juoksu, mieli, Treenit, Vantaan maraton, yksinhuoltaja

Joskus on kiva juosta yksin!

Aiemmassa elämässäni tein kaikki juoksulenkit yksin. Rutiini oli yleensä sama; kun työpäivän työt oli tehty sekä arjen kiireet hoidettu ja puoliso saapunut kotiin, lähdin lenkille. Puoliso sai huokaista hetken ja minä sain aikaa itselle.

Sitten elämä kuljetti ja jäin elämään itsekseni lasten kanssa. Juoksu jatkui kuten ennenkin. Juoksin yksin, mutta toisinaan hain pidemmille lenkeille seuraa yhteislenkeistä. Myös ystävien kanssa tapaamiset olivat usein yhdessä tehtyjä lenkkejä tai mukavia porrastreenejä. Pääosin kuitenkin juoksin vuosikaudet yksin.

Nyt olen viimeiset vuodet juossut ja liikkunut pääosin toisten seurassa. Omia yksin tehtyjä lenkkejä toki matkaan mahtuu, mutta kun en ole koronakurimuksissa tähdännyt juurikaan mihinkään tapahtumiin, on treenaaminenkin muuttanut muotoaan. Liikkumisesta on tullut yhteistä kivaa.

Eilen illalla kuitenkin juoksin yksin. Muistelin edellistä pidempää 17 kilometrin juoksulenkkiäni, pyörittelin kännykkää kädessäni ja pohdin käynnistäisinkö äänikirjan. Päätin kuitenkin olla hetken ihan yksin. Ilman ulkopuolisia ärsykkeitä, ilman ääniä. Kuuntelin vain tuulen suhinaa, aistin lähestyvän kesän tuloa ja annoin ajatuksien vain olla.

Koska tavoitteena on jälleen säännönmukaistaa omaa juoksua syksyn maratonia varten, tulee kesästä omien juoksujen ja yhdessä liikuttujen kilometrien sekamelskaa. Kiva kuitenkin huomata, että yksinkin juoksemisesta nauttii. Silloin vauhti on oma ja voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa ja antaa jalkojen viedä sinne, minne ne sillä hetkellä haluavat.

Mukavia juoksulenkkejä – yksin – ja yhdessä!

juoksu, Juoksuhaaste, maraton, Vantaan maraton

Matkalla Vantaan maratonille

Tavoitteellisuus on juoksuharrastuksen suola ja sokeri – sen lisäksi, että haasteet luonnollisestikin motivoivat liikkumaan, ne pitävät mielenkin kivassa vireessä. Nyt tavoitelistallamme on lokakuussa juostava Vantaan maraton.

Itsellä edellisestä maratonistani (Tukholmassa) on koronavuosien takia vierähtänyt tovi. Olen viimevuosina hölkännyt lähinnä ex tempore puolikkaita sekä osallistunut lyhyisiin polkujuoksutapahtumiin.

Lokakuusta huhtikuuhun olen hiihtänyt sekä kävellyt lenkkejä koiran kanssa. Säännöllisempää hölkkäämistä lisäsin viikkoihin vasta maaliskuussa teiden sulettua ja huhtikuun puolivälistä mukaan on tullut mukavasti vaihtelua tuova suunnistus.

Koska olen kuitenkin enimmäkseen hiihtänyt, huomaan juoksemisen tuntuvan lihaksissani. Kasvatankin viikottaista juoksukilometrimäärää maltilla ja lisään treeneihin myös pyöräilyä. Tandemilla polkiessa syke pysyy suhteellisen matalana ja kanssapyöräilijän kanssa on helppo jutella. Lisäksi ohjelmaan tulee myöhemmin mukaan intervalleja ja tempo-juoksuja.

Treeniohjelmani on melko kevyt. Jäljellä olevat viikot 1-6 jatkan kolmen juoksulenkin tahtia pitäen yllä peruskuntopohjaani. Viikoilla 7-9 pidennän lenkkejä ja viikolla 10-20 otan ohjelmaan mukaan vauhtileikittelyä, intervalleja, tempojuoksua sekä mäkitreeniä. Viimeisen pitkän juoksun teen kolme viikkoa ennen maratonia.

Moni treenaa minua kovemmin ja se näkyy varmasti myös loppuajoissa. Tavoitteenani ei ole juosta kovaa, vaan selvitä tästäkin koetoksesta läpi hyvillä mielin ja ehjänä. Enää ei kannata kuitenkaan tuudittautua ajatukseen, että aikaa on. Edessä oleva puoli vuotta menee äkkiä, joten matka kohti Vantaan maratonia on hyvä aloittaa nyt!

Valmistautumistamme Vantaan maratonille voi seurata Juoksusiskot blogissa sekä Instagramissa että Facebookissa. Nyt vuoden alusta liikuttuja kilometrejä on itselläni takana 859.

Tervetuloa seuraamaan minun ja sisareni treenimatkaa kohti Vantaata!

polkujuoksu, Treenit

Lunta KK Nutsilla?

Luulin maaliskuussa, että talven hiihdot ovat siinä, mutta sitten tulikin lisää lunta ja pitkät yöpakkaset. Sitten kuvittelin, ettei huhtikuun loppupuolelle asettuvan pääsiäisen aikaan enää hiihdettäisi pohjoisessakaan.

Olin väärässä. Siinä, kun pikkusiskoni viesti istuttelevansa nektariinipuita ja basilikantaimia ja ihailevansa ruukuissa kukoistavia orvokkeja, minä hiihdin.  Samalla tajusin, etten ole koskaan hiihtänyt lokakuun puolivälistä huhtikuun loppuun.

Tämä talvi on todella suosinut hiihtäjiä. Ja tänään hiihtäessä ensin Valtavaaralle ja sieltä Rukalle, sääkin suosi. Olin, lyhyistä yöunista huolimatta, herännyt varhain. Pimennysverhojen tai ylipäätään verhojen puuttuessa auringon säteet tunkeutuivat tajuntaani jo ennen aamukuutta ja lapseni epäilivät vielä olevan yön, kun huikkasin heille lähteväni hiihtämään. Enkä olisi tohtinut koko päivänä lopettaa.

Tiet, jotka olivat edellisenä yönä olleet jäiset ja liukkaat, olivat sulaneet. Piha, jossa yöllä lumeen piirtyi auton renkaan jäljet, olikin iltapäivästä lumesta paljas. Terassi, jota olin lapioinut lumesta esiin myöhään illalla, oli kuiva. Ja joka puolella solisi. Lumi hupeni silmissä.

Kaikille sopiva Vuosselijärvenlatu.

Yleensä olen juossut läpi vuoden. Nyt olen tuudittautunut ajatukseen, ettei siitä ole haittaa, että hiihdän välillä ja, että hiihdän sen ajan, kun latuja riittää. Että ehtiihän sitä sitten taas juosta, kun tiet on sulat. Niinpä kesän juoksutapahtumista voi tulla mielenkiintoiset, kun juoksutreenit suhteellisen pian edessä olevaa kesää kohden ovat olleet vähäisiä.

Hiihtäessä myös pohdin, mahtaisiko lunta riittää vielä toukokuun KK Nuts polkujuoksuille. Ihailin lyhyen, 13 km:n reitin lumisia maisemia, ja pohdin, ehtisinkö vielä hiihtämään edes osan 55:n kilometrin erämaareitistä Juumalta Virkkulan kautta Rukalle. Samalla näkisin lumitilannetta tarkemmin.

Nutsin reitin lumitilannetta (15.4.2022)

Äkkiseltään arvioisin kevään olevan tänä vuonna pari viikkoa myöhässä. Toisaalta, kun kaivoin esiin viime vuoden kevään lumitilanteen, näytti se olleen niin juoksun kun lumen suhteen hyvin samanlainen.

Veikkaan, että tämän vuoden kisasta tulee sellainen, että reissuun kannattaa pakata mukaan kunnon polkujuoksukengät. Kalliot ja juurakot ovat kosteina liukkaat ja mikäli lumi sulaa hitaasti, mutaa ja märkää maatakin riittää. Ehkäpä luntakin on varjopaikoissa siellä täällä. Yöpakkaset kun kuitenkin hidastavat lumen sulamista ja näyttävät jatkuvan toukokuun puolelle.

Asioita joista ei kerrota

Tavoitteita kohti – ja hieman ylikin!

Katselin ohjelmaa ”14 huippua –  mikään ei ole mahdotonta”. Dokumentti kertoo nepalilaisesta vuorikiipeilijä Nirman Purjasta, joka kiipesi tiimeineen kaikille (14) Maapallon yli 8 000 metriä korkeille vuoren huipuille, puolessa vuodessa – rikkoen vastaavan ennätyksen seitsemällä vuodella. Onnistuminen itselleen asettamassa haasteessa liittyi Purjan mukaan itseluottamukseen sekä positiivisuuteen.

”Kaikki on kiinni luottamuksesta omiin kykyihisi. Sinulla on aina oltava positiivinen mielenlaatu, koska joskus asiat menevät pieleen”

Toki onnistuminen liittyi tässäkin vahvasti tahtoon. Siihen, että oli valmis etsimään ratkaisuja silloinkin, kun epäonnistuminen oli onnistumista ilmeisempää.

Ja samat asiat – luottamus, positiivisuus ja hieman ylioptimistinen mielenlaatu – auttavat meitä kaikkia omienkin tavoitteiden kohdalla. Koetoksen keskellä tärkein onnistumiseen vaikuttava tekijä on mieli. Moni asia voi – ja usein – menee pieleen. Mutta, jos silloin, sen vastoinkäymisenkin hetkellä suuntaa ajatuksensa pois siitä rikki hankaantuneesta pikkuvarpaasta ja fokusoi ajatuksensa maaliin pääsyyn, voittaa paljon.

Mutta välillä meitä ajaa eteenpäin myös surulliset tunteet. Ja vaikka en tiedä, mitä tarkalleen naisten sarjan Jerusalemin maratonin voittaneen Valentyna Veretskan mielessä liikkui kisan aikana, voin kuitenkin kuvitella henkisen tuskan siivittäneen hänen askeleitaan. Harva puolisonsa rintamalle jättänyt ja lapsensa kanssa sotaa paennut kykenisi samaan.

Ihailen muitakin itseensä uskovia naisia, kuten vaikkapa Raija Alapeteriä, joka on kipparoinut suomalaisia naisistoja ARC-purjehduskilpailuissa yli Atlantin. Tai Kathrine Switzeriä, joka ensimmäisenä naisena juoksi maratonin, mahdollistaen meille sen, että saamme vapaasti kokea murusia samanlaisista huuman hetkistä. Ja ihailen luonnollisesti keski-iässä toispuoleisesti sairaalassa halvaantunutta äitiäni, joka on ollut monessa asiassa periksiantamaton.

Äitini yksi tavoite – Grand Ganyon.

Vaikka omat tavoitteet niin elämässä kun juoksuharrastuksen suhteen kalpenevat ja ovat mitättömiä huikeita saavutuksia tempaisevien ihmisten rinnalla, ajaa samat biologiset ominaisuutemme meitä eteenpäin. Sillä kuten emeritusprofessori Heinrich Bernd toteaa, ”syvällä sisimmässämme olemme kaikki juoksijoita.” Kunhan vaan asetamme itsellemme tavoitteita, uskomme itseemme, voimme haaveemme toteuttaa ja mennä jopa hieman ylikin.

Asioita joista ei kerrota, mieli, Terveys

Paras lenkki on tehty lenkki

Hiihtoloman puolivälissä aloin lukemaan kirjaa ”Juoksu on parasta terapiaa”. Kirjan kirjoittaja, Scott Douglas kuvasi alkusivuilla omaa ahdistuneisuuttaan ja masennustaan niin, että hirvitti. Ja vaikkei omakaan elämä ole ollut aina ihan mutkatonta, on optimistinen luonteeni aina ajanut kaiken yli. Paitsi nyt. Euroopassa käytävä sota ahdisti.

Olin hiihtolomalla hiihtänyt lähes päivittäin ja nauttinut Kuusamon kauniiden tykkylumimetsien rauhasta. Mutta kun uutiset Ukrainasta herättivät, huomasin pysähtyväni.

Kun aiemmin olin kolunnut innolla Oulangassa pienellä Karhunkierroksella tai kivunnut minkä tahansa paikallisen nyppylän päälle, ymmärsin nyt, miten lähellä sotaa käyvän maan rajaa olemmekaan. Kun vielä rajan toiseltapuolen kantautui sotaharjoituksiin liittynyttä jytinää ja televisiossa päättäjien ilmeet olivat vakavat, sai se pelon häivähtämään esiin.

Ei innostanut lähteä ulos. Ei huvittanut kirjoittaa blogia. Eikä todellakaan tehnyt mieli katsoa Instan juoksukuvia. Iloiset ja huolettoma vaaleanpunaiset postaukset olivat vain liikaa. Tuntui, etten ollut oikeutettu juoksemaan ja nauttimaan, kun toiset menettävät kotinsa, puolisonsa, omaisuutensa tai henkensä.

Lopulta, lukemattomien uutisten, lehtiartikkeleiden ja erityislähetysten jälkeen suljin telkkarin ja sosiaalisen median. Lähdin ulos ja juoksin. Ymmärsin, että en yksin mahda paljoa ukrainalaisten kärsimyksille, eikä ketään auttaisi, vaikka kiukkuaisin kuinka.

Vaikka jouduin pakottautumaan lenkille, alkoi olo sen aikana helpottaa. Kuten Douglaksen kirjassa taidettiin muutamassakin kohtaa mainita, vähintään puolentunnin rehkiminen tekee aivoillemme hyvää.

Hiihtämässä kauniissa luonnossamme.

Vaikka liikunta helpotti, ei se täysin poistanut ahdistustani. Pelko mahdollisesta sodanuhasta maatamme kohtaan on monien huulilla. Kun sitten lyhyesti keskustelin sodan kokeneen naisen kanssa, ihmettelin hänen henkistä vahvuuttaan ja tyyneyttään. Olin kuvitellut hänen reagoivan asiaan vahvemmin. Hän totesi, että asiasta kannattaa puhua, muttei kannata liikaa stressata ja antaa sodan ajatusten viedä voimia. Asiat menevät, kuten menevät. Omaa reaktiotaan meneillään olevaan pahaan ja ilmassa leijuviin uhkiin ei kannata suurentaa. Elämää on kuitenkin kaikesta huolimatta elettävä.

Ja niinhän se on, että kaikille meillä tulee vastaan menetyksiä, stressiä ja vastoinkäymisiä. Osa näistä nousee elämän lähipiiristä, osa maailman myrskyistä. Kaikki myös reagoimme niihin eri tavalla. Resilienssimme vaihtelee.

Itsellä auttoivat nuo vanhemman ja viisaamman ihmisen sanat, edellisenä iltana tehty, hieman pidempi, ajatuksia nollannut hiihtolenkki ja päivän aikana vanhassa omakotitalossa puuhasteltu listojen ja seinien maalaus. Ymmärsin, että omasta jaksamisesta on hyvä pitää kiinni. Lähteä liikkumaan.

Ymmärsin, että saamme sodan kauhut kotisohvillemme ja verkkokalvoihimme lähemmin, kuin koskaan. Ja ettei maailma ympärilläni ole sama, kun mitä se vielä hetki sitten oli. Mutta ymmärsin myös, että minulla on kaikesta maailman kärsimyksestä huolimatta oikeus ja mahdollisuus liikkua (vielä) vapaana. Paras lenkki on tässäkin tapauksessa se tehty lenkki.

Pidetään omasta ja toistemme jaksamisesta huolta! Negatiivisten uutisten keskellä ja pelon hiipiessä mieleen on hyvä ymmärtää, että on viisasta varautua, muttei kannata antaa pelolle valtaa.