Hyvinvointi, Palautuminen

Kireitä lihaksia ja Yin- joogaa

Näin unta, jossa pyysin takanani seisovaa miestä hieromaan vasenta, kipeää hartiaani hissin odottelun ajan. Kun hissi seisahtui tasanteelle, mies ja uni olivat poissa, mutta hartiaa pakotti. Työpäivä meni särkyä kuunnellen. Mutta sitten, lähes sattumalta törmäsin Yin-joogaan, josta tuli loppupäivän pelastus!

Yin-jooga kesti tunnin ja 20 minuuttia. Etukäteen aika tuntui pitkältä ja suhtauduin tuntiin hieman skeptisesti. Makasin paksulla villamatolla ja yritin hengittää ohjeen mukaan. Välillä hengitystemponi meni eri tahtiin elimistön kanssa ja vedin ilmaa sisään ohjeiden vastaisesti suun kautta. Onneksi tunti tuli etänä, eikä kukaan kuullut puuskutuksiani.

Opin, että Yin-joogassa tehdään asanoja eli asentoja, joissa painovoimaa hyödyntäen liikkeitä toteutetaan sen mukaan, kuin keho ne sallii. Yhdessä asanassa viivytään minuutteja. Liikkeet ovat hitaita ja ne tuntuvat venyttävän syviä kudoksia, vaikkei varsinaisista venytyksistä olekaan kyse. Liikkeet ovat yksinkertaisia, mutta tehokkaita.

Hengitin. Laitoin silmät kiinni ja annoin ohjaajan äänen viedä. Vaikka tunnin alussa pääni oli kärsimätön ja halusi kiiruhtaa seuraavaan asentoon nopeammin, havaitsin pian, että liikkeet toimivat. Tunsin kuinka veri alkoi virrata sillä puolella kehoa, mihin liike oli kohdistunut. Myös parasympaattinen hermosto aktivoitui ja keho rauhoittui. Stressitaso laski ja eri lihaksissa piileneet kireydet hellittivät.

Yin-sanan mukaisesti pysähtyneisyys ja vastaanottavaisuus lopulta toteutuivat, ja joogan jälkeen olo oli superkiva. Ehkäpä ei olisi pahitteeksi antaa välillä itselle Yin-joogatunnin verran aikaa ja kiinnittää hieman huomiota lihastensa hyvinvointiin. Hissiä odottavia miehiä kun ei tohdi tosi elämässä pyytää avuksi!

Asioita joista ei kerrota, juoksu, lenkkikengät, Muu elämä, perhe, yksinhuoltaja

Äiti, mä otin nää sun nastalenkkarit…

Lasteni isän kuoltua joitakin vuosia takaperin, dynamiikka perheessämme luonnollisesti muuttui. Aiemmin hyvinkin konservatiivisesta ilmapiiristä, missä kaikki oma oli pyhää on liu’uttu tilanteeseen, missä kaikki oma tai toisen sosialisoidaankin kaikkien kesken lähes kysymättä. Ja tämä ilmiö näkyy lähes yhtenään – myös juoksemisessa!

Olen tavattoman iloinen siitä, että perheen molemmat teinit juoksevat. Tuntuu siltä, että he käyvät lenkeillä nykyisin jopa minua enemmän. Juoksuajat eivät mene useinkaan yksiin, kun yksi on koiravahtina ja joku toinen ei sitten muuten vain ole samaan aikaan kotona. Tai sitten vain toisen lenkki ajoittuu siihen, kun itse on jo yöpuvussa sohvalla tai ei ole vielä herännyt.

Mutta olemme erittäin tietoisia toistemme lenkeistä. Useimmiten toteutuneet juoksulenkit huomaa pyykkikoneen eteen ilmaantuvasta vaatekasasta, tai siitä, että pitkähihainen lenkkipaita, mitä lenkille lähtiessä itselle etsii, löytyykin hikisenä tai haisevana jostakin lattialta. On siten lähdettäväkin juoksemaan lenkki valkoisessa, eikä siinä sinisessä paidassa, missä on ne kivat peukalokolot hihoissa.

Ja sama jatkuu. On turha kysyä puuttuuko toisilta paitoja tai napista, ettei toisen omaa saa viedä. Ja joskus toki on itsellekin käynyt niin, ettei jostain vaatekappaleesta enää tiedä kenen se alunperin oli. Ai, se vaaleanpunainen takki olikin ostettu tytölle. Samankuosiset juoksutrikoot erottaa toisistaan vain niin kauan, kun koko näkyy lapusta.

Toki itse lähden siitä, että kunkin urheiluvaatteet ovat omia. On kiva laittaa lenkille itselle hankitut vaatteet ja nappasta jalkaan tietenkin vain ne omaan jalkaan istuvat kengät. Olen myös valmis satsaamaan siihen, että kaikilla meillä on omat varusteet juoksemiseen säässä kuin säässä.

Kun kyselen nuorisolta, onko tarvetta lenkkareille tai juoksutakille, vastaus useimmiten on, ettei mitään tarvita. Syynä voi olla se, ettei puutetta tiedosteta tai ettei juuri silloin huvita sovitella vaatteita. Tai, että äidin kanssa shoppailu ei vain ole niin pop. Tai sitten vain kieltäydytään uudesta, kun halutaan säästää yksinhuoltaja mamman varoja. Syitä lienee monia.

Toisinaan yritän myös kiikuttaa teineille uusia vaatteita kaupasta. Nappailen mitä milloinkin käteen sattuu. Useimmiten ostoksistani saan vain nurinaa. Tuote on väärän värinen tai tarpeeton. Mutta sama lainaaminen toiselta jatkuu. Takki, minkä sain lahjaksi, katoaa ennen kuin ehdin sitä kertaakaan käyttää. Tuubihuivi, minkä vedän kaulaan haisee partaveden ja hien sekoitukselle.

Ja kun nuoren lähtiessä lenkille huikkaan, että tiet ovat muuten liukkaat, saan vastaukseksi, että ei haittaa, sillä otin jalkaan nää sun nastakengät! – Voin vain huokaista. Sinne meni lempinastakengät. Siis ne, mihin jalkani on jo muovannut jälkensä ja jotka kuuluvat vain minulle.

Ostan itselleni siis vähin äänin uudet lenkkarit tai sitten etsin kaapin uumenista irtonastat. Nastoille kun on käyttöä! Tosin, toisinaan kun ajattelen lähteväni urheilukauppaan, huomaankin, että joko auto tai ainakin sen avaimet ovat poissa ja Whatsapissa on viesti: ”Sori, auton avaimet on sen takin taskussa, minkä vein aamulla.”

Arkiliikunta, Hyvinvointi

Istuminen tappaa tai vie ainakin hengen

Toimistotyöläisenä vietän suurimman osan päivästäni istuen. Istun niin paljon, että ikääntymisen myötä alan tuntea jo saavani fyysisiä vaivoja pelkästä istumisesta. Ja sitä istumista ainakin minä olen tehnyt koko ikäni. Olen istunut päiväkerhon piirissä, koulun penkissä ja työssäni. Vanhuksena en varmaan sitten voi muuta kuin istua, vaikka aikaa olisi muuhun. Irvokasta sinänsä.

Mutta miten vaarallista se istuminen sitten on ja mikä on liikaa istumista? Liika istuminen kun on yhdistetty ainakin veritulppiin, rasvamaksaan, sydänsairauksiin ja syöpään ja sen on todettu lisäksi altistavan muistisairauksille. Diabeteksenkin riski kasvaa ja luusto heikkenee passiivisesta elämäntyylistä – minkä jokainen, jolla on ollut raaja kipsattuna, on joutunut huomaamaan.

Liiallisen istumisen seurauksena myös päätä särkee ja niska- ja hartiaseudun ongelmat vaivaavat ja lonkankoukistajaa voi kiristää. Kävin joitakin viikkoja sitten keppijumpassa ja paks vain. Alkulämmittelyn aikana lonkankoukistajassa revähti. Sen jälkeen kymmentuntiset istumiset työpäivän aikana ovat vihoitelleet lonkkaa. Istuminen voi aiheuttaa myös kuolleen takapuolen syndrooman, missä osa lihaksista passivoituu ja työn tekevät toiset lihakset.

Passiivinen istuminen vaikuttaa myös aineenvaihduntaan ja painonhallintaan. Seuraankin Facebookissa palstaa, missä me jäsenet tuskailemme painon, syömisen ja liikkumisen suhdetta. Olen iloinen joka kerta, kun joku on pystynyt muuttamaan elämäänsä terveellisempään suuntaan lisäämällä arkista aktiivisuuttaan. Instassa en jaksa olla ihailematta Jenny Belitz-Henrikssonia, joka jaksaa kannustaa meitä taukojumppaamaan.

Mutta vaikka itsekin yritän kompensoida päivän passiivisuutta jokailtaisella liikkumisella, se ei riitä. Istumisen tuomat riskit kun näkyvät syntyvän jo muutamien tuntien jälkeen.

Kun googlettaa asiaa, huomaa että istuminen ja liikkumattomuus todella tappaa. On siis väliä, miten päiväämme vietämme. Istummeko tuntikausia tv:n ääressä vai teemmekö taukojumppaa. Kävely työpuhelujen aikana, happihyppely tai liikkuminen lounaan aikana tekisi ihmeitä.

Ehkäpä valveutuneimmat työnantajat jo ovatkin oivaltaneet, että rakentamalla houkuttelevia työtiloja huomaamatta myös liikutellaan istumatyöläisiä työpisteeltä toiselle. Pienetkin tauot istumisen keskeyttämiseksi auttavat ja pitävät meidät kunnossa myös työpäivän jälkeisiä treenejä varten. Silloin lonkkakaan ei ylikireänä revähdä jumpassa ja saanemme lisävuosia elämäämme. Liikkuminen työpäivän aikana siis kannattaa.

juoksu, juoksukilpailu

Tasainen Espoon rantapuolikas

Espoolaisena on helppo hyvin lyhyelläkin varoitusajalla singahtaa melkeinpä mihin tahansa pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa järjestettävään juoksutapahtumaan. Niinpä nytkin hörppiessäni aamukahvia naputtelin ilmoittautumisen sisään Espoon rantamaratonin puolikkaalle ja lähdin hakemaan juoksunumeroa.

Edellisestä Espoon rantapuolikkaasta on vierähtänyt melkoinen tovi. Mielikuvissa muistan liukastelleeni rantakallioilla, ihmetelleeni Matinkylän Foreverin kohdalla reitillä oikaisseita neitokaisia ja kivunneeni mäkiä. Lisäksi muistan Kokoomuksen rantaraitin varrelle asetteleman, kahvia meille juoksijoille tarjoilleen vaaliteltan. Taisi olla peräti Alexander Stubb ojentamassa höyryävää pahvimukia eteeni.

Tällä kertaa reitti kulki Otaniemestä Länsiväylän reunaa myötäillen Niittykummun kautta Koukkuniemeen ja sieltä Haukilahden rantaa pitkin Westendiin ja Karhusaareen sekä takaisin Otaniemeen. Maratoonarit, jotka olivat aloittaneet urakkansa jo aiemmin, juoksivat puolikkaan kahteen kertaan ja tekivät lisäksi pienen lisäkiemuran Matinkylän kohdilla. Myös vitosen ja kympin juoksijoille oli omat lähtönsä, joten kilometrikylttiviidakko oli melkoinen.

Itsellä juoksu kulki suunnitellusti. Päivän tavoitteena oli tehdä matkasta tasainen, pitkä lenkki. Vauhti säilyikin identtisenä koko matkan. Kisatunnelma oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin viikon takaisessa, karnevaalihenkisessä Helsinki Midnight Runissa. Nyt enin osa kisapaikan ajasta kului naistenhuoneen jonossa, paikan kuulutus katosi osittain taustalla pauhanneen musiikin alle ja tavarasäilytyksessä puolikkaalle tulevia huudettiin jättämään laukut kasaan. Maalialueella järjestysmies ärjyi yrittäessä paimentaa meitä juoksijoita lähtöviivan taakse ja maaliinkin sai tulla sen suurempia ilakoimatta. 

Reitti oli kaunis ja melko vaihteleva. Vaikka puolikas juostiin pääosin asfaltilla, mahtui mukaan hiekkatietä ja hieman jotain luontopolkumaisen tuntuistakin osuutta. Mäkiäkin oli, muttei niin kuin ennen ja väliin mahtui myös rullaavia alamäkiä. Koska Espoon Rantamaratonin rantapuolikas juostaan hyvin suositulla Espoon Rantaraitilla, oli reitillä kauniin sään innoittamia pyöräileviä perheitä, vauvanvaunujen työntäjiä ja koiran ulkoiluttajia iloisena vilinänä juoksijoiden lomassa.

Myös juoksijoita kannustavia ihmisiä seisoi matkan varrella siellä täällä katsomassa juoksua tai odottelemassa mykkänä juuri sen oman läheisensä ohi juoksua. Muutamat heijasivat tai taputtivat. Yksittäinen ihminen soitti musiikkia jostain äänentoistolaitteestaan ja joku juomapisteen vapaaehtoinen kannusti jaksamaan. Haukilahden kohdilla joku kommentoi: ”Nyt näköjään tulee enää vain näitä keskitason juoksijoita, joita ei kannata jäädä katsomaan.”

Mitalli

Tapahtuma jäi itselle mieleen lähinnä pitkänä, tasaisesti juostuna lenkkinä. Vaikka kaikki toimi ja reitti oli kaunis, ei tapahtuma tällä kertaa enempää sykähdyttänyt.

juoksu, juoksukilpailu, Tapahtumat

Helsinki Midnight Run – kokemuksena omaa luokkaansa

+10 astetta ja pimeää! Oli ennakkoajatus Helsinki Midnight Runista viikkoa ennen kisaa, kun päähänpistosta ilmoitin itseni ja jälkikasvuni mukaan tapahtumaan. Olin totaalisen väärässä!

Kisa oli yhtä iloa ja väriloistoa! Pimeydestä ei ollut tietoakaan. Lähtö oli jokaisen juoksuryhmän kohdalla yhtä näyttävää. Soihdut suhahtelivat ja lähtölaskenta huusi viimeiset sekuntinsa ennen lähtölaukauksen kajahdusta.

Ihmisiä oli kannustamassa kaikkialla. Kadunvarsilla, parvekkeilla, ikkunoissa. Soittamassa musiikkia, taputtamassa, huutamassa tsemppiviestejä. Aina, kun vähänkin oli vaipumassa juoksutapahtumissa usein iskevään yksitoikkoiseen juoksukoomaan, jostain nurkantakaa alkoi kuulumaan seuraavat rumpujen pärinät ja fanfaarit. Valoa ja elämää oli kaikkialla.

Olin neuvonut poikaa himmailemaan ensimmäisen kilometrin nousut, mutta niin hän vain porhalsi hyvää vauhtia ja päätin roikkua mukana. Reittiä ei tarvinnut miettiä. Kisassa pakollisena oleva keltaisten paitojen vana velloi koko matkan edessä ja takana.

Jotkut muistivat lähdössä juoksijoille oikean käden nostolla vannotetun säännön juosta oikealla ja päästää nopeammin juoksevat ohi vasemmalta. Silti moni, etenkin loppumatkan kulkija oli arvioinut vauhtinsa väärin ja leveinä kulkevia, käveleviä menijöitä sai kierrellä ja väistää.

Kisakatsomot sekä saaresta, että Teksasista kertoivat minun alittaneen maalissa tunnin ajan, mutta ajanoton jatkuneen virtuaaliseurannassa pitkään, vaikka olin pysähtynyt. Minulla ja pojalla juoksu kulki ja viimeiset kolme kilometriä sujuivat kuin siivillä. Lopussa oli energiaa kiristää vauhtia entisestään.

Vaikka kisa-aika jää ehkä mysteeriksi, oli Helsinki Midnight Run kokemuksena ehkä yksi parhaista. Tapahtuman järjestelyt toimivat. Kisa muistutti tunnelmaltaan Tukholman maratonia ja monet infopisteen henkilöistä puhuivatkin ruotsia.

Koin myös plussana Craftin valmistaman kisapaidan käytön. Rintamuksiin ei tarvinnut näprätä juokunumeroita ja riitti, että sutaisi ranteeseen ice-tiedot ja ajanottoshipin kenkäänsä. Hieman tosin huolestuimme kotona, kun kenkään ja käteen kiinnitettävät numerot eivät täsmänneet keskenään tai netin lähtijälistan kanssa. Kun myös tytär oli noutanut molempien juoksunumerot ja juoksupaidat Stadiumista Helsingistä, ei meillä ollut samaan pussiin sullotuista lipuista mitään käsitystä, kumpi oli minun, kumpi poikani.

Bajamajoja riitti, eikä jonoja juurikaan syntynyt.

Juoksulippuja tapahtuman infopisteellä selvittäessämme emme ehtineet nauttimaan kisakuulutuksista ja tapahtumakojuista, kiiruhdimme vain Bajamaja käynnin jälkeen omaan lähtöryhmään, mikä oli merkitty mainospahvilla. Koska koko 4A lähtömme tuntui keräävän suuren määrän juoksijoista, sulloutuminen maalisuoralle ja maaliviivan ylitys vei luonnollisesti hetken aikaa.

Ennakkoon mielessäni yksitoikkoiseksi ajattelemani reitti yllätti positiivisuudellaan. Reitti oli vaihteleva mukulakivineen, muutamine hiekkatiepätkineen sekä asfaltteineen. Mukaan mahtui kaaria ja loivia nousuja sekä laskuja.

Yhdessä juoksijat

Mielenkiintoiseksi ja erityiseksi tapahtuman teki se, että se oli minun ja poikani ensimmäinen yhdessä juostu kisa. Kiva huomata, että jokin pieni siemen on lähtenyt itämään, kun autossa kotimatkalla pohdittiin milloin seuraava, pidempi matka olisi mahdollinen!