ikä ja juokseminen, juoksu, Terveys, Treenit

Juoksu nuorentaa, niin sanovat

Kyhjötin olohuoneen lattialla ja viimeistelin neulomaani villatakkia. Viimeistely on se viheliäisin vaihe, kun pääteltäviä langanpätkiä on paljon. Kyhjötin ilmeisen kauan, sillä kun lopulta könysin pystyasentoon, köpöttelin kuin ikiaikainen vanhus.

Ikiaikaisen vanhuksen käsite tosin sai kyytiä aika pian. Olin nimittäin ruotsalaisuuden viikon kunniaksi napannut kauppareissulla kyytiin ruotsinkielisen Runners Worldin, jonka kannessa hehkuteltiin nuorentavasta juoksemisesta: ”Spring dig ung! Löpning bromsar åldrandet – fysiskt och mentalt!”. Jäykistynyttä selkärankaani oikoessani vilkuilin kansilehteä ja tunsin itseni satavuotiaaksi.

Runners World nr 10 November

Satavuotiaallakin näköjään jalka nousee, totesin, kun lopulta pääsin lehden kimppuun. Lapsen silmin viisikymppiset ovat ikäloppuja, ja viisikymppisen mielestä kahdeksankymppinen on melkein sata. Kahdeksankymppisenä ajattelen luultavasti toisin.

Artikkelissa kahdeksankymppiä ja risat oleva juoksijatar kertoi heräävänsä aamulla aikaisin. Niinhän ne ikäihmiset tuppaavat tekemään, ajattelin. Vilkaisin kelloa ja hamusin käteeni kahvikupillistani – johan tässä alkoi olla aamusumpin aika, kellokin kohta puoli kuusi.

Aamut ovat mitä parhainta juoksuaikaa, jatkoi artikkelin seniorijuoksija. Nyökyttelin hymistellen – itsekin hölkyttelen mieluusti puolisen tuntia ennen töihin lähtöä. Sumppini alkoi maistua kitkerältä, kun seniori jatkoi juoksevansa joka arkiaamu puolitoista tuntia. Ja sitten lauantaisin aina sellaisen kepeän kolmituntisen. Varmaan supergeenit, tuhahdin.

Geeniteorian jouduin kuitenkin heittämään romukoppaan, sillä lehti kertoi kaksostutkimusten osoittavan, että ihan itse voit vaikuttaa suorituskykyysi. Kyllä sinäkin pystyt, ei ole liian myöhäistä aloittaa. Det är aldrig för sent att dra nytta av hälsovinsterna!

Terveyshyötyjen lista onkin ilahduttavan pitkä. Kielitaitoni ei ihan taipunut kaikkeen terveystieteelliseen, joten sisäistin tämän osuuden artikkelista hieman haparoiden. Mutta mukavalta kuulostaa, että kaikki tämä näkyy lopputulemassa: paino pysyy kurissa ja aineenvaihdunta toimii ikävuosiin nähden vikkelästi.

Muusta vikkelyydestä onkin sitten syytä puhua vähän hiljempaa. Tai niin arvelin ennen tämän artikkelin lukemista. Lehtitiedon mukaan juoksuvauhti hidastuu keskimäärin seitsemän prosenttia ikävuosien 40 ja 60 välissä, eikä tasapainokaan pahasti heittele, jos on riittävän aktiivinen treenaaja. Nämä lehtiartikkelin seniorit vipeltävät niin, että perässätulijaa hirvittää. Ja tasapainoisiltakin vaikuttavat, sekä fyysisesti että muuten. Nuoremmalla selkäranka suoristuu jo pelkästä kunnioituksesta.

Oli tarkoitus pitää löysäilylauantai, mutta taidan tästä kuitenkin hivuttautua lenkkipolulle.

Hyvinvointi, juoksu, mieli

Mitäs me räntäsateesta nauttijat

Olen odottanut iltojen pimenemistä. Kesähelteiden ja alkusyksyn epämääräisten säiden välimaissa olin aika hukassa – en tiennyt, lähteäkö ulos shortseissa vai trikoissa vai lähteäkö ollenkaan. Aika usein päädyin juoksumatolle.

Vaikka juoksulenkki olisi ollut koko työpäivän ajan suunnitelmissa, illan suussa takki tuntuu usein tyhjältä. Silloin lenkkipoluille lähtöä joutuu vähän houkuttelemaan. Onneksi kotoa löytyy koirakaveri jos toinenkin, joille lenkille lähtö on päivän tärkein juttu. Ulos kannattaa lähteä – jos ei muuten, ihan vain jo syksyisen luonnon monimuotoisuudenkin vuoksi. Ruskan värit ovat lumoavia, ja muuttoa puuhaavien lintujen elkeitä on mukava seurailla.

Kun mukana on koirakaveri, lenkkimme alkaa nelitassuisen juoksijan nuuskuttelutuokiolla ja puskapisuttelulla. Olemme sanattomasti sopineet, että tämä osuus hoidetaan hetimmiten alta pois. Sen jälkeen löytyy malttia itse juoksemiseen.

Asuinalueellamme on paljon koiria, ja ensimmäisen kilometrin aikana niitä tulee vastaan useita. Me kaksijalkaiset nyökkäämme toisillemme kohteliaasti, ja koirat aprikoivat, saisiko tästä hyvät rähinät. Näillä kulmilla on tapana tervehtiä vastaantulijoita, kukin omalla tavallaan.

Kahden kilometrin kohdalla pohdimme suuntavalintaa. Havannalainen iloitsee, jos käännyn vasemmalle. Jos hyvin käy, meistä tarkkanenäisempi voi siellä haistaa peurojen ja muiden metsänelävien hajuja. Mainio reittivalinta siis. Joskus peuranpapanat alkavat kiinnostaa liikaa, ja silloin kärsimättömyyteni nostaa päätään. Huokaisten muistan Tommy Hellstenin äänikirjasta kuulemani sanat: ”niin kiire ei elämässä pitäisi olla, ettei ennätä huomata keltaisen perhosen olevan keltainen”. Papanoihin emme siltikään koske, mutta ehkä pienelle nuuskuttelutuokiolle on kuitenkin aikaa.

Papanat hylättyämme kipitämme pientä siltaa pitkin puron ylitse ja nautimme puiston tunnelmasta. Hautausmaan vierustalla ihailemme pientä katubulevardia – jonka päässä kimaltelee houkuttelevasti ostosparatiisi. Jos oikein innostumme, otamme mainosvalojen välkkeessä spurtin ja kurvaamme kohti kuntoportaita.

Kuntoportaissa ilakoimme kuin pienet lapset, tai pentukoirat. Kilpavietti iskee, ja lähdemme täyteen raviin. Molempien lyhyille jaloille kuntoportaiden askelväli on hankala ja joudumme loikkimaan useita askelmia kerrallaan. Pidämme silti vauhdin korkeana. Joskus vähän ärsyynnymme, jos edellä kipuava hidastelee. Emme kehtaa pyytää latua, vaan yritämme kärsivällisesti luottaa siihen, että edellä menijä huomaa siirtyä sivuun. Yleensä huomaa – viimeistään sitten, kun kuulee hurjaa läähätystä takanaan. Uskottelen, että koiran.

Läähätyksemme tiivistyy, kun pääsemme kuntoportaiden yläpäähän. Hetken ihailemme maisemaa ja heitämme virtuaaliset yläfemmat. Aprikoimme, lähdemmekö kohti merenrantaa vai suuntaammeko metsäpolulle. Hirvikärpäsiä kammoavina päädymme merenrantaan. Kesähelteillä siellä voi ottaa veneilijöille tarkoitetusta vesihanasta pikkuhuikat, mutta syyshämärissä se ei enää ole tarpeen. Vesipumpun kohdalla kuitenkin hidastamme vauhtia varmuuden vuoksi ja katsomme toisiamme kysyen, janottaako. Ei janota, joten eteenpäin vaan.

Merenrannalta koukkaamme rantakahviloiden lomasta eläinlääkärin talon ohitse. Onneksi ohitse, eikä tökittäväksi, ajattelee meistä toinen. Talon kohdalla vauhtimme kiihtyy, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus eläinlääkäri on osunut kohdille huikkaamaan heipat. Tällä kertaa ei näy valkotakkisia. Pian mutkan takaa pilkistää jo koirapuisto, jossa tavallisesti on joku, jolle toinen meistä voi hieman murahdella. Ihan vain siinä juoksun lomassa.

Seitsemän kilometrin kohdalla kuulostelemme, joko on aika kurvata kotiin. Joskus on, ainakin silloin kun päivä on ollut pitkä ja energiatasot alkavat valua alamailleen. Jos virtaa riittää, teemme vielä pienen extrakierroksen. Kipaisemme pientä hiekkatietä vanhalle maatilalle, jossa kanat kaakattavat ja joskus kukkokin kiekuu. Eläinlääkärin talo näkyy tännekin, joten varmuuden vuoksi pidämme rivakkaa vauhtia.

Kotipihaan saapuessamme hymy on herkässä. Pää on tuulettunut, työasiat ovat unohtuneet ja toinen meistä on saamaisillaan herkkuraksuja palkkioksi reippaudestaan. Hyvä tytöt, hyvä me! Mitä rapaisemmat tassut ja tossut, sitä parempi mieli!

Arkiliikunta, juoksu, juoksumatto, Treenit

Ahkerimmin käyttämäni kodinkone – juoksumatto!

Matolla juoksemiseen löytyy kaikenlaisia selityksiä – kuten vaikkapa ulkojuoksua kateellisesti kaihoava lemmikki. Järkeenkäyvempi selitys on kuitenkin mattojuoksun helppous; kengät jalkaan ja hops, lenkki voi alkaa.

Heti alkuun todettakoon, että ulkona juokseminen on mielestäni ihan parasta. Happihyppelyn jälkeen kroppa on täynnä energiaa ja mieli kirkas. Nautin erityisesti siitä, kun räntäsade piiskaa kasvoja. Oikein odotan, että illat hämärtyvät ja syyssateet saapuvat. Mutta matto on hyvä kakkonen – ja erityisen hyvä kaveri silloin, kun aika on kortilla.

Pitkän koronaetäilyn rutiineihini kuului aamulenkki. Kun työmatka kesti parikymmentä sekuntia kahvinkeittimeltä kirjoituspöydän ääreen, juoksullekin jäi hyvin aikaa. Nyt kun työt ovat alkaneet yhä enemmän siirtyä ihmisten ilmoille, ulkopyrähdykselle ei enää ehdi. Juoksumatolle sen sijaan kylläkin – jo muutama mattokilometri saa unihiekat karisemaan ja veren kiertämään.

Mattojuoksija olen ollut iät ja ajat. Joskus taisin kertoakin siitä, että ensimmäinen mattoni syttyi tuleen! Kannustan olemaan tarkkana sähköjohtojen kanssa. Opin kerrasta, että töpseli on parasta irrottaa aina käytön jälkeen. Minulla se jäi seinään ja matto alkoi huristelemaan omia aikojaan. Kun se oli aikansa kuumunut, alkoi kipinöitä sinkoilla.

Ajoittain olen tuntenut vähän huonoa omaatuntoa siitä, että juoksen niin paljon matolla. Tai häpeilyä enemmänkin. Onko se edes oikeaa juoksemista? Helpotti kovasti, kun osuin viime talvena radion ääreen hetkellä, jolloin ultrajuoksija Satu Lipiäinen kipitteli juoksumatolla Suomen ja taisi olla pohjoismaisenkin ennätyksen. 12 tuntia matolla! Kuuntelin lähetystä innoissani ja hölkyttelin myötäjuoksien. En kylläkään kahtatoista tuntia, mutta kuitenkin.

Sen palaneen maton jälkeen kokeilin jotakin halpisräpsyä. En suosittele. Jos juoksua harrastaa vähänkään enempää, maton täytyy olla kunnollinen. Nykyinen Tunturini palvelee uskollisesti, eikä kitise eikä natise. Se on kuntosalitasoinen, leveä, jämäkkä ja äärettömän painava. Niin painava, että se sai asettautua niille sijoilleen, mihin jaksoimme sen kantaa. Arvostan myös sen monipuolisia ominaisuuksia. Kaltevuutta täytyy voida säätää riittävästi, ja nopeutta on oltava tarpeeksi. Plussaa on sekin, että maton ohjelmistossa on erilaisia valmiita treenejä, kuten ylämäkijuoksua tai intervalleja.

Jos jonkun miinuksen matostani kaivaisin, se olisi kännykkätelineen puute. Tai tablettitelineen. Olisi kiva, jos juostessa voisi katsella vaikka elokuvaa. Nytkin se onnistuu, mutta viritelmät ovat vähän kyseenalaiset ja useimmiten siitä seuraa enemmän ärsytystä kuin iloa. Siksipä juoksenkin usein napit korvilla ja annan musiikin viedä.

#korona, Arkiliikunta, juoksu, Kilpailuhenkisyys, mieli

Juoksutapahtumakateutta ja fiilistreenejä

Olin hädin tuskin kotiutunut viimeisimmästä juoksukisasta, kun pikkusisko täräytti whatsapissa, että hän käväisi juoksemassa ihan vaan ex-tempore yhdessä juoksutapahtumassa. Hemmetti, että ärsytti.

Ärsytti siksi, että itsekin olisin voinut päätyä juoksemaan, enkä sitten kuitenkaan päätynyt.

Sisko oli aamupuuron aikoihin muina naisina kysellyt, olisiko minulla fiilistä lähteä noin niinkuin juuri nyt Hämeenlinnaan puolimaratonille. Fiilistä olisi toki ollut, mutta varpaita kivisteli vielä edellisenkin juoksun jäljiltä, joten kuuntelin kerrankin järjen ääntä. En siis lähtenyt, eikä lähtenyt siskokaan. Mutta siskopa päätyikin sitten toiseen tapahtumaan. Juuri tuohon whatsapissa hehkuttelemaansa. Ja silloin iski juoksutapahtumakateus. Hitsi, itsekin olisin voinut siellä hehkutella.

Juoksutapahtumat ovat harrastajalenkkeilijälle elämän suola ja sokeri. Niitä odottaa kuin kuuta nousevaa. Niitä hamuaa kalenteriin hyvissä ajoin, ja järkevimmät rytmittävät treeninsäkin niitä silmällä pitäen. Tapahtumien jälkeen on aina hykerryttävä olo. On taas saanut kokea jotakin suurta, tavannut samanhenkisiä ihmisiä, ehkä vaihtanut muutaman lauseenparrenkin tuntemattoman kanssajuoksijan kanssa. Tuskin on euforia ennättänyt haihtumaan, kun mieli halajaa jo uutta.

Korona-aikana juoksutapahtumat ovat olleet kiikun kaakun. Juoksuja on siirretty moneen kertaan, ja juuri kun h-hetki on ollut hilkulla, ajankohtaa onkin jouduttu muuttamaan. Tuntuu, että jokainen kisa on kultaakin arvokkaampi – yhtään ei tiedä, milloin seuraava mahdollisuus tulee. Ja ehkä juuri siksi yhtäkään kivaa tapahtumaa ei haluaisi missata. Eikä ainakaan kuulla, että sisko on ollut juoksemassa, ja itse ei.

Kun tapahtumat ovat kortilla ja tavoitteiden asettaminen vinksallaan, treeni-intokin meinaa välillä hiipua. Onneksi siihenkin on vippaskonsteja! Luin nimittäin äskettäin, että omaa päätään voi huijata vaikkapa ihan vain värimaailman avulla. Tiedättehän, kun sanotaan, että värit vaikuttavat mielialaan. Tutkijat ovat kuulemma vastikään havainneet, että erityisesti pinkki pistää juoksijan jalat vipattamaan vauhdikkaammin. Asialla on jotakin yhteyttä hiilihydraatteihin ja sokereihin; aivot yhdistävät värin näihin koukuttaviin aineksiin. Vaaleanpunaista ylle siis, jos treenit kaipaavat buustia. Pinkistä juomapullosta vesihörppyjä ottaneilla juoksuteho kuulemma kasvaa useita prosentteja, kertoo tiedemaailma.

Pinkissä paidassa Kopparnäs Coast Traililla. Kuva: Poppis Suomela.

Vaikka kuinka pukeutuisi pinkkiin, joskus mieli on kuitenkin alavireinen ja olo väsähtänyt. Kannattaako silloin piiskata itseään ylämäkitreeneihin tai pakkopullajuoksulle? Jokainenhan sen ymmärtää, että arjen tiimellyksessä väsynyt kroppa kaipaa erilaista treeniä kuin kesäloman lempeillä viikoilla optimaalisesti levännyt.

Ymmärrys ei kuitenkaan aina ole yhtä tekojen kanssa, ainakaan itselläni. Tuossa päivänä muutamana viimeksi yllätin itseni raastamassa ylämäkeä, vaikka keho huuteli loikoilua. Juoksu oli puurtamista, ja onnittelin itseäni, että kylläpäs peruskuntoni on hyvä, kun väsyneenäkin tässä näin reippaasti kipittelen.

Hyvällä peruskunnolla on kieltämättä osuutensa siihen, että arki sujuu ja voimia riittää. Kun peruskunto on kohdillaan, yöunet ovat palauttavia ja immuunipuolustus porskuttaa. Sen saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi ei kuitenkaan aina tarvitsisi lähteä niitä ylämäkiä raastamaan, etenkään väsyneenä. Lempeämpikin liike on kotiin päin.

Lempeää liikkumista olen aina kaihtanut. Kodin arkiaskareet eivät tunnu liikunnalta. Vaikka hampaita pestessä voi toki tehdä päkiänousuja ja työpuheluiden aikana näpertää hauiskääntöjä, nuo touhut harvemmin tulevat rekisteröidyiksi liikuntasuorituksina. Ja silti ne kuitenkin ovat juuri niitä pieniä tekoja, jotka auttavat sen tuiki tarpeellisen peruskestävyyden ylläpitämisessä. Tiedättehän, hissimatkan vaihtaminen porraskävelyyn ja sitä rataa.

UKK-instituutti ohjeistaa, että aikuisten tulisi harrastaa reipasta liikuntaa parisen tuntia viikossa. Meitä on joka junaan, ja jonkun aktiiviharrastajan arkeen tunteja kertyy moninkertaisesti. Aloitteleva liikkuja saattaa vajota masennuksen syövereihin somen liikuntakeskusteluja plärätessään. Jos omia suorituksiaan lähtee suin päin vertailemaan aktiivihirmun saldoihin, suunta on väärä. Tärkeintä on liikkua omaa kroppaansa kuunnellen ja omalla tasollaan.

Oman tason tunnistaminen ja tunnustaminen onkin kyllä joskus vähän hakusessa. Varsinkin juoksukisoissa tulee höntyiltyä ja sännättyä jonkun parempikuntoisen vanaveteen – vain väsyäkseen. Maltti on valttia tässäkin lajissa, ja edetä kannattaa omalla kapasiteetilla.

Syksyn tullen monen juoksuharrastajan vuosikello kääntyy kauden lopetteluun. Hyvässä lykyssä menneitä tapahtumia saa muistella hymyssä suin. Eikä aikaakaan, kun katse alkaa tähyämään tulevaan; vähitellen kalenteriin ilmestyy merkintöjä uusista juoksuista. Etenkin niistä, jotka jäivät juoksematta. Niistä, jotka sisko juoksi, hemmetti.

#korona, juoksu, polkujuoksu, Tapahtumat

Tasamaan tallaajan polkurapsa: Kopparnäs Coast Trail

Kun kerroin työkavereille kesäkuisesta rataultrastani, kuulijakunnalta ei herunut ymmärrystä. Selitin, että sitä vaan juosta lompsuttaa omien ajatusten ja mielen syövereihin sulautuen. Omissa ajatuksissaan, niitä näitä miettien. Kun tänään heittäydyin Kopparnäs Coast Traililla hetkeksi omaan sisäiseen maailmaani, tuiskahdin heti nenälleni. Juoksulla ja juoksulla on todellakin eroa!

Polkujuoksu on tekniikkalaji, totesivat siskot, kun kerroin kaatuiluistani. Monikossa, sillä tuiskahdin nenälleni vielä toistamiseenkin. Olin juuri kapuamassa upeimmistakin upeimpia Kopparnäsin punaisia rantakallioita, kun takanani juokseva nainen huudahti, että varo niitä irtokiviä. Käännähdin kiittäkseni, ja sinne humpsahdin. Poluilla ei tosiaankaan voi hellittää otetta hetkeksikään.

Korona-ajan juoksu-look

Etukäteen jännitin, että eksynkö. Olen niitä ihmisiä, jotka eksyvät tavaratalon parkkihallissakin. Siksipä jallitin pari viikkoa sitten Katjan juoksukaverikseni Kopparnäsiin. Printtasimme Coast Trailin reittikartan ja sovimme, että kipsuttelemme siitä sen osan, mikä on merkitty kahdeksan kilometrin lenkiksi. Muu osa kahdenkympin lenkistä oli jotakuinkin tuttua aiemmilta omatoimihölkyttelyiltä. Katjankaan suuntavaistoon ei olisi kannattanut luottaa, sillä kahdeksan kilometriä muuttui meidän käsittelyssämme neljäksitoista. Ja tänään oikean reitin juostuani voin todeta, että emme ihan osuneet oikeille poluillekaan.

Mutta eksymistä ei olisi tarvinnut tosiaankaan hermoilla. Reitti oli ällistyttävän hyvin merkitty. Pahimmissa kurveissa merkkikeppejä oli jopa metrin tai kahden välein. Ei tarvinnut katsetta nostaa polusta, kun seuraava merkki jo häälyi näkökentän laitamilla. Harmi sinällään tuon katseen nostamisen kannalta, sillä nähtävää olisi kyllä piisannut. Reitti kiertelee huikeilla näköalapaikoilla pitkin merenrantaa. Maisemat ovat niin mahtavat, että niitä olisi voinut jäädä katselemaan pitemmäksikin aikaa. Muutaman kerran oli ihan pakko pysähtyä ja vain hengitellä. Avomerinäkymä on aina yhtä lumoava.

Ennen kisapaikalle lähtöä vetäydyin korvanapit korvissa tsemppibiisieni äärelle. Olin tavattoman jännittynyt. Tiesin, että jaksan juosta 20 kilometriä – ja tiesin varsin hyvin, että polkujuoksu ei ole minun juttuni. En osaa sitä, katkaisen ehkä nilkkani. Miehenikin muistutteli moneen kertaan, että älä sitten kompastele. No, kompastelin kuitenkin, kuten tuli jo todettua. Olin tuumailevalla tuulella, joten maltoin pysähtyä miettimään, miksi niin hirveästi hermoilin. Kun ilmoittautuu juoksukisaan, antautuu samalla epämukavuusalueelle. Kisapaikkakunta saattaa olla ihan vieras, reiteistä puhumattakaan. Löydänkö perille, saanko parkkipaikan, mihin jätän vaihtovaatteet, missähän siellä voi käydä vessassa. Jokaisen lappujuoksun kanssa on sama juttu. Hermoilen itseni tärviölle, ja jälkikäteen ihmettelen, että miksi ihmeessä. Kun oman epämukavuusalueensa ylittää, olo kuin maailman valloittajalla!

Mutta kuten ennenkin, löysin tänäänkin oikeaan osoitteeseen ja sain parkkipaikankin. Vaihtovaatteille oli järjestetty merkitty alue, ja vessakin löytyi – jos sitä vessaksi haluaa sanoa, muutama pisupaikka vihreiden kevytpeitteiden takana. Mutta ajoi asiansa, joten peukut sille.

Reitti oli varsin vaativa, ainakin kaltaiselleni tasamaan juoksentelijalle. Nousuja oli kiitettävästi, ja pelkästään kalliojuoksuakin kahdeksisen kilometriä. Olen kolunnut Kopparnäsin polkuja itsekseni ties kuinka usein, mutta juuri näille poluille en ollut aiemmin kulkeutunut. Ehkä siksi, etteivät ne mitään polkuja kaikilta osin olleetkaan; risukkoa, kivikkoa, juurakkoa, hietikkoa ja kallioita. Pieniä pätkiä toki ihan polkujakin, ja hiekkatietäkin. Rankkuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, juoksusta jäi kuitenkin ihan huikea olo. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta yhdentoista kilometrin rajapyykillä tunsin jopa surua siitä, että kohta tämä on juostu. Vastaavasti sitten tosin kahdeksantoista kohdalla epäilin, ettei matka lopu koskaan. Mutta loppuihan se, ja tuntui hienolta taapertaa reitin päätteeksi maaliin hiekkarannalla. Hiekkaa kengissä, mutta mitäpä siitä. Jes, epämukavuusalue – taas selätin sinut!