Kevään kirmailuja

Vähitellen alkaa vahvistua usko siihen, että kevät on vihdoin täällä. Mustarastaat sirkuttavat sydämensä kyllyydestä ja jokunen kukkanenkin on uskaltautunut kurkistelemaan lumiläikkien välistä. Tähän aikaan vuodesta keväisten juoksulenkkien energia suorastaa tursuaa!

Tai tursuaisi, ellen olisi pyllähtänyt pyllylleni taannoisella iltakävelyllä. Irtosora pyörähti kengän alla ja tein muutaman näyttävän kiepsahduksen jyrkässä alamäessä. On yllättävää, miten moninaisiin asentoihin vanhat jäsenet venyvät – parit spagaatitkin onnistuin kuperkeikkojen ohella tekaisemaan.

Könkkäsin kotiin itkua tuhertaen, ja viimeiset pari viikkoa on mennyt tuntoja kuulostellessa. Kovimmilla on oma pää – kun kevään juoksuhaaveet heittävät häränpyllyä, on ihan hirveän vaikeaa pysyä järkevänä.

Kaarinan rataultra oli pakko jättää juoksematta. Kun ei kävelykään luonnistunut, olihan siinä taivuttava.

Tänä aamuna puin juoksuvarusteet päälleni ja soittelin pikkusiskolle vähän väliä. Siskolla on tutkinto jos toinenkin, ja yksi niistä sairaanhoitajan. Kuvailin jalkani tuntemuksia ja tivasin, voinko juosta puolimaratonin. Tuusulanjärven maratontapahtuma välkkyi houkuttelevana mielessä. Puhelun aikana kyykistelin ja noukin lattialle pudonneita pikkuroskia. Manailin, kun vasen pohje ei taipunut – ja jos pääsinkin kyykkyyn, en voinut ponnistaa enää takaisin ylös.

No, tietenkään ei mitään asiaa puolimaratonille tuommoisella jalalla. Vaihdoin juoksuvermeet kotivaatteisiin.

Sitten pohdin, että jospa kompressiosukilla pärjäisi. Vedin taas juoksuvermeet ylleni ja soitin siskolle. Mitäs jos teippaisin jalan, elastistako siihen pitäisi vai jotain muuta? Sisko selitti kahdeksikon tekemisestä, mutta ei ollut vakuuttunut touhuni järkevyydestä. Puhelun jälkeen viestitteli, että onhan niitä tapahtumia myöhemminkin, kevät vasta alkamassa ja kesän kalenterit juoksuja tulvillaan.

Alistuneena riisuin taas juoksuvarusteeni ja samalla pohdin, että olisihan sitä voinut vaikka parit buranat napsia. Sitten muistin artikkelin, jossa varoiteltiin särkylääkkeiden ja urheilun yhdistämisestä. Sydän ei tykkää, ja taisi siinä olla jotain kammottavista äkkikuolemistakin.

Ensimmäiset krookukset

Talven kaamoksessa kärvistellyt mieli ei enää malttaisi. Juoksutapahtumat ovat tämmöiselle harrastelija-hölkyttelijällekin suola ja sokeri, ja niistä saa valtavasti virtaa. On ihanaa kirmaista keväiseen auringonpaisteeseen, pukea kevyemmät juoksuvaatteet ja nauttia lämpiävästä säästä. Keho suorastaan kihelmöi.

Aamun tuuliviiri-touhujani sivusta seurannut puolisoni nyökkäili hyväksyvästi, kun viimein ilmoitin, että en lähde puolikkaalle. Jo aiemminkin hän oli yrittänyt tarjoilla oivallusta siitä, että ehjällä jalalla on kivempi juosta, ja hajonneella jalalla juoksuja ei tule koko kesänä. Ohitin moiset mutinat, kunnes lopulta järki voitti.

Puolimaratonin sijaan lähdin koirien kanssa pitkälle, leppeälle kävelylenkille. Kävimme kurkistelemassa, joko läheinen metsäpolku piakkoin alkaisi olla juoksukunnossa. Vielä on paikoin mutaista ja inhaa – mutta ehkä se sitten kantaa, kun jalkanikin taas kestää. Jos hyvin käy, edessä häämöttävään kesääni mahtuu monia kivoja juoksutapahtumia.

Parin viikon päästä puhkeavat lehdet puihin. Luonto herää nyt vauhdilla, ja ulkona on ihanaa olla. Nauttikaahan kevään kihelmöivästä energiasta ja liikunnan riemuista! Let´s run towards the sun!

Yhdessä viiletämme polkuja pitkin…

Perheeseemme tuli kolmisen kuukautta sitten nuori, erittäin pelokas ja arka rescue-koira, joka oli viettänyt koko parivuotisen elämänsä pienessä koirahäkissä. Tiettävästi se oli päässyt kävelylle kaksi kertaa. Kotikoiraksi opettelemisessa on ollut työsarkaa, ja prosessi jatkuu edelleen. Jokainen edistysaskel on ilon pilkahdus!

Kyllä näin hienoa häntää kelpaa heilutella. Rescue-Sarai oikealla.

Ilon pilkahduksista suurimmat olemme kokeneet ihan juuri; pitkistä kävelylenkeistä on vasta-alkaneen yhteiselomme aikana tullut parasta ikinä. Muutama päivä sitten näimme ensimmäistä kertaa hännän heiluvan – koirahan ei voi salata intoaan. Kun eilen huhuilin, että olisi kävelylenkin aika, olohuoneesta kuului iloinen haukahdus – sekin ensimmäinen laatuaan. Ja häntä heiluen lähdettiin lumisiin maisemiin.

On ollut suuri ilo seurata, miten koiralla kunto kohenee. Sen kehollisuus on lisääntynyt silmissä, ja sen myötä liikkumisen riemu on noussut potenssiin tsiljoona. Umpihangessa tarpominen on lähellä taivasta, ja reippaat juoksuspurtit saavat hännän vispaamaan. Arkuus ja paniikki ottavat usein voiton ja ovat vähintäänkin pintaraapaisun päässä, mutta ilon määrä lisääntyy koko ajan. Uusia asioita opetellaan pienissä paloissa.

Apu on lähellä, kun jännitys meinaa ottaa niskalenkin.

Juoksulenkeille emme ole vielä rohjenneet. Kun elämä on ollut muutaman neliömetrin sisällä oleilua, kuntoa täytyy kasvattaa pikkuhiljaa. Ulkoilun ja liikkumisen opettelu alkoi ihan vaan kotipihasta. Maa tassujen alla tuntui kummalliselta, ja jokainen askel pelotti. Vähitellen laajensimme lenkkejä pihatielle. Sitten pidensimme niitä kilometriin, lopulta kahteen. Nyt teemme jo reippaita pitkiä lenkkejä metsissä ja kylillä. Metsälenkeillä häntä vispaa ja koira kokeilee tehdä hyppyjä ja loikkia. Omaan kehoon tutustuminen on ihmeellistä, ja miten jännää on huomata, mitä kaikkea voikaan tehdä!

Luonto korjaa kovia kokeneen koiran mieltä – samalla tavalla kuin se rauhoittaa meitä ihmisiäkin. Kun lumisen maiseman keskellä malttaa pysähtyä ihmettelemään sen viisautta, tuntuu kuin olisi itsekin osa suurempaa tarinaa.

Rescue-koiran myötä liikkuminen on muuttunut fyysisestä harjoituksesta poluksi eheyteen. Jokainen askel kasvattaa ja opettaa. Ihmismielessä kytevä kevään kaipuu ja takatalven manailu jäävät ilon varjoon – on mielettömän palkitsevaa nähdä, miten koiran mieli elpyy. Yhdessä etenemme kohti onnea, viisautta ja syvempää ymmärrystä elämästä. Vielä on paljon opeteltavaa molemmilla. Mutta askel askeleelta, yhdessä polkuja viilettäen.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…

Elämä ei ole pelkkää juoksemista – se on näköjään myös hermopinnettä ja jalkojen tikuttelua…

Ärsyttävää pistelyä ja kummallisia haamutuntemuksia pohkeessa – mitä ihmettä? Kesken keittiöpuuhien on pakko tarkistaa, valuuko säärtäni pitkin jotain. Tuntuu kuin jääkylmä vesinoro kutkuttelisi, mutta mitään ei näy.

Seuraavana aamuna köpöttelen jäykin jaloin – akillesjänteet ovat kireät kuin viulun kielet. Untani tarkkaillut app kertoo, että leposykekin on ollut varsin korkealla. Hmm, mitäs tämä nyt.

Lepoa, lepoa, huutelevat aivot. Lenkille, lenkille, huutelevat jalat. Venyttelyä ja kehonhuoltoa, huutelevat siskot whatsappissa.

Koska seuraava ultrajuoksu on aivan kohtsillään, päädyn lenkille. Juostessani päätän, että teen myös jonkinmoisen lihaskuntotreenin – olen varmaankin taas istunut liikaa, sitähän tämä.

Seuraavien päivien aikana kipu äityy viheliäiseksi. Nukkumisen sijaan haahuilen pitkin taloa ja kiemurtelen kivuissani. Selkää juilii, sääriä jomottaa, polven ulkosyrjätkin ovat kummalliset. Hätäpäissäni arvelen vaihdevuosien iskeneen ja googlaan, mitä niistä kerrotaan. Oireita piisaa niissäkin, mutta ei tämmöisiä.

En vieläkään malta levätä, vaan päädyn jonkinlaiseen kompromissin tapaiseen – hölkyttelen kevyesti juoksumatolla, pengon muistini syövereistä venyttelyohjeita ja löhöilen treenisession jälkeen tyynykasan keskellä lihasvasaralla pohkeitani paukutellen. Jalkapohjatkin ovat kipeät, joten paukuttelen niitäkin.

Tutuiksi tulleiden kipujen lisäksi varpaatkin alkavat säkenöimään kesken työmatkan. Kipu on niin sietämätön, että teen sen, mitä autoillessa ei tokikaan saisi: riisun saappaani kesken ajon. Jalkaterät ovat vuoroin tunnottomat ja varsin tuntevaiset.

Kotona tursuttelen kehoni täyteen kipuvoiteita ja hamuilen kipulääkepurkkia. Pillereistä ei tunnu olevan apua, eikä niitä muutenkaan tee mieli popsia. Muistan, että kaapin perällä on joskus hankkimani TENS-laite; tuikkaan lätkät kipukohtien molemmin puolin ja otan sähköhoitoa.

Tähän ei sisälly mitään markkinointiyhteistyötä – ihan omilla rahoilla hankittu 🙂

Kitisen kipujani myös työkavereilleni. Työtiimini fysioterapeutti kertoo, että venyttely ei olekaan hyväksi, vaan ehkä jopa pahaksi. Pitkät venytykset saattavat ärsyttää hermoa entisestään. Saan käytännön vinkkejä liukuviin liikesarjoihin ja varoittelut yltiöpäisyydestä – niitäkään ei saa tehdä liikaa.

Parin viikon päästä pahin hellittää, mutta vieläkään olo ei ole entisellään. Leposyke on edelleen koholla, akillesjänteet muistuttelevat olemassaolostaan ja liiallinen istuminen pistää hermot pinkeiksi.

Ystävä hyvä, jos kamppailet hermopinteen kanssa, älä tee kuten minä. Voimakas hieronta ja lihasvasarointi saattavat tehdä vain hallaa. TENS-laitteet sen sijaan voivat pelastaa päiväsi – nämä sähköimpulssit eivät nostata tukkaasi säkkärälle, vaan lempeästi supistelevat ja rentouttavat lihaksia. Ennen kaikkea kuitenkin kannustan etsiytymään fysioterapeutin pakeille. He ovat taikuuksia tekeviä ammattilaisia, joilla tuntuu olevan jippo jos toinenkin kaikenmoiseen vaivaan.

Oi aikoja, oi tapoja

Viisivuotias lapsenlapseni oli lueskellut isänsä kanssa Mauri Kunnaksen suurta urheilukirjaa. Kunnas on innoittanut meitä suomalaisia monissa asioissa, eikä tämäkään teos jättänyt lukijaansa kylmäksi – nyt on kuulemma kaikki lajit testattava. Ensin perhe suuntasi keilaradalle, seuraavaksi viisivuotias ajattelee kokeilla kehonrakennusta.

Perheen pienimmäisinkin pääsi kaatamaan keiloja

Viime vuoden lopulla uutisoitiin, että lapset, jotka ovat aiemminkin liikkuneet vain vähän, liikkuvat nyt entistäkin vähemmän. Eli se vähäinenkin liikunta vähenee. Yläkouluikäisistä tytöistä vajaa kolmannes liikkuu vapaa-ajallaan korkeintaan tunnin viikossa. Me aikuisemmat tiedämme, mitä siitä seuraa – vaivat kopsahtavat kroppaan aikuisiän tuki- ja liikuntaelinongelmina. Ja voivat ne ilmetä myös mielen ongelmina – ne ovatkin huolestuttavassa kasvussa.

Viime aikoina on kovasti tarjoiltu tietoa työpaikkaliikunnan positiivisista vaikutuksista. Terveyden edistäminen on alettu tunnistaa työn tuottavuuden aisapariksi. Erilaisia liikuntaseteleitä on ollut monien työarjessa jo pitkään, mutta nyt kaivataan jotain enemmän. Entisaikojen liikuntakerhotkin on mainittu.

Omalle työpaikalleni hankittiin kävelymatto. Ennen koronaa olisi ollut ennenkuulumatonta, että kokousosallistuja olisi lompsutellut askeleita kerrytellen. Nyt se on ihan luontevaa, ja hyvä niin.

THL kertoi vastikään, että nuorten miesten alkoholinkäyttö on vähentynyt merkittävästi. Tuoreen raportin mukaan täysin raittiita nuorukaisia on nyt enemmän kuin täysin raittiita naisia. Ennakoidaanpa jopa, että tämä suuntaus jatkuu. Perustelutkin ovat fiksut: nuoret miehet haluavat pitää terveydestään huolta.

Kääntöpuoli löytyy vanhemmista ikäluokista – nuoriso arvottaa raittiuden korkealle, ja samaan aikaan 55-65 -vuotiaiden alkoholinkäyttö vain lisääntyy. Vastapainoksi on onneksi heräämässä entistäkin vahvemmin senioriliikunnan trendi. Jospa se muutaman vuoden kuluttua näkyisi myös mainituissa THL:n alkoholitilastoissa – ehkä seniorikansa intoutuu ottamaan mallia nuoremmista.

Mielenkiintoista on muuten sekin, että Ylen uutisoinnin mukaan nuoret miehet ovat huomattavasti uskonnollisempia kuin samanikäiset naiset. Onkohan kukaan ristiintaulukoinut, löytyykö raittiuden, terveydestä huolehtimisen ja hengellisyyden väliltä jotain korrelaatiota? On melkoinen yhteiskunnallinen mullistus, että nuorista miehistä peräti 42 prosenttia arvioi kirkon arvojen vastaavan heidän omiaan – etenkin kun vastaavasti nuorten naisten mielestä ne ovat varsin kaukana.

Pikkusyssyn kanssa käymme yleensä viikonlopun alkajaisiksi spurttailemassa urheiluareenan juoksubaanalla. Treenaajista enemmistö on heittämällä nuoria miehiä, mutta on siellä meitä muitakin. Lajimahdollisuuksia riittää joka lähtöön, ja varsin sulassa sovussa siellä näyttävät kaiken ikäiset hilputtelevan. Pukuhuoneissa olemme yhtä heimoa, iästä riippumatta 🙂

Perjantain pukkaritunnelmia

Tossua toisen eteen – hiilareilla vai ilman?

Aloitan nyt sillä, että liikunta ei ole vain hikipisaroita ja ponnistelua – se on myös hymyä ja hyvää oloa. Monelle liikunta on eliksiiri, jota ilman olisi vaikea elää.

Ja ainakaan tavoitteellisempaa liikuntaa ei voisi olla ilman riittävää energiaa. 

Ja sitten tuleekin se hämmennys – mitä energiaa ja mistä?

Somepostausten perusteella energiaa ei ainakaan kannata lähteä hakemaan hiilihydraateista – pahiksista pahimmista. Ja pahus, minä kun niin tykkään niistä. Tai ainakin niiden terveellisimmistä versioista: on mukavaa rouskutella sellerinvarsia, mussutella hedelmiä ja kokkailla lounaita pavuista sekä linsseistä.

Moni ruoka-asiantuntija painottaa, että hiilihydraatit ovat kuin energiapankki, josta keho nostaa kulloinkin tarvitsemansa virtamäärän. Ja vähintäänkin yhtä moni vannoo vhh:n tai keton nimiin. Löytyisikö jostain joku iloinen symbioosi?

Itsekin olen kokeillut elämää hiilareilla ja ilman. Kun olin ilman, tuntui kuin joku olisi sytyttänyt valot aivoihin. Olin energinen, tarmokas ja nukuin yöt kuin tukki. Mutta treeni takkusi, ja jalat olivat juoksulenkeillä kuin lyijyä. Palasin ensin sykliselle ketolle, eli nappasin annoksen hiilareita ennen ja jälkeen treenin. Sitten hiippailin takaisin vhh:lle, jota olen muutoinkin noudattanut lähes koko aikuisikäni. En siksi, että erityisesti välttelisin hiilareita, vaan siksi, että se on minulle luontaista. Ne sellerinvarret ihan oikeasti houkuttavat enemmän kuin suklaat ja kakkuviipaleet.

Olisiko niin, että paras liikunnan ja ruokavalion yhdistelmä perustuu tasapainoon – ja ehkä nautintoonkin?

Tiedän, että on niitäkin aktiiviliikkujia, joille ketoosi tuntuu sopivan kuin nenä päähän. Moni on ottanut sen elämäntavakseen. Mutta eittämättä silloin, kun combona on tosi runsas liikunta ja tiukka vhh tai ketoosi, vaarana on, että metsään mennään. Toteutus vaatii huolellista perehtyneisyyttä. Melkein itku tulee, kun somepalstalla joku postailee, että tässä sitä nyt mennään ketoosilla ja ajattelin vetäistä perunat majoneesilla, mutta kertokaa nyt kaiffarit, että mikä tämä dieetti oikeastaan on.

Joillekin tosi, tosi kovaa liikkuneille ketodieetti tai sen rajamaille vedetty vhh on johtanut ylirasitustilaan. Somepalstalla joku kertoi vastikään, että kokeilusta toipuminen vei liikkumisen pitkäksi aikaa. Surullisimpia ovat kommentit: en olisi kokeillut, jos olisin tajunnut, mihin se johtaa. 

Ja sitten on niitä, jotka vetävät ketoosissa vuosikaudet ja sporttituloksiakin pukkaa.

VHH ja ketodieetit ovat nousseet suosioon erityisesti painonhallintaa tavoittelevien piireissä. Ketodieetti voi olla tehokas tapa saavuttaa nopeita tuloksia, mutta sen soveltuvuus riippuu yksilön tarpeista, tavoitteista ja terveydentilasta. Ja ennen kaikkea aiheeseen perehtyneisyydestä, josta jo edellä totesinkin. Tätä ei voi liikaa korostaa!

Kaikenlaista kokeilleet haikailevat keskitietä – ja ehkä sellainen onkin. Välimeren ruokavaliota hehkutetaan, eikä suotta: se on tunnettu ravinnerikkaudestaan. Onpa joku todennut niinkin, että ruokavalio on kuin kesäpäivä lautasella. Höttöhiilarit ovat minimissään, lisättyä sokeria ja vehnää ei juurikaan. Keho saa potkua täysjyväviljoista ja kasviksista. Lisukkeeksi vihanneksia, hedelmiä, oliiviöljyä, kalaa ja pähkinöitä. Moni asiantuntija peukuttaa.

Tasapainon avain vaatii yksilöllistä harkintaa. Vaikka hiilihydraatit mitä ilmeisimmin ovat tärkeä osa liikkujan ruokavaliota, niiden laatu ja määrä voivat ihan mainiosti vaihdella yksilöiden välillä. Olennaista on kuunnella oman kehon viestejä, ei naapurin. Kun malttaa pysähtyä pohtimaan, se itselle sopiva ruokavalio löytyy kyllä. Sellainen, joka tukee kokonaisvaltaista hyvinvointia pitkällä tähtäimellä – ja saa aikaan hyvää oloa.