#korona, Arkiliikunta, juoksu, Kilpailuhenkisyys, mieli

Juoksutapahtumakateutta ja fiilistreenejä

Olin hädin tuskin kotiutunut viimeisimmästä juoksukisasta, kun pikkusisko täräytti whatsapissa, että hän käväisi juoksemassa ihan vaan ex-tempore yhdessä juoksutapahtumassa. Hemmetti, että ärsytti.

Ärsytti siksi, että itsekin olisin voinut päätyä juoksemaan, enkä sitten kuitenkaan päätynyt.

Sisko oli aamupuuron aikoihin muina naisina kysellyt, olisiko minulla fiilistä lähteä noin niinkuin juuri nyt Hämeenlinnaan puolimaratonille. Fiilistä olisi toki ollut, mutta varpaita kivisteli vielä edellisenkin juoksun jäljiltä, joten kuuntelin kerrankin järjen ääntä. En siis lähtenyt, eikä lähtenyt siskokaan. Mutta siskopa päätyikin sitten toiseen tapahtumaan. Juuri tuohon whatsapissa hehkuttelemaansa. Ja silloin iski juoksutapahtumakateus. Hitsi, itsekin olisin voinut siellä hehkutella.

Juoksutapahtumat ovat harrastajalenkkeilijälle elämän suola ja sokeri. Niitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Niitä hamuaa kalenteriin hyvissä ajoin, ja järkevimmät rytmittävät treeninsäkin niitä silmällä pitäen. Tapahtumien jälkeen on aina hykerryttävä olo. On taas saanut kokea jotakin suurta, tavannut samanhenkisiä ihmisiä, ehkä vaihtanut muutaman lauseenparrenkin tuntemattoman kanssajuoksijan kanssa. Tuskin on euforia ennättänyt haihtumaan, kun mieli halajaa jo uutta.

Korona-aikana juoksutapahtumat ovat olleet kiikun kaakun. Juoksuja on siirretty moneen kertaan, ja juuri kun h-hetki on ollut hilkulla, ajankohtaa onkin jouduttu muuttamaan. Tuntuu, että jokainen kisa on kultaakin arvokkaampi – yhtään ei tiedä, milloin seuraava mahdollisuus tulee. Ja ehkä juuri siksi yhtäkään kivaa tapahtumaa ei haluaisi missata. Eikä ainakaan kuulla, että sisko on ollut juoksemassa, ja itse ei.

Kun tapahtumat ovat kortilla ja tavoitteiden asettaminen vinksallaan, treeni-intokin meinaa välillä hiipua. Onneksi siihenkin on vippaskonsteja! Luin nimittäin äskettäin, että omaa päätään voi huijata vaikkapa ihan vain värimaailman avulla. Tiedättehän, kun sanotaan, että värit vaikuttavat mielialaan. Tutkijat ovat kuulemma vastikään havainneet, että erityisesti pinkki pistää juoksijan jalat vipattamaan vauhdikkaammin. Asialla on jotakin yhteyttä hiilihydraatteihin ja sokereihin; aivot yhdistävät värin näihin koukuttaviin aineksiin. Vaaleanpunaista ylle siis, jos treenit kaipaavat buustia. Pinkistä juomapullosta vesihörppyjä ottaneilla juoksuteho kuulemma kasvaa useita prosentteja, kertoo tiedemaailma.

Pinkissä paidassa Kopparnäs Coast Traililla. Kuva: Poppis Suomela.

Vaikka kuinka pukeutuisi pinkkiin, joskus mieli on kuitenkin alavireinen ja olo väsähtänyt. Kannattaako silloin piiskata itseään ylämäkitreeneihin tai pakkopullajuoksulle? Jokainenhan sen ymmärtää, että arjen tiimellyksessä väsynyt kroppa kaipaa erilaista treeniä kuin kesäloman lempeillä viikoilla optimaalisesti levännyt.

Ymmärrys ei kuitenkaan aina ole yhtä tekojen kanssa, ainakaan itselläni. Tuossa päivänä muutamana viimeksi yllätin itseni raastamassa ylämäkeä, vaikka keho huuteli loikoilua. Juoksu oli puurtamista, ja onnittelin itseäni, että kylläpäs peruskuntoni on hyvä, kun väsyneenäkin tässä näin reippaasti kipittelen.

Hyvällä peruskunnolla on kieltämättä osuutensa siihen, että arki sujuu ja voimia riittää. Kun peruskunto on kohdillaan, yöunet ovat palauttavia ja immuunipuolustus porskuttaa. Sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei kuitenkaan aina tarvitsisi lähteä niitä ylämäkiä raastamaan, etenkään väsyneenä. Lempeämpikin liike on kotiin päin.

Lempeää liikkumista olen aina kaihtanut. Kodin arkiaskareet eivät tunnu liikunnalta. Vaikka hampaita pestessä voi toki tehdä päkiänousuja ja työpuheluiden aikana näpertää hauiskääntöjä, nuo touhut harvemmin tulevat rekisteröidyiksi liikuntasuorituksina. Ja silti ne kuitenkin ovat juuri niitä pieniä tekoja, jotka auttavat sen tuiki tarpeellisen peruskestävyyden ylläpitämisessä. Tiedättehän, hissimatkan vaihtaminen porraskävelyyn ja sitä rataa.

UKK-instituutti ohjeistaa, että aikuisten tulisi harrastaa reipasta liikuntaa parisen tuntia viikossa. Meitä on joka junaan, ja jonkun aktiiviharrastajan arkeen tunteja kertyy moninkertaisesti. Aloitteleva liikkuja saattaa vajota masennuksen syövereihin somen liikuntakeskusteluja plärätessään. Jos omia suorituksiaan lähtee suin päin vertailemaan aktiivihirmun saldoihin, suunta on väärä. Tärkeintä on liikkua omaa kroppaansa kuunnellen ja omalla tasollaan.

Oman tason tunnistaminen ja tunnustaminen onkin kyllä joskus vähän hakusessa. Varsinkin juoksukisoissa tulee höntyiltyä ja sännättyä jonkun parempikuntoisen vanaveteen – vain väsyäkseen. Maltti on valttia tässäkin lajissa, ja edetä kannattaa omalla kapasiteetilla.

Syksyn tullen monen juoksuharrastajan vuosikello kääntyy kauden lopetteluun. Hyvässä lykyssä menneitä tapahtumia saa muistella hymyssä suin. Eikä aikaakaan, kun katse alkaa tähyämään tulevaan; vähitellen kalenteriin ilmestyy merkintöjä uusista juoksuista. Etenkin niistä, jotka jäivät juoksematta. Niistä, jotka sisko juoksi, hemmetti.

juoksu, Kilpailuhenkisyys, polkujuoksu, Tapahtumat, Varusteet, Vinkkejä (eli kantapään kautta opittua)

Peruskestävyyspohjalla ja järkevillä valmisteluilla jälleen kohti KK NUTSia

Valmistaudun tulevaan KK NUTS juoksuun sekavin tuntein. Olin 2019 syksyllä ilmoittautunut 55 km matkalle. Koronan peruuttaessa vuoden 2020 kisat, usko isompien juoksutapahtumien järjestämiseen myös tämän vuoden toukokuussa alkoi tuntumaan epätodennäköiseltä. Mutta kuinkas ollakaan, AVIn viikko sitten tekemät päätökset mahdollistavat kisan toteuttamisen 50 hengen ryhmissä ja alkuperäisiä kelloaikoja muuttaen.

Pohdin omaa osallistumistani viimeiseen asti. Tavoitteena ollut 55:n houkutteli. Juoksu oli kuitenkin siirretty starttaamaan perjantai-iltaan. Mietin, millainen elämys olisi juosta Kuusamossa toukokuisena yönä. Vastassa voisi olla mitä vaan. Kuun alussa maahan satanut lumi kyllä sulaisi, mutta pahimmassa tapauksessa maa voisi olla vielä hyvinkin liukas ja mutainen. Yön kosteudessa tai sateisen kelin sattuessa, poluilla olevat puun juuret ja märkä kallio loisivat oman elementtinsä. Kun takaraivossa on sekä jalan- että kädenmurtuma, eikä näkökykyni ole hämärässä paras mahdollinen, tajusin, että joutuisin etenemään yöllä todennäköisesti hitaasti. Siis todella hitaasti. Taivaltaisin toki Basecampille ennen pimeää. Sitten – ehkä reitin tylsin osuus ennen Konttaista menisi aika pimeässä – ja melko yksin.

Kun olen vielä luonnoltani (lapset saatuani) melkoinen aamuvirkku, voin vain kuvitella, miten vuorokauden valvoneena etenisin reitillä. Ja vaikka en halunnut, annoin järjen lopulta voittaa. Siirsin osallistumisen lyhyempään 34 km:n matkaan. Ja koska jahkailin päätöksessä pitkään, starttaan tässäkin letkan viimeisissä lähdöissä – joten käveleviä matkaajia ja yksinäisyyttä tälläkin lähdöllä riittää.

Valmistaudun siis lähenevään tapahtumaan hieman ristiriitaisin ja ilottomin fiiliksin. Toisaalta tiedän, että tämäkin matka on kenelle tahansa haastava, ja tulee vaatimaan kuntoa. Onneksi olen käden murtuman jälkeen vaalinut koko talven peruskestävyyttäni ja ottanut treeniohjelmaan Waldnielin peruskestävyyttä kasvattavan harjoitteen. Olen myös juoksun lisäksi liikkunut monipuolisesti sekä tehnyt joitakin mäki- ja porrastreenejä sekä hyppinyt hyppynarulla!

Viimeiset viikot juoksen enää maltillisesti. Ja eiköhän kisan lähestyessä pettymys matkan siirrosta katoa ja into juoksutapahtumaan osallistumisesta nouse. Alan jo mielessäni suunnittelemaan juoksueväitä. Hiilihapoton Coca Cola ja suolatapletit lähtevät ainakin matkaan mukaan. Avaruuspeitettä, sideharsoa, muutama pala talouspaperia, merkinantopilli ja vara-energiaa sekä kevyt kuoritakki sujahtavat hyvin reppuun ja jos vain muistan, säädän etutaskuun jonkun tyhjän minigrip-pussin, mihin on helppo sulloa kahdella taukopaikalla mahdollisesti saatavilla olevaa lisä-energiaa. Konttaiselta lähtevissä nousuissa kun on turha kuvitella juoksevansa. Parhaiten aika ja matka taittuvat, kun voi välillä ainakin mielikuvituksessaan ajatella lisäävänsä elimistöönsä energiaa jotain pientä syömällä tai juomalla.

Kuusamon poluilla nähdään!

Esimerkki Waldnielin peruskestävyysharjoitteesta: lenkin alussa lämmitellään kävelemällä reippaasti viiden minuutin ajan. Sen jälkeen vauhtia nostetaan joko hölkkäämällä tai kiihdyttämällä kävelyä minuutin ajaksi, jonka jälkeen vauhtia hidastetaan kävelyyn tai hitaampitempoiseen hölkkään kahden minuutin ajaksi. Tämä toistetaan viisi kertaa. Lopuksi kävellään viisi minuuttia. Yksi treeni kestää siten 25 minuuttia (5+(1+2)*5+5) ja on nopeasti ohi. Askelväli pidetään treenissä lyhyenä. Vaikka tämä treeni vaikuttaa tehottomalta ja kevyeltä – tämä toimii hyvänä lisänä muun juoksemisen ohessa. Peruskestävyys kun rakentuu maltilla.

Arkiliikunta, Asioita joista ei kerrota, Kilpailuhenkisyys, mieli, mittaaminen

Liikkumista kilpailuhengellä vai ilman

Tässä hiljattain palasimme luistelulenkiltä kotiin. Oma onneton luistelutyylini harmitti, vaikka nauroinkin koomisuudelleni. Tiesin olleeni huono.

Luistelemassa meren jäällä.

Edellisenä päivänä hiihdimme jään yli saareen. Olin varautunut retkeen väärin. Päälläni oli paksu takki, ja jo ensimmäisten vetojen jälkeen hiki virtasi pitkin selkääni. Verensokerini oli alhainen. Olin voimaton ja hidas eikä tekemiseni sujunut.

Vaikka retkieväät piristivät, en keskittynyt olennaiseen – retken ainutlaatuisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Pohdin itsekeskeisesti huonouttani, ja mietin eikö universumista löytyisi yhtään lajia, missä loistaisin.

Eväät

Olimme vuoden mittaan juosseet, kävelleet, kipittäneet polkuja, suunnistaneet, meloneet, fillaroineet, hiihtäneet, purjehtineet ja suppailleet. Lisäksi olin päässyt viklailemaan ja roikkunut tornadon trapetsilla ja viuhkinut alas laskettelurinteitä. Ja vaikka nautin kaikesta, olin ollut jokaisessa näissä altavastaaja. Ihan kun pelaisin jatkuvasti golfia Tiger Woodsin kanssa, vaikkei minun kuuluisi olla edes samalla kentällä.

Olen toki vertaillut itseäni muihin ennenkin ja kokenut kilpailuhenkisyyttä tilanteissa, joissa ei olisi pitänyt. Tiedän, että olen ”voittanut” isosiskoni juoksutapahtumassa vain muutaman kerran. Yhdellä niistä jätin raukkamaisesti paastosta vasta toipuvan siskoni hoipertelemaan yksin kilpailun loppuun. Halusin voittaa.

Laskettelemassa.

Ollessani laskettelemassa viikolla poikani kanssa huomasin, että en olekaan meistä enää se, joka huolehtii ankkurihissin vastaanottamisesta ja hissistä poistumisesta. Näin myös teinin laskevan itseäni paremmin. Pohdin, miksi en voi vain iloita lapseni erinomaisuudesta, vaan jumitan ajatukset omaan keskinkertaisuuteeni. Enkö voisi olla iloinen siitä, että ylipäätään laskettelen? Eihän kaikki ole kilpailua?

Hiihdin tänään yksin. Huomasin ala- ja ylämäkien sujuvan reippaammin ja tasapainoni parantuneen. Silti jälleen vertailin itseäni ohi pyyhältäviin hiihtäjiin. Myös lappukisoissa kamppailen helposti kelloa ja toisten päänahkoja vastaan. Saatan löytää uutta energiaa siitä, että huomaankin mahdollisuuden tietyn ajan alittamiseen tai näen, että joku olisi ohitettavissa vielä maalisuoralla, mutta jos saavun maaliin viimeisenä, en osaa iloita saavutuksestani siten, kuten pitäisi.

Hiihtämässä.

Minun ei kuitenkaan pitäisi jatkuvasti verrata itseäni johonkin sellaiseen, joka on selvästi syntymästään asti tehnyt asioita minua monipuolisemmin. Tai ihmiseen, joka on treenannut jotain yksittäistä lajia minua enemmän. Johonkin, jolla ehkäpä rakenne on juuri siihen lajiin minua sopivampi.

Minun kannattaisi iloita, että olen päässyt kokeilemaan paljon uutta ja että voin vielä kehittyä. Minun kannattaa iloita siitä, että vuosien työ lapseni laskettelutaitojen kehittymisen suhteen on kantanut hedelmää. Ymmärrän, että minusta ei koskaan tule Tiger Woodsia, mutta jos hänen kaltaisensa jaksaa huolia minut mukaan viheriölle, saan nauttia asioista ja kehittyä edelleen – omalla tasolla ja omaan tahtiin. Voisin myös välillä olla itsestäni ylpeä ja iloita suorituksistani. Aina ei tarvitse kilpailla!