Lähes yhdessä yössä ultralle – virheet joita tein

Olin ilmoittautunut KK Nutsin 55 kilometrin polkujuoksutapahtumaan vuosia sitten. Olin aiemmin juossut tapahtuman lyhyemmän, 34 kilometrin matkan. Vuodet kuitenkin vierivät. Olin aina siirtänyt osallistumistani, ja niin olin tehdä nytkin.

Sähköposti tiesi kuitenkin kertoa, että osallistumista ei voinut enää siirtää.

Tiistaina luin osallistujavahvistusta. Soitin ultramatkoja juosseelle sisarelleni, joka työkavereidensa säestämänä kannusti minua osallistumaan viikonlopun juoksuun vaikken polkujuoksua ollut treenennutkaan. Mäetkin oli tunkkaamatta.

Varasin kuljetukset ja etsin pölyttymään päässeen juoksuliivin. Testasin, että vanhat polkujuoksukengät istui jalkaan. Toinen juoksuliivin juomapullo falskasi. Missä olikaan avaruuslakana ja elastinen side. Entä merkinantopilli, otsalamppu ja muki.

Varusteet kasaan.

Juoksua ennen olin päivät töissä. En ehtinyt juurikaan rauhoittamaan mieltä tulevaan juoksuun. Nukuin kisaa edeltävällä viikolla huonosti. Edellisen illan unet jäivät neljään tuntiin. Kisailtana puin kuitenkin varusteet päälleni ja tutkin säätä. Luvassa olisi aluksi sadetta ja pohjoistuulta. Yöllä lämpötila painuisi lähelle nollaa. Pakkasin juoksureppuun varavaatetta ja energiaa. Juomaksi otin hiilihapottomaksi väljähdyttämääni Coca Colaa.

Olin varannut kuljetuksen kisapaikkaan. Bussikuskilla meni lienee pidempien matkojen ja meidän lähtöpaikat sekaisin. Niinpä hän posotteli iloisesti pitkälle kohti Sallaa, kunnes hoksasi kuljettavansa meitä väärään paikkaan. Alkuperäisestä lähdöstä myöhästyttiin rutkasti. Kun bussi lopulta kaarsi lähtöpaikalle, hoputteli juontaja meitä juoksijoita viipymättä lähtölinjalle. Etsiskelin kuitenkin jalkaan gaitersit, vein Rukalle palautettavat tavarat (vaihtovaatteet ja -kengät, takin, avaimet ja pankkikortin) toimitsijalle. Kiinnittelin juoksunumeron reiteen ja kävin bajamajassa. Jättäydyin suosiolla seuraavaan lähtöön.

Lähtotunnelmia.

Alkumatkan ensimmäinen kymppi oli hyvin juostavaa neulaspolkua. Sitten reitti muuttui haastavammaksi. Ensin riitti juurakkoa, sitten mentiin auringonlaskun aikaan joen pengertä pitkin, kirmailtiin kohti riippusiltaa, jatkettiin kohti Basecampiä. Konttaiselle noususta eteenpäin reitti oli teknisesti haastavaa, kunnes saavuttiin Rukalle. Kerran onnistuin juoksemaan yhden miehen kanssa reitiltä harhaan.

Tunnelma tapahtumassa oli hyvä. Vaikka olin liikkeellä yksin, en ollut yksinäinen. Bussissa vaihdoin ajatuksia vierustoverin kanssa. Juoksureitillä kannustimme toisiamme. Joku kysyi miten menee. Kilometrien aikana samat kasvot pyörivät reitin varrella. Välillä yksi otti kiveä tossusta tai teippasi rakkuloita, toinen söi eväitä ja kolmas etsi vessahuoltoon kelpaavaa paikkaa. Joku kertoi krampeista ja etsi taskustaan suolaa. Yksi kertoi matkan olevan hänen elämänsä pisin. Ehkä koskettavinta oli kuitenkin se, kun Konttaisen jälkeen pystysuorassa nousussa, missä ilmeeni alkoi hyytyä, rinteessä seisova mies tsemppasi ja taputti lohdullisesti olkapäille ja huikkasi, että tätä on sitten kiva muistella jälkikäteen. Toisista välittäminen oli suurta.

Siellä se on. Valtavaaran mökki.

Valtavaaran tienoilla matkaa tekevä isä ja poika lyöttäytyivät seuraan. Vaikka matkaa oli jo paljon takana, oli ihana miten huumori kukki vielä viimeisillä kilometreillä. Miehillä oli matkalle lähdössä tehty periaate. Tiettyä tuntimäärää ei ylitetä. Nyt saavutus riippui viimeisistä nousuista ja laskuista. Kannustin miehiä menemään ohi, ja antamaan kaikkensa. En toki haluaisi olla heidän saavutuksensa esteenä. Väistin vasemmalle ja toinen miehistä lähti ohittamaan minua. Toinen asettui kuitenkin taakseni ja sanoi ”ohittaisin vasemmalta”. Hieman hämilläni tein hänelle tilaa siirtymällä oikealle. Mies nauroi. Hänestä kun oli ilo päästä sanomaan jollekin sanat, mitä oli kuullut pitkin matkaa.

Lopulta viimeiset 800 metriä rallateltiin alamäkeä ja oltiin maalissa. Keitto maistui. Hikiset ja märät vaatteet saivat vauhdittamaan mökkiin lähtöä. Lämmitin saunan ja otin muutaman tunnin unet. Ultra oli nyt vihdoin takana.

Mitä tein väärin:                                                    Tein osallistumispäätöksen liian myöhään. En ollut treenannut polkujuoksua, tunkkausta ja etenkään tehnyt alamäkitreeniä. En ollut ravinnon kannalta varautunut juoksuun (olin ollut vhh ruokavaliolla/ketoosissa). En varmistellut sitä, että juoksureppu istuisi samalla tavalla kun vuosia sitten. En varmistellut juoksuvälineiden, kuten juoksupullon kuntoa. En pakannut riittävästi erilaisia juoksuvaatteita mukaan.

Unohdin juoksukellon laturin kotiin ja lopulta unohdin koko kellon mökille. En ehtinyt laskemaan paljonko tarvitsisin lisäenergiaa, enkä osannut valikoida itselle sopivaa energianlähdettä optimaalisimmalla tavalla. En tutustunut karttaan, enkä pistänyt tarkasti mieleen monenko kilometrin jälkeen huollot tulevat.

Pakkasin juoksuun mukaan vääriä asioita, kuten tarpeettomiksi osoittautuneet juoksulampun ja mukin. En myöskään tarvinnut lisävaatteita. Myös leipä, minkä olin pakannut mukaan oli tarpeeton. Tein sen virheen, etten ollut valmistautunut. Onneksi olen kuitenkin juossut paljon ja peruskuntoni on hyvä. Hieman ennen Nutsia juoksin puolimaratonin. Ihan kylmiltään en siis matkaan lähtenyt, eikä kenenkään kannata lähteä. Reitti on varsin vaativa ja edellyttää polkujuoksu kokemusta.

From sister to sister: kyllä sisko tietää

Mikään ei ole niin kannustavaa kuin sisarusrakkaus. Me juoksusiskothan olemme ihan elävässä elämässäkin siskoksia, samaa sukua ja verenperintöä. Siksi naljailumme – kaikessa rakkaudessa – on välillä vähän rajua. Kuten vaikkapa silloin, kun valittelin siskoille, ettei lenkkeilystä tule mitään, kun ylikunto painaa päälle, eikä mieli halunnut uskoa levon merkitystä.

Joskus motivaatio on kerrassaan hukassa. Jokainen tietää tunteen; elämän ruuhkavuodet, kiireinen työ, väsyttävä arki tai kaikkien näiden yhdistelmä. Jos ei innosta, sitten ei innosta. Jos näissä fiiliksissä on tullut ilmoittautua maratonille, miten ihmeessä sieltä selviää maaliin saakka? Siskot tietävät, kas tässä viisautta: ”Sellainenkin ajatus mulla pyörii mielessä, että millaisia lauseita käytätte kannustamaan itseänne, kun kisassa tulee vaikea paikka? Katja(the runner) joskus sanoi ajattelevansa kaurapuuroa. En vieläkään ymmärrä.”.

Kaurapuuron taikavoimasta on vaikea sanoa. Ehkä toimii jollakulla, ainakin Katjalla..! Minulla taikavoimana on musiikki. Kerran Tukholman maratonilla meinasi muuri iskeä ihan kerrassaan. Tukholmassa juosseet tietävät, että puolikkaan jälkeinen ”maaseutukierros” on varsin puuduttava. Pelkkää pöheikköä ja heinikkoa. Teki mieli keskeyttää, askel oli raskas ja ketutus korkealla. Jumputin samaa tsemppi-biisiä kerta kerran jälkeen, kunnes mittari näytti, että maaliin on matkaa enää kymmenen kilometriä. Sehän menee heittämältä. Maaliviivakin tuli saavutettua.

Pikkusyssy tsemppasi itseään elämänsä ensimmäisellä maratonilla kaikenlaisilla kikoilla. Kunnes oivalsi, että ”kun reitillä kohtasin jonkun, joka meni suunnilleen samaa vauhtia, tajusin, että ne teki sen siksi että olivat hiipumassa”.

Maaliviivan pikkusiskokin saavutti. Vaellusta toiselta mantereelta seurannut toinen sisko skarpisti havainnoi, että ”sähän et siis videon mukaan pysähtynyt maalissa, vaan jatkoit vaan jonnekin horisonttiin.”. Juokseva sisko: ”Niin. Siis Tapanilan Erässä aikoinaan opetettiin, että pitää aina juosta muutama metri maaliviivan yli. Muuten jarruttaa ennen kuin ajanotto päättyy. Mutta mulla oli sellainen ongelma, että oli kaksi ajanottomattoa. En oikein tiennyt, miten tämä homma toimii. Vedin varmuuden vuoksi vähän extraa.”.

Ennen ensimmäistä maratoniaan sisko sai roppakaupalla kannustusta. Elämän realiteeteista annettiin tietoa vasta sitten, kun maaliviiva oli turvallisesti ylitetty: ”Suihkussa saattaa sitten kirvellä hieman, jos tuli hiertymiä. Ja varpaankynnet voivat olla hellinä. Portaita et pääse alas pariin päivään. Ja huomenna voi iskeä hormonimyrsky – älä kuitenkaan ota avioeroa, äläkä irtisanoudu. Kyllä se menee ohi.”. Sisko: ”Aaa, kiva tietää tässä vaiheessa. Lapset totesivat, että voit irtisanoutua. Mutta otin varmuuden vuoksi yhden päivän vapaaksi…”.

Siskosten kesken on usein myös kaikenlaisia käytännön treenivinkkejä tyrkyllä. Tämä viisaus veti voiton, kun pähkäilimme juoksutyyliemme taloudellisuutta: ”Jos mulla on jaloissa väärät popot, osuu toinen jalka toiseen. Mutta jos on oikeenlaiset, ongelmaa ei ole”. Niinpä.

Ruokavinkkejäkin vilisee jatkuvasti. ”Mä en syö ikinä mitään pullaa. Joskus syön omenoita. Karkkeja varastelen teineiltä”.

Ja ”Tänään tein kakun. Harmi, etten tajunnut ottaa kuvaa. Oli ihan sikahieno. Päällystin sen appelsiineillä. Sehän on melkein sama kuin vetäisi appelsiinia ja rahkaa.”.

Osa vinkeistä perustuu ihan kokemukseenkin: ”Jos yleensä ei syö lihaa, pari isoa brisket tacoa ennen juoksua ei ole hyvä juttu. Tulee vähän liikaa jännitystä kisaan.”.

Mutta mikä huikeinta: ”Mä tajusin noin kuudennen mailin kohdalla ylämäessä, miten se Katjan kaurapuurojuttu aukenee. Sekin on sitkeää!”.

HCR – cha cha cha!

Olin ilmoittautunut HCR:lle jo lähes vuotta aikaisemmin. Silloiset ePassi-rahat piti saada kulutettua ja idea mukavasta massatapahtumasta kauniissa pääkaupungissamme tuntui loistavalta ajatukselta. Olen juossut HCR:n tätä ennen viidesti. Ja joka kerta koen saman ”rakastan – en rakasta” -ilmiön.

Hain juoksunumeron edellisenä iltana. Ruuhkaa ei kamalasti ollut.

Kaipaan massatapahtumalta säihkettä ja buustia. Sitä, että tunnen kuuluvani tähän 17 000 ihmisen joukkoon, joka on innoissaan saman kilpailun äärellä. Pidän siitä, että musiikki pauhaa ja adrenaliini kohisee korvissa. Ja aina jotenkin petyn.

Puolimaraton on kiva juosta ryhmässä. Siinä HCR onnistuu. Yksin ei tarvitse matkaa taittaa. Välillä ahtaimmissa paikoissa meitä on jopa hetkelliseksi ruuhkaksi asti, mutta se kuuluu asiaan. Starttasihan nytkin omassa lähdössäni 8 000 juoksijaa.

Vaikka HCR:n sivuilla luvataan ennätyksiä rikkovaa tasaista reittiä sekä kannustusta enemmän kuin koskaan, ei se riitä. Vaikka reitti on merenrantaa paljon kaarrellessaan kaunis, ei sen suhteellisen pitkät hiekkaosuudet ja puusillat siivitä kaikkia ennätyksiin. Toki, ennätyksiä voi tehdä millä tahansa reitillä, jos vain harjoittelee.

Maaliin tullessa kaikkia voisi hehkuttaa ja fanfaarit soida. Eikä yhtään haittaisi, että kisahypetys jatkuisi myös maaliin tulon jälkeen. Nyt maaliin pystyi tulemaan kisakatsomossa olleiden huomaamatta ja kisahuuma oli nopeasti ohi.

Mitali käteen ja kotiin

Itselle kisasta jäi tänään kaksijakoinen fiilis. Vaikka ehdin kisapaikalle ajoissa, meni valtaosa ajasta bajamaja-jonossa (jossa ei ollut enää paperia), ja mistä kiiruhdin suoraan omaan lähtöön. Intoa puhkuvat juontajat huutelivat samat kuulutukset, kun kaikille edeltäville lähdöille ja cha cha cha siivitti meidät matkaan.

Ensimmäisellä hiekkaosuudella, siinä jossain kuuden kilometrin kohdalla, kivenmuru singahti jalkaan. Hokat, joilla olin juossut kevään lenkit, tuntuivat väärältä valinnalta. Onneksi lippis suojasi paahteelta, ja päälle olin valikoinut muutenkin mahdollisimman pientä ja kevyttä.

Juomapisteitä onneksi matkalla riitti. Ilman niitä lopputulos olisi tänään ollut toinen. Kuuman sään takia pyrin tekemään hieman maltillisemman juoksun. Olin tyytyväinen, kun puolivälin jälkeen ja loppuun riittävästi valikoituneista mäistä huolimatta juoksusta tuli tasainen, vaikka omasta ennätyksestä reippaasti jäinkin.

Kolmikymppisiään juhliva HCR voisi vielä entisestään kasvattaa profiiliaan tapahtumana, jossa sykettä virtaa. Vaikka on ihan kiva kuulla viisi kertaa matkan aikana Käärijän cha cha cha, ja nähdä vilaus juoksijoita viihdyttävistä tanssijoista, kansainvälisen mittapuun mukainen rytmi yhä puuttuu. Soisihan sen syttyvän maamme suurimmalle juoksutapahtumalle, cha cha cha!

Vappuriekkumisia ja kevätflunssaa

Olisi hienoa kirjoittaa tähän, että ikä ja kokemus ovat tuoneet viisautta ja kärsivällisyyttä. Ehkä niitäkin on kertynyt, mutta sitten on näitä katvealueita.

Vappuna oli järkyttävän kylmä. Perinteiselle vappupurjehdukselle piti kuitenkin vängätä, vaikka varpaita paleli ja vastatuuli oli viedä yli laidan. Kun aurinko armeliaasti pilkahteli, takakannella oli mukavaa nauttia murukahvit, vaikka sisuskalut tuntuivat jäätyvän. Merituuli oli totisesti raikas.

Raikas se oli ollut myös vappua edeltävällä viikolla. Lämpömittari oli hetkellisesti pompsahtanut reilusti plussan puolelle, ja aurinkoinen ilta houkutteli juoksemaan. Innoissani vetäisin ylleni kesäisen kepeät lenkkivermeet ja pinkaisin rannan tuntumaan. Vastikään jäistä vapautunut meri viilensi tuulenvirettä ja harmittelin, että jäi se tuubihuivikin hattuhyllyn uumeniin. Hanskoistakaan ei olisi ollut haitaksi.

Alkuviikosta leposyke huiteli omia polkujaan ja kurkkukin tuntui karhealta. Pistin asian levottoman vapun piikkiin – ehkä ne päiväkahvittelut veneen kannella pelkässä villapuserossa olivat olleet liikaa, kun hengityskin huurusi keväisen kirpeässä kelissä.

Vanhan kansan opetukset palelluttamisen seurauksista ovat iskostuneet perimätietoon, ja jokainen kunnon vanhempi varoittaa jälkikasvuaan liian vähissä vaatteissa riekkumisesta. Aikuisemmalle riekkujalle vastuu jää ihan itselleen.

Vastuuttomuuteni seurauksena äänikin oli lähteä. Maltoin jättää aamutreenit väliin – melkein. Juoksemaan en sentään yllyttäytynyt, vaan kaivelin Youtubesta Leslie Sansonen kävelyjumpan. Yritin näyttää flunssalle, että selätän sen nyt ja painelen kohti treenejäni oikotietä.

Oikotietä ei taida kuitenkaan olla – tai ehkä on, lepo nimittäin. Liian aikainen säntäily vain pitkittää prosessia – ja pahimmillaan aiheuttaa monenlaisia kamaluuksia, kuten sydänlihastulehduksen.

Tutkijat tuntuvat kinaavan, aiheuttaako kylmettyminen flunssaa vaiko ei. Minulle asia on sinällään se ja sama – ainakin itse olen nyt flunssassa, ja kylmetyin. Toki osansa voi olla silläkin, että työpaikan live-kohtaamisissa yksi jos toinen on kröhinyt ja tuhissut.

Flunssan selättämiseen on netti keinoja pullollaan. Niistä oivaltavimpia ovat mielestäni suolaveden juominen, valkosipulin rouskutteleminen raakana sekä hunaja-sinappiseoksen lusikoiminen. Itse turvaudun kuitenkin lähinnä sinkkitabletteihin ja höyryhengittelyyn.

Leposykkeen palailua odotellen, ja sinkkitabletteja imeskellen. Kyllä tämä tästä taas, jossain vaiheessa. Malttia, malttia…