Asioita joista ei kerrota, Hullutteluja

Mitä mielessä?

Mitä mielessä, kyselivät pikkusiskot. Heittelivät lauseiden alkuja ja pyysivät jatkamaan – sehän paljastaa parhaiten, millaisella tuulella mennään.

HIUKSET asettuivat tänään erityisen hyvin. On tavallista, että juoksen aamuisin viitisen kilometriä, sen jälkeen onkin sitten jo kiire muokata itsensä työkuosiin. Hiukset ovat milloin mitenkin. Tänään ne muotoutuivat ihan itsekseen kivasti. Tuli mukava olo koko päiväksi!

MUOTI ei kiinnosta minua vähääkään. Olennaista on, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä ja itselle sopivilta. Tämän hetken värini on punainen – erityisesti tykkään murretusta viininpunaisesta. Lempparijuoksupaitanikin on punainen, tai oikeammin pinkki. Juoksin siinä paidassa ensimmäisen maratonini – öööö – parikymmentä vuotta sitten. Hyvin kestänyt, paita siis.

MERI on elementti, jota ilman olisin jotenkin vajaa. Nautin siitä, että kotimme ikkunan takana on merinäkymä. Merelle täytyy päästä usein; veneellä tai meloen. Meri on jylhä ja voimakas, ja aina hurjan upea. Unelmaelämässäni istuisin päivät pääksytysten puuttomalla luodolla ja katselisin aaltojen liikettä.

KATSOJAsta tulee mieleen äitienpäivä vuosien takaa. Juoksin puolimaratonin, ettei olisi ollut peräti ensimmäiseni. Perhe istui maaliviivan tuntumassa katsomossa. Loppusuoraa väsyneenä kipitellessäni kuulin tyttäreni vahvan ja kuuluvan huudon: ”hyvä meidän äiti!” Tunne värisyttää vieläkin.

TÄRKEIN MITALI on sekin vuosien takaa. Lohjalle rakennettiin uusi moottoritie, ja ennen avajaisia järjestettiin viiden tunnelin maraton. Esikoispoikani lähti seuraksi ja juoksi puolimaratonin. Juoksin hänen vanavedessään ihan liian lujaa ensimmäisen puolikkaan ja mieli teki keskeyttää, kun poikani hilputteli maaliin. Hammasta purren lähdin toiselle kierrokselle. Juoksu on jäänyt mieleen kuitenkin ennen kaikkea siksi, että se oli ensimmäinen yhteinen, jonne poikani innostui lähtemään.

DIEETTI on tavalla tai toisella ollut osa aikuiselämääni. Olen lyhyt tättärä, ja jokainen ylimääräinen kilo näkyy heti. Silloin olo tuntuu epämukavalta, enkä siedä sitä, että housut kiristävät. Kaikkea on tullut kokeiltua – hulluinta ehkä neljän päivän mehupaasto erään joulun jälkeen. Sittemmin olen tasaantunut noudattamaan pitkää yöpaastoa. En tavallisesti syö enää illalla kuuden jälkeen, ja seuraavan kerran syön aamulla kahdeksan aikoihin. Neljäntoista tunnin yöpaasto sopii minulle hyvin. Olo tuntuu energiseltä ja kevyeltä, eikä nälkää tarvitse kärvistellä. Metodi tunnetaan pätkäpaastonkin nimellä. Mitenkään muuten en syömisiäni säännöstele enkä rajaa. Perjantaisin rötväilen, silloin syön mihin aikaan tahansa.

LUOTTOVARUSTEENI ovat Sauconyn juoksukengät. Olen omistanut monta hutiparia ja monta hyvääkin, mutta Sauconyihin palaan hädän tullen. Tutustuin niihin monta vuotta sitten, kun urheilukaupassa osui kohdalla osaava nuori juoksua harrastava myyjätär. Hän katseli hetken aikaa askellustani ja ehdotti, että edes kokeilisin. Kokeilu jäi pysyväksi – kaapissani on useampikin pari Saucony Kinvaran vuosikertoja. Sopivat mainiosti jaloilleni, ja ovat vain miedosti vaimennetut.

Jokohan nämä Sauconyt ovat urakkansa suorittaneet..?

KIPU on tullut juoksuharrastuksen myötä tutuksi. Kipukynnykseni on korkea, mutta kitinäkynnykseni on kuulemma matala. Vikisen ja nitisen, kun sattuu. Ja kuitenkin pystyn juoksemaan pitkänkin matkan kivusta välittämättä. Kipua täytyy myös osata kunnioittaa. Sen viesti kannattaa ottaa vakavasti ja pitää taukoa – se on viisautta, joka on pitänyt oppia kantapään kautta.

Hartiat teipattuina, eikä tukkakaan niin kovin hyvin.
#korona, Hyvinvointi, juoksu, Koronakevät, mieli

Voihan Omikron

Juoksuja tulee ja menee, lohdutti äiti, kun lähetin valokuvan koronatestin tuloksesta. Mutta kun kauan odotettu kisapäivä tulee ja menee ilman että itse on mukana, kismittäähän tuo. Vaikka totuuden nimissä on todettava, että maailmassa taitaa olla suurempiakin murheita.

Kaksi vuotta onnistuin tautia välttelemään, nyt se otti ja iski.

Testituloksen varmistuttua päätin selättää pöpön nopeasti. Ryhdyin vastatoimiin. Narskuttelin kourallisen raakoja valkosipulinkynsiä ja keittelin inkiväärijuomaa. Kyytipojaksi imeskelin sinkkitabletteja. Korona ei siitä ollut moksiskaan, vatsani kylläkin. 

Kuumehuuruissani selailin juoksu-aiheisia nettisivuja ja mietiskelin, mistä löytäisin kivan juoksutapahtuman menetystäni korvaamaan. Olin treenannut kuuden tunnin ultrajuoksuun huolella; viimeisen pitkän lenkkini olin juossut paria viikkoa aiemmin. Sen jälkeenkin olin vielä hölkytellyt palauttavan kympin. Oli tunne, että nyt lähtee – askel oli kevyt ja mielikuvissani tuulettelin jo villisti maaliviivalla. Kunnes korona otti otteeseensa.  

Kolmen rokoteannoksenkin jälkeen tauti on vienyt juoksukunnon tehokkaasti. Kun pelkkä kahvinkeittimelle kävelykin hengästyttää, on hyväksyttävä, että lenkkipoluille palaaminen tulee tapahtumaan maltilla. Vaikka mieli olisi valmis, keholla taitaa olla asiaan oma sanasensa sanottavanaan.  

Koronan ensimmäinen sairastelupäivä – nukuin noin viidet päiväunet.
Muutaman minuutin neulontahetki rekisteröityi urheilusuoritukseksi!

Tavoitteelliseen treenaamiseeni oli kuulunut 40 – 80 juoksukilometriä viikossa. Nyt en tiedä yhtään, mistä aloitan ja mitä teen, kun henki taas alkaa kulkea. www.terveurheilija.fi -sivun COVID-kaavio on realistisuudessaan pysäyttävä: varttikin voi olla liikaa. 

Yritän tietoisesti kääntää koronan runnomaa mielialaani positiiviseen suuntaan ja lietsoa mielikuvia kesäkelien lennokkaista juoksulenkeistä. Loppukesän tavoitteisiin on ainakin ruhtinaallisesti vielä aikaa. Edessä on varmasti vielä monia hyviä harjoittelulenkkejä, ja kivoja tapahtumiakin. Ja kuten todettua, maailman mittakaavassa tämä ei taida olla kuitenkaan niitä suurimpia murheita. Kesää kohti mennään, parempaa odotellessa.

Hyvinvointi, mieli

Onpas mukavaa!

Maailman melskeitä seuratessa tuntuu melkein syntiseltä tuntea iloa. Ja iloittavaa on kuitenkin niin paljon! 

Tänään iloitsin eritysesti siitä, että huonotuulisesti alkanut päivä kääntyi melko pian hyväntuuliseksi. Aamupuuro onnistui erityisen hyvin, kahvi maistui maukkaalle ja illansuussa tuli nautittua vielä pieni nokare kaurajäätelöä. Eipä hullumpaa! 

Hullumpaa ei ollut sekään, että puoliso sai päähänsä lastata koko retkueen autoon ja viedä päiväkävelylle naapurikaupunkiin. Ajatuksenakin vähän pähkähullu, mutta osoittautui kuitenkin mitä mainioimmaksi. Koti-ikkunan takana meri on vielä umpijäässä, mutta naapurissa näkyi jo kesän odotus. Joutsenet, nokikanat ja merimetsot uiskentelivat avovedessä. Lokit kirkuivat, kuulosti kesältä. Ensimmäiset innokkaat laskivat jo veneitään vesille. 

Aurinko paistoi lämpimästi, vaikkei mittarin mukaan plussaa paljon ollutkaan. Kiertelimme rantakatuja ja nautiskelimme olostamme. Kilometrejä kertyi mojova määrä aivan huomaamatta. Mikä päivä!

Päivä jatkui kotonakin mukavasti. Juoksulenkkikin houkutti, joten mikäpäs siinä. Nuorin koiristamme on aina valmiina juoksuseuralaiseksi, joten houkutteluksi riitti tälläkin kertaa pelkkä vilkaisu lenkkitossujen suuntaan. Joo, mennään!

Varsin mukavaa oli huomata, että nastattomilla lenkkitossuilla pärjää jo mainiosti iman, että tarvitsee varoa askeleitaan.  

Ja erityisen  mukavaa oli huomata, että pipokausi on pian jäämässä taakse. Kevyesti topatun juoksutakkini siirsin jo talvivarastoon, ja pian saavat lähteä myös fllece-vuoratut juoksutrikoot. 

Mukavaa on sekin, että kuntoportaat ovat sulaneet. Vähemmän mukavaa on tosin se, että portaat ovat edelleen suljetut – suuri kyltti kettinkeineen kertoo, ettei niille ole vielä mitään asiaa. Mukavasti siellä kuitenkin jo vipelteli porukkaa – kettingin yli on helppo hypähtää. En tohdi ottaa kantaa siihen, onko sääntöjen rikkominen mukavaa vai ei – arvelisin kuitenkin, että maailmassa tapahtuu pahempiakin rikkeitä. Portaissa tuli vastaan ilosta hykerteleviä kuntoilijoita – kovin suuria synnintuskia ei tästä rikkeestä tuntunut koituvan.  

Supermukavaa on se, että kevätauringon myötä koloistaan kuoriutuu iloisesti rupatteleva ihmisjoukko. Katukahviloissa nautitaan auringon lämmöstä ja tuntemattomienkin kanssa jutustellaan. Lienevätkö korona ja kaikenmoinen maailmantuska, jotka ovat saaneet meidät nauttimaan myös sosiaalisuudesta!

mieli, Muu elämä, sota

Askelista katosi kepeys

Kun olin vielä pikkutyttö, ukki ojensi kirjahyllystään yhden kirjan. Kehotti lukemaan todeten, että tiedät sitten, missä ukkisi oli. Kirja kertoi taisteluista, joita ukki kävi loppuikänsä yöllisissä painajaisissaan.

Ukin yölliset painajaiset ovat yhtäkkiä niin lähellä. Media välittää kuvia tiukkailmeisistä aikuisista, jotka juoksevat henkensä edestä. Katseet kauhua täynnä, sylit täynnä lapsia tai lemmikkielämiä. Hetki sitten heilläkin oli tavallinen arki.

Tavallisen arjen tylsyydet tuntuvat nyt tavallistakin arvokkaammilta. Töihin autoillessa mietin, millaista olisi, jos töihin ei voisi mennäkään. Jos ei voisi mennä kauppaan. Jos roskapussin vieminen olisi hengenvaarallista. Jos kotona ei voisi olla.

Kirjan ojentaessaan ukki totesi, että älkää te nuoret omalla vahtivuorollanne antako tämän toistua.

Vahtivuoroni on ollut tähän saakka varsin helppo. Olen tomeroitunut lähinnä silloin, kun äitinä hälytyskelloni ovat kilkattaneet. Kuten kerran, kun perheen uintireissulla seisoin topakkana lapsiani kohti vyöryneen aallon edessä – lapset hihkuivat, että meidän äiti pysäyttää vaikka meren. Tai kun hyppäsin paljain jaloin kyykäärmeen päälle, kun se luikerteli kohti peiton päällä köllötellyttä vauvaani. Rakkaittensa vuoksi tekee melkeinpä mitä vain.

Mitä vain tekisin nytkin, jos tämän hulluuden saisi loppumaan. Vahtivuorolaisena on tukalaa olla, kun lapset ja nuoret nyt kysyvät, tapahtuuko tuo kohta myös meille. Ajatuksissa käy, muuttuuko ukin kokema historia tulevaisuudeksemme.

Oma riittämättömyys riepoo – tuntuu karmaisevan etovalta, ettei voi tehdä mitään. Tsemppiviestit somessa ja vaatimattomat pikkulahjoitukset tuntuvat kovin vähäpätöisiltä.

Vähäpätöistä ei kuitenkaan ole se, ettemme anna pahuuden voittaa. On yritettävä uskoa huomiseen. Siihen, että olemme ihmiskuntana jotakin oppineet.

Kun pää, sydän ja kroppa käyvät kierroksilla, rauhaa löytää niistä asioista, jotka tuovat nautintoa. Ärräpäitä voi päräytellä intervalleja vedellessä. Höyryjä päästellessä olo usein helpottuu.

Tänään kävin juoksemassa pitkän lenkin, ja nautin siitä. Pari päivää sitten viiletin vanhalla potkukelkalla meren jäällä, ja nautin siitäkin. Ihan kaikki ei ole muuttunut, onneksi.

juoksu, juoksumatto, mittaaminen, Palautuminen, Treenit, Ultra-ajatuksia

Eräs juoksulenkki

”Toiset saa, toiset ei saa – mut jokaiselle hetki koittaa aikanaan. Samalla viivalla, kun lähtölaukaus ammutaan, valmiina kilpaan polvillaan…” -Neljä Ruusua-

Valmiina lököilyyn

Hemmetti, eka lappujuoksu on tosiaan jo muutaman viikon päästä, oivalsin Ilkka Alangon (ihanaa) ääntä kuunnellessani. Eikä se ensimmäinen ole vähempää kuin ultra. Edelliskesän iltojen kepeydessä oli ollut helppoa heitellä lupauksia.

Lupaukset on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin lunastettava, ja lähtöviivalla on kepeys kaukana, jos juoksupäivät ovat kääntyneet enimmäkseen ’palauttaviksi’ lököilyiksi.

Lököilyksi oli kääntyä tämäkin lauantai, sillä pihatie näytti hengenvaaralliselta. Kovaa jäätä ja litroittain vettä päällä; siihen eivät parhaatkaan nastat pureutuisi. Hyvä syy sille palauttavalle, järkeilin.

Järkeäni tarkemmin kuunneltuani päättelin, että juoksumattokin on oivallinen vaihtoehto. Ulkojuoksussa on omat ehdottomat etunsa, mutta kyllä matollakin saa mainiot treenit tempaistua. Jahkailin juoksumaton ja palautumispäivän välimaastossa, kun ohjat otti pikkusiskoni.

Pikkusiskolla on hiihtoloma alkanut, totesin miehelleni. Kaava on aina sama: ensin ihania talvikuvia pohjoisesta. Sitten ulkourheilun hehkutusta. Hiihtolenkkien jälkihekumassa vauhti kiihtyy: tuutsä keväällä Nutsille? Mä ilmoitan meidät maratonille. Hei wau, Kilimanjarossakin voi juosta ultran…

Ultra Kilimanjarossa olisi varmaan ihan wau, mutta ensin pitäisi selvitä näistä jo luvatuista. Könysin juoksumatolle ja pistin luurit korville.

Nurmilla niittyjen, uomissa jokien, katveessa pensaiden tai puun…. oho, ajatukset olivat lähteä ihan omille urilleen. Säädin maton kallistuskulmaa ja vilkaisin juoksukelloa.

Kello, pahus! Se oli jäänyt laittamatta päälle. Juoksumaton näyttö kertoi, että olin juossut neljä minuuttia. Hemmetti. Mikä juoksu se sellainen, mistä ei saa dataa talteen, puhisin.

Puhisin sen verran kipakasti, että askelta tihentämällä sain kuin sainkin juoksumattoni ajannäytön kiinni. Itsehuijaustahan tämä, mutta kolmen kilometrin kohdalla kelloni ja juoksumaton näyttö olivat ajasta ja matkasta samaa mieltä. Onnittelin itseäni – voitinpas tämän erän, juoksumatto!

Juoksumattopa olikin ovelampi kuin arvasinkaan. Matossani on merkillinen ominaisuus: vaikka kallistuskulmaa kuinka keikuttelisi, diginäyttö näyttää aina pyöreää nollaa. Todellinen kulma käväisee näytössä, mutta nollaksi se aina palaa. Kuutisen kilometriä hilputeltuani äimistelin, miten askeleeni voi olla näin raskas. Ihan kuin vetäisi loputonta ylämäkeä.

Ylämäkeen mattoni oli minut päättänyt viedä, sillä vasta puolitoistatuntisen lenkkini jälkeen oivalsin, että kallistuskulma oli jäänyt yläasentoon. Mutta tuossa vaiheessa en sitä hoksannut, vaan jumpsuttelin menemään ja kuuntelin Ilkkaa.

Ja Ilkkahan pisti parastaan; Paina kaasua ja anna palaa, tämä lauleskeli. ’Olen kaikkeen nyt valmiina, vahvempana kuin milloinkaan’. Pudistelin päätäni matolleni ja tottelin kuulemaani – lisäsin vauhtia.

Vauhdista nautiskellessani mielessäni käväisi takavuosien maraton-luento ja maraton-guru Matti Jääskeläisen tiukka toteamus: vedä vaan liian kovilla tehoilla, niin kehitys tyssää ja kohta on elimistö tukossa. Matin viisaudet unohtuivat, kun Ilkka jatkoi houkutteluaan: ’jos sä tahdot pitää hauskaa, lähde mun mukaan’. Ja minähän lähdin.

Lähdin sellaisella innolla, ettei pitkiksessäni ollut vähääkään järkeä. Jokainenhan sen tietää, että liian kovilla tehoilla pitkiksen peruskestävyysvaikutus häipyy taivaan tuuliin ja treenistä tuleekin vauhtikestävyysharjoitus. Ei siis lainkaan huoltavaa, helppoa eikä varsinkaan palauttavaa.

Palauttavasta päivästäni sukeutui siis tehopäivä. Kiitos kohkaavan siskoni ja Suomipopin, sitkeyteni ja päättäväisyyteni ainakin kehittyivät – sikäli kun uskotaan siihen kantavaan periaatteeseen, että pitkät ja kovavauhtiset harjoitukset kehittävät juuri näitä ominaisuuksia. Hyvä treeni, hyvä lauantai!

’…ei järjen häivää kukaan nähnytkään, en liiemmin sen ääntä kuullut itsekään….’ -Neljä Ruusua-

Tällä kertaa ulkoiluosuudeksi jäivät vain lumihommat.