Nuts KK – se pitää kokea, sitä ei voi selittää

Siinä se on. Maali! Nuori tyttö pujottaa kaulaan mitallin ja sanoo, että halataan vielä. Tyttö rutistaa minua niin, kuin pienet lapset rutistavat. Vilpittömästi ja tunteella. Mikään ei voisi sillä hetkellä tuntua paremmalta. Liikutuksen aalto sai kyyneleet kohoamaan silmiini. Olin selvinnyt.

Sisareni (Sirpatherunner ja Anutherunner) olivat seuranneet juoksuni etenemistä. Esitiedon maaliin saapumisesta lävähtäessä ruudulle viestit sinkoilivat. Se on ihan kohta maalissa.

Kisa-aamu alkoi lämpimänä, vaikka samalla kylmä pohjoistuuli puhalteli. Mietin matkaan lähtöä shortseissa, mutta päädyin 3/4 housuihin. Reppuun pakkasin juoksutakin.

Tunnelma 31 km lähtöpaikalla oli letkeä ja odottava. Ehdin seurailemaan edeltävien ryhmien lähtöjä. Aurinko porotti. Lopulta oma D-ryhmäni toinen aalto starttasi matkaan.

Pieni karhunkierros, mistä olen aiemminkin kirjoitellut, oli itselle tuttua osuutta. Tiesin, että ensimmäisillä sadoilla metreillä ei kannattanut höntyillä, kun lähtijät pakkautuivat hetkeksi odottamaan vuoroaan riippusillan ylittämiseen.

Tiesin, että alun porrasnousujen jälkeen matka taittuisi ensimmäiseen huoltoon mukavassa maastossa, kiemurrellen nousuja ja laskuja. Kysyin muutamalta juoksijalta, tietävätkö he, millaista 10-27 km:n väli mahtaisi olla. Ylämäkeä. Jatkuvaa nousua. Henkisesti raskasta. Juoma loppuisi helposti kesken. Päätin edetä niin, että voimat riittäisivät.

Täytin 10 km:n kohdalla juomapullot täyteen. Nestettä oli kulunut 1,5 litraa. Ahmin taivaallisia mandariineja ja söin merisuolaa. Tuntui hyvälle. Viestin siskoille, että kaikki ok.

Seuraava 17 kilometriä oli teknisesti haastavaa. Ilahduin aina, kun eteen ilmaantui pitkospuita. Niitä oli helppo kipitellä. Juurakkoa riitti. Välillä polku oli niin kapea, että puiden oksat raapivat ihoa. Lopulta vasemmalle ilmaantui itselle tuttu Konttainen. “tuonne me juostaan, ” huikkaisin miehelle, joka oli ilmaantunut kantaani juoksemaan.

Olin sanonut äidilleni, että jos selviän Konttaiselle, selviän maaliin. Täytin jälleen vesipullot. Ahmin taas taivaallisia mandariineja ja tungin suuhun suolaa. Kaappasin mukiin urheilujuomaa ja lähdin nousemaan kohti Valtavaara. Välillä laskeuduttiin köysien varassa irtokivistä kalliopintaa alas, ja taas kivuttiin ylös.

Tuolta me tultiin.

Vaikka viimeiset seitsemän kilometriä olivat nousujen ja laskujen kannalta raskaimmat, itseäni auttoi se, että maasto oli entuudestaan tuttu. “Tuon kaatuneen puunrungon päällä lapset istuivat lepäämässä jollain retkistämme, ja ai tässä ollaan jo lammen kohdalla ja uskomatonta, Rukan rinteet näkyy jo!!”

Sekin auttoi, ettei matkaa tarvinnut taivaltaa yksin. Koko ajan saattoi jutella edessä ja takana olevien kanssa. Välillä joku oli kaatunut, ja muut riensivät auttamaan. Jaettiin suolatabletteja. Oltiin samassa veneessä. Ja ainoa tapa selvitä maaliin oli vain jatkaa.

Maalissa söin ihanan suolaista keittoa. Seurasin palkintojen jakoa ja suunnistin mökin rauhaan. Se oli siinä. KK Nuts 2018. Elämäni ehdottomasti rankin juoksu. Tämän jälkeen sileät maratonit tuntuisivat lastenleikiltä.

Rapsa: HCR 2018

Tuossa taannoin eräs juokseva läheinen aprikoi, onko hän oikea juoksija. Jos ajattelee “juoksijan prototyyppiä”, tuskin täytän kriteereitä. En ole vikkelä, ja ruumiinrakennekin on enemmän pyöreähkö.

Juoksijana olen sitä suurta massaa, joka tulee puolikkaalla maaliin kahden tunnin kieppeillä ja maratonilla reilusti päälle neljän. Kisaan itseäni vastaan. Juoksun aikana vilkuilen kelloa ja teen väsyneillä aivoilla laskutoimituksia; jos jaksan pitää tämän vauhdin, loppuaikani on se ja se. Kello on ollut tärkeä juoksukumppani, ja tavoitteellinen maaliintulo on pitänyt jalat liikkeessä.

Tänä keväänä asetelma on ollut erilainen. Kellon seuraamisen sijaan juoksut ovat tapahtuneet fiilispohjalta. Puolisolleni juokseminen on uusi aluevaltaus, ja sen vuoksi olemme juosseet yhteiset lenkit hänen vauhdillaan. Olen yrittänyt olla vilkuilematta kelloa. Muutama minuutti sinne tai tänne, onko sen niin väliä?

On sen. Huomaan kulmieni kurtistuvan, kun ranteessa oleva Tomtom ilmoittaa juoksuvauhtini olevan aiempaa hitaamman. Samalla kuitenkin iloitsen siitä, että olemme yhdessä juosseet taas mukavan lenkin.

Minun on äärimmäisen helppo juosta tasaista vauhtia pitkään. Maratonien käppyröistä näkee, että juoksuvauhtini pysyy täsmälleen samana koko matkan. Pari viikkoa sitten juoksemamme Länsiväyläjuoksu oli puolisolleni ensimmäinen pitkä, ja pidin huolta, että emme lähteneet höntyilemään. Epämääräisillä pyrähdyksillä ja sahaavalla vauhdinjaolla saa itsensä nopeasti uuvuksiin. Koko matkan takanamme juossut mukava pariskunta kiitteli meitä tasaisesta vauhdinjaosta; heillekin kokemus oli uusi, ja oli kuulemma tuntunut helpolta edetä tasaista tahtia. Kiva, jos heille jäi juoksusta hyvä fiilis. Ties vaikka törmäämme heihin muissakin juoksutapahtumissa!

HCR oli puolisolleni pisin juoksu ikinä. Emme lähteneet tavoittelemaan mitään tiettyä loppuaikaa, vaan tavoitteena oli juosta startista maaliin. Samalla periaatteella aloitin itsekin aikoinani pitkien matkojen juoksemisen. Kun ei ole kokemusta siitä, miten kroppa reagoi, on parempi aluksi vain kuulostella ja kokeilla. Jos juoksun jälkeen jää tunne, että olisi voinut mennä lujempaakin, seuraavassa juoksutapahtumassa sitten uskaltaa jo vähän lisätä vauhtia.

Juoksusää oli mitä mainioin. Mukava pieni tuulenvire vilvoitti paahtavassa auringonpaisteessa. Juomapisteet toimivat hyvin, eikä niillä syntynyt kovin pahaa ruuhkaa. Näin lämpimällä kelillä olisin kaivannut jotain suolaista. Jostain syystä ei tullut etukäteen mieleenkään sujauttaa taskuun edes suolatablettia.

Reitin ahtaus otti välillä päähän. Tasaisesta vauhdinjaosta ja askelrytmistä ei ollut tietoakaan. Koko matkan piti varoa, ettei itse juossut kenenkään päälle, tai ettei kukaan tullut omille jaloille. Askelrytmi vaihtui koko ajan. Reitti sopii varmaankin paremmin kokopitkää maratonia juokseville, joita ei ole ihan niin paljon. Kokonaisuutena kisa oli kuitenkin tosi mukava, reitti kiva ja kannustus loistavaa.

Joten mitäs me juoksijat! Taas tuli taaperrettua, ja koko matka juoksuaskelilla. Juoksijoita siis, juoksuajasta viis!

Täysinpalvelleet Sauconyt viimeisellä matkallaan

Äiti juoksee nyt

Äitienpäivän kunniaksi päätimme koota muutamia mukavia muisteluita ja anekdootteja vuosien varrelta. Aina perhe-elämän ja juoksuharrastuksen yhteensovittaminen ei ole käynyt kuin Strömsössä. Joskus taas lapset ja perhe ovat yllättäneet iloisesti ja juoksujalkaa vipatteleva äiti on saanut tilaa rakkaalle harrastukselleen.

Sirpatherunner:

  • Kolme tytärtä (8-, 10- ja 14-vuotiaat).

Tyttöjen mielestä se, että juoksen huvikseni, on vähän sekopäistä. Esikoinen juoksee itsekin koulun running clubissa, jossa treenaa kerran viikossa. He kasvattavat matkaa pitkin vuotta ja keväällä tekevät viiden mailin (n. 8 km) juhlajuoksun rannalle pitsajuhliin. Hän siis tietää hyvin, kuinka rankkaa juokseminen on – ja toisaalta menee itse ihan kepeästi seitsemän minuutin maileja. Pienemmät juoksevat/kävelevät mailin koulun liikuntatunnilla kerran viikossa.

Kaliforniassa lapsia ei suositella jätettäväksi yksin, ennen kuin he ovat 12-vuotiaita. Lastensuojelu voi puuttua asiaan, mikäli toimii jatkuvasti toisin. Sääntö tuntuu suomalaisittain hassulta, mutta muuttuu ymmärrettäväksi, kun muistaa, että täällä sekä ihmiset että ympäristö aiheuttavat enemmän riskejä kuin Suomessa – esimerkiksi maanjäristykset ovat aina mahdollisia. Juoksenkin tosi mielelläni esimerkiksi lounastunnilla, kun lapset ovat koulun huolena.

Koululla järjestetty Bubble Run innosti lapsia liikkumaan.

Periaatteessa meidän teini voi jo vahtia nuorempiaan lyhyen aikaa, joten joskus päästään juoksemaan yhdessä puolisonkin kanssa. Usein se vaatii vähän järjestelyjä edelleen. Joskus mennään high schoolin radalle: lapset oleskelevat keskiössä tai katsomossa leikkimässä tai lukemassa – ja joskus innostuvat liikkumaan vähän itsekin.

Viikonloppuaamuisin tytöt ovat tottuneet näkemään mamin juoksushortseissa. Sitä, kuinka varhain on tullut herättyä, mitataan kellonajan sijaan kysymällä, oletko sä nyt lähdössä pitkälle lenkillesi – vai tulitko jo takaisin!

Katjatherunner:

  • kaksi teini-ikäistä lasta, tyttö ja poika.

Kun lapset olivat ihan pieniä, kotoa lenkille tai jumppasalille lähteminen tuntui todella vaikealta. Muistan vieläkin, miten kiiruhdin juoksujalkaa kotia kohden, jos olin hetkeksikään lähtenyt yksin urheilemaan.

Kun lapset kasvoivat, innostuivat he monesti mukaan lenkeille polkupyörillään. Välillä tosin ylämäissä sai työntää väsähtäneille apuvauhtia ja tehdä lenkkiä kaikkea muuta kuin suoraviivaisesti edeten.

Lomamatkoillakin lapset ovat joutuneet laittamaan jalkaa toisen perään, kun on kivuttu milloin Kolille, milloin Rukalle tai jollekin muulle eksoottiselle vuoren nyppylälle, mikä lomakohteesta on löytynyt – ja menty vielä muutama kilometri!

Työpaikan seinille ja äitienpäiväkortteihin on usein ilmaantunut kuvia juoksevasta äidistä. Parhaiten muistan tyttäreni tekemän piirrustuksen, jossa kuvataan viimeiset tuskaiset kilometrit Tukholman maratonilta. Viereen on piirretty kanssajuoksija, ja puhekuplaan teksti “nyt juokset, perkele!” Ilman noita sanoja ensimatkani sisareni (anutherunner) kanssa Tukholman maratonilla olisi saattanut päätyä keskeytykseen. Onneksi kolme kilometriä ennen maalia viereen hölkkäsi sisukas suomalaisnainen, jonka  kannustuskarjaisun voimin tulin maaliin.

Nykyisin juoksen enimmäkseen yksin. Lapset eivät innostu lenkille mukaan, vaikka maanittelisin. Viime kesänä seuraa vielä löytyi, kun haastoin nuoret kilometrikisaan. Voittoja oli ripoteltu eri kilometrimääristä, mikä kannusti kaikkia liikkumaan ja samalla kätevästi hoitui vesipullon kuljettelut pitikillekin lenkeille.

Ai niin, tuolla oli se ihana kangasmetsä, missä yhdessä juostiin (itikoitakin pakoon!!)metsässä

Anutherunner:

  • poika ja kaksi tytärtä (täysi-ikäisiä kaikki!)

Kaksi vanhinta lastamme syntyivät hyvin peräkkäin; ikäeroa on vain vuosi ja kolme kuukautta. Toisen ja kolmannen välillä vierähti nelisen vuotta. Kiireisimpinä ruuhkavuosina oman ajan löytämisen – saatikka juoksemiseen liikenevien hetkien – kanssa oli vähän niin ja näin. Virittelin mitä omituisempia ratkaisuja; yksi villeimpiä taisi olla, kun juoksin sadan metrin rataa vaunuissa nukkuvan pienokaisen ympärillä. Lenkille oli päästävä…

Kun lapset kasvoivat, he olivat usein mukana lenkillä pyöriensä kanssa. Matkalla pysähdyimme popsimaan eväitä ja juttelimme kuulumisia puolin ja toisin. Muistan jonkun lapsista ihmetelleen näillä reissuillamme, että miksi ihmeessä kaikki aikuiset juoksevat maratoneja? No, eivät ehkä ihan kaikki, mutta hänen lähipiiriinsä oli nyt vain osunut näitä kummajaisia.

Poikani pelasi useita vuosia jalkapalloa. Hyväkuntoisena hän jaksoi kevyesti juosta pitkiäkin lenkkejä. Teini-ikäiselle äidin seurassa näyttäytyminen oli ehkä kamalinta kaikesta, joten en yleensä kuitenkaan saanut hänestä juoksuseuraa. Kerran vuodessa hän kuitenkin antoi periksi ja monena vuotena sain äitienpäivälahjaksi juoksukaveruuden: kävimme yhdessä lenkillä! Paras lahja ikinä!

Muistan ikuisesti ensimmäisen yhteisen pitkän lenkkimme. Poika oli kysynyt, saako tulla mukaan, kun olin aikeissa juosta treenimielessä puolikkaan (21 km). Kun olimme jumpsutelleet viitisentoista kilometriä, poika kysyi, olisiko kuitenkin ok, jos menisimme ihan omia tahtejamme. Säikähdin, että olin juoksuttanut viisitoistavuotiastani liian lujaa, ja katuvaisena totesin, että ilman muuta mennään kumpikin omaa tahtiamme. Hädin tuskin olin ennättänyt todeta asiaa, kun poikani katosi jonnekin horisonttiin.

Lasten aikuistuttua olemme monet kerrat käyneet yhteisillä lenkeillä. Rakas miniänikin on liittynyt seuraamme. En tiedä nauttivatko he yhteisistä reissuistamme, mutta urhoollisesti ainakin lähtevät silloin tällöin mukaani. Itselleni nämä hetket ovat mitä parhaimpia. On mukavaa tehdä rakkaimpiensa kanssa asioita, joista (oletettavasti) kaikki nauttivat!

20170621_180325

Scott Jurek – eli kuinka tapasin julkkisjuoksijan

Kotiin päin ajellessakin vielä vähän poskia kuumottaa. Sehän hymyili mulle! Ensimmäistä kertaa ikinä ymmärrän, miksi ikätoverit pyörtyilivät kirkuen Kulmakunnan Uusien Poikien keikoilla. Olen kohdannut julkkisjuoksijan.

Syntynyt juoksemaan -kirjasta muistan nuoren miehen, johon kertoja suhtautuu lämpimän huvittuneesti. Se kaveri, joka juoksee älyttömän ja odottamattoman kovaa – ja pärjää mainiosti kisassa Tarahumara-juoksijoita vastaan.

Partioaitan oloisen Adventure-kaupan takaosaan on perjantai-iltana pystytetty valkokangas ja sen eteen aseteltu riveittäin klappituoleja. Edessä on pöytä, jonka takana tummahiuksinen, kauniisti hymyilevä nainen viihdyttää taaperoa. Kun vauva herää juuri ennen esityksen alkua, hänen kiharapäinen, rennonoloinen miehensä nappaa sen luontevasti syliinsä. Olen samassa huoneessa juoksulegendojen kanssa.

Illan esitys ei mene ollenkaan niin kuin on suunniteltu. Scott ja hänen vaimonsa Jenny, itsekin kovan luokan ultrajuoksija, aikovat lukea otteen uudesta, yhdessä kirjoitetusta kirjastaan “North”. Teos kertoo pariskunnan hurjasta seikkailusta Appalachian Traililla, jonka aikana Scott juoksi ennätyksen, eikä olisi pystynyt siihen ilman Jennyn tukea. Vauvalla on kuitenkin nälkä juuri, kun yhteisen esityksen olisi määrä alkaa. Vauva huutaa kuten vauvojen on tapana, ja Jenny katoaa lasten kanssa jonnekin seikkailukaupan uumeniin.

Scott toteaa, että selvä, tämä toimii näinkin, ja lukee myös Jennyn osuudet. Lukuhetken taustalle tarkoitettu video, joka esittelee kahdentuhannen mailin juoksumaisemia, ei käynnisty. Scott keskeyttää ja videota säädetään hetki, ja sitten vielä toinen. Kun videota hoitavan kaverin tekninen osaaminen ei tunnu riittävän, Scott viheltää sen pelin poikki ja toteaa, että selviää ilmankin. “Tehdään tämä sitten niin kuin ennen vanhaan”, hän nauraa yhtään häiriintymättä ja puhkeaa selvästi moneen kertaan pitämäänsä puheeseen siitä, miten hän koskaan tuli ajatelleeksi, että juoksisi tuon matkan – ja vielä kovempaa kuin kukaan muu.

Oikeastaan koko idean takana tuntuu olleen vaimon heitto siitä, että jospa se juokseminen jo riittäisi. Oli kuitenkin vyön alla jo aika monen ultran voitto. Viisikymppisiä, satasia. Badwaterit. Ja pari oli jo valmis perustamaan perheen.

Sitten he menettivät vauvan, kun raskaus keskeytyi ennenaikaisesti. Scott oli menettää myös Jennyn – “she almost bled to death in our own home”. Ja alettiin ajatella, että elämä on elettävä, tässä ja nyt, kun koskaan ei tiedä. He päättivät ottaa taas uuden riskin, tavoitella jälleen uutta unelmaa.

Video saadaan toimimaan, joten Scott vie spontaanin puheensa sujuvaan päätökseen, niin kuin ei olisi puolen tunnin esitelmää pitämässäkään. Katsomme kymmenen minuutin pätkän uskomattomista maisemista ja miehestä, joka juoksee 46 päivää. Ruutu ruudulta juoksijan posket kapenevat ja ontuminen käy entistä ilmeisemmäksi. “Tiesin, että loukkaannun jossain vaiheessa. Kyse oli vain siitä, milloin ja kuinka vakavasti.”

Ja lopulta valkokankaalla hehkuu riemu, suuri tavoite saavutetaan ja auki poksahtaa se shamppanjapullo, jonka maahan lentäneestä korkista myöhemmin puistovirkailijoiden kanssa katkerasti väännettiin.

Videon jälkeen Jenny ja lapset palaavat takaisin kaupan takatilaan, vauva ilmestyy Scottin vatsalle kantoreppuun. Taapero hihkuu ja juoksentelee edestakaisin.

Jenny ja Scott käyvät julkista keskustelua. “Kysyn häneltä kysymyksiä, joita ei ole harjoiteltu etukäteen”, Jenny selittää konseptia, ja ehtiikin esittää yhden. Taapero roikkuu vuorotellen kummankin vanhempansa käsissä ja jaloissa, kunnes alkaa kiskoa valkokangasta. Kun puhutaan koko hankkeen rahoituksesta, lapsi suuntaa lippaalle, johon on säilötty tulot tilaisuuden alussa myydyistä kirjoista. Scott kertoo projektin rahoituksen hoituneen talon kiinnityslainalla ja taapero viskoo taustalla dollareita ilmaan. Yleisö nauraa.

“Sori, että me ollaan tänään tällainen kaaos”, Jenny pahoittelee rauhallisesti, ja jatkaa tinkimättä siitä, mihin jäätiin. Kaikesta näkee, että tämä pari on tottunut toimimaan yhdessä ja reagoimaan muuttuviin, arvaamattomiin, hallitsemattomiin ja kertakaikkisen kaoottisiin olosuhteisiin. He väistävät kohti lentävät pallot, muuttavat notkeasti suuntaa, ottavat uuden suunnitelman eivätkä hetkeksikään hellitä siitä ajatuksesta, että homma saadaan hoidettua. Sitä on uskomatonta seurata. Itse vanhempana olisin jo moneen kertaan keskeyttänyt yrityksen – tai no hei, en olisi tällaista pienten lasten kanssa edes yrittänyt. Mutta tuolla tavalla selvitään ultrareissuista. Tuolla tavalla juostaan ennätyksiä Appalachian Traililla.

Lopuksi yleisö saa vielä esittää kysymyksiä, eivätkä amerikkalaiset tietenkään ujostele tehdä niin. Viimeisen pallon heittää herra huoneen takaosasta: “What’s next?” Scott väistelee eikä paljasta suunnitelmiaan suoraan. Kuulostaa siltä, että pieni hengähdystauko saattaisi olla suunnitteilla: takana on kuitenkin ennätysjuoksu ja sitä seurannut kirjaprojekti, jonka aikana perhe on kasvanut kahdella pienokaisella. Kirjan markkinointikiertueen jälkeen… no, jotain suurta ja jännää on kyllä suunnitteilla, hän lopulta myöntää nauraen.

Totta kai on. Tämä tyyppi on kuitenkin Scott Jurek.

Lopuksi jaettiin omistuskirjoituksia ja räpsittiin valokuvia.

Lisää Scott Jurekin uudesta kirjasta ja uskomattomasta, yli kahden tuhannen mailin seikkailusta voit lukea esimerkiksi täältä.

Keltanokasta mutanaamaksi Bodom Trailillä!

Tänään se on korkattu. Bodom Trail!

Aamulla heräsin hieman ennen kellonsoittoa. Olin laittanut illalla kaikki juoksuvaatteet valmiiksi, jotta ne olisi helppo poimia päälle. Mutustelin kaksi ruisleipää ja join kupin kahvia. Kello kävi armottomasti ja säntäilin ympäri kotia. Piilarit piti laittaa! Gaitersit hukassa. Kotiovella käännyin vielä takaisin ja hain hiuslenkin.

Kisapaikalle pääsi näppärästi bussilla.

Bussi löytyi helposti. Moni tuntui tuntevan toisensa. Jännittynyt puheensorina kuului ympäriltä. Joku kertoi jo eilen juosseensa Bodomilla kympin. Huikeeta, ajattelin.

Olin kuvitellut, että saamme tapahtumajärjestäjältä pienet säilytyspussukat. Pussukat ovat hyvin yleisiä maratonmatkoilla. Pian kuitenkin huomasin, että bussissa jaettu rulla olikin huivi ja että kaikilla oli omat kassit ja reput mukana – paitsi minulla. Niinpä sulloin kaiken ylimääräisen juoksureppuuni.


Ilma oli todella kolea ja taivaalla roikkui tummia pilviä. Pyörittelin juoksunumeroa kädessä ja pohdin olisiko viisainta juosta takki päällä. Lopulta päädyin viemään takkini vaatesäilytykseen ja taiteilin juoksunumeron juoksurepun renksuihin kiinni. Ei tarvinnut nirhata pitkähihaista lempijuoksupaitaani hakaneuloilla.

Juoksemani 12 km reitti oli… mutainen! Juontaja kuuluttelikin, ettei kukaan selviäisi tänään kotiin kuivin jaloin. Ilman kenkien päälle sujauttamiani gaiterseja sukat olisivat imaisseet itseensä aimo annoksen vettä ja liejua.

Sitä mutaa!!

Iso osa matkasta juostiin letkassa ja ohittaminen oli haastavaa. Joku manaili takanani ystävälleen, että olisi kannattanut asettautua lähdössä keulille. Kun yksi edessä hidasti, me kaikki hidastimme.

Reitillä rämmittiin mudassa, mentiin pitkospuita, kiivettiin kallioilla ja loikittiin puunrunkojen yli. Polku oli pääosin matalaa ja tiheää juurakkoa. Välillä reitti oli niin kapea, että naamaan osuvia oksia sai varoa.

Itselläni ylämäet sujuivat, alamäissä sain päästää muita ohitseni. Välillä vedin letkaa ja reitin hakeminen vei energiaa, vaikka polku oli pääosin hyvin merkitty.

Viimeiset kunnon nousut ja olin maalissa. Kukaan ei kuulutellut nimeäni. Mietin, että tulinhan varmasti kuitenkin juosseeksi maaliin asti!?

Tankkasin hieman vettä ja haahuilin ympäriinsä, kunnes löysin ihmismeren takaa banaania, rahkaa ja suolakeksitarjoilut. Aurinko porotti, eikä kostealla nurmella istuminen haitannut. Pyyhin mutaa naamasta ja katselin maaliin tulevia. Seuraavalla kerralla tämäkin tapahtuma olisi tuttu!

Maalialueen säpinää.