Arkiliikunta, Hyvinvointi, kesä, Teksas/ulkosuomalainen

”Siis juokseeko kaikki suomalaiset?”

Twitterissä kävivät epätieteellistä, anekdootteihin ja vahvoihin mielipiteisiin perustuvaa keskustelua siitä, miksi eurooppalaiset vaikuttavat olevan hoikempia ja ehkä myös terveempiä kuin amerikkalaiset. Siinä missä yksi keskustelija arveli syyksi ruoan perimmäistä laatua ja laadunvalvontaa, toinen puhui ”eurooppalaisen elämäntavan” vaikutuksesta.

Perheeni sai Suomen-lomallamme havainnoida tätä eurooppalaista elämäntapaa. ”Siis juokseeko ja pyöräileekö ihan kaikki suomalaiset?” kyselivät perheen teinit minulta hämmästyneinä. Minä puolestani kyselin siskoiltani, että liikkuuko ihmiset nykyään jotenkin enemmän kuin ennen. ”Ei kai”, siskot arvelivat hämmentyneinä.

Ero Texasiin oli kuitenkin niin silmiinpistävä, että tutkailin asiaa vähän netistäkin. Toden totta, sekä Polarin että Garminin käyttäjäkunta näyttää korona-aikana lisänneen liikuntamääriään. Toki kun urheilukellon käyttäjistä puhutaan, kyseinen väestönosa lienee ollut aktiivinen alunpitäenkin.

Lomakodin vieressä oli upeita lenkkimaastoja.

Suomessa ulkoillessamme ulkoilureitit ja kävelytiet tuntuivat paikoitellen suorastaan ruuhkaisilta. Kolme metriä lomakodin ovelta ehdittyämme vastaan tuli jo niin kävelijöitä, juoksijoita kuin pyöräilijöitäkin. Ensimmäisenä loma-aamuna olin muutamassa minuutissa nähnyt ulkoilevia ja asioitaan hoitavia kansalaisia enemmän kuin kotikadullani Texasissa näen koko kesänä! Ihmiset menivät kauppaan kävellen ja töihin pyörällä. Töiden jälkeen he näyttivät taas rentoutuvan hiekka- ja metsäreiteillä kävellen, juosten tai pyöräillen. Siellä piti ihan pysytellä oikeanpuoleisessa liikenteessä, ettei tupeksinut toisten tielle!

Jo vuonna 2017 yhdysvaltalaiset tutkijat selvittivät kännykkädataan pohjautuen, kuinka paljon ihmiset eri maissa keskimäärin kävelevät. Suomalaiset kävelivät globaalisti katsoen keskimääräistä enemmän. Lomalla huomasimmekin, että suomalaiset ystävämme hahmottivat etäisyyksiä jotenkin erikoisesti. Heidän puheissaan esiintynyt ”lyhyt kävelymatka” oli useammankin kerran meidän teinien käsityksen mukaan ”puolen päivän haikki”. Meillä Texasissahan mennään koko ajan autolla ovelta ovelle, eikä hyötyliikuntaa kerry kuin se, mikä kauppakeskuksessa kävellään.

Meidän perheen keskusteluihin vilahti nopeasti käsite ”walkable city”, eli kaupunki jossa voi liikkua kävellen paikasta toiseen. Ne kännykkädataa tutkineet yhdysvaltalaistutkijatkin olivat todenneet, että loogista kyllä, ihmiset kävelevät enemmän, mikäli siitä on tehty mahdollista. Helsingissä kävelytiet eivät esimerkiksi yhtäkkiä vain lopu kesken matkan – toisin kuin meillä Texasissa.

Helsingissä on helppo kävellä.

Toisaalta kyse on myös siitä, miten kaupungit ja taajamat on rakennettu. Helsingin Herttoniemessä sijainneesta lomakodistamme pääsi kävellen sekä kauppaan, kouluun, kirkkoon että kirjastoon eivätkä julkisen liikenteen yhteydetkään olleet kaukana. Mahtavat ulkoilureitit odottivat käytännöllisesti katsoen takapihalla. Texasin-kodistamme voi kävellä ainoastaan alakoululle ja apteekkiin. Jälkimmäinen edellyttää tosin jo hurjaa tienylitystä. Metsään päästäkseen on ensin ajettava autoa.

Päiväsaikaan ulkona liikkuessamme mikään katu tai kulma ei Helsingissä tuntunut myöskään epämääräiseltä tai pelottavalta – tai no, ehkä Itä-Helsingissä yksi metropysäkki vähän erottui joukosta. Emme kuitenkaan nähneet ainuttakaan selvästi vaarallista tai edes koditonta ihmistä. Koimme, että ulos oli siis turvallista mennä ja kävellen kulkeminen melkein mihin vuorokaudenaikaan tahansa hahmottui käytännöllisenä.

Tässä kävellään järvelle uimaan!

Lopulta, Texasin ja Helsingin välillä on toki myös huikea ilmastollinen ero. Kesällä suomalaiset tuttavamme eivät tuntuneet löytävän oikein mitään tekosyytä sisälle jäämiseen. Viileään tai sateiseen säähän vain pukeuduttiin järkevästi, lämpimänä kesäpäivänä oli suorastaan synti jäädä sisälle. Texasilaiset puolestaan hakeutuvat kesäksi ilmastoituihin sisätiloihin. Tänä kesänä lämpötilat ovat kesäkuun alusta saakka aivan tauotta pyörineet neljänkymmenen celsiuksen molemmin puolin. Sellaisessa kelissä ei kukaan mielellään ulkoile. Ehkä Helsingissäkin on talvisin hiljaisempaa?

Eurooppalaisittain elellessämme kymmenen tuhatta askelta kilahti kellotauluun päivä toisensa jälkeen aivan sen kummemmin yrittämättä, ja joskus kertyi reippaasti enemmänkin. Olimme loman alussa sopineet, että Suomi-lomalla kukin saa syödä mitä haluaa milloin haluaa. Jos tekee mieli lakritsajäätelöä aamupala-aikaan, niin siitä vaan. Puolivälissä lomaa puoliso huokaisi, että hän kun luuli, että tämä sääntö oli sellaista lomaluksusta. Sitten hänelle valkeni, että kysehän olikin ihan vain hengissä selviytymisestä, kun Suomessa kerran koko ajan liikuttiin niin tolkuttoman paljon!

Arkiliikunta, Hyvinvointi, mieli, Muu elämä

Kun äiti liikkuu…

Äitinä on joskus haastavaa löytää liikkumiselle aikaa ja energiaa. Tutkimuksetkin tietävät, että äidiksi tuleminen aiheuttaa vähintäänkin tilapäisen notkahduksen naisten liikunnallisessa aktiivisuudessa, täytyyhän siinä toipua ja hoitaa vauvaa. Tiedemaailma tietää kuitenkin myös sen, että kun äiti liikkuu, lapsetkin tapaavat liikkua ja olla sitä myötä ikätovereitaan terveempiä. Äitiensä mukana liikkuvat lapset kirjaimellisesti kasvavat aktiiviseen elämäntapaan. Siskosten kesken pohdimme, kuinka äitien liikunnallisuus on näkynyt ja näkyy meidän perheissämme.

Äidin ja tyttären yhteinen intohimo: purjehdus. (Kuva: Aku Meriläinen)

Anu: Hektisimpinä vuosina oma liikunnallisuuteni kietoutui lasten harrastuksiin. Notkuin futiskentillä ja jäähalleilla, ja tilaisuuden tullen livahdin juoksulenkille. Kävi itse asiassa niin päin, että lasten harrastukset kannustivat minuakin liikkumaan aiempaa tavoitteellisemmin – ensimmäiselle puolimaratonillekin päädyin futiskentän laidalla hengailleiden futisäitien ja -isien innoittamana.

Kun lapset olivat pieniä, lenkille pääsemiseen piti käyttää mielikuvitusta. Aika usein lapset lähtivät pyörineen mukaan. Siinä sitten menimme letkana koko perhe. Epätoivoisimpia juoksujani taisivat olla ne kerrat, kun kiersin pientä rinkiä kotipihalla ja nuorimmainen nukkui rinkini keskellä vaunuissa.

Juoksuharrastus on meille siskoksille tullut äidinmaidossa. Muistan lapsuudestamme, että molemmat vanhempamme kävivät juoksulenkeillä. Se ei 70-luvulla ollut ihan niin arkikauraa kuin nykyisin. Kun äiti oli viimeisillään raskaana, naapurit eivät huomanneet mitään. Juokseminen oli pitänyt massun piilossa aivan loppumetreille saakka.

Kentän laidalla joskus kauan sitten.

Katja: Ensi ajatelmana äitiys on vaikuttanut aika vähän liikkumiseeni. Kun odotin lapsiani, liikuin kävellen raskauksien loppuun saakka. Se oli luonnollista, koska olin liikkunut aina.

Lasten saannin jälkeen lenkeille oli nopea lähteä vauvan nukahdettu tai toisen vanhemman saavuttua kotiin. Myöhemmin juoksin isosiskoni tapaan lenkkejä lasten harrastusten aikana, yrittäen toki ajoittaa juoksuni siten, että ennätin näkemään lasten treenien alut ja loput. Olen myös houkutellut lapsia kuskailemaan kesäkuumalla vesipulloa oman pitkän lenkin varrelle ja työntänyt heidän fillareitaan lenkkien ylämäissä.

En tiedä, onko oma liikkumiskärpänen puraissut teineihini, mutta aika näyttää, millaisia aikuisia heistä kasvaa. Ainakin he ovat saaneet mallin, missä lomilla mieluummin reippaillaan kun maataan auringossa tai että kisoissa juokseminen on itsestään selvää.

Kun tänään kauppamatkalla näin rinnatusten juoksevan isän ja pojan, hymyilin. Vaikka isän askel oli selvästi ylipainon takia raskas, ei se ollut nuorelle pojallekaan ihan helppo. Kumpikin näytti juoksevan toisen tueksi ja hetken ajan halusin kuvitella, miten he ehkä juoksevat rinnatusten lenkkejä vielä vuosikymmenenkin päästä. Siinä, missä äitinä kuvittelee kasvattavansa lastaan, lapset kasvattavatkin sinua. Ilman lapsiani en ehkä minäkään edes juoksisi ja varmaa ainakin on, että olisin ollut astetta huonompi äiti, jos en olisi liikkunut.

Perheretket ovat suuntautuneet joskus rannoille, joskus vuorille.

Sirpa: Ulkosuomalaisuus on värittänyt vahvasti minun liikunnallisuuttani, myös äitiyden näkökulmasta. Esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten meidän vanhempien liikkuminen vaati vähän kekseliäisyyttä. Kaliforniassa alle 12-vuotiaita lapsia ei ollut sopivaa jättää yksin kotiin. Kun miehen kanssa halusimme liikkua yhdessä, juoksimme usein illalla high schoolin radalla tai puistossa niin, että lapset lukivat tai leikkivät koko ajan ympyrää juosseen vanhemman näkösällä. Tätä nykyä teiniintyneet tyttäret pärjäävät toki tovin jo mainiosti keskenäänkin.

Koen, että USAssa koulut ja yhteiskunta tarjoavat vanhemmille monin tavoin vähemmän tukea kuin Suomessa ja tämä näkyy myös liikuntakasvatuksessa. Esimerkiksi koululiikunnassa ei opeteta lapsille eri lajeja samoin kuin Suomessa. Olemmekin vanhempina itse kantaneet vastuun siitä, että tyttäret ovat oppineet paitsi pyöräilemään myös uimaan ja luistelemaan. Jossain vaiheessa ostimme YMCAn perhejäsenyyden ihan vain siksi, että saatoimme joka lauantai opettaa nuorinta uimaan. Toinen kausi oli se, kun lapsia järjestelmällisesti vietiin turvallisille pyöräilyreiteille harjoittelemaan.

USAssa sekään ei ole mitenkään sanottua, että ovesta voisi vain lähteä: käveleminen tai juokseminen ei kaikkialla ole järkevää tai turvallista, kodin edustalla ei välttämättä kulje jalkakäytävää eivätkä lapset monissakaan paikoissa voi leikkiä tai liikkua ulkona keskenään. Kun tänä vuonna pyysin oppilaitani kirjoittamaan siitä, mitä he mieluiten ulkona tekevät, joillekin heistä koulun välitunnit tarjosivat ainoan näkökulman aiheeseen.

Äidin (ja isän) on siis paitsi näytettävä mallia, myös aivan konkreettisesti mahdollistettava lasten liikkuminen. Missä vain olemme asuneetkin, omat tyttöni ovat oppineet tuntemaan alueen luonnon: Kaliforniassa aamuisen viileät hiekkarannat ja Texasissa sisämaan vesistöjen värittämät subtrooppiset metsiköt.

Haluan ajatella, että olen omalla liikunnallisuudellani vähintäänkin näyttänyt tyttärille mallia aktiivisesta elämäntavasta – samoin kuin omat vanhempamme tekivät. Uskon, että se oppi kulkee myös lasteni mukana halki elämän.

Arkiliikunta

Voiko talvella juoksemisesta nauttia?

Hieman suupielet nykivät hymyyn, kun pikkusisko (sirpaontherun) viestittelee näin talvella palelevansa juoksulenkeillä Teksasin auringon alla. Itselle +15 asteinen lämpötila kuulostaisi ihanteelliselta – täällä kun painellaan lenkit viileässä – nastojen vain rapsuessa jäähän.

Toki en ole aina juossut talvella. Kun aloitin lenkkeilyn, ajattelin kylmän ulkoilman käyvän talvella liikaa hengitysteihini. En myöskään osannut hyödyntää erilaisia maasto- tai nastakenkiä saati pukeutua sopivasti. Ostin jopa muutamana vuotena kausikortin sisäjuoksuradalle! Siellä sitten kiersin umpitunkkaisessa sisäilmassa rataa ympäri, vaikka olisin voinut liikkua ulkona.

Vähitellen huomasin kuitenkin isosiskoni (anutherunner) paahtavan lenkkejä ulkona läpi vuoden. Hankin paksummat juoksutrikoot ja kiskaisin säärystimet jalkaan. Ja vaikka juoksunopeudet tuulettomalla ja tasaisella sisäradalla imartelevat hetken, ulkona juokseminen tuntuu aidommalta ja tehokkaammalta.

Hiihtämässä.

Itsellä tavoitteiden ollessa kuitenkin juoksun suhteen lähinnä puolikkaiden ja kokonaisten maratonien mittaisissa matkoissa ilman aikatavoitteita, ehdin juoksun lisäksi harrastamaan talvella muutakin.

Vaikka en ole mikään loistava hiihtäjä, olen hurahtanut hieman siihenkin lajiin. Etenen edelleen perinteisellä tyylillä hitaasti ja yritän saada luisteluhiihtoa haltuun. Vaikken ole taitava, ei lajin harjoittelusta ole haittaa – päinvastoin.

Luistelemassa

Luistelemassa merellä.

Nautin myös luistelusta luonnossa. Siinäkin lajissa olen luisteluretkeilijöitä hitaampi. Iloitsen kuitenkin siitä, että olen tänä talvena luistellut elämäni pisimmät kilometrit merenjäällä.

Myös fillarointi onnistuu talvella. Fatbikella ajaminen on yllättävän miellyttävää. Riittää, kun pitää sormet lämpimänä ja polkee eteenpäin maisemista nauttien.

Fillaroimassa.

Eri lajeja mukavasti sekoittelemalla tasapaino ja kehon hallinta vielä näin keski-iässäkin kehittyy ja lihakset aktivoituvat, vaikkei huippusaavutuksia enää tulisikaan. Lajien vaihtelu tekee myös mielelle hyvää. Juostessa ja ulkona liikkuessa murheet unohtuu, ja reippailun jälkeen on voittajaolo.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, Terveys

Selkärankaliikuntaa

Niin, oliko sinulla vielä kysymyksiä?” Kerroin muistiinpanojaan kirjoittavalle lääkärille, että remissio-vuosien aikana liikuin aktiivisesti, ja erityisesti juoksin. Varovasti kyselin, voisikohan juokseminen jatkossakin olla ok – sitten kun keho sen sallii. ”Polviahan se kyllä kuluttaa, mutta juokse vain. Et sinä sairauttasi voi liikunnalla pahentaa”, lupasi lääkäri. Vastaus teki minut onnelliseksi. Myöhemmin näin hänen jopa kirjanneen potilaskertomukseen, että juoksu on potilaalle tärkeä harrastus.

Lääkärin määräämä lääkitys tuntuu onneksi sopivan minulle, toimintakyky alkoi palautua saman tien. Jo seuraavana päivänä esittelin perheelle uusia taitojani ylpeänä kuin taapero: katsokaa, pystyn kääntymään kyljeltä toiselle!

Viime viikkojen aikana olen saanut miettiä, miltä liikunta ja liikkuvuusharjoittelu nyt sitten näyttävät. Selkärankareuma on krooninen ja tulehduksellinen vaiva, eikä siihen lepo (onneksi) auta, päinvastoin. Lääkärini tavoitteena on löytää juuri minun tilanteeseeni sopiva lääkitys, joka ajaa tulehdusta alas. Minun tehtäväkseni jää vaikuttaa hyvinvointiini liikunnan, levon ja ravitsemuksen keinoin. Myönnän, että välillä se tehtävä tuntuu haastavalta: arjen kiireet ne eivät nimittäin yhtään ymmärrä hellittää!

Sohvan nurkkaan ei parane jäädä istuskelemaan. Siitä on nimittäin ihan kirjaimellisesti aina vain vaikeampi päästä ylös.

Netissä nivelystävällisten liikuntamuotojen listat mainitsevat yhä uudelleen pyöräilyn, uinnin ja kuntosaliharjoittelun. Juoksusta varoitellaan toistuvasti. Mietin, että onneksi sain suuni auki ja kävin omasta tilanteestani selkeän keskustelun! Varovasti juoksu-kävelen juoksumatolla ja pää tykkää. Kehon palautuminen osoittautuu kuitenkin hitaaksi ja arvaamattomaksi. Juoksukävely tuntuu kropassa kolme päivää ja maastopyöräilyn jälkeen saatan yöllä herätä vaikkapa siihen, että ranteita särkee.

Niin tylsältä kuin se kestävyysjuoksijan psyykestä tuntuukin, liikuntani perusrunko pötköttää nyt joogamaton päällä. Harjoituksia, joissa ranka ja rintakehä liikkuvat, kiertyvät ja taipuvat, pitäisi tehdä päivittäin. Terveyskylä-sivustolta löydän hyvät videot, jotka näyttävät muodostavan helpon, noin kymmenen minuutin mittaisen liikkuvuusharjoituksen. Myös Reumaliiton sivuilla oleva liikuntaopas tarjoaa kuvalliset, konkreettiset ohjeet mukavaan kotijumppaan. Englanninkielinen Everyday Health -sivusto vinkkaa, kuinka harjoittelu saadaan osaksi kiireistä päivää: venyttelythän voi tehdä telkkaria katsellessaan, kävelylle mennä työpuheluita hoitaessaan.

Viitisen kilometriä maastossa tuntuu tässä kohtaa ihan riittävältä. Viime vuosien aikana rakennettu lihaskunto ja kestävyys kannattelevat, mutta silti keho väsyy nopeammin ja palautuu hitaammin.

Hurskaista aikeista huolimatta harjoitteita ei todellisuudessa tule tehtyä ihan päivittäin. Joinakin iltoina töiden jälkeen liikkuvuusharjoitteluni näyttää enemmän joogamatolla nukkumiselta. Teinit naureskelevat ohikävellessään, että voi äiti, kylläpä tuo sinun treenisi näyttää rankalta. Mutta jos lepo on se, mitä keho kaipaa…

Tätä tämä nyt toistaiseksi on. Haaveilen kyllä päivästä, jona saan sanoa lääkärille, että nyt minä taas ihan oikeasti juoksenkin, enkä vain minuuttia silloin ja toista tällöin.

Arkiliikunta, Hyvinvointi, ikä ja juokseminen, mieli, mittaaminen

Yhteisjuttu: hikiliikuntaa vai aktiivista arkea?

Lenkille tulee kyllä lähdettyä, ja jumpissa käytyä. Mutta kauhistus – arkiaktiivisuus saattaa siitä huolimatta jäädä aika vähäiseksi. Näin ainakin me asian havaitsimme, kun tulimme whatsappailleeksi aiheesta. Kävi ilmi, että yksi kerryttää arjen askeleensa juosten, toinen hikiliikkuu maastopyöräillen ja kolmas kipittelee hyötyaskareissa enemmän kuin kaksi ensimmäistä.

UKK-instituutti muistuttelee, että useimmiten liikunta lisää hyvinvointia, ja hyvinvoiva puolestaan liikkuu enemmän. Masentunut tai mielialaltaan alavireinen liikkuu vähemmän. Positiviinen kierre siis kannattaa ja kannattelee.

Meillä kaikilla kolmella siskoksella on ajoittain selkävaivoja. Kaikenlaista muutakin kremppaa tietysti kertyy vuosien vieriessä, mutta tässä kohtaa nyt tuo selkäkenkkuilu nousi päällimmäiseksi keskusteluun. Kaikki kolme tarvitsemme viikoittaiset liikunta-annoksemme, jotta pysymme terveinä ja toimintakykyisinä. Jos liikuntatauko venyy liikaa, kroppa kyllä muistuttelee laiminlyönnistä.

Juttelimme aiheesta, ja Katja harmitteli, ettei hän tätä nykyä liiku oikeastaan yhtään. Outo kommentti sinänsä naiselta, jonka päivittäinen askelsaldo on keskimäärin 16 352 askelta. Mutta kun se hyötyliikunta ei tunnu liikunnalta – eihän silloin ole edes jumppavermeet yllä, eikä sykemittarikaan raksuta. Onko siis terveyden edistämiseksi ja kunnon ylläpitämiseksi lähdettävä hikilenkille, vai riittääkö hyötyliikunta? Mistä niitä askeleita kertyy?

Katja:

Tuntuu, etten juurikaan liiku. Todellisuudessa liikun kuitenkin lähes päivittäin. Vuoteen mahtuu vain muutama täysin passiivinen päivä. Kuitenkin tilastot kerovat melko karua asiaa. Tänä vuonna kertyneitä kilometrejä on vain hieman yli kaksi tuhatta. Toisinaan viikon jaksoon ei mahdu riittävästi teholiikuntaa.

Hybridityöskentelyssä askeleita ei myöskään juurikaan kerry, kun siirtymävälit ovat pienet ja työpäivät ovat melkoista istumista. Vaikka valitsen portaat hissin sijaan ja teen töitä myös seisten, niin niidenkin valintojen vaikutus on suuressa kuvassa melko olematon. Kotityöt on myös hetkessä hutaistu ja kauppareissut hoituvat häpeällisesti autolla liikkuen. Vaikka haravoin ja touhuan piha-askareita ja vietän aikaa kotisohvalla hyvin vähän, ei liikkumiseni ja päivittäinen askelmääräni riitä keski-ikääntyvän naisen kuosissa pitämiseen. Lihashuolto puuttuu myös täysin.

Sirpa:

Kun aamupalaveri alkaa varttia yli seitsemän, kelloni on tyypillisesti laskenut jo tuhat askelta. Koulun käytävät ovat pitkiä, joten pelkkä lounaskassin vieminen taukotilan jääkaappiin kerryttää saldoa mukavasti!

Palaveri jutustellaan seisten, ja oppitunnitkin seison ja kävelen. Seuraavan kerran ehdin istahtaa viisi ja puoli tuntia myöhemmin lyhyelle lounaalle. Iltapäivällä opetan vielä viimeiset tunnit ja kerran viikossa autan valmentamaan tyttöjen juoksukerhoa. Tyypillisesti kello nakuttaa vähintäänkin seitsemän tai kahdeksan tuhatta askelta työpäivän aikana.

Kotona nurmikonleikkuu on pääasiallinen hyötyliikuntani. Tämä homma on Texasissa lähes ympärivuotinen riesa, ja koska puoliso menee ruohopölystä tuhannen tukkoon, perheen naisväen kesken kinaamme siitä, kuka heinät kulloinkin kaataa. Useimmiten se olen minä – ellen sitten lahjo teinejä. Epätoivon asteesta riippuen lapsoset saattavat saada reippaasti minimipalkkaa suuremman korvauksen hommastaan.

Mutta siinäpä ne minun hyötyliikuntani sitten ovatkin, mitä nyt koiran kanssa toisinaan kierrämme korttelin ympäri.

Haaveilen siitä, että minulla olisi työmatka, jonka voisi taittaa juosten tai pyöräillen. Tällä hetkellä koti on kuitenkin kolmenkymmenen kilometrin päässä koululta, eikä välillä ole reittiä, jota voisi turvallisesti kulkea – etenkään pimeässä.

Tällainen kevyen liikenteen väylä kun kulkisikin meiltä keskustaan saakka!

Anu:

Öh, mitä hyötyliikuntaa..? Häpeäkseni on tunnustettava, että vähissä on. Valitsen kyllä useimmiten portaat hissin sijaan ja muutenkin liikun omin jaloin. Silti askeleita kertyy ihan naurettavan vähän, jos ei ole juoksupäivä. Olen huomannut, että etäpäivät ovat pahimpia. Silloin tulee istuttua aamusta iltaan. Työpaikalla aherran seisomapöydän äärellä, ja teamsien aikana heilun, keikun ja hyppelen. Kannan käsilaukussani vastuskuminauhaa – sekin on näppärä vimpain pitkittyvien teams-sessioiden tiimellyksessä.

Omakotitalossa ja sen pihalla on aina jotain puuhaa. Tuntuu, että nurmikkoa saa olla leikkaamassa koko ajan täällä Suomessakin – paitsi että viime kesänä siihenkin puuhaan löytyi ahkerampi ”työntekijä”; robottileikkuri. Eli se siitäkin hyötyliikunnasta sitten.

Eli ei, en hyötyliiku. Työmatkatkin huristelen autolla. Askeleet kertyvät lähes ainoastaan hikiliikunnasta: tämän vuoden aikana askelsaldo näyttää 3 573 878. Se tarkoittaa lähes 3 000 kilometrin kokonaismatkaa, ja noin 70 000 askelta viikossa. Juoksukilometrejä on toista tuhatta. Mutta leppoisia kävelylenkkejä ei ole kertynyt: kävelyä on tilastoitunut vaivaiset 167 kilometriä koko vuonna. Siis sellaisia, että olisi mittari raksuttanut.

Naisen käsilaukku on ihmeellinen – sieltä löytyy vaikka minikokoinen kuntosali!