Lähes yhdessä yössä ultralle – virheet joita tein

Olin ilmoittautunut KK Nutsin 55 kilometrin polkujuoksutapahtumaan vuosia sitten. Olin aiemmin juossut tapahtuman lyhyemmän, 34 kilometrin matkan. Vuodet kuitenkin vierivät. Olin aina siirtänyt osallistumistani, ja niin olin tehdä nytkin.

Sähköposti tiesi kuitenkin kertoa, että osallistumista ei voinut enää siirtää.

Tiistaina luin osallistujavahvistusta. Soitin ultramatkoja juosseelle sisarelleni, joka työkavereidensa säestämänä kannusti minua osallistumaan viikonlopun juoksuun vaikken polkujuoksua ollut treenennutkaan. Mäetkin oli tunkkaamatta.

Varasin kuljetukset ja etsin pölyttymään päässeen juoksuliivin. Testasin, että vanhat polkujuoksukengät istui jalkaan. Toinen juoksuliivin juomapullo falskasi. Missä olikaan avaruuslakana ja elastinen side. Entä merkinantopilli, otsalamppu ja muki.

Varusteet kasaan.

Juoksua ennen olin päivät töissä. En ehtinyt juurikaan rauhoittamaan mieltä tulevaan juoksuun. Nukuin kisaa edeltävällä viikolla huonosti. Edellisen illan unet jäivät neljään tuntiin. Kisailtana puin kuitenkin varusteet päälleni ja tutkin säätä. Luvassa olisi aluksi sadetta ja pohjoistuulta. Yöllä lämpötila painuisi lähelle nollaa. Pakkasin juoksureppuun varavaatetta ja energiaa. Juomaksi otin hiilihapottomaksi väljähdyttämääni Coca Colaa.

Olin varannut kuljetuksen kisapaikkaan. Bussikuskilla meni lienee pidempien matkojen ja meidän lähtöpaikat sekaisin. Niinpä hän posotteli iloisesti pitkälle kohti Sallaa, kunnes hoksasi kuljettavansa meitä väärään paikkaan. Alkuperäisestä lähdöstä myöhästyttiin rutkasti. Kun bussi lopulta kaarsi lähtöpaikalle, hoputteli juontaja meitä juoksijoita viipymättä lähtölinjalle. Etsiskelin kuitenkin jalkaan gaitersit, vein Rukalle palautettavat tavarat (vaihtovaatteet ja -kengät, takin, avaimet ja pankkikortin) toimitsijalle. Kiinnittelin juoksunumeron reiteen ja kävin bajamajassa. Jättäydyin suosiolla seuraavaan lähtöön.

Lähtotunnelmia.

Alkumatkan ensimmäinen kymppi oli hyvin juostavaa neulaspolkua. Sitten reitti muuttui haastavammaksi. Ensin riitti juurakkoa, sitten mentiin auringonlaskun aikaan joen pengertä pitkin, kirmailtiin kohti riippusiltaa, jatkettiin kohti Basecampiä. Konttaiselle noususta eteenpäin reitti oli teknisesti haastavaa, kunnes saavuttiin Rukalle. Kerran onnistuin juoksemaan yhden miehen kanssa reitiltä harhaan.

Tunnelma tapahtumassa oli hyvä. Vaikka olin liikkeellä yksin, en ollut yksinäinen. Bussissa vaihdoin ajatuksia vierustoverin kanssa. Juoksureitillä kannustimme toisiamme. Joku kysyi miten menee. Kilometrien aikana samat kasvot pyörivät reitin varrella. Välillä yksi otti kiveä tossusta tai teippasi rakkuloita, toinen söi eväitä ja kolmas etsi vessahuoltoon kelpaavaa paikkaa. Joku kertoi krampeista ja etsi taskustaan suolaa. Yksi kertoi matkan olevan hänen elämänsä pisin. Ehkä koskettavinta oli kuitenkin se, kun Konttaisen jälkeen pystysuorassa nousussa, missä ilmeeni alkoi hyytyä, rinteessä seisova mies tsemppasi ja taputti lohdullisesti olkapäille ja huikkasi, että tätä on sitten kiva muistella jälkikäteen. Toisista välittäminen oli suurta.

Siellä se on. Valtavaaran mökki.

Valtavaaran tienoilla matkaa tekevä isä ja poika lyöttäytyivät seuraan. Vaikka matkaa oli jo paljon takana, oli ihana miten huumori kukki vielä viimeisillä kilometreillä. Miehillä oli matkalle lähdössä tehty periaate. Tiettyä tuntimäärää ei ylitetä. Nyt saavutus riippui viimeisistä nousuista ja laskuista. Kannustin miehiä menemään ohi, ja antamaan kaikkensa. En toki haluaisi olla heidän saavutuksensa esteenä. Väistin vasemmalle ja toinen miehistä lähti ohittamaan minua. Toinen asettui kuitenkin taakseni ja sanoi ”ohittaisin vasemmalta”. Hieman hämilläni tein hänelle tilaa siirtymällä oikealle. Mies nauroi. Hänestä kun oli ilo päästä sanomaan jollekin sanat, mitä oli kuullut pitkin matkaa.

Lopulta viimeiset 800 metriä rallateltiin alamäkeä ja oltiin maalissa. Keitto maistui. Hikiset ja märät vaatteet saivat vauhdittamaan mökkiin lähtöä. Lämmitin saunan ja otin muutaman tunnin unet. Ultra oli nyt vihdoin takana.

Mitä tein väärin:                                                    Tein osallistumispäätöksen liian myöhään. En ollut treenannut polkujuoksua, tunkkausta ja etenkään tehnyt alamäkitreeniä. En ollut ravinnon kannalta varautunut juoksuun (olin ollut vhh ruokavaliolla/ketoosissa). En varmistellut sitä, että juoksureppu istuisi samalla tavalla kun vuosia sitten. En varmistellut juoksuvälineiden, kuten juoksupullon kuntoa. En pakannut riittävästi erilaisia juoksuvaatteita mukaan.

Unohdin juoksukellon laturin kotiin ja lopulta unohdin koko kellon mökille. En ehtinyt laskemaan paljonko tarvitsisin lisäenergiaa, enkä osannut valikoida itselle sopivaa energianlähdettä optimaalisimmalla tavalla. En tutustunut karttaan, enkä pistänyt tarkasti mieleen monenko kilometrin jälkeen huollot tulevat.

Pakkasin juoksuun mukaan vääriä asioita, kuten tarpeettomiksi osoittautuneet juoksulampun ja mukin. En myöskään tarvinnut lisävaatteita. Myös leipä, minkä olin pakannut mukaan oli tarpeeton. Tein sen virheen, etten ollut valmistautunut. Onneksi olen kuitenkin juossut paljon ja peruskuntoni on hyvä. Hieman ennen Nutsia juoksin puolimaratonin. Ihan kylmiltään en siis matkaan lähtenyt, eikä kenenkään kannata lähteä. Reitti on varsin vaativa ja edellyttää polkujuoksu kokemusta.

HCR – cha cha cha!

Olin ilmoittautunut HCR:lle jo lähes vuotta aikaisemmin. Silloiset ePassi-rahat piti saada kulutettua ja idea mukavasta massatapahtumasta kauniissa pääkaupungissamme tuntui loistavalta ajatukselta. Olen juossut HCR:n tätä ennen viidesti. Ja joka kerta koen saman ”rakastan – en rakasta” -ilmiön.

Hain juoksunumeron edellisenä iltana. Ruuhkaa ei kamalasti ollut.

Kaipaan massatapahtumalta säihkettä ja buustia. Sitä, että tunnen kuuluvani tähän 17 000 ihmisen joukkoon, joka on innoissaan saman kilpailun äärellä. Pidän siitä, että musiikki pauhaa ja adrenaliini kohisee korvissa. Ja aina jotenkin petyn.

Puolimaraton on kiva juosta ryhmässä. Siinä HCR onnistuu. Yksin ei tarvitse matkaa taittaa. Välillä ahtaimmissa paikoissa meitä on jopa hetkelliseksi ruuhkaksi asti, mutta se kuuluu asiaan. Starttasihan nytkin omassa lähdössäni 8 000 juoksijaa.

Vaikka HCR:n sivuilla luvataan ennätyksiä rikkovaa tasaista reittiä sekä kannustusta enemmän kuin koskaan, ei se riitä. Vaikka reitti on merenrantaa paljon kaarrellessaan kaunis, ei sen suhteellisen pitkät hiekkaosuudet ja puusillat siivitä kaikkia ennätyksiin. Toki, ennätyksiä voi tehdä millä tahansa reitillä, jos vain harjoittelee.

Maaliin tullessa kaikkia voisi hehkuttaa ja fanfaarit soida. Eikä yhtään haittaisi, että kisahypetys jatkuisi myös maaliin tulon jälkeen. Nyt maaliin pystyi tulemaan kisakatsomossa olleiden huomaamatta ja kisahuuma oli nopeasti ohi.

Mitali käteen ja kotiin

Itselle kisasta jäi tänään kaksijakoinen fiilis. Vaikka ehdin kisapaikalle ajoissa, meni valtaosa ajasta bajamaja-jonossa (jossa ei ollut enää paperia), ja mistä kiiruhdin suoraan omaan lähtöön. Intoa puhkuvat juontajat huutelivat samat kuulutukset, kun kaikille edeltäville lähdöille ja cha cha cha siivitti meidät matkaan.

Ensimmäisellä hiekkaosuudella, siinä jossain kuuden kilometrin kohdalla, kivenmuru singahti jalkaan. Hokat, joilla olin juossut kevään lenkit, tuntuivat väärältä valinnalta. Onneksi lippis suojasi paahteelta, ja päälle olin valikoinut muutenkin mahdollisimman pientä ja kevyttä.

Juomapisteitä onneksi matkalla riitti. Ilman niitä lopputulos olisi tänään ollut toinen. Kuuman sään takia pyrin tekemään hieman maltillisemman juoksun. Olin tyytyväinen, kun puolivälin jälkeen ja loppuun riittävästi valikoituneista mäistä huolimatta juoksusta tuli tasainen, vaikka omasta ennätyksestä reippaasti jäinkin.

Kolmikymppisiään juhliva HCR voisi vielä entisestään kasvattaa profiiliaan tapahtumana, jossa sykettä virtaa. Vaikka on ihan kiva kuulla viisi kertaa matkan aikana Käärijän cha cha cha, ja nähdä vilaus juoksijoita viihdyttävistä tanssijoista, kansainvälisen mittapuun mukainen rytmi yhä puuttuu. Soisihan sen syttyvän maamme suurimmalle juoksutapahtumalle, cha cha cha!

Mitä juoksuaiheisia podcasteja sinä kuuntelet?

Tiedän, että sisareni kuuntelevat usein podcasteja. Hävettää tunnustaa, etten ollut kuunnellut ainoatakaan podcastia ennen tätä päivää. Syitä ja selityksiä asiaan on varmaan monia. Törmäsin tänään kuitenkin Twitterissä työtäni koskevaan podcastiin, jonka päätin kuunnella.

Vaikka en ole aikaisemmin innostunut yhdestäkään podcastista, kaikki estot ja muurit podcasteja kohtaan katosivat samantien. Miten helppoa kaikki olikaan. Sen kuin vain painoi play-nappia ja antoi keskustelijoiden puheen soljua. Ensimmäisen lyhyen pätkän jälkeen puhelin suolsi toista nauhoitetta ensimmäisen perään. Kuuntelin niin sotejohtajaa kuin professoria ja tajusin, että olin menettänyt paljon, kun en ole aiemmin kuunnellut julkaisuja, joista varmasti olisin saanut paljon uusia ideoita niin työhöni kuin elämään.

Kun työpäivän jälkeen ajatukset siirtyivät viikonloppuun, tarkastelin kalenterista, millaista juoksulenkkiä olinkaan viikonloppuun suunnitellut. Näin keväisin laadin itselleni juoksuohjelman, josta pyrin pitämään kiinni. Ehkäpä pitkiksen aikana voisinkin kuunnella jotain?

Reippailua luonnossa – ilman podcasteja.

Rakastan kuitenkin myös juostessa hiljaisuutta. Vaikka elelen kahden nuoren kanssa, on kotimme melko seesteinen. Radiota ei kukaan muista avata ja musiikki ei pauha. Ainoastaan minä saatan kuunnella äänikirjoja kuulokkeilla kodin siivouksen tai juoksulenkin aikana. Nyt vuoden aikana on lenkkitossujen askeleissa taittunut mukavasti koko Lucinda Rileyn Seitsemän sisaruksen tarina. Ja pian julkaistavan Papa Saltin tarina saa vauhdittaa tulevat alkukesän lenkit.

Mutta miksi en siis laajentaisi maailmaani puheohjelmiin? Kun mietin asiaa, yhtään suomalaista podcastia ei tule spontaanisti mieleeni, vaikka onhan niitä monikin sosiaalisessa mediassa maininnut. Myös ystäväni oli jakanut minulle viikolla keski-ikäisten naisten elämään liittyvän podcastin. En silti tiedä mihin tarttuisin ja mistä löytäisin juuri itseäni kiinnostavat aiheet.

Juoksuaiheisten podcastien googlettamisen jälkeen löysin Runner’s High sekä Juoksumanian podcastit. Juoksumania lupaa purrutua juoksemisen ympärillä oleviin ilmiöihin ja Runner’s High kehottaa yllättäen heittäytymään sohvalle konjakkilasia pyöritellen. Löydän myös Suomalaiset Podcastit sivuston ja kahlaan viimeisten vuosien palkittujen äänijulkaisujen listoja läpi.

Vaikka innostun äänitteiden maailmasta, juuri itseä kiinnostavan aiheen ja podcastin löytäminen tuntuu kuitenkin yllättävän vaikealta. Mitä enemmän asiaa pyörittelen, sitä enemmän eri aihepiirejä käsitteleviä sivustoja tulee vastaan. Harva juoksija kuitenkaan kertoo, mitä juoksuaiheisia podcasteja kuuntelee. Valmentaja Satu Pihlaja kertoo blogissaan fiilistelevänsä juoksuaiheisia podcasteja ja kertoo tehneensä niiden pohjalta pari uudenlaista lenkkiä. Silti hänen kuuntelemansa nauhoitteet jäävät mysteeriksi.

Hyvin pian törmään sellaiseen sivustoon, kuin The Best Running Podcasts. Sivustolta löytyy vaikkapa Marathon Training Academyn ja The Run Duon tuotantoa. Podcast for Runners sivustolta löydän puolestani Ali on The Runin, joka on pitänyt blogia juoksijoille 13 vuoden ajan ja julkaissut podcasteja viikottain vuodesta 2017 alkaen.

Podcastien maailmaan sukellettua en malta olla kurkkimatta vielä naapurimaamme tarjontaan. Sieltä silmiin osuu Podcaster om löpning sekä 11 träningspoddar som peppar både i löpspåret och i soffan! Tajuan, että podcasteja on lähes joka makuun, ja että niiden suosio vain kasvaa! Ehkäpä lenkilläni pauhaa jatkossa äänikirjojen lisäksi myös podcastit. Tiedä, mitä podcasteja sinä lenkillä kuuntelet?

Talven hiihtokohmelosta keväiseen juoksuun

Olen aiemmin vannonut, että juoksen läpi talven. Olen toki tehnytkin niin – ennen! Nyt ikääntymisen myötä lajikirjo on laajentunut. Pelkän juoksun sijaan talvisin pulahtelen jopa aikaisemman inhokkilajini pariin, ja menen uimaan. Mutta pääosin hiihdän ja kävelen. Juoksulenkkejä tulee talvella melko harvakseen.

Mutta, kun lumet sulaa, on auttamatta pakko sanoa heipat hiihdolle. Viimeinen sivakointi sujui lentäen. Kevätaurinko lämmitti kohmeloista pintaa ja lumen päälle kertynyt kosteus vei viimeisetkin kitkat suksen pohjasta. Vaikka yleensä ajattelen, että hiihto tekee hyvää myös käsivoimille, oli viimeinen hiihto niin kevyttä, ettei treeni paljoa rasittanut. Mieli kuitenkin hymyili.

Kevään viimeinen hiihto takana.

Eilen illalla kävin juoksulenkillä. Hölkkäsin hitaasti seitsemän kilometriä. Vaikka liikettä ja liikkumista on tullut lähes vuoden jokaisena päivänä, jäi kilometrivauhtini huomattavasti ominta vauhtia hitaammaksi. Lennokkuus oli menosta kaukana. Toki tienpinta oli vielä paikoin jäässä, mikä pakotti töpsyttelemään, mutta varsinainen syy oli juoksemisen puutteessa.

Mutta, lenkkien painotuksen lisääntyessä tossu kyllä kevenee ja meno tuntuu pian helpommalta. Toisin on sisarillani. Kumpikin juoksee läpi talven. Isosiskoni tekee liukkaimpien kelien lenkit juoksumatolla. Pikkusiskolle talvi tarjoaa parhaat kuukaudet maratonille valmistautumiseen ennen kuin lämpötilat nousevat Texasissa haastaviksi. Heidän on helpompi porskuttaa kohti kesää, kun juoksua on rytmittänyt säännöllisyys.

Ehkäpä nyt rauhassa juoksen totuttelevia lenkkejä viikon tai pari ja katson miten juoksukunto nousee. Sitten on aika pohtia, mihin tapahtumiin talven kunnolla on mieltä suunnata. Jälkikasvuille tosin huikkasin, että nyt olisi hyvä hetki haastaa äiti kisaamaan. Perheen nuoret kun ovat juosseet nyt läpi talven. Päihittäisivät äitinsä mennen tullen!

Millaisella ravinnolla tossun saa liikkumaan?

Minulla on toisinaan huono tapa tankata itseäni liian lähellä lenkkiä. Työpäivän jälkeen vatsa kiljuu ja toisaalta aikataulu hohtaa punaisena. Jos mielii lenkille, on pikaisesti syötävä. Usein kuitenkin tilanne kostautuu. Nälkäisenä tulee syötyä liikaa. Aivot huutavat, että ota vielä tuo appelsiini, niin jaksat. Lenkin alussa liika tankkaus tuntuu raskaampana askeleena ja se appelsiini pohtii liikesuuntaansa. Toisaalta, syömättäkään lenkki ei kulje.

Toisinaan tankkaus kuitenkin onnistuu. Etenkin viikonloppuisin tulee syötyä kunnon aamupala, jonka jälkeen, noin tunnin päästä ruokailusta, lenkki sujuu. Tuolloin ei myöskään ole vaaraa, että olisin yliannostellut hiilareita, mitkä silloin hidastaisivat matkaa.

Kaurapuuroa, raejuustoa ja mustaviinimarjoja!

Juoksijana uskon monipuoliseen ja tasapainoiseen ravintoon, missä jokaisella aterialla lautaselle vilahtaa sopivasti hiilihydraatteja, rasvoja ja proteiineja. Se, mistä kukin nuo sopivat komponentit vatsaansa saa, on ruokavalio ja mieltymys kysymys.

Yksi syö vain kasvisruokaa, toinen jättää lihakunnan tuotteet pois lautaseltaan ja kolmas tekee jotain muuta. Mutta, syöpä niin tai näin, riittävästä energian saannista on hyvä pitää huolta. Laihdutusdieetin aikana on turha odottaa vakiolenkiltä huipputuloksia. Tai paaston jälkeen ei todellakaan kannata lähteä kisaamaan!

Mutta, olipa ruokavaliomme millainen tahansa, tarvitsemme juoksijoina paljon hyviä, hitaita hiilihydraatteja, jotka pitävät pitkään kylläisenä. Hyvinä energialähteinä toimivat esimerkiksi täysjyvä- ja ruistuotteet sekä hedelmät. Juoksutakin taskuun voi sujauttaa rusinoita, pähkinöitä tai geelin, jos edessä on tavallista pidempi lenkki.

Mutta, juoksijan ikäkin vaikuttaa. Nuorempana kehoni ei niin herkästi hetkahtanut rasvaisemmastakaan ravinnosta. Vuosien karttuessa ravinnon laatuun on kuitenkin joutunut kiinnittämään enemmän huomiota. Myös mikroravinteiden merkitys on itsellä kasvanut. Alhainen ferritiini muistuttaa raudan merkityksestä ja toisinaan ei ole pahitteeksi että nappaisen magneesiumia.

Usein yhdistän juoksulenkin ja uimisen.

Ja pelkät hiilarit ja energiageelit ei lenkillä aina riitä. Kuumalla ilmalla hiilihydraatit eivät imeydy optimaalisesti ja silloin pidemmillä matkoilla on hyvä huolehtia myös nesteytyksestä.

Muistan lukeneeni, että jo prosentin nestehukka hidastaa juoksua. Itselläni on pinttynyt tapa kulauttaa vettä ennen lenkkiä. Juon vettä myös lajien vaihdon, kuten lenkin ja uinnin, välissä. Pidemmille juoksumatkoille mietin juomatauotuksen tai kuljetan juomaa mukana. KK Nutsilta on jäänyt erityisesti mieleen se, kun loppumatkasta hörpin juomapulloon hiilihapottomaksi tarkoituksella väljähdyttämääni, sokeripitoista Coca-Colaa.

Lenkin jälkeen on myös hyvä tankata joko välipalaa tai syödä hyviä elementtejä sisältävä lounas. Huolehtimalla ravinnon säännönmukaisuudesta, elimistömme kiittää. Lihakset palautuvat ja olemme taas valmiina seuraavaan koitokseen.