From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

Vappuriekkumisia ja kevätflunssaa

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta ja kärsivällisyyttä. Ehkä niitäkin on kertynyt, mutta sitten on näitä katvealueita.

Vappuna oli järkyttävän kylmä. Perinteiselle vappupurjehdukselle piti kuitenkin vängätä, vaikka varpaita paleli ja vastatuuli oli viedä yli laidan. Kun aurinko armeliaasti pilkahteli, takakannella oli mukavaa nauttia murukahvit, vaikka sisuskalut tuntuivat jäätyvän. Merituuli oli totisesti raikas.

Raikas se oli ollut myös vappua edeltävällä viikolla. Lämpömittari oli hetkellisesti pompsahtanut reilusti plussan puolelle, ja aurinkoinen ilta houkutteli juoksemaan. Innoissani vetäisin ylleni kesäisen kepeät lenkkivermeet ja pinkaisin rannan tuntumaan. Vastikään jäistä vapautunut meri viilensi tuulenvirettä ja harmittelin, että jäi se tuubihuivikin hattuhyllyn uumeniin. Hanskoistakaan ei olisi ollut haitaksi.

Alkuviikosta leposyke huiteli omia polkujaan ja kurkkukin tuntui karhealta. Pistin asian levottoman vapun piikkiin – ehkä ne päiväkahvittelut veneen kannella pelkässä villapuserossa olivat olleet liikaa, kun hengityskin huurusi keväisen kirpeässä kelissä.

Vanhan kansan opetukset palelluttamisen seurauksista ovat iskostuneet perimätietoon, ja jokainen kunnon vanhempi varoittaa jälkikasvuaan liian vähissä vaatteissa riekkumisesta. Aikuisemmalle riekkujalle vastuu jää ihan itselleen.

Vastuuttomuuteni seurauksena äänikin oli lähteä. Maltoin jättää aamutreenit väliin – melkein. Juoksemaan en sentään yllyttäytynyt, vaan kaivelin Youtubesta Leslie Sansonen kävelyjumpan. Yritin näyttää flunssalle, että selätän sen nyt ja painelen kohti treenejäni oikotietä.

Oikotietä ei taida kuitenkaan olla – tai ehkä on, lepo nimittäin. Liian aikainen säntäily vain pitkittää prosessia – ja pahimmillaan aiheuttaa monenlaisia kamaluuksia, kuten sydänlihastulehduksen.

Tutkijat tuntuvat kinaavan, aiheuttaako kylmettyminen flunssaa vaiko ei. Minulle asia on sinällään se ja sama – ainakin itse olen nyt flunssassa, ja kylmetyin. Toki osansa voi olla silläkin, että työpaikan live-kohtaamisissa yksi jos toinen on kröhinyt ja tuhissut.

Flunssan selättämiseen on netti keinoja pullollaan. Niistä oivaltavimpia ovat mielestäni suolaveden juominen, valkosipulin rouskutteleminen raakana sekä hunaja-sinappiseoksen lusikoiminen. Itse turvaudun kuitenkin lähinnä sinkkitabletteihin ja höyryhengittelyyn.

Leposykkeen palailua odotellen, ja sinkkitabletteja imeskellen. Kyllä tämä tästä taas, jossain vaiheessa. Malttia, malttia…

Laiskan kokin bravuurit

Joitakin vuosia sitten innostuin ostamaan erityisen laadukkaan tehosekoittimen. Haavekuvissani olin se aamupirteä energiapakkaus, jonka päivät alkavat tasokkailla vihersmoothieilla, spiruliinajauheilla ja avocadoilla.

Avocadot puputan sellaisenaan – smoothieen saakka ne ovat harvemmin päätyneet. Trendi ei ole ottanut kierroksia keittiössäni, enkä ole tullut ostaneeksi spiruliinaakaan.

Tiedän, että ruokailutottumukseni kaipaisivat terävöittämistä. Ruoka on minulle polttoainetta, jotta jaksan liikkua ja taapertaa päivän touhuissa. Toki ymmärrän hyvien tuotteiden päälle, mutta pärjään hyvin sillä, mitä milloinkin on ulottuvillani. En ole moksiskaan, vaikka tankkaisin vatsani täyteen samaa sapuskaa joka päivä.

Välillä epäilen, että syön todellisuudessa liian vähän. Lähipiirissä oleva henkilö karisti hurjan määrän liikakiloja seuraamalla syömisiään appin kautta – kirjaamalla tunnollisesti kaiken, mitä suuhunsa pisti. Mielenkiinnosta kokeilin sitä itsekin ja havahduin, kun päivän päätteeksi sain vakiopalautteen: syö enemmän.

Jos syön enemmän, väsähdän. Ja toisaalta jos syön liian vähän, alhainen energiatasoni saa kädet tärisemään ja mielen kiristymään.

Niukahko syöminen kostautuu kyllä. Jos liikkuu paljon, pitäisi ravinnonkin olla riittävän energiapitoista ja laadukasta. Väsymys pukkaa, jos ravintoaineista syntyy vajetta. Ja onhan sillä varmasti vaikutusta myös immuunijärjestelmään. Tiedän hyvin, että rikkipitoiset ruoat tekevät hyvää iholle ja hapatetut ruoat probiootteineen tukevat limakalvojen kunnossa pysymistä. Teoriassa paketti on siis koossa, mutta käytännössä lipsun.

Tunnistan ongelman ytimen – sen, että inhoan kokkaamista. Olen huono keksimään, mitä milloinkin syödään. Jos joku toinen laittaa aterian, sen syöminen on nautinto. Omat pöperöni ovat mitä ovat.

Paljon liikkuvana energiavaje iskee välillä kuin salama. Silloin on tehtävä nopeasti jotain, tai nuupahdan hetkessä. Pikaisena hätävarana pähkinät auttavat. Cashewien kylläisyyshormonit saavat pysymään tolpillaan siihen saakka, että ehtii loihtimaan jotain oikeasti ruokaisaa. Äärimmäisessä hätätilassa kippaan kiehuvaan veteen linssipastaa, jonka höystän parilla pestolusikallisella.

Viime aikoina olen intoillut kotimaisista juureksista, linsseistä, pavuista ja parsakaaleista. Ehkä elimistössäni on niiden sisältämistä ravintoaineista vajetta, kun ne niin kovasti nyt koukuttavat. Laiskan kokin bravuurini on heitellä lohkotut juurekset uunipellille. Päälle lorautan sitruuna-oliiviöljyä, sekaan tipautan valkosipulin kynsiä ja päälle ripottelen mustapippuria. Katan komeuden vöner-lastuilla tai lohifileellä. Helppoa ja onnistuu, vaikka keittiöhommia vieroksuisikin.

Bataatteja, punajuurta, palsternakkaa ja raitajuurta. Uunipellille ja uuniin, helppoa ja hyvää!

Kun tytär vuosia sitten palasi vaihto-oppilasvuottaan viettämästä Englannista, hän oli päässyt papujen makuun. Inhosin ajatustakin ja sain puistatuksia, kun keittiöön ilmestyi papupurkkeja. Enpä olisi arvannut, että niistä on muodostunut keittiöni kantava perusta! Pavut ovat ravintosisällöltään käsittämättömän monipuolisia. Niissä on proteiinia, kuituja sekä antioksidantteja – kaikkea sitä, mitä aineenvaihdunta tarvitsee, ja mitä huolimattomasti syövän ihmisen elimistö huutelee. Estävät vieläpä diabetesta, syöpää ja liikalihavuuttakin.

Kiireisen (laiskan) kokin papuateria syntyy kädenkäänteessä. Heittelen pannulle sipulia ja hämmentelen niitä hetken. Oikea kokki puhuisi ehkä kuullottamisesta, mutta minulla ne välillä vähän kärvähtävät, joten ei siitä sen enempää. Kyytipojaksi laitan valkosipulia, tomaattilohkoja, varsiparsan palasia ja mitä milloinkin jääkaapin hyllyiltä satun löytämään. Sitten lisään pavut – niitäkin käytän rennolla otteella ja kaikissa muodoissaan. Lopuksi kippaan pannulle kaiken sekaan kaurajauhista. Ja vot, ateria on valmis. Jos pavut ovat päässeet loppumaan, punaiset linssit käyvät yhtä mainiosti.

Kidneypapuja, vöneriä ja varsiparsakaalia. Hätäisen kokin pikaherkku!

Rennon keittiöni uunissa valmistuu perjantaisin pizza. Pyöräytän pohjan kananmunista ja psylliumista. Paistan pohjaa pari minuuttia ja nakkaan päälle täytteet. Nopeaa ja näppärää.

Perjantaipizza: surautan viisi kananmunaa tehosekoittimella ja sekoitan sekaan psylliumia.
Täytteeksi merellisiä aineksia kaapin antimien mukaan.

Mutta ihan kaikkein parhainta on kesäinen kalakeitto. Vaikka kotikeittiöhengetärtä minusta ei saa tekemälläkään, retkioloissa yllätän välillä itsenikin. Veneessä keittiöolot ovat rajalliset, ja silti siellä hääräily on rentouttavaa. Veneilijän kalakeittoni syntyy sekin rennolla otteella: keitän kuoritut ja lohkotut perunat. Kun ne ovat hieman pehmenneet, korvaan keitinveden kookosmaidolla. Lisään pakasteena ostamani kalakuutiot, silppuan sekaan ruohosipulia ja maustan sopan. Valmiin keiton päälle ripottelen tilliä, jotta kokonaisuus näyttää nätiltä.

Tämä versio syntyi lohisuikaleista.
Veneillessä ainekset ovat juuri niitä, mitä mukaan on sattunut tulemaan.

Jälkiruokia ei laiskan hääräilijän keittiöstäni juurikaan löydy. Tyhjiä kaloreita en kaipaa. Siis karkkeja, keksejä tai muita höttöpöperöitä. Alkoholikin on jäänyt, sillä haluan pysyä juoksukuntoisena. Mutta koska paheiden summa on kuulemma aina vakio – näin sanoi kerran eräs viisas ystäväni – lankeamuksiakin riittää. Mutta eikö tiukkapipoisuutta pidäkin välttää – tutkimustenkin mukaan joustava suhtautuminen ruokaan on kaiken a ja o.

Kyläreissun ihana jälkkäriylläri: vegejugurttijäädyke marjoilla.

Höyryävä kuppi kahvia sen sijaan maistuu kyllä. Vetoan siihen, että kahvin tiedetään hidastavan monia sairauksia, kuten vaikkapa Parkinsonin tautia, jolle sukurasite näyttäisi minuakin altistavan. Ehkäisee se kuulemma myös muistin heikkenemistä – kunhan vain malttaa pysyä kohtuudessa. Liika on liikaa ja nostaa sekä verenpainetta että kolesterolia. Mutta kruunaahan se aterian, epäilemättä.

Ja kun nyt tulivat ne paheet mainittua, niin onhan nekin paljastettava. Jäätelöt.

Ravintolan jälkkäriannos yllätti: tilasin sitruunaisen jäätelöpallon!

Hyvän mielen liikuntaa

Meidän perheessämme on hökelö koira. Sellainen, joka ei pysy nahoissaan, kun joku ihmisistä alkaa kolistelemaan ulkoiluasusteiden kanssa. Lyhyellä kävelylenkilläkin se porhaltaa moninkertaisen matkan. Hyppyjä, siksakkia, spurtteja. Samanlainen kuin pienet lapset, aina vipeltämässä.

Lapsena elämä oli yhtä juoksemista. Siis hyvässä mielessä – joka paikkaan piti hypellä hiukset hulmuten. Aidan kaiteisiin oli pakko pysähtyä kieppumaan ja tasaiset nurmikot suorastaan huusivat heittelemään kärrynpyöriä.

Joitakin vuosia sitten aitan nurkasta pilkistivät puujalat. Ne sellaiset pitkät kepit, joille kiivetään ja joilla kävellään yläilmoissa keikkuen. Sisäinen lapseni intoili asiasta – kokeilemaan piti päästä, vaikka järki kertoi, että keskikevään mutainen maa tulee kohta hyvinkin konkreettisesti lähelle. Tulihan se, mutta hauskaakin oli.

Aika ajoin minussa herää myös sisäinen hökelyys – jotain koiramaista ja lapsekasta siis. Tasaisesti jumputtavalla hölkkälenkillä tekee yhtäkkiä mieli tehdä jokin outo hypähdys, heilua ja pyrähdellä. Itseäkin hymyilyttää – ja sitten on äkkiä pälyiltävä ja tarkistettava, kuinkahan moni kanssakulkija huomasi hullutteluni. Hulluttelu on kuitenkin hyvästä, etenkin kun se liittyy sporttispurtteihin. Ja kanssaihmiset ainakin saavat syyn hymyillä.

Lyhyetkin liikuntatuokiot edistävät hyvinvointia. Näin kun asian äärelle pysähtyy, ihmetyttää, miksi sitten tulee jökötettyä paikoillaan. Useamman tunnin teams-putken jälkeen ruotoaan joutuu oikomaan oikein urakalla. Jeesiä tilanteeseen voisi saada työpaikan tarjoamasta taukojumppaohjelmasta – jonka poistin, sillä jumppatuokioita tuli tyrkylle ärsyttävästi juuri silloin, kun älyllinen ajatus oli pulpahtamaisillaan.

Liikkumattomuus on yleisesti tunnistettu jopa kansallista toimintakykyä uhkaavaksi tekijäksi. Kansansairauksia, työn tuottavuuden vähenemistä, veronmaksukyvyn alenemista, kotihoidon kustannusten lisääntymistä ja mielen ongelmia.

Viime aikoina on uutisoitu siitä, että erityisesti miesten kestävyyskunto on niin heikolla tolalla, että se uhkaa jo toimintakykyä. Ylen uutisesta (https://yle.fi/a/74-20022525) jäi jäytämään järkyttävältä kuulostava lause: ”tulevina vuosikymmeninä hiemankaan fyysisesti raskaammissa työtehtävissä ei tulla enää näkemään yli 50-vuotiaita työntekijöitä”. Nelikymppisistä miehistä vain kolmella prosentilla on hyvä kestävyyskunto.

Eräässä kävelypalaverissa (!!) pohdimme, että onhan tämä arki sellaista oravanpyörää, ettei aina tosiaankaan löydy fiilistä eikä energiaa lenkille lähtemiseen. Ja samaan hengenvetoon hönkäisimme, että kohta alkavat taas kevään tutut juoksutapahtumat tulla ajankohtaisiksi. Ihan sohvaperunoiksi ei siis ainakaan meitä kävelypalaveeraajia voine tituleerata. Vaikka kieltämättä aina ei huvita. Mutta ei aina tarvitsekaan, kunhan nyt kuitenkin suhteellisen usein.

Olen onnellinen siitä, että omassa työarjessani löytyy aikaa hyppelemiselle ja kieppumiselle (ja vähän sille hökeltämisellekin). Hybridityö mahdollistaa sen, että viikon varrelle mahtuu juoksulenkkejä, nyrkkeilysäkkiläpsyttelyjä sekä jumppatuokioita. Koirien ei tarvitse tyytyä pikaisiin pihapisutteluihin, vaan nekin pääsevät nuuskuttelemaan virikkeellisempiin ympyröihin, kun emännällä ei ole tulenpalava kiire. Työkoneen äärelle ennättää silti ajoissa, kun työmatkan pituus on vain kahvinkeittimen ja työpöydän väliset muutamat askeleet.

Hypellään siis, ja hullutellaan. Sillä saa paitsi hyvää mieltä, myös säästää yhteiskunnan menoeuroja. Kaupan päälle olo tuntuu reippaammalta ja energisemmältä. Kotikonttorilla voi huoletta tempaista muutamat askelkyykyt kesken kokouksen – kun ensin varmistaa, ettei kamera ole päällä! Ja jos on, työkavereita naurattaa – ja nauruhan on tunnetusti myös hyväksi.

p.s Kokeilin, vieläkö kärrynpyörä luonnistuu!

Burpeen ylivoimaa

Työmatkani pidentyi taannoin, ja autosta käsin tulee turinoitua Teams jos toinenkin. Ja istumisen seurauksethan me tiedämme, mitäpä niistä sen enempää.

Autossa istumisen lisäksi annan elämästäni tunteja neulomiselle, ja senkin seuraukset tunnen niskanikamissani. Mutta neulominenhan on mindfullnessia parhaimmillaan, joten älköön kukaan ehdottako, että luopuisin siitä. Sitäpaitsi, lähipiiri pysyy lämpimänä, kun villasukkaa pukkaa.

Mutta paikoillaan jököttämisen ja yksipuolisen neulomisen (”sutkuttelun”, kuten meillä kotoisasti todetaan) oheen on pakko tehdä muutakin.

Kotikuntosali on ollut viime aikoina ahkerassa käytössä. Rytmi on alkanut vakioitumaan: sunnuntaina pitkä juoksulenkki ja päälle pienet venyttelyt ja vanuttelut, jos energiaa ja viitseliäisyyttä vielä lenkin jälkeen riittää. Arkiaamuisin lyhyt (3-5 km) juoksulenkki juoksumatolla ennen työpäivän alkua – tosin vain etäpäivinä, sillä lähipäiviin ei työn lisäksi muuta saa mahtumaan millään. Aamun mattojuoksuun yhdistän joko hiit-treenin nyrkkeilysäkki-kahvakuula-kehonpainojumppa -yhdistelmällä tai salitreenin ylä- ja alataljoineen sekä soutulaitteella huhkimisineen. Aika kiva kombo!

Otsikossa mainitun burpeen otin ohjelmistooni vahingossa. Sen vaikuttavuus ja ylivertaisuus olivat toki tulleet teoriassa tutuiksi, jokainen treeniohjelmahan asiasta huutelee. Mutta jotenkin ei vaan meinannut tulla omaksi jutuksi millään.

Yhtenä aamuna se sitten lähti. Oli vähän turvonnut ja pönäkkä olo, ja mietin, mitä taikatemppuja tähän nyt sitten keksisi. Olin juuri nähnyt jonkun YouTube-mainoksen, missä henkäyksen kepeä naisihminen toteaa, etteivät ne läskit ainakaan juoksemalla lähde. Ja minä kun tykkään juosta. Hätäpäissäni sitten väänsin muutamat kylkilankut ja kuin vahingossa päädyin kokeilemaan burpeeta. Kokeiluni ei kestä mitään yleisöesittelyä – en hypellyt enkä ollut rivakka. Ehkä lähinnä karhumainen.

Yksinkertaisuudessaan aloitin näin: menin kyykkyyn niin alas kuin mahdollista. Laitoin kämmenet lattiaa vasten ja liutin vuorotellen jalat suoriksi lankkuasentoon. Toin jalat vuorotellen takaisin kämmenten lähelle ja palasin kyykkyasentoon. Nousin seisomaan ja nostin kädet kohti kattoa. Näitä 3 x 10 toistoa, ja hiki virtasi. Ihan ilman hyppyjä ja pomppuja.

Mutta niin – siis mikä ihmeen burpee, ja miksi moinen intoilu? Liikesarjan keksi – yllätys, yllätys – herra nimeltä Burpee joskus 1930-luvulla. Liike on yksinkertaisuudessaan sekä lihaksistolle että hengitys- ja verenkiertoelimistölle kova juttu. Syke nousee hetkessä, ja juuri sitä tässä haetaankin. Jossain kerrottiin, että ainakin jenkkiarmeijassa burpee on ollut pitkään osa testirepertuaaria, vähän niin kuin cooperin testi meillä. Oli miten oli, joka tapauksessa tämä liikesarja on saanut lisänimen ”kuningasliike”, eikä suotta.

Kokonaisvaltaisuudessaan liike on ihan oikeasti yliveto. Sitä voi ihan hyvällä omalla tunnolla versioida mieleiseensä muotoon: jos edellä kuvaamani karhu-versio tuntuu liian helpolta, vaikeusastetta voi lisätä vaikkapa punnertamalla ennen kyykkyyn kapuamista ja kyykkyasennosta ylös hypähtämistä. Liikesarjaa voi varioida melkolailla, ja siksi se onkin yksi monipuolisimpia omalla kehonpainolla tehtäviä.

Ja jännää sinänsä, että liikesarjankin voi näemmä joku ”keksiä”! Levottomana lapsena tässä väkisinkin miettii, mitä kaikkea omista kiemurteluista olisi voinut kehkeytyäkään, jos ne olisi älynnyt patentoida..!

Tästä intoutuneena lanseeraan yhden kiemurteluistani: nyrkkeily-jammailun 🙂 Kun kukaan ei näe, pistän popin soimaan ja nyrkkeilysäkkiä töpsytellessäni samalla tanssin. Superhauskaa – ja ties vaikka jonakin päivänä joku intoilisi, miten mahtava ”keksintö”!