Yhteisjuttu: Maskimietteitä

Sirpaontherun:

Kevään korvilla somessa jaettiin tutkimusta siitä, kuinka pitkälle juoksijan hengitysilmapilvi levisi ja kuinka kauan se leijui. Hetken aikaa juoksijoista maalattiin varsin vaarallista kuvaa. Sittemmin keskustelun kiihko laantui. Paikallisissa määräyksissäkin sanotaan edelleen, että kaikkialla ulkona maski päälle, mutta urheillessa ei tarvitse käyttää.

Monet silti käyttävät, ja niin käytän usein itsekin. Kun tiedän, että menen reittiä, jossa ohitukset ovat kapeita, saatan laittaa kaulalle huivin, jonka nostan naamalle tarvittaessa.

Muutama ilta sitten pyöräilin toimittamaan esineen (kontaktittomasti) tuttavan oven taakse ja laitoin jo kotona maskin kasvoilleni. Tiesin, että ajaisin matkalla myös sen suuren sillan alta, johon on viime kuukausina noussut telttoja kuin sieniä sateella – niin haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, että heidän viimeiseksi soisi sairastuvan.

Monet tykkäävät, että urheillessa ja ulkoillessa kevyin kertakäyttömaski on miellyttävin. Itse tilasin muutaman pestävän juoksumaskin ja pidän niiden kevyestä materiaalista kovasti. Hengästyneenä ja +37 C lämpötilassakin tuntuivat ihan mukavilta.

Urheilumaskin ulko- ja sisäpintaa. Korvalenkin säädöt tekisivät maskista lähes täydellisen.

Katjatherunner

Keväällä, sairastellessani käytin lääkärin ohjeistamana maskia. Sujautin sen naamaan ennen kauppaan menoa.

Kun kesällä lähdin ex tempore -patikointimatkalle Sveitsiin, ei maskin käyttö tuntunut hankalalta tai vieraalta. Päinvastoin olo tuntui turvalliselta, kun julkisissa tiloissa oli maskipakko ja kaupassa jaettiin kertakäyttömuovikäsineitä.

Nyt syksystä maskeja on nähnyt vielä harvoilla, vaikka tautitapaukset ovat jo kirineet kohti kevään huippupäiviä. Itse astmaatikkona toivoisin maskien käytön lisääntyvän.

Koska käteni murtuma asetti minut juoksujen suhteen kuukauden pakkolepoon, on syyskuun lappujuoksutapahtumaan osallistuminen juoksutauon takia kysymysmerkkinä. Mikäli tapahtuma pidetään, menen lähtöpaikalle maskin kanssa ja riisun sen leuan alle roikkumaan, kun tila ympärillä väljenee.

Kun ajatus koronapisaroista alkaa ahdistaa, luonto on parasta lääkettä!

Anutherunner

Kun pääministeri Marinin hallitus jokin aika sitten linjasi maskisuosituksesta, samaan aikaan annettiin kaupungeille ja kunnille velvoite maskien jakamisesta. Tarkoitus oli, ettei maskien käyttäminen olisi varallisuudesta kiinni. Työni puolesta seuraan tätä prosessia kovinkin läheltä. Maskeja jonotetaan kuin ämpäreitä konsanaan. Monenkaan en kylläkään ole nähnyt niitä käyttävän!

Kesäloman tiimellyksessä oli ihanaa juoksennella uppo-oudoilla kujilla ja rantapoluilla. Juoksukengät ovat vakiovarusteeni reissun päällä. Pieni lenkkipyrähdys on paras mahdollinen tapa tutustua uusiin seutuihin! Koronakevään jälkeen ulkojuoksut tuntuivat suorastaan luksukselta.

Nyt kun koronaluvut ovat taas kasvussa, minusta on tullut jälleen juoksumattojuoksija. Se nyt ei sinällään ole mikään uusi juttu; kerroinhan tuossa taannoin, että nelijalkaisen juoksukaverini tahdin hidastuttua olen muutenkin hölkytellyt enimmäkseen matolla. Kun Sirpa kertoi ostaneensa juoksumaskeja, olin ihan ihmeissäni. Meidän nurkilla maskeja ei näy edes kauppareissuilla.

Vanha uskollinen Naumann pääsi tositoimiin!

Mukavaa arkea!

Amerikkaan kotiutunut siskoni Sirpa(therunner) jaksaa ihmetellä eurooppalaisittain pitkiä kesälomiamme. Tuolla suuressa maailmassa lomailua ei juuri tunneta – muutama vapaapäivä vuodessa on jo ylellisyyttä.

Mutta kyllä melankolinen kansa lomansa tarvitsee. Hektisten työkuukausien jäkeen epäsosiaalinen elämä on nautinto. Rentoudumme, kun saamme oikein luvan kanssa erakoitua ja vetäytyä metsien suojiin. Saunat lämpiävät ja valoisat kesäyöt hellivät mieltä. Kesäparrat kasvavat ja meikkipussit odottelevat syksyä kaappien perukoilla.

Kun ihmisten ilmoille elokuussa kömpivä kansa on akkunsa ladannut, uusi uljas elämä kutsuu. Saunajuomat ovat jättäneet jälkensä ja päättäväisinä suuntaamme uuteen ryhdikkääseen arkeen. Ja mehän ryhdistäydymme, hinnalla millä hyvänsä. Ainakin hetkeksi. Mutta helppoa se ei ole, emmekä itse sitä ainakaan yhtään helpommaksi tee!

Somessa kyselemme huolestuneina, miten näistä kesäkiloista oikein pääsee. Kurinalaisesti intoudumme tempomaan tiukkoja ketodieettejä ja “kevennämme”. Otsa kurtussa tutkimme kaloritaulukoita ja päätämme, että nyt tämä toimii.

Olen jotenkin surumielisenä lukenut näitä terveelliseen elämän tavoittelun somekeskusteluja. Jos joku erehtyy kysymään “typeriä”, vastaukseksi saa täyslaidallisen välittömästi. Somessa on niin helppoa äyskähdellä ja ärhennellä. Mitäs kyselet, tee kuten minä. Ja kuitenkin jokainen tiedämme sen, että kaikki konstit eivät sovi kaikille. Jos yksi nauttii paastoamisesta tai vähähiilarisesta elämästä, toiselle ne eivät välttämättä sovi mitenkään.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin mukavuudesta. Siitä, miten tutkijoiden mukaan mukavuus vaikuttaa ihmisen fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Se puolestaan heijastuu positiivisesti esimerkiksi sairauspoissaoloihin ja yleiseen tyytyväisyyteen. Mukavuus liitetään tässä ajattelussa empaattisuuteen – siihen, että haluamme yhteistä hyvää, emme ilkeile emmekä öykkäröi. Edes somessa.

Pieni mukavuuden ele omaa itseäkin kohtaan voisi tehdä joskus hyvää. Hampaat irvessä treenaaminen tai viikkokausien kaalisoppadieetti eivät kovin lempeiltä kuulosta. Tuntuu, että olemme ajoittain aika julmia omaa kehoamme kohtaan. On vähän hassua, että emme tunnista niitä asioita, jotka ovat itsellemme hyväksi. Jokainen kuitenkin itse tietää parhaiten, mitkä asiat ovat niitä, jotka saavat voimaan hyvin. Ja senkin kaikki tiedämme, että ystävällisyys omaa itseä kohtaan saisi meidät vieläpä näyttäytymään mukavampina myös kanssaihmisille. Ja kaiken kukkuraksi terveyskin kohenisi; hyvä mieli hellii koko kroppaa eikä verenpainekaan pompsahtele.

Mukavuustutkimukseen tutustuessani oivalsin (jälleen kerran), että suhtautuminen omaan itseen on avain hyvän elämän rakentamiseen. Hyvänä muistutuksena tuli sekin, että arkipäivän asenteilla on väliä: lähdenkö uuteen päivään äykkäpäisenä murjottaen, vai onnistuisinko näkemään synkkien pilvien raoista jotakin hyvää? Koko elämää ei tietenkään voi kerralla toisenlaiseksi muuttaa ja välillä vain on niitä kettumaisempia päiviä. Mutta totta on, että omien suupielten asento vaikuttaa yllättävän paljon siihen, tuntuuko huominen valoisalta vaiko tylsältä ja merkityksettömältä. Kirjailija Suvi Bowellania siteeraten: “elämä voi muuttua kummasti helpommaksi, kun emme enää ole itse itsemme jarruina”.

Hei kaiffa! Kiva kohdata, vaikka vähän olet erilainen ♡

Niks, ei siis yhtään mitään

Riippumatossa makoillessa kontrasti arjen kiireisiin on huisi.

Korona-hässäkän alkaessa meillä oli töissä juuri meneillään first beat -mittaukset – oman tulokseni tulkinta pisti polvilleen. Stressiä, minullako? Työterveyshuollon palaute oli tiukkaa. Hieman liian lujaa näyttää menevän, alkaisikohan olla tauon paikka?

Viime kuukaudet ovat olleet aikamoista multitaskaamista. Jossain vaiheessa tajusin, etten osannut keskittyä mihinkään. Iltauutisiakin katsoessa oli samaan aikaan näpelöitävä kännykkää ja tirkisteltävä sähköposteja. Koko elämä on ollut tiukasti aikataulutettua. Kiireen keskellä järjestin itselleni 20 minuutin pikaisia juoksusessioita juoksumatolla ennen kun seuraava Teams-kokous jo kilkutteli alkamishälytyksiään. Kun maltoin pitää juoksuvauhdin inhimillisenä, sain samalla soitettua pikapuheluita siskollenikin. Tosi näppärää!

Kesälle varaamastani lukematta jääneiden lehtien joukosta osui silmiin maininta, että oleminen ihan ilman mitään velvoitteita huoltaa aivoja. Luomiskyky elpyy ja muistikin petraantuu. Ei mikään uusi tieto, mutta silloin tällöin näitä perusmuistutuksiakin tarvitaan. Hullunmyllystä tekemättömyyteen hyppääminen vaan tuntuu kovasti kummalliselta. Vähän niinkuin tekisi jotain väärää. Syvälle suomalaiseen sieluun upotettu protestanttinen etiikka pistää kampoihin; ei kai sitä nyt koko päivää lojuta. Kunnon ihminen tekee edes käsitöitä, vaikka vain muodon vuoksi.

Lehdestä bongasin artikkelin, jossa vilahti itselleni tuiki tuntematon termi: niksen. Tulee kuulemma hollannin kielen sanasta “ei mitään”. Niksenillä tarkoitetaan sananmukaisesti sitä, että ihan vaan ollaan. Ihan oikeasti siis tekemättä mitään. Luvan kanssa, ja jopa suositellusti.

Kun lehtiviisaudesta innoittuneena ilmoitin heittäytyväni tänään ‘nikseniin’, mielessäni oli lueskelua riippukeinussa. Meren tuijottelua, tuulen kuuntelua. Ehkä jopa pienet päikkärit. Puolisoni ilmoitti saman tien hänkin nikseilevänsä. Hetkeä myöhemmin pokasaha vinkui ja oksaryteikkö sai kyytiä. Ihmettelin, että mitä nikseilyä tuo tuommoinen. Hänelle joutilaisuus on kuulemma sitä, että saa tehdä juuri sitä mitä huvittaa ja ihan omalla aikataululla. Niinpä nikseilimme kumpikin tahoillamme, omalla tavallamme.

Kesäpäivien niksen-hurmiossani olen intoutunut antamaan piupaut myös tiukoille treenitavoitteille. Ne ovat itse asiassa kovasti haperoituneet korona-kevään aikana muutenkin. Viikonloppujen pitkät lenkit ovat kummasti kutistuneet ja tavoitteelliset tuloshaaveetkin ovat siirtyneet seuraavalle vuodelle. Yllätyksekseni kuntoni on kuitenkin noussut. Se näkyy sykkeissä, hapenottokyvyssä ja suoritustasoissa. Ehkäpä harjoittelurutiinien muutoksella on asian kanssa jotain tekemistä. Kesän veneilyreissuilla lihaskuntoa tulee pidettyä yllä purjeita trimmaamalla – hätävarana repun pohjalta löytyy myös vastuskuminauha. Tietoisten ylämäkivetojen sijaan mäkitreeniä kertyy kuin huomaamatta saaristomeren saaria kolutessa. Mutta juoksukengät ovat kuitenkin aina mukana – mikäs sen mukavampaa, kuin pieni pyrähdys uudessa satamakohteessa.

Kaikenlaisia uusiakin avauksia kesä tuo tullessaan. Korkeanpaikankammoiselle extreme-elämyksiä tarjoaa vaikkapa mastoon jumiin jäänyt lippunauha. Kun keikkuu 18 metrin korkeudessa, lujalle maanpinnalle päästyään saakin hetken rauhoitella täriseviä reisilihaksia.

Ihanaa kesää, niksenin hengessä!

Ulkosuomalaisen juhannus

Some täyttyy juhannuskuvista: mökkirannoista, saunoista, vastoista/vihdoista, kesäkukista ja grillailuista. Joku kirmaa pitkää lenkkiään kansallismaisemassa, vanha partiokaveri on lähtenyt järvien rannoille vaeltelemaan. Tänä vuonna Suomessa ei näytä satavan juhannuksena lunta. Näyttää olevan aika ihanan idyllinen keskikesän juhla.

Juoksusiskoni ovat kumpikin näköjään löytäneet veneet alleen ja karanneet jonnekin saaristoon. “Sinun vuorosi kirjoittaa”, huikkaavat ja sulkevat sitten puhelimensa. Taitavat aloitella lomiaankin, sellaisia käsittämättömiä monen viikon mittaisia, joita vain eurooppalaiset pitävät.

Juoksusisko on jossakin Suomen saaristossa juhannusta juhlimassa.

Ulkosuomalaiseen iskee kaiho, totta kai. Lapsi tulee viereen, näytän hänelle muutaman kuvan ja kerron, että Suomessa vietetään nyt juhannusta. “Looks nice”, hän sanoo ja kysyy sitten, miten sitä juhlitaan.

Niin, miten sitä nyt sitten juhlittaisiin maassa, jossa juhannusta ei juhlita, osavaltiossa jossa ei kasva koivuja ja paikassa jossa järvien rannat näyttävät aivan toisenlaisilta? Täällä ei sytytellä kokkoja eikä villikukkapelloille parane lähteä pomppimaan. Jos sieltä ei löydä kalkkarokäärmettä, niin myrkyllisen brown recluse -hämähäkin kyllä löytää.

Kesä se on toki täälläkin, vähän lämpimämpi vain, eikä vielä puolessavälissäkään. Iltapäivällä lämpötilat kohoavat yli kolmenkymmenen, ja kuukauden päästä neljäänkymmeneen. Koko perheen haikkireissut unohdetaan nyt muutamaksi kuukaudeksi, ja juoksuille on lähdettävä aniharvain. Terävässä kuumuudessa ei jaksa olla eikä urheilla. Elo-syyskuussa on triathlon-treeneissäkin parasta ottaa pitkä uimakausi.

Kesä se on Texasissakin, kuumempi vain.

Tänään kai on juhannusaatto (tarkistan suomalaisesta kalenterista ollakseni varma), ja ehkä me olisimme jostakin löytäneet mökin ja järven, jos olisimme yrittäneet. Yhdessä airbnb-mökissä näyttäisi olleen tarjolla “sauna”. Sellainen kaappi, jossa ei saa heittää vettä sähkölaitteille ja johon mennään urheiluvaatteet päällä istumaan. Mutta eipä meillä ole lomaakaan, tavallinen työpäivä vain. Ensimmäinen palaverini toiselle puolelle maailmaa on alkanut aamuseitsemältä.

Palaverin jälkeen olen sentään irrottautunut koneen äärestä hetkeksi ja lähtenyt ulos, ensin itsekseni juoksemaan ja sitten kävelemään koiran kanssa. Tänään on juoksuputkeni 26. päivä, jolkottelin jälleen hitaan etanamailin ja metsästin matalia sykkeitä. Koira pyysi kävelemään lempireittiään läheiselle lammelle, jonka polut saavat minut aina miettimään lapsuuteni mökkitietä. Korvissa vain surisee eri tavalla: kaskaat pitävät pusikoissa meteliään.

Järven sijasta meillä pulahdetaan altaaseen, kun ilta on pimentynyt ja päivä viilentynyt.

Monesti ruoat auttavat tekemään suomalaisen juhlan tänne kauaskin, vaikka juuri samoja aineksia ei helpolla löydykään. Enkä ole, tunnustan heti, niitä ulkosuomalaisia, jotka itse tekisivät maltaista mämmin, lantusta laatikon ja parvekeporsaasta HK:n sinistä. Vappuna saimme ensi kerran moneen vuoteen aikaiseksi siman ja munkkeja – ihan vain siksi, että koronakeväänä kerkesi enemmän. Mutta mitä juhannuksena edes syödään?

“Voisimme grillata viikonloppuna?” ehdotan perheelle. “Ja mennään yhdessä uima-altaalle? Tuntuisi vähän edes oikealta, kun Suomessa on nyt juhannus.”

Koronakiloja ja loman odotusta

Kesä tuli tänä vuonna jotenkin varkain. Vaikka nimenomaan luulisi, että juuri tänä keväänä olisi ollut aikaa seurata sen saapumista. Villasukista luopuminen on kuitenkin käynyt hitaasti, vaikka aurinko kuumottaa. Kalenterin tyhjeneminen perinteisistä kevään ja alkukesän juoksuista vei terän vuodenajan vaihtumiselta, eikä pää ole pysynyt muutoksessa mukana.

Heräsin huomaamaan kesän saapumisen, kun työkaveri toisensa jälkeen alkoi ilmoittelemaan lomille lompsuttelemisestaan. Mitä, nytkö jo! Etätöihin siirtyminen maaliskuussa tapahtui sähäkästi, ja sillä tiellä ollaan. Kun sosiaaliset kontaktit ovat olleet Teamsin ja Zoomin varassa, ei normielämän kahvipöytärupatteluja ole ollut. Kesälomasuunnitelmat ovat jääneet toteamatta ja lomille lähtijät ovat häipyneet etäyhteyksien päästä aivan vaivihkaa, ilman lomapullatarjoiluja.

Arvailla sopii, minkälaisiin puitteisiin lomien jälkeen työpaikoille palaillaan. Toiveikkaimmat tuumailevat, että se oli tässä, kohti normielämää vaan. Skeptikot muistuttelevat, että kyllä se toinen aalto sieltä vielä tulee. Kävi miten kävi, tavallaan kyllä vähän harmittaa, jos paluu entiseen tapahtuu ihan sellaisenaan. Poikkeuskuukausina on omaksuttu monia uusia toimintamalleja, ja joidenkin niistä soisi jäävän työkalupakkiin jatkossakin. Kuten vaikkapa etäkokousten.

Etäilevälle toimistohiirelle työpäivien alut ovat olleet suorastaan nautinnollisia. Kun työmatkan pituus on ollut mitattavissa askeleina kahvinkeittimeltä olohuoneessa odottavan tietokoneen äärelle, matkan on voinut taivaltaa tukka pörröllään ja unisukat kurtussa. Ja vaikka monesti työpäivä on alkanut kuin vahingossa anivarhain, vastapainoksi on voinut hyvällä omalla tunnolla nostella pyykit koneesta kesken päivän tai nauttia päiväkahvit pihakeinussa.

Tuossa taannoin osui kohdalle ensimmäinen live-kokous pitkään aikaan. Omassa työssäni iltakokouksia on todella paljon. Live-istunnon jälkeen olin aivan nuutunut ja puutunut. Miten ihmeessä kukaan voi istua neljä tuntia liikkumatta? Teamsin äärellä kokoustaessa olen hypellyt ja venytellyt, pyöritellyt olkapäitä tai muuten vaan touhunnut. Eikä jumituksia missään. Rennoimmissa palavereissa puhetta on pidetty kävelylenkkien lomassa ja webinaareja olen kuunnellut juoksumatolla hölkytellessä. Paluu toimistoon tuntuu ylipääsemättömältä asialta.

Yhden naisen otantana väitän, että etäily on tuonut muutenkin paljon hyvää. Toki sosiaalisia kontakteja jo vähitellen kaipaa, ja eleettömälle koneelle puhuminen tuntuu vieläkin vähän oudolta. Moni on itkeskellyt, että kevät meni mässyttäen ja yritä tässä nyt sitten mahtua kesämekkoon. Hemmetin korona. Itselleni koronakilot ovat tarkoittaneet kovaa kyytiä alaspäin; seitsemän kiloa on häipynyt kuin itsestään. Iso osa putosi varmaan ihan siitä ilosta, että jatkuva istuminen vaihtui aktiivisemmaksi touhuiluksi. Ja syöminen oman näköiseksi ruokailemiseksi; ei ole ollut pakko tyytyä lähikuppilan rasvaiseen tarjontaan, vaan on voinut syödä juuri siten kuin oma mieli haluaa.

Juhannus häämöttää, ja sen jälkeen ihan nurkan takana heinäkuu. Lomakuu. Veneilykuu. Aion nauttia hyvästä olostani, toivottavasti loputtomasta auringonpaisteesta, meren kimalluksesta ja kiireettömistä päivistä. Kesän jälkeen sitten uusin voimin arkea päin, mitä se sitten “uudessa normaalissa” tarkoittaakaan.