoksee tonttu!”

Asioita joista ei kerrota, juoksu, lenkkikengät, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Postauksia hyvästä elämästä

Olen ihan hirveän huono haasteketjuiluissa – niissä kiertävissä fb-jutuissa, joita somessa jaetaan. Kun pikkusiskot alkoivat postailemaan ”10 kuvaa hyvästä elämästä” -julkaisujaan, odotin kauhulla, milloin vuoro napsahtaa omalle kohdalle. En ärsyynny siitä, että minut haastetaan – saan näppylöitä ennemminkin siitä, että minunkin pitäisi haastaa joku muu. Tuntuu, kuin haasteineni tunkeutuisin toisen yksityisalueelle.

Kun tuo haaste sitten napsahti, yllätyin itsekin siitä, että se sai minut todella hyvälle tuulelle. Sotimisten, ilkeyksien ja loputtomien kriisien keskellä tuntui yhtäkkiä erityisen mahtavalta kiinnittää ajatukset elämän hyviin hetkiin.

Ja varsin mukavaa oli miettiä, kuka kavereistani voisi olla sellainen, joka niin ikään ilahtuisi hyvän elämän postauksista.

Hyvä mieli kumpuaa pienistä asioista. Tai toki isoistakin, mutta useimmiten pienikin riittää. Kuten vaikkapa juuri oikealla tavalla tehty aamukahvi; sopivan vahvaa ja vaahdotettua kauramaitoa kyytipoikana. Tai kirkas tähtitaivas loppusyksyn ensimmäisinä pakkasöinä.

Työpäivää lopetellessani sain puhelun työystävältäni. Puhelu oli lämminhenkinen ja siitä jäi hyvä mieli. Puhelun aikana ystävä kertoi kurvailevansa juuri mökille. Ennakkoajatus hetken päästä lämpenevästä saunasta ja takkatulesta saivat ystäväni äänen kuplimaan iloa. Ja mikä huikeinta, hän tahtoi jakaa tätä hyvää mieltään muillekin – sanoi lähettävänsä kuvia, kun on saanut paikan kauniiksi ja kynttilät viriteltyä.

Yksi rakkaimpia rentoutumisen keinojani on neulominen. Käsillä tekeminen rauhoittaa ja on melkeinpä meditatiivista. Sain juuri valmiiksi kauniin villatakin, jossa oli monta vaikeaa työvaihetta. Lopputulos miellytti, ja laitoin valmiin villatakin kaappiin. Siellä se voisi odottaa sopivaa käyttöhetkeä. Kaapin ovea sulkiessani tajusin, että se sopiva hetki on juuri nyt. Miksi en käyttäisi kaunista takkiani ihan vain omaksi ilokseni, miksi sulkisin sen kaappiin. Jos takki kerran tuottaa iloa, tuottakoot sitä sitten vaikka joka päivä.

Lähikaupassa käväistessäni panin merkille, että tuttu kassarouva oli erityisen kaunis. Ajattelin, että hänen täytyy olla rakastunut. Niin rohkea en ollut, että olisin kertonut hänelle mietteistäni – eikö se olisi ollut vähän liian iholle menemistä. Nyt vähän kaduttaa – ehkä hän olisi siitä ilahtunut. Mutta voi olla, että rohkaistun ja kerron – ehkäpä se tuntuisi hänestä yhtä mukavalta kuin ne kauniit mökkikuvat, jotka välittivät hyvää mieltä monelle.