juoksu

Vantaa, täältä tullaan

Katja:

Olen valmistautunut Vantaalla lokakuun 8. päivä juostavaan juoksutapahtumaan neljän kuukauden ajan. Näin muutamaa viikkoa ennen mieli alkaa luonnollisesti jo suuntautua tulevaan ja mielessä pyörii viimeisten viikkojen treenien vähentämiset, pieni hiilaripainatus ruokavaliossa sekä kenkävalintojen ihmettely.

Olen säännöllisestä valmistautumisesta huolimatta juossut aika vähän (478 km). Monipuolisesti liikkumista harrastavana teen usein muutakin (muun liikkumisen kanssa kilometrejä on kertynyt alkuvuodesta reippaasti yli toistatuhatta kilometriä).

Pitkät lenkit olivat viimeisten viikkojen harjoittelussa ongelmallisia oikean jalkapöydän ja pikkuvarpaan kipuilun takia. Niinpä takana on vain harmittavasti kaksi puolikasta ja jokunen yksittäinen yli kympin lenkki. Se pitkä 30 kilometrinen uupuu.

Odotan Vantaan tapahtumaa itselle uutena tuttavuutena innolla. Kohta nähdään, miten tällä kertaa juoksu kulkee. Eilen illalla tein mäkitreeniä, mihin siskoni iloisesti purskahteli, että mitä järkeä, eihän Vantaalla mäkiä ole!

Anu:

Syksy yllätti juoksijan (huokaus). Mutta täytyy kuitenkin todeta, että tämän vuoden aikana olen juossut kaikkiaan enemmän kuin pitkään aikaan; nyt kun syyskuuta eletään, tämän vuoden saldona on reilut 900 kilometriä. Kesäloma (heinäkuu) meni tosin enemmän kuin vähemmän veneillessä. Juoksuja ei kertynyt paljonkaan, mutta kaikkea muuta kivaa senkin edestä.   

Iltalenkki syyskuun hämärässä

Vantaan juoksutapahtuman lähestyessä tunne on tyyni. Viikonloppuisin olen juossut parin tunnin lenkkejä. Vaikka pitkikset ovatkin jääneet alle kolmen tunnin, mieli on luottavainen. Ensi viikonloppuna on vuorossa puolimaraton Hangossa. Se antaa kivasti suuntaa tämän hetken juoksukunnosta. Nyt juuri juoksu tuntuu hyvältä. Me juoksusiskot olemme ihan vain harrastelijoita ja juoksemme iloksemme; nautimme siitä, että jalka nousee. Siksi tavoitteemmekin ovat maltillisia. Maraton, puolimaraton, kymppi tai vitonen ovat maailman mittakaavassa kaikki upeita saavutuksia.

Tavoitteena maali;
saavutus tuntuu aina yhtä hienolta. Omien rajojen ylittäminen on aina upea juttu!

Nyt kun Vantaalle on aikaa kaksi viikkoa, viimeisimmät treenini ovat olleet tämmöisiä:

  • sunnuntai 18.9.2022: juoksulenkki 16 km. Piti olla maltillinen, mutta lähti lapasesta. Intouduin liikaa, ja tuli turhan kuormittavia vauhtispurtteja.
  • tiistai 20.9.2022: koiran kanssa 9 km. Koiralla oli vatsavaivoja viikonloppuna, joten juoksimme rauhallisesti. Vahtasin koiran vointia ja hidastin aina, kun arvelin, että koiralla on tarve himmailla. Hyvä lenkki, olin maltillinen.
  • torstai 22.9.2022: 6 km liian lujaa. Koira mukana. Koiralla kaikki hyvin, joten päästelimme menemään. Tuntematon jackrussel hyökkäsi yhdessä mutkassa kiinni lahkeeseen, ja saimme kaikki vähän ylimääräisiä sykkeitä. Mutta selvisimme pienillä murinoilla, joten ei suurempaa hämminkiä. Hyvä lenkki, mutta ei ollenkaan maltillinen.
Hyvinvointi, juoksu, mieli, Muu elämä

Päikkärit pihalla ja muita viikonlopun ihanuuksia

Vietin viime viikolla työarjestani kaksi päivää pohtien valtuustokauden strategiaa; millaista elämää ihmiset haluavat? Millaista on hyvä arki? Vaivatonta, arvelimme.

Arkiviikon jälkeen tuntui hyvältä päästä viikonlopuksi merelle. Kahden koiran ja yhden kissan kanssa ei ehkä niin kovin vaivatonta, mutta sitäkin antoisampaa.

Yö veneessä antoi tuttuun tapaan makoisat unet, mutta oli se myös tehnyt tepposiaan: vesi oli laskenut hurjasti. Koirien kanssa rantaan kipuaminen oli varsinainen näytös! Nelitassuisiakin ihmetytti, että miten me nyt tällä tavalla könytään. Kun karvaturrit lopulta pääsivät aamupisuilleen, maltoin itsekin hengitellä ja katsella maisemaa. Aamuaurinko teki nousuaan, meri höyrysi, oli hiljaista.

Jos oikein keskittyy, hiljaisuuden voi kuulla. Siellä se henkäilee, tuulen huminan ja meren liplattelun yllä. Hiljaisuus tyynnyttää mielen, tekee ehkä uniseksikin.

Unet ulkona ovatkin ihan parasta. Kun päikkäreiltä herää sinistä taivasta katsellen, melkein tuntee itsekin sulautuvansa luontoon.

Ja jos unet ulkona ovat se ykkönen, niin hyvänä kakkosena tulevat treenit luonnon helmassa. Parempaa energiabuustia saa hakea!

Aamukahvien jälkeen heittäydyin puiden siimekseen kuntoilemaan. Kivet tarjosivat oivallisia hyppelypaikkoja, poluilla oli nautinnollista juosta ja sammalmättäillä oli mukava tehdä lankutuksia. Parituntinen vierähti kuin siivillä.

Iltapäiväkahvit siemailin rantakivellä istuskellen. Kuuntelin lokkien kirkunaa, meren huminaa, pörriäisten pörinää. Ajatukset veivät mukanaan. Uneliaaseen mieleen putkahtivat metsien keijut, maahiset ja muut luonnon kulkijat. Jos jossain sellaisia lienee, niin takuulla täällä. Luomet kävivät raskaiksi ja köllähdin kivelle. Suljin silmät ja annoin unen viedä.

juoksu

Yhteisjuttu: fiilingit viimeisimmältä lenkiltäni

Anu: Pari viikkoa sitten tuskailin syssyille, ettei kroppani taivu hellejuoksuihin. Vääntäydyin lenkille aamuvarhaisella, mutta silloinkin tuntui työläältä. Iltamyöhäiselläkään juoksentelu ei ollut yhtään sen mukavampaa. Helle ei näköjään ole minun juttuni.

Ihanaa, kun on kesä! Mutta tämä kuumuus...

Tänä aamuna oli mahtavaa juosta kymppi. Kun syksyn ensimmäiset merkit ilmaantuvat, ulkona juokseminen tuntuu taas kivalta. Olen niitä ihmisiä, joille illan pimeydessä hölkyttely on ihan sitä parasta.

Mutta se aamun lenkki; lähdin ihan vain muutaman kilometrin aamuhölkylle. Vesipulloakaan en ottanut, eihän sitä lyhyellä tarvitse. Intouduin kuitenkin raikkaasta aamusta niin, että seitsemän kilometrin kohdalla oli kurvattava venesatamaan ottamaan vesipisteeltä huikka. Rantamaisema itsessään antoi virtaa, ja loppumatka kulki kepeästi. Innostusta riitti vielä jälkiverryttelyyn ja pikaiseen kahvakuulailuun. Hyvä aamu, ihana lauantai!

Sirpa: Meillä satoi vettä, ensimmäistä kertaa sitten toukokuun. Ajoin kotiin tulvivien moottoriteiden halki ja riemuitsin jo valmiiksi siitä, että pääsisin sateeseen juoksemaan. Auton mittari näytti aivan uskomattomia lämpötilalukemia: +24 C! En edes jaksa muistaa, milloin viimeksi oli niin viileää – ehkä huhtikuussa?

Kotiin päästyäni sade oli laantunut laiskaksi tihkutteluksi. Kun sitten lopulta olin lähipuiston poluilla, sateesta jäljellä oli vain kaiken tukahduttavaan vaippaansa kietova massiivinen ilmankosteus. Lenkki ei ollut lainkaan niin raikas kokemus kuin olin kuvitellut!

Ilma oli silti viileä ja uudet juoksukengät keveät. Kotiin kääntyvästä kulmauksesta kurvasin tahallani väärään suuntaan ja tein yhden kiepin vielä. Oli ihanaa juosta ulkona tietäen, että käänne kohti syksyä on tapahtunut! Tulevina viikkoina ja kuukausina juoksukelit vain paranevat paranemistaan.

Katja:

Aamulla oli satanut, ja ilma oli tuntunut paksuine harmaine pilvineen syksyiseltä. Kesällä vakiona ollut juoksuasu, t-paita ja shortsit, vaihtuivat ohueen pitkähihaiseen paitaan ja caprimallisiin juoksuhousuihin. Ja vaikka viimeiset viikot oltiin siskosten kesken tuskailtu elokuun lämmöistä, iski mieleen haikeus. Kesä olisi nyt tässä.

En ollut suunnitellut lenkkiä sen tarkemmin etukäteen, kunhan nyt juoksisin reilun tunnin. Hetken mielijohteesta suuntasin askeleet metsään. Luonto ympärillä jaksoi vielä vihertää. Muutamia keltaisia lehtiä oli siellä täällä, mutta nekin olivat tippuneet lähinnä kuivuuden, ei kylmyyden takia.

Lenkkeilijöitä ja kävelijöitä tuli vastaan ruuhkaksi asti. Oivalsin, että arki on astunut elämään ja sitä on muidenkin juostava lähinnä työpäivän päätyttyä. Joku sauvakäveli reippaasti, toinen kuunteli äänikirjaa ja vastaantullut mies tervehti.

Joku itselle tuntematon nainen suuntasi varmoin askelin, valkoinen ämpäri mukanaan, syvemmälle metsän siimekseen. Tiesi varmaan kanttarelliapajan, mistä saada antimia viikonlopun pöytään.

Lähestyvää syksyä ei voinut olla huomaamatta. Metsätien varrella kanervat kukkivat valtoimenaan. Ja kun kurkin, löytyisikö mustikoita vielä, havaitsin, että myös niiden varvut olivat alkaneet saada syksyn punaa itseensä.

Kanervat kukkivat jo!

Mieleen hiipi lähestyvän talven ja tulevien pimeiden iltojen lenkit syyssateineen. Niistäkin selvittäisiin. Ja sitten taas kohta oltaisiin uudessa keväässä ja lähestyvässä kesässä. Ja sen tuomissa juoksutapahtumissa, kuten HCR:ssä!

juoksu

Onnistumisia ja auvoisia aamuja

Siskot ovat kirmailleet kaikenlaisissa kisoissa, mutta minä olen vain oleillut. Melkein meinasi alakulo päästä yllättämään, kun omien saavutusten olemattomuus paukahti ajatuksiin.

Pyyhkäisin alakulon ensirippeet tiehensä ja palauttelin mieleen NLP:n oppeja. Onnittelin itseäni siitä, että olen tehnyt kesästäni todella onnistuneen.

Kesän alkumetreillä tyttäreni haastoi minut hiit-jumppaan. Hikoilemme tahoillamme kolmena päivänä viikossa ja raportoimme toisillemme, kun homma on hoidettu. Ensimmäisen hiitin jälkeen jalat tärisivät ja olo oli hutera. Nyt haen jo lisähaasteita kahvakuulasta ja liikesarjojen vaikeuttamisesta. Mukava bonus sekin, että alkukesästä kireälle tuntunut mekkoni liehuu nyt kivan kepeästi.

Kun koko heinäkuu vierähti purjeveneillen, hiit olisi ollut vaivatonta jättää tekemättä. Kuka sitä nyt veneessä. Mutta veneessäpä juuri! Kun en ollut ruorivuorossa, siirryin keulakannelle. Saaristomerellä oli hauska hetki, kun vastaan tulleen veneen keulagastilla oli samanlainen sivulankutus meneillään. Hetken tuijotimme toisiamme hämmentyneinä. Sitten puhkesimme hymyyn – mitäs me keulakansilankuttajat!

Kesä-hiitin myötä kolmen minuutin sivulankku onnistuu nyt ihan heittämällä. Juoksulenkeillä huomaan, että keskivartaloni pysyy topakammin kuosissaan ja juoksuasento on selvästi parempi.

Kesän tiimellyksessä opettelin suppaamaankin. Eräällä venereissullani bongasin suppailijan, joka veteli treenejä ihan tosissaan. Vauhti oli hirmuinen ja taatusti syke korkealla. Tajusin, ettei suppailun tarvitse olla pelkkää vedessä lilluttelua. Seuraavalla venereissulla minullakin oli oma lauta.

Kesäloman jälkeinen ensimmäinen arkiviikko tuntui työläältä – mistä hitsistä sitä löytäisi aikaa ja virtaa mihinkään. Live-painotteisten työpäivien ote oli musertava. Sitten keksin, että voin aloittaa aamuni ulkona myös arkena. Pikainen aamujumppa ja aamusumpit ulkoterassilla – arki alkoi tuntua ihan mukavalta.

Vaikka kisoja ja virallisia tulosstatuksia ei ole kertynytkään, olen todella tyytyväinen kesääni, tekemisiini ja ennen kaikkea itseeni. Lappujuoksuja on luvassa syksymmällä. Taaperran niitä kohti hyvillä mielin, monta uutta asiaa oppineena ja itseni vahvaksi tuntien.

Hyvinvointi, juoksu, kesä, lomalla, mieli, Muu elämä, muut lajit

Loma-bootcamp

Tyttäreni on hyvin päättäväinen. Joskus se ärsyttää, mutta joskus hänen päättäväisyyttään voi vain kiitellä – kuten kävi eräänä heinäkuisena iltana jylhällä Jussarön saarella. Upean purjehduspäivän päätteeksi nimittäin huomasin jumppaavani hiit-treeniä mitä mahtavimmissa puitteissa – keskellä vierasvenesatamaa ja venekuntien vilkuillessa puuhiamme. 

Jussarön saarelle päädyimme perinteisellä naisistomme kesäpurjehduksella. Tai ei sitä perinteeksi  voi väittää, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan – mutta perinteeksi päätimme sen ottaa. Kolmen naisen, kahden koiran ja yhden kissan kombomme oli kerrassaan lyömätön. 

Tuntikausien viettämistä veneessä voisi luulla puuduttavaksi, mutta sitä sen ei tarvitse olla. Purjehtiessa on koko ajan pientä puuhaa – vinssin veivaaminen käy hyvinkin salitreenistä.  

Liikkuvaisia kun olemme, meidän aamumme alkoivat reippailla saarikierroksilla. Aamuspurttailujen jälkeen aamiainen veneen kannella maistui. 

Kun kuumuus veneessä alkoi korventaa liikaa,  kaivoimme suppilaudat esiin. Laudalla saa uskomattoman tehokkaat treenit, kun oikein pistää vauhdilla menemään. Laudalta myös putoaa herkästi – mutta paahtavassa kelissä sekin vain virkistää.

Ihanne-elämässä veneilypäivän olisi kruunannut kehoa huoltava venyttely. Sellaisissa olemme melkoisen saamattomia – valitettavan usein jäävät siis tekemättä. Iltaisin rauhoituimme ulappaa katsellen, laineiden liplatellessa. Stressi tuntui olevan jossain varsin kaukana. Olo oli levollinen ja rento.

Mutta se laiturijumppa.  

Helsingin keskustassa asuvalle tyttärelleni puistojumppa on arkikauraa. Viheralueet, kuppilat ja muut julkiset puitteet ovat hänelle luonteva olohuoneen jatke. Itse en ole omakotitaloasujana tullut hyödyntäneeksi edes omaa takapihaa jumppailuun – saatikka, että olisin lähtenyt hyppelemään laitureille. Mutta laiturilta itseni löysin, ja hyvä niin.

Kun saunavuoroamme odotellessamme kiertelimme Jussarön saaren polkuja, tytär äkkäsi tyhjillään olevan vanhan laiturin. Mitä mahtavin treenipaikka, hän intoili. Yritin keksiä syitä, miksi idea oli kelvoton – olin vakuuttunut siitä, että jokainen vierasvenesataman silmäpari liimautuisi meihin. Niin liimautuikin – osa vaivihkaa vilkuillen, osa suoraan pällistellen. Mutta emme välittäneet, sillä treenipaikka oli totta tosiaan mahtavin. Ilta-auringon laskiessa, harvinaisen lämpimän kesätuulen puhallellessa tempaisimme huikeimmat hiitit ikinä.